Kaapista löytyy (lue: kirjahyllyssä ei ole enää tilaa) lukemattomia
kirjapinoja. Osan kirjoista olen itse kantanut jostain kotiin, mutta suurimman
osan olen saanut joko äidiltäni tai joltakin ystävältäni eli kierrätys pelaa.
Anna Janssonin Murhan alkemian
(Gummerus, 2013) sain muistaakseni ystävältäni, jonka kanssa tapaamme vaihdella
kirjoja. Pokkarimuotoinen kirja oli mukava ottaa kissan ulkoilutuslukemiseksi.
Justus Hartman on komisario Tomas Hartmanin setä. Miehillä
on ollut vuosikymmeniä sitten kiista, jota ei ole ikinä ratkottu. Ei ole siis
ihme, etteivät miehet ole pitäneet yhteyttä toisiinsa. Tomas saa yllättävän
puhelun sairaalasta. Justus on hävinnyt sairaalasta.
Sairaalan henkilökunta pitää tapausta outona, koska mies on hävinnyt kuin
savuna ilmaan. Henkilökunta ei edes usko, että keuhkokuumeesta toipuva mies
olisi ollut vielä itsekään halukas lähtemään sairaalasta.
Tomas ei ole myöskään aivan kunnossa, joten hän suostuu vaimonsa
viikonloppulomaehdotukseen tai ei siinä ole oikeastaan miehellä sananvaltaa.
Tomaksen vaimo Marianne ja miehen alainen Maria Wern ovat jo hoitaneet
etukäteisjärjestelyt. Matka Smoolantiin saa yllättäviä käänteitä, kun hotellin
uima-altaasta löytyy ruumis ja Tomas saa vakavan sairauskohtauksen. Mies joutuu
sairaalaan teho-osastolle. Marian alkaessa tutkia Justuksen katoamista
tarkemmin, ymmärtää hän, että uima-altaan ruumiilla on jotain yhteistä Justuksen katoamisen kanssa. Kaikki
tuntuvat kietoutuvan Justuksen ja Tomaksen menneisyyteen sekä taidepiireihin.
Aloittaessani lukemaan kirjaa, meinasin pitkästyä, kun
ensisivuilla oltiin 1960-luvun lopulla ja teksti tuntui olevan kauhean pientä,
eikä tarina lähtenyt vetämään. Onneksi en ole helposti luovuttavaa tyyppiä,
vaan jatkoin lukemista, eikä aikaakaan, kun alkoi tapahtua. Tarinassa tulee
yllättävän paljon ruumiita, eikä kuvaukset aina ole mitenkään kauniita, mutta
eihän dekkareiden olekaan tarkoitus sievistellä. Onneksi luin kirjaa
päiväsaikaan, niin eivät mielikuvat jääneet leijumaan uniini.
Kirja etenee loogisesti, vaikka paljon on takaumia
menneisyyteen. Kirjassa on melkoisesti henkilöitä, ja jossain vaiheessa
meinasin mennä jo sekaisin, kuka on kukin. Välillä tuntuu, että
yksinkertaisempi on kaunista. Tarina on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja
alkemiaakin tulee opiskeltua sivussa jonkin verran. Täytyy kuitenkin myöntää,
että muutamissa kohdissa Jansson on mennyt hieman yli. Ei meinannut aivan usko
riittää kaikkiin juttuihin.
Maria Wern -dekkareita olen lukenut aiemminkin, mutta
huomasin juuri, etten ole tainnut yhdestäkään aiemmin postata. Näitä tulee siis
luettua hyvin satunnaisesti, vaikka yleisesti ottaen olen pitänyt kirjojen
rikostarinoista. Maria Wern on seikkaillut myös televisiosarjassa. Täytyy
myöntää, etten muista, olenko mitään osaa televisiosta katsonut. Olen oikeasti
tosi huono tv-ohjelmien kanssa.
Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2012.
Ruotsinkielinen alkuteos Alkemins eviga
eld on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.
Annan Janssonin Murhan
alkemiaa uskallan suositella dekkarifaneille. Tämä on sopivan kamalaa
kesäluettavaa.
Kirjalla osallistun Oksan
hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Ehkä hieman kaukaa haettu, mutta ruksi
solahtaa ruutuun ”keltainen ja oranssi”, koska näitäkin värejä kannesta löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti