Gabriel viekoittelee naisia

Kukapa ei muistaisi Mika Waltarin näytelmän pohjalta tehtyä elokuvaa tai yhtä kolmesta tv-sovituksesta Gabriel, tule takaisin. Teatteriversioita näytelmästä on tehty lukemattomia. Vanhan Ylioppilastalon näyttämöllä näytelmä nähtiin ihan tuoreeltaan toukokuussa 1945. Nyt Gabriel on nähdään Kansallisteatterissa, joten olihan näytelmää mentävä katsomaan.

Karin Pacius ja Paula Siimes

Kuva © Mitro Härkönen

Sisarukset Ulriika (Paula Siimes) ja Kristiina Anger (Karin Pacius) asuvat saman katon alla. Molemmat ikääntyneitä ja naimattomia naisia. Saman katon alla asuu myös Raili (Minttu Mustakallio) Ulriikan ja Kristiinan sisarentytär. Raili on nuori villikko, joka ei halua kokea samaa kohtaloa kuin tätinsä. Kristiina on aina ollut Ulriikan valvovan silmän alla. Ei ole ollut mitään mahdollisuuksia seurustella, ja elää tavallista elämää. Nyt on kuitenkin toisin. Vaikka ikää jo onkin, on Kristiina tavannut kaupunkireissullaan unelmiensa miehen Gabrielin (Sampo Sarkola). Mies on tulossa tapaamaan mielitiettyään Kristiinaa. On vain yksi ongelma, kuinka kertoa Ulriikalle.

Aivan mahtavaa! Mielettömiä roolisuorituksia! Karin Pacius on uskomaton. Naisen innostuneisuus ja kimittävä ääni, kun hän lopulta uskaltautuu kertomaan Gabrielista Ulriikalle. Aivan kuin nainen ei olisi meinannut nahkoihinsa mahtua. Paula Siimes on suoraselkäinen ja ryhdikäs Ursulan tiukassa ja kivimuurimaisessa olemuksessa, kunnes Gabrielin lipeät puheet sulattavat vakaan naisen. Gabriel on niljakas mies, jota Sampo Sarkola näyttelee taitavalla tavalla. Minttu Mustakallio Railin asusteissa on kuin eri maailmasta. Farkuissa ja ruutupaidassa viihtyvä nuori nainen on tätiensä vastakohta.

Karin Pacius ja Sampo Sarkola

Kuva © Mitro Härkönen

Gabriel on ilmiselvä auervaara. Mies, joka haluaa huijata sisarusten omaisuuden itselleen. Mies, joka uskottelee naisille rakkauttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Esityksen jälkeen aloin miettiä näytelmän ja oikean Auervaaran yhteyttä toisiinsa. Gabrielin käsiohjelmasta sainkin lisävalaistusta asiaan. Ajallisesti Waltari on voinut olla tietoinen Auervaarasta, mutta pelkkien lehtitietojen perusteella Waltari ei olisi voinut kirjoittaa näin selvää muotokuvaa oikeasta Auervaarasta. Waltarin on joko täytynyt tavata Auervaara ryyppyreissujensa aikana tai vähintään kuulla tarinoita huijarimiehestä. Toisaalta on myös arvioitu, että kyseessä on voinut olla myös Waltarin intuitiivinen oivallus. Tiedä sitten, mutta näytelmä on mainio, vaikkakin hyvin surullinen.

Gabrielin lavastus ja pukusuunnittelu ovat Anna Sinkkosen käsialaa. Hienosti nainen on onnistunut työssään. Kun katsomoon astuu, on kuin astuisi jonnekin menneisyyteen. Ehkä jonnekin 1940-luvulle. Kauteen, jolloin Waltarin näytelmä julkaistiin. Puvustus jatkaa samaa linjaa. Ulriikan ja Kristiinan mustat, tiukasti, ylös asti napitetut mekot eivät jätä mielikuvitukselle sijaa. Naisten vaatteet eivät ole millään tavoin hepeneitä. Naisten vaatetus viestii arvovaltaisuutta ja siveyttä.

Paula Siimes

Kuva © Mitro Härkönen

Gabrielia katsoessa saa nauraa, mutta samalla voi tuntea pistoksen sisimmässään. Onko oikein nauraa naisille, joita huijataan oikein olan takaa? Toisaalta naisten haksahduksen Gabrieliin ymmärtää, jos elämä on ollut aina yhtä ja samaa. Ei miesseuraa, ei salaisia suudelmia, ei rakkautta. Gabrielin kauniit sanat ja teot saisivat varmasti monet yksinäiset naiset pauloihinsa. Gabriel on ikävä kyllä totta nykypäivänäkin. Auervaaroja on aina ollut ja tulee olemaan. Toimintatavat saattavat vain vuosien saatossa muuttua. Nyt voisin kuvitella, että auervaarat pelaavat peliään somen kautta. Toivoa vain sopii, ettei kovin moni tällaisiin ansoihin haksahda.

Vesa Vierikon ohjaama Gabriel on hieno kunnianosoitus Mika Waltarin klassikkoteokselle. Tässä on näytelmä, jonka uskoisin viihdyttävän monia eri ikäluokkia.

Gabriel sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa torstaina 13.9.2018.

Rooleissa: Minttu Mustakallio, Karin Pacius, Sampo Sarkola ja Paulas Siimes

Ohjaus: Vesa Vierikko

Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Äänisuunnittelu: Jani Peltola

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Dramaturgi: Eva Buchwald

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Täytyy vielä mainita sellainen, että näytöksen jälkeen olisi ollut mahdollisuus taiteilijatapaamiseen tekijöiden kanssa. Olisi ollut ihan superkiinnostava juttu, mutta oli pakko jättää väliin, koska seuraavana aamuna oli työpäivä. Jos taiteilijatapaaminen olisi ollut ennen esitystä, siitä ei olisi saanut niin paljon irti, mutta siihen olisin varmasti osallistunut.

Ruth Ware: Valhepeli

Sain luettavakseni uutuusjännärin, joka koukutti ja kauhistutti. Hui. Ruth Waren Valhepeli (Otava, 2018) on kirja, jota alkaa lukea helposti. Kirja vain käteen ja antaa tarinan viedä. Kirjan keskeyttäminen sen sijaan onkin jo vaikeampaa. Tästä voitte päätellä, millainen kirja on kyseessä.

Neljä naista, joilla on yhteinen salaisuus seitsemäntoista vuoden takaa. Neljä naista, jotka olivat nuoria naisenalkuja, kun valhepeli alkoi. Valhepeli, jossa parhaiten valehdellut keräsi eniten pisteitä. Isa oli lähetetty tyttökouluun Salteniin. Ensimmäisellä koulumatkalla hän tapasi Katen, Thean ja Fatiman. Tytöistä kehkeytyi saman tien nelikko, joka ei muiden seuraa kaivannut. Viikonloput vietettiin Katen kotona, jossa Katen isä Ambrose nautti tyttärensä sekä hänen ystäviensä seurasta. Saman katon alta löytyi myös Katen velipuoli Luc, johon Isan ensirakkaus kohdistui. Piti kuitenkin tapahtua jotain traagista, joka erotti tytöt toisistaan. Sellaista, josta ei voinut puhua kenellekään.

Vuodet ovat vierineet, ja naiset ovat löytäneet tavalla tai toisella paikkansa maailmasta. Isa on onnellisesti naimisissa Owenin kanssa. Heillä on reilusti alle vuoden ikäinen vauva Freya, joka vie Isan huomion kokonaisuudessaan. Ei kuitenkaan tarvita kuin yksi tekstiviesti Katelta ja Isa on valmis lähtemään kouluaikaisen ystävänsä luokse. Freyan hän kuitenkin ottaa mukaansa. Myös Thea ja Fatima ovat palaamassa Salteniin suuren salaisuuden äärelle. Ihan vain ystävyyden vuoksi, ja sen, että Kate tarvitsee heitä. Onko salaisuus paljastumassa muillekin vai mitä on tapahtumassa?

En tiedä, miksi rakastun kirjoihin, joissa on tyttökirjamaista juonta tai ei ehkä tyttökirjamaistakaan. Kirjan naiset olivat noin viisitoistavuotiaita nuoria siinä vaiheessa, kun Saltenissa koulua kävivät. Ehkä miellän jotenkin itseni siihen, kuinka mahtavaa oli olla nuori (mahtavaa on olla viisikymppinen nainenkin) ja vapaa. Vapaa vailla mitään taloudellisia velvollisuuksia, vapaa ilman työkiireitä, vapaa olemaan ja menemään. Ihastuin lukiessani esimerkiksi koulun asuinhuonesijoitteluun. Nelikon huoneet olivat tornissa, jossa ei ollut muita huoneita. Wau! Jo se pelkästään yhdisti tyttöjä. Näin myös itseni siinä, kuinka tytöt kiipesivät tornin paloportaita pitkin tasanteelle, jossa nautittiin kielletyistä herkuista. Tupakasta ja kurkun kostukkeesta.

Valhepeli ei kuitenkaan missään tapauksessa ole tyttökirja tai nuortenkirja. Se on hermoja raastava ja trillerimäinen kirja, joka osasi myös pelottaa. Minua pelotti alusta alkaen se, kuinka Isa otti Freyan mukaan Salteniin, vaikka tiesi, että edessä ei välttämättä olisi mikään mukava ja leppoisa neljän vanhan ystävän tapaaminen. Valhepelissä pelotti myös miljöö. Meri, joka paljastaa salaisuuksia. Meri, joka nousee nousemistaan. Kirjan henkilögalleriasta löytyy myös tavallista iljettävämpiä tapauksia.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen, kuinka helposti käy nuorten erkaantuminen muista. Pieni, tiivis ja sisäänpäin lämpenevä ryhmä tai parivaljakko jää helposti muiden nuorten piiristä pois, jos vain omat jutut kiinnostavat, eikä muiden jutuista välitetä. Sitä ikään kuin kaivetaan omaa kuoppaa itselleen, koska tällainen käyttäytyminen ennemmin tai myöhemmin kostautuu itseään vastaan. En silti sano, etteikö se olisi kivaa jakaa asiat vain parhaan tai parhaiden ystävien kesken.

En ole lukenut muita Ruth Waren kirjoja, mutta Valhepelin luettuani voisin hyvinkin tarttua johonkin toiseenkin kirjaan. Ware osaa kirjoittaa kiehtovasti. Tarina piinaa, mutta sitä ei malttaisi millään jättää kesken.

Ruth Waren Valhepeli kannattaa lukea jännitysnälkäänsä. Voisin myös kuvitella, kuinka joululahjan saaja ihastuisi löytäessään kirjan joululahjapaperin kätköistä. Nythän on nimittäin niin, että joulu lähestyy uhkaavasti, joten lahjavinkkejä täytyy alkaa heitellä.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Lying Game ilmestyi vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Terhi Kuusisto.

Kiitos kustantajalle mukavasta lukuyllätyksestä.

Parisuhdeleikkejä

Oli pakko laittaa raflaava otsikko, koska tämä postaus kertoo ihan oikeasti Arton ja Mirkun parisuhdeleikeistä. Keski-Uudenmaan Teatterissa (KUT) sai ensi-iltansa Miia Nuutilan käsikirjoittama näytelmä Arton ja Mirkun parisuhdeleikit. Miksi se on niin vaikeaa miehen ymmärtää naista tai naisen ymmärtää miestä? Sehän on kuitenkin ihan selvä, että loppupeleissä nainen on aina oikeassa vai onko sittenkään?

Seppo Halttunen ja Miia Nuutila

Kuva © Keski-Uudenmaan Teatteri, Arton ja Mirkun parisuhdeleikit (2018)

Miia Nuutila ja Seppo Halttunen tapaavat toisensa ja puheeksi tulevat väärinymmärrykset miesten ja naisten välillä. Miia haluaa demonstroida, kuinka asiat menevät pieleen tai kuinka niiden oikeastaan pitäisi mennä. Tehdään roolijako. Seppo saa Arton roolin ja Miia Mirkun roolin. Arto ja Mirkku tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa eroottisessa taidenäyttelyssä. Tavallinen taidenäyttelyhän ei Artolle tietenkään sopinut tai siis Sepolle tai miehelle ylipäätään. Taidenäyttelyssä tapahtuu se jokin, ja Arto ja Mirkku alkavat tapailla, muuttavat yhteen ja avioliiton satamaankin olisi kiva astella. Kuulostaa helpolta polulta, mutta sitähän se ei ole. Jokaisessa askeleessa on vaaransa. Toinen sanoo jotain, jonka toinen ymmärtää täysin väärin. Tai vaihtoehtoisesti ollaan hiljaa, mutta ei sekään ole hyvä. Tiedätte kyllä sen, kuinka helposti asiasta kuin asiasta voi loukkaantua tai saada riidan aikaiseksi. Allekirjoittaneella ainakin on siitä kokemusta.

Miia Nuutila on ihana. Todellinen nainen kauniissa ruusumekossaan. Tykkään siitä, kuinka Nuutila eläytyi rooliinsa. Silmissä kiiltävä loiste, kun Arto huomioi naisen oikealla tavalla. Äkkipikainen kiukku ja omaan itseensä kääriytyminen, jos asiat eivät menneet naisen mielen mukaisesti. Seppo Halttunen on myös mainio. Artona Halttunen on yksinkertaisesti mies, joka ei ymmärrä tehneensä mitään väärää, jos kuvittelee toimineensa oikein. Naisen logiikallahan Arton tai Halttusen pitäisi sanomattakin ymmärtää, mistä kenkä puristaa.

