Teatterissa: Luonnon laki

Yrittäminen kannattaa. Ainakin, jos tarjolla on superedullinen kultaposselippu. Tällaisen onnistuin saamaan Helsingin Kaupunginteatterin uutuusnäytelmään Luonnon laki. Esitys, jonka kävin katsomassa oli maanantaina 1. helmikuuta Pengerkadun näyttämöllä. Luonnon laki pohjautuu Kari Hotakaisen samannimiseen kirjaan, jonka olemme lukupiirissä lukeneet syksyllä 2014. Oli siis mielenkiintoista nähdä teos näyttämölle vietynä. Luonnon lain kantaesitys oli 27. tammikuuta kuluvaa vuotta eli varsin tuoreesta näytelmästä on siis kyse. 

Näytelmän dramatisoinnin on tehnyt Sami Keski-Vähälä ja ohjauksen Milko Lehto. Rooleissa ovat Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo ja Marjut Toivanen. Lavastuksesta on vastannut Janne Siltavuori ja puvuista Riitta Röpelinen. Valosuunnittelu on Mika Ijäksen käsialaa ja äänisuunnittelu Maura Korhosen. Naamioinnin ja kampaukset on suunnitellut Tuula Kuittinen. Koreografia on Sari Haapamäen suunnittelemaa.

Matti Rasila, Pertti Sveholm, Leena Rapola, Matti Leino, Sanna-June Hyde

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Luonnon laissa maalämpöyrittäjä Rautala (Pertti Sveholm) joutuu auto-onnettomuuden seurauksena sairaalaan sänkypotilaaksi. Alkaa viikkojen ja kuukausien toipuminen ja kuntoutus. Tämä ei ole helppoa yksityisyrittäjälle, jonka elanto on siitä kiinni, paljonko töitä jaksaa tehdä. Huonetoveriksi Rautala saa Sierra Leonesta Ruotsin kautta Suomeen kotiutuneen Badun (Matti Leino). Sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) käskyttää Rautalaa, eikä helly miehen vaikerrellessa oloaan. Ei ole helppoa suomalaisella miehellä, joka vierastaa kaikkea tällaista. Lisäksi Rautala käy ainaista kinastelua tyttärensä Miran (Sanna-June Hyde) kanssa. Tyttären elämänkatsomus on vihreä ja isän konservatiivinen. Myös isän verojen kiertäminen käy tyttären luonnon päälle. Molemmilla on kuitenkin huoli toisistaan. Isällä tyttärensä raskaudesta ja tyttärellä isänsä kuntoutumisesta. Rautalaa huolettavat myös iäkkäät vanhemmat (Marjut Toivanen ja Matti Rasila). Kun menon on hetkeksi pysähdyttävä, on aikaa ajatella kaikkea mahdollista. Kuka tämän kaiken maksaa? Leikkaaja (Matti Olavi Ranin) käy kertomassa Rautalalle tasaisin väliajoin kammottavia budjettilukuja. Mies on oikea painajainen.

Pertti Sveholmin valinta Rautalan rooliin on napakymppi. Mies on juuri niin todellinen miehenkuvatus sairaalavuoteessa kuin vain voi kuvitella. Valitusta ja vaikerrusta. Myötätunnon kerjäämistä ja avun anelua. Sveholm osaa esittää roolinsa uskottavan surkealla naamalla. Matti Leino puolestaan vetää hienosti sekä Badun että Kuoleman roolit. Jollain tavoin en kuitenkaan olisi uskonut, että sympaattinen Badu olisi voinut sekaantua hämäräbisneksiin. Sanna-June Hyden monipuolisuutta näyttelijänä on vain ihailtava. Nainen vaihtaa roolia viimeisillään raskaana ja huolia täynnä olevasta naisesta topakkaan fysioterapeuttiin hetkessä. Entä sitten Ursula Salo? Kuinka naiselle onkin voinut löytyä niin täydellinen rooli kuin salaa siivouskomerossa Megadethiä kuunteleva sairaanhoitaja. Nainen on kuin napattu oikean sairaalan vuodeosastolta. Ammattitaitoinen sairaanhoitaja, joka osaa olla myötätuntoinen, mutta myös hyvin tiukka. Joskus vain voi hoitajankin mittalasi täyttyä ja sen Salo osaa esittää hyvin pelottavasti.