Miia Nuutila ja Seppo Halttunen

Kuva © Keski-Uudenmaan Teatteri, Arton ja Mirkun parisuhdeleikit (2018)

Arton ja Mirkun parisuhdeleikeissä ei kikkailla lavasteilla, valoilla, eikä tehosteilla. Näytelmän vahvuus on ilman muuta dialogissa. Kepeä näytelmä, jossa perinteiset asetelmat naisen ja miehen väärinymmärryksistä naurattavat. Moni asia on kotoa tuttu, mutta jollain tavoin toisten esittämänä tällainen huvittaa. Pohjimmiltaan väärinymmärrykset saattavat pahimmillaan aiheuttaa pahoja kitkoja miehen ja naisen välille tai jopa eroja, mutta jos elämää osaa katsoa hieman vinksahtaneiden lasien läpi, niin tällaiset väärinymmärryksethän ovat osa elämän suolaa. Asioita, joille voi jälkikäteen yhdessä naureskella, ja samalla oppia jotain toisesta sukupuolesta. Myönnän kyllä senkin, etten itse aina osaa nauraa asioille jälkikäteen. En ainakaan ihan heti.

Arton ja Mirkun parisuhdeleikit on hauska puolitoistatuntinen, jota voin lämpimästi suositella kaikille pilke silmäkulmassa oleville pariskunnille. Toki esitystä voi mennä katsomaan myös vaikka naisporukassa ja nauraa yhdessä sille, kuinka miehet eivät vain aina ymmärrä. Ja jos ihan tarkkaan asiaa mietin, voisi tämä sopia hyvin myös työporukoille. Tulisi selvitettyä kaikille, miksi naiset ja miehet eivät ymmärrä toisiaan.

Arton ja Mirkun parisuhdeleikit sai ensi-iltansa perjantaina 21.9.2018 Keski-Uudenmaan teatterin uusissa tiloissa Keravan Kultasepänkadulla.

Rooleissa: Seppo Halttunen ja Miia Nuutila

Käsikirjoitus: Miia Nuutila

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Postauspinossa on kirjoja, joita en ole ehtinyt blogiin asti tuoda. Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala (Tammi, 2012) ruodittiin lukupiirissä jo aikaa sitten ja nyt vasta ehdin tehdä koostepostauksen. Kävi kirjan kanssa niinkin, että joudun maksamaan kirjastolle yhden euron myöhästymismaksun. En ollut uusinut lainaa, vaikka olin kuvitellut tehneeni niin. Ryökäle. Siis minä. Olisivat saaneet laskuttaa moisesta erehdyksestä enemmän. Yleensä olen tällaisten kanssa todella tarkka, mutta nyt oli lipsahtanut virhe.

Elly syntyy hulluna vuotena 1968 englantilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Ellyn äiti suistuu masennuksen syövereihin joitakin kuukausia Ellyn syntymän jälkeen, koska äidin omat vanhemmat ovat kuolleet äkillisesti vaellusretkellä. Vaikka isä on näennäisesti läsnä, ottaa Ellyn viisi vuotta vanhempi veli Joe siskonsa suojelukseensa. Koulussa Elly tapaa Jenny Pennyn, joka on täysin erilainen kuin kaikki muut tytöt. Tytöistä tulee parhaimmat ystävät, kunnes Ellyn perhe muuttaa Cornwalliin. Tyttöjen tiet erkanevat, mutta he tapaavat vielä, vaikkakaan eivät sellaisissa merkeissä kuin kumpikaan haluaisi.

Cornwallissa Ellyn vanhemmat haluavat tehdä ostamastaan talosta majatalon. Ellyn elämässä alkaa uusi vaihe. Koulu ei kiinnosta, mutta moni muu asia kiinnostaa sitäkin enemmän. Majataloon tulee myös sellaisia asiakkaita, jotka jäävät ikuisiksi asukkaiksi ja näin ollen osaksi Ellyn perhettä. Elly ja Joe vanhenevat. Joe muuttaa pois kotoa ja päätyy lopulta New Yorkiin. Eräänä syyskuisena päivänä tapahtuu jotain, jolla on vaikutuksia koko perheen ja lähimpien ihmisten elämään.

Osa lukupiiriläisitä piti kirjaa hyvänä lukuromaanina. Yksi kuitenkin sanoi, että mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemmän hän kirjasta piti. Mainittiin myös, että kirjan alkupuoli oli paljon vetävämpi kuin loppu. Itselleni kirjasta tuli mieleen samanlainen tunnelma kuin kirjassa Kuin surmaisi satakielen. Tätä hieman ihmeteltiin, mutta kirjan tunnelmassa oli mielestäni jotain samaa.

Kirjan henkilögalleria oli melko laaja. Lukupiiriläiset ihastuivat etenkin Arthuriin, vaikka kookospähkinäonnettomuus ja sen seuraukset olivatkin tosi kökköä luettavaa. Kirjan henkilöt olivat värikkäitä ja omia persooniaan. Siitä huolimatta tuli mieleen, olisiko jonkun henkilön poisjättäminen heikentänyt kirjan viehättävyyttä. Luultavasti ei. Ellyn vanhemmat jäivät hieman sumuverhon taakse. Heistä ei kauheasti kirjaan mitään irronnut. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että kirjan antama kuva Ellystä oli ohut. Elly kertoi enemmän muista kuin omasta itsestään. Eräs lukupiiriläinen sanoikin, että Elly oli kertoja. Hän ei avannut omia asioitaan muuten kuin muiden kautta.

Elly ripustautui lapsuuden muistoihin aikuisiässäkin. Tämä oli hieman outoa, mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, voisiko tämä kummuta jostain lapsuuden traumasta. Hieman jäi esimerkiksi epäselväksi se, käyttikö naapurin mies Ellyä seksuaalisesti hyväkseen. Vihjailut kyllä olivat melko suoria, mutta mitään ei kerrottu aivan suoraan. Kirjassa oli muutenkin paljon vihjailuja, joista olisi pitänyt arvata tai osata lukea rivien välistä asioiden todellinen tila. Kirjassa oli myös melko ennalta arvattavissa, mitä tulee tapahtumaan, kun mainittiin yksi tai kaksi yksittäistä asiaa.

Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala on helppoa luettavaa. Tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka jotkin jutut hieman ehkä lyövätkin yli.

Kirjan englanninkielinen alkuteos When God Was a Rabbit on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Samaan aikaan, kun kirjoitan tätä postausta, on Singaporessa menossa formula 1 aika-ajot. Takana on kiihkeä viikko formulamaailmassa. Ferrari ei enää jatka Kimi Räikkösen sopimusta. Sen sijaan mies tekee sopimuksen Sauberin kanssa. Ymmärrän ympyrän sulkeutuvan, koska olen juuri lukenut Kari Hotakaisen kirjan Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala, 2018).

Kuka on Kimi Räikkönen? Sitä ei taida oikeasti tietää kukaan muu kuin mies itse. Kari Hotakainen on kuitenkin saanut kunnian päästä tutustumaan itselleen vieraaseen mieheen ja miehen työhön. Kyllähän kaikki suomalaiset ja aika moni ulkomaan eläväkin Kimin tuntee tai ainakin sen Kimin, joka on välittynyt ihmismieliin television, internetin ja lehtien palstoilta. Media on muokannut miehestä kuvan jurosta ja hiljaisesta miehestä. Aivan kuin Kimiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä Kimiä muuten kiinnostakaan. Räikkönen tykkää ajamisesta, mutta hän vihaa kaikkea mediapyöritystä, jota ajamiseen automaattisesti liitetään.

Hotakainen on päässyt hienosti Räikkösen ihon alle, ja valottaa näkemäänsä ja kuulemaansa kirjan kautta meille lukijoille. Jotenkin kuitenkin koko ajan kirjaa lukiessani silti tiedostin, että tämäkin on vain osatotuus. Eikä siinä mitään. Ei Kimin tarvitse avata koko elämäänsä muulle maailmalle. Tuskin kukaan haluaisi, että koko muu maailma tietäisi ja tuntisi sinut läpikotaisin. Tästä huolimatta pidin kirjasta. Pidin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan Kimin lapsuudesta ja koko perheen autoharrastuksesta. Ei silloin ollut mitään valmiita pakkauksia, joissa lapsi vain hyppää mikroauton rattiin ja lähtee kiertämään rataa. Ei. Silloin tehtiin, puunattiin ja tuunattiin itse. Kimin yksi valttikortti onkin ehdottomasti se, että hän tuntee ja tietää paljon myös auton sisälmyksistä, eikä pelkää tarttua ruuvimeisseliin, jos sellaista tarvitaan. Ihastuin kirjassa myös siihen, kuinka Kimi tapasi nykyisen appiukkonsa ensimmäisen kerran. Appiukon piti vaihtaa talvirenkaat Mintun autoon. Kimi halusi tehdä työn yhdessä tulevan appensa kanssa.