Pertti Sveholm

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Rautalan äitiä näytelevä Marjut Toivanen on uskomaton tapaus. Aivan kuin nainen olisi nostettu jostain pirtin pimennosta lavalle. Matti Rasila puolestaan Rautalan isänä on hössöttävä ja huolehtiva. Tällaista teatteria katsoessa voi vain ihmetellä, kuinka taitavia näyttelijät osaavat olla. Eläytymiskyvyn täytyy olla todella kohdillaan. Luonnon laissa on kaiken kaikkiaan kova näyttelijäkaarti näyttämöllä.

Näytelmä on mielestäni sekoitus tragikoomisuutta ja parodiaa. Luonnon laki on täysin käsittämätöntä menoa lavalla. Välillä ollaan sairaalahuoneessa, jonka katto vuotaa vettä. Seuraavassa hetkessä lavan valtaakin Village People musiikkiesityksineen. Kammottava Kuolema vierailee lavalla myös. Lähes kaikilla näyttelijöillä on näytelmässä useampi rooli. Roolit vaihtuvat vauhdilla, eikä katsojaa taatusti piinaa pitkäveteisyys. Näytelmä on hauska, vaikka vakavista asioista onkin kyse.

Näytelmän lavastus ja puvustus on saatu pelaamaan hyvin yhteen. Suurin osa tapahtumista tapahtuu sairaalahuoneessa, mutta tila on osattu hyödyntää siten, että välillä esimerkiksi piipahdetaan Rautalan vanhempien luona tai sairaalan tupakkapaikalla. Näytelmässä on myös hyödynnetty vettä yhtenä näyttämöelementtinä. Itse olisin ehkä tykännyt hieman vähäisemmästä vesimäärästä. Äänet ja valaistus ovat myös aina näytelmän kohtaukseen sopivia. Musiikkiesitysten koreografiat olivat mielestäni näytelmään luontevasti istuvia. Ei jäänyt kuvaa, miksi tällaisia kuvioita on keskelle näytelmää tuotu.

Marjut Toivanen ja Matti Rasila

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Luonnon laki on hykerryttävän hauska, mutta siinä on taustalla paljon asioita, jotka laittavat katsojan miettimään. Näytelmä antaa melko realistisen kuvan terveydenhuoltomme tilasta. Yhteiskunnan rahahanoja suljetaan, jolloin terveydenhuollon henkilöstö joutuu entistä tiukemmalle ja potilaat sysätään koteihinsa alta aikayksikön. Luonnon laissa esittäytyy kolme sukupolvea, joka on myös oiva esimerkki siitä, kuinka maailma muuttuu. Jokaisella sukupolvella on omat kotkotuksensa, joita puolustetaan henkeen ja vereen.

Täytyy myöntää, että vaikka olen lukenut Luonnon lain kirjana, ei näytelmä kalpene kirjan rinnalla. Luonnon laki kannattaa ilman muuta mennä katsomaan, jos haluaa mukavan irtioton arkeen, vaikka aiheet näytelmän taustalla rankkoja ovatkin.

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille kuvalainauksista.

Teatterissa: Palvelija

Kevään viimeiset kultaposseilut tuli koettua Palvelijan ensimmäisessä ennakkonäytöksessä tiistaina 14. huhtikuuta Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Olin todella iloinen saadessani mahdollisuuden nähdä Kari Hotakaisen Martti Suosalolle kirjoittaman Palvelijan ensimmäisten joukossa, koska tässä näytelmässä, jos jossain, on klassikon aineksia. Palvelijan kantaesitys oli Arena-näyttämöllä torstaina 16. huhtikuuta kuluvaa vuotta.

Ennen esitystä Kari Hotakainen oli pitämässä teatterin lämpiössä teosesittelyä. Menimme ystävättäreni kanssa paikalle kuuntelemaan Hotakaista, mutta valitettavasti saavuimme paikalle liian viime tipassa, vaikka emme olekaan myöhästelevää sorttia. Lämpiö oli aivan täynnä kuuntelijoita, joten meille ei riittänyt istumapaikkoja. Jäimme seisomaan takavasemmalle, jonne ei ikävä kyllä kuullut Hotakaisen selostusta, joten Hotakaisen oma tarinointi teoksesta jäi kuulematta. Harmi sinänsä, mutta toisaalta saimme ystäväni kanssa päivitettyä omat kuulumisemme, kun siirryimme vielä kauemmas, ettemme häirinneet muuta paikalla olevaa yleisöä.