Toki kirjassa kerrotaan myös Kimin hurlumhei-jutuista. Mitä sitten? Kukapa sitä olisi niin puhdas pulmunen, ettei olisi joskus päästellyt menemään oikein kunnolla. Jos me kaikki olisimme julkisuuden henkilöitä, niin ei olisi medialla puutetta skandaalinkäryisistä jutuista. Rapatessa roiskuu ja se on ihan normaalia. Sitä paitsi on aika tavallista, että ihmiset juhlivat. Hyvien ystävien kanssa voi meno mennä välillä aika hurjaksikin.

Kirja välittää Kimi Räikkösestä kuvan, joka on jotain ihan muuta kuin julkisuuden antama kuva. Mies on hyväsydäminen ja jeesaa varmasti, jos ystävä on pulassa. Miehellä riittää myös huumorintajua, eikä puhumaton mies olekaan mikään hiljainen mies. Ystävien mukaan Kimi on suulas ja puhuu kuin papupata, kun sille päälle ryhtyy. Kimi on myös lapsirakas ja senkin kirja kertoo. Omat lapset ovat tietysti tärkeintä elämässä, mutta en voi varmasti ikinä unohtaa sitä televisiokuvaa, kun Räikkönen joutui keskeyttämään jonkin kilpailun. Katsomossa oleva pikkupoika puhkesi lohduttomiin kyyneliin. Hieman myöhemmin näytettiin Ferrarin varikkokuvaa, jossa pikkupoika oli päässyt vanhempiensa kanssa tapaamaan Kimiä. Kimi tuntui oikeasti välittävän siitä, että pikkupojalle jäi kilpailusta hyvä mieli. Oliko tässä se hetki, jolloin Kimi näytti todellisen luonteensa formula-auton ulkopuolella?

Kimi on toista kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta kirjassa ei kerrota sen enempää, eikä tarvitsekaan. Vain pari mainintaa. Kimistä saa sellaisen kuvan, että tässä hetkessä on hyvä olla Mintun ja lasten kanssa. Työnsä takia Kimi joutuu matkustamaan todella paljon, ja siksi onkin ymmärrettävää, että mies viihtyy vapaa-aikanaan kotona. Kyllähän sitä itsekin nauttii kotona olemisesta. Jatkuva liikkeessä oleminen on kuluttavaa ja pidemmän päälle ärsyttävää.

Kiitos Kimi Räikkönen, kun annoit Kari Hotakaisen astua maailmaasi. Hotakainen on taitava kynäilijä ja kirja on hieno kuvaus elämästäsi. Kiitos myös Kimin perheelle ja ystäville. Olette laajentaneet kuvaa Kimi Räikkösestä. Pidin myös siitä, kuinka kirjasta löytyy hotakaismaisia piirteitä, vaikka kirja perustuukin pitkälti henkilöhaastatteluihin.

Sellainen huomautus vielä, että C Morella näytettiin ennen Singaporen formula 1 aika-ajoja haastattelutilanne uusista formulasopimuksista. Kimi Räikkönen esiintyi jäänsinisine silmineen ilman aurinkolaseja. Mies huokui helpottuneisuutta ja huumoria oli helppo heitellä ilmaan. Jotenkin on sellainen tunne, että mies on tehnyt oikean ratkaisun.

Karusellimainen Musta Saara

Romaneja, iltanuotio, puhuva karhu ja sirkustirehtööri. Mitä ihmettä? Pirkko Saision kirjoittama Musta Saara avautuu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä sirkusmaisissa merkeissä. Tai eihän sirkuksessa iltanuotiota ja romaneja ole. Eikä se ollutkaan sirkustirehtööri, vaan Ranskan Kansallispuolueen keulamies Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje). Mitä tällainen teatteriesityksen alku tuokaan tullessaan?

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Alkuhämmennyksen jälkeen annan itseni ajautua sirkusmaisiin tunnelmiin. Musiikki ja laulu raikuvat. Kohtauksesta toiseen siirrytään sujuvasti Ulla Tapanisen johdolla. Tapaninen heittää näyttämöltä porukkaa pois ja ottaa uutta vastaan. Samaan aikaan Tapaninen on yksi kabareetanssijoista. Kaksi muuta ihastuttavaa tanssijaa ovat Sinikka Sokka ja Tiina Weckström. Naisilla on muitakin rooleja. Etenkin Pohjolan Valkyriana naiset ovat todellisia mahtinaisia. Hurjaa! Tekisi mieli nousta huutamaan hurraata. Oli kyllä mahtavaa, että tällainen naiskolmikko oli saatu samaan näytelmään.

Vaikka Musta Saara näyttäytyy katsojalle riehakkaalla tavalla, on näytelmässä tarinaa ja syvällisyyttä. Romanit ajautuvat lähtemään Romaniasta, koska heille ei enää ole tarjolla mitään kotimaassaan, ja onhan EU:n myötä liikkuminen vapaampaa. Romaneja ei kuitenkaan haluta minnekään. Samaan aikaan Ranskassa Kansallispuolueen johdossa käydään kovaa valtataistelua. Janne-Maria Teräväkynä ajautuu tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) kanssa taistelutantereelle. Onko vanhassa vara parempi vai pitäisikö valta antaa nuoremmalle sukupolvelle? Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Kaitueen askellukset portaikossa naurattivat. Todella notkea nainen.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Mustan Saaran on ohjannut Laura Jäntti. Näytelmän musiikki on Jussi Tuurnan käsialaa. Jäntti ja Tuurna ovat saaneet rakennettua hämmentävän hienoja kohtauksia näyttämölle. Ensimmäisen näytöksen toiseksi viimeinen kohtaus on huikea. Astutaan Transilvaniaan ja itse kreivi Draculan (Timo Tuominen) linnaan. Tässä on teatteria oikein kunnolla. Mieletön kohtaus upeine valoineen ja musiikkeineen vaihtuu kuitenkin ensimmäisen näytöksen viimeiseen kohtaukseen meren rannalle. Romaninainen Esma (Kristiina Halttu) löytää merestä jotain, joka heittää katsojan hetkessä traagisiin tunnelmiin. On kuin olisi ollut vuoristoradan vaunun kyydissä. Ylhäältä alas ja kovaa. Pakko on myös mainita näytelmän loppu. Näyttämöstä tuli yhtäkkiä kuin taulu, jota katsoja katseli. Tähän vielä päälle Sinikka Sokan kauniisti tulkitsema laulu, niin kyllä melkoisen sanattomaksi ihmislapsen vetää.

Oikeasti Musta Saara on näytelmä, joka näyttää eurooppalaisen olemuksen kurjia puolia. Mustassa Saarassa liikutaan nykyajassa, mutta karnevaalimaiseen esitykseen mahtuu myös historiallisia tapahtumia ja henkilöitä. Tämä vahvistaa käsitystä siitä, ettei ihminen ole oppinut vuosisatojen saatossa mitään. Aina on aihetta syrjiä heikompiosaisia ja haalia valtaa itselleen. On myös syytä miettiä, mikä on kirves päässään liikkuvan Sian (Jani Karvinen) tarkoitus näytelmässä. Saision terävä-älyisyys ja huumorintajuisuus on loistavaa.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Mustan Saaran näkemisen jälkeen olo oli kuin olisi pyörinyt karusellissa koko illan. Vauhti vain kiihtyi mitä pidemmälle ilta eteni. Huh huh! Nauraa sai, mutta välillä jopa itketti. Aikamoiset ylikierrokset näytelmä sai aikaan. Näytelmän kesto on yli kolme tuntia, mikä alkaa olla tavallisen katsojan äärirajoilla, vaikka näytelmä olisi kuinka hyvä ja kiinnostava hyvänsä. Myönnän, että hieman ennen kymmentä jouduin pariin otteeseen haukottelun uhriksi. Syynä ei ollut missään nimessä tylsyys, vaan se, että olin herännyt jo aamuviiden jälkeen, joten väsymys otti valtaa. Se on kuitenkin kummallista, että tällaisen esityksen jälkeen uni ei kuitenkaan tule. Ajatukset pyörivät esityksessä, jossa oli paljon ja kaikkea. Sitäkin tuli yöllä pohdittua, olisiko joitakin kohtauksia voinut lyhentää. Olisi Tapanisen pitänyt ehkä vain rynnätä keskelle kohtausta ja pysäyttää kohtaus.

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Musta Saara on näytelmä, joka kannattaa kokea. Ei siis pelkästään nähdä. Hieno teos, joka pysyy kokonaisuutena, vaikka aineksia on paljon.

Musta Saara sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018.

Rooleissa: Kristiina Halttu, Linda Hämäläinen, Katariina Kaitue, Panu Kangas, Jani Karvinen, Mikko Kauppila, Petri Knuuttila, Janne Marja-aho, Juha Muje, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Erkki Saarela, Sinikka Sokka, Taru Still, Ulla Tapaninen, Timo Tuominen ja Tiina Weckström

Muusikot: Jussi Tuurna (musiikin johto), Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula

Ohjaus: Laura Jäntti

Musiikki: Jussi Tuurna

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tarja Simone

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu: Jussi Matikainen

Saliäänisuunnittelu: Sakari Kiiski

Koreografia: Janne Marja-aho

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Bloggariklubille ja Kansallisteatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Musta Saara ja Ohikuljetut

Olin toissa perjantaina syksyn ensimmäisellä Bloggariklubilla Kansallisteatterissa. Illan vieraat olivat mielenkiintoistakin mielenkiintoisimmat. Ensiksi meille esittäytyivät muusikko Jussi Tuurna ja näyttelijä Tiina Weckström. Tämän jälkeen estradille asteli kirjailija Kimmo Oksanen. Illan kruunasi mahtava Tainaron.

Musta Saara on Kansallisteatterin syksyn suuri musiikkiteatteriesitys, jonka on kirjoittanut Pirkko Saisio. Jussi Tuurna on puolestaan säveltänyt musiikin teokseen, ja tästä mies bloggariklubilaisille kertoikin. Tai kertoi hän muutakin, koska Tiina Weckström puolestaan näyttelee kyseisessä teoksessa, ja parivaljakko avasi näytelmää yhdessä hieman laajemmin kuulijakunnalleen. Musiikin kannalta Musta Saara edustaa brechtiläistä tyylisuuntaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kohtauksessa näytetään jokin toinen kulma tai taso kuin olisi odotettavissa. Näyttelijä puolestaan uittaa tunteensa brechtiläiseen kohtaukseen. Brechtiläinen tyyli luo myös jännitteitä. Tuurna kertoi, että Pirkko Saisio osaa oraakkelimaisesti aistia erilaisia tuulia.  Musta Saara onkin ajankohtainen näytelmä, jossa eurooppalainen liikkuvuus näyttelee suurta osaa. Voisin kuvitella, että Tuurnan ja Weckströmin raottama brechtiläinen tyylisuunta sopii tällaiselle ajankohtaiselle esitykselle hyvin.

Jussi Tuurna ja Tiina Weckström

Mustan Saaran näyttelijäkunta koostuu vanhoista konkareista sekä vastavalmistuneista untuvikoista, joka tuo myös tietynlaista jännitettä esitykselle. Tästä on kuitenkin myös paljon hyötyä näytelmässä. Konkarit ja untuvikot tukevat toisiaan ja saavat toisiltaan paljon. Tuurna ja Weckström kertoivat myös, että Musta Saara päättää trilogian, jonka ensimmäiset osat ovat olleet Homo! ja Slava!. Molemmat edelliset teokset ovat olleet kantaaottavia ja niin tulee olemaan viimeinen osakin. Musta Saara on kuitenkin ehdottomasti oma itsenäinen teos, joten ei haittaa, vaikka ei olisi aiempia osia nähnytkään. Kantaesitys on Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018. Siellä olen myös minä. Katsomossa kylläkin.

Kimmo Oksanen on tehnyt kirjan Ohikuljetut (WSOY, 2018) yhdessä valokuvaaja Heidi Piiroisen kanssa. Kirja kertoo romanikerjäläisistä sekä yhden romaniperheen tai suvun tarinan. Oksanen on seurannut toimittajan työssään Piiroisen kanssa romanikerjäläisiä vuodesta 2007 alkaen ja materiaalia on syntynyt paljon. Oksasen mukaan kirja ei ole tietokirja, vaan sisältää kaunokirjallisia osia. Hän kertoo myös olleensa mukana osassa kirjan kohtauksia. Mies on matkustanut Romaniaan paikan päälle katsomaan, millaisissa oloissa romanit elävät. Piiroisen kamera on käynyt tiuhaan tahtiin sekä kotimaassa että ulkomailla. Ohikuljetuissa ei kuitenkaan puhu kirjailija eikä valokuvaaja, vaan äänessä ovat romanit. Kirjassa ei osoitella, eikä se sisällä rasismia. Kirja on puhdasta kuvausta romanien tavallisesta elämästä. Kirja on kuitenkin konkreettinen teko, ja osa kirjan tuloista meneekin suoraan romaniperheelle, jota kirjassa on seurattu. Itselläni Ohikuljetut on luennan alla eli varsinainen kirjapostaus tulee myöhemmin.

Kimmo Oksanen

Täytyy sanoa, että Bloggariklubi osaa aina yllättää. Kiitos, että sain olla mukana ajatuksia herättävässä illassa.