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Palvelijan on ohjannut Martti Suosalo ja Raila Leppäkoski. Palvelijassa on vain yhden miehen roolitus, jonka vetää Martti Suosalo. Visuaalinen suunnittelu on Max Wikströmin käsialaa. Äänisuunnittelusta ja musiikista on vastannut Jussi Kärkkäinen. Tuula Kuittinen on vastannut naamioinnista.

Martti Suosalo

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Arena-näyttämö

Palvelija on tragikoominen monologi, joka on puettu seminaarin muotoon. Rikosylikomisario Arto Jylhämö (Martti Suosalo) on tullut Arena-näyttämölle pitämään luentoa ”Ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta”. Seminaari käsittelee aihetta palvelijuuden kautta. Onko joku ihminen luonnostaan palvelija vai onko se pelkkä ammatti? Jylhämö eläytyy luentoonsa niin paljon, että rikosylikomisario muuttuu hetkessä kätilöksi, papiksi, parturikampaajaksi. Lista jatkuu monella muulla ja Suosalon rooli samalla hetkellä, kun henkilöhahmo vaihtuu. 

Martti Suosalo

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Arena-näyttämö

Martti Suosalo on yksinkertaisesti hyvä, parempi, paras. Hän on ilman muuta Suomen näyttelijäkavalkadin kärkijoukoissa. Mies joka taipuu moneen. Palvelija osoittaa jälleen kerran sen, kuinka mies yksinkertaisen loistavasti vaihtaa roolia hetkessä henkilöstä toiseen. Ei voi muuta kuin ihmetellä, kun katselee miehen työskentelyä lavalla. Suosalo ei yliesitä. Hän vain eläytyy kulloiseenkin rooliinsa täydellisesti. Esimerkiksi vähäinen pään heilautus saattaa tuoda sillä hetkellä olevaan rooliin sen jonkin, joka tekee kyseisestä roolista täydellisen. Martti on mahtava. Ylistyssanoja voisi jatkaa loputtomiin.

Palvelija, joka on puettu seminaarin muotoon, saa välillä koomisia piirteitä, välillä jännittäviä, välillä saattaa jopa hieman itkettää. Palvelija on monipuolinen esitys, vaikka näyttelijöitä on vain yksi. Näytelmässä riittää vauhtia, eikä tylsiä hetkiä taatusti tule. Seminaarissa on punainen lanka, joka vie näytelmän vääjäämättä kohti loppua, joka saattaa olla yllättävä. Palvelijassa on myös mahdollisuus interaktiivisuuteen. Rikosylikomisario Jylhämö heittää yleisölle aina välillä kysymyksiä tai pappi pyytää yhtymään virrenveisuuseen. Harmi, että suomalainen yleisö, minä mukaan luettuna, on kankeaa, eikä helposti tällaiseen taivu. Jos siis olet menossa katsomaan Palvelijaa, ole rohkea ja heittele Jylhämölle vastauksia ja veisaa virttä. 

Martti Suosalo

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Arena-näyttämö

Näytelmän visuaalisuus on yksinkertaista, mutta tehokasta. Värien ja musiikin tai äänien yhdistelmillä saadaan näytelmään paljon lisätehoja aikaiseksi. Nämä tukevat Suosalon esitystä loistavasti.

Palvelija herätti paljon ajatuksia. Kuinka pienestä on kiinni, että ihminen saattaa joutua syöksykierteeseen. Kuinka toiset ihmiset jaksavat kuunnella päivästä toiseen toisten ihmisten minäkeskeisiä tarinointeja. Kuinka paljon palvelualan ammattilaisia oikeastaan onkaan, kun asiaa tarkemmin ajattelee.

Teatteri-ilta arkiviikon keskellä on aina mukava ja rentouttava kokemus. Palvelijaa voin suositella kaikille. Martti Suosalon ammattitaito tekee illasta todellisen nautinnon.

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille kuvalainauksista.

Teatterissa: Avoin liitto – lähes levällään

Vietin ystäväni kanssa mukavan lauantai-iltapäivähetken Studio Pasilassa seuraten Helsingin Kaupunginteatterin uutuusnäytelmää Avoin liitto. Komedian on kirjoittanut aviopari Dario Fo ja Franca Rame vuonna 1983. Näytelmän on suomentanut Aira Buffa. Avoin liitto on ollut aiemmin ainakin Komediateatteri Arenan ja Tampereen teatterin ohjelmistossa. Jyväskylän Kaupunginteatterissa ensi-ilta on aivan lähipäivinä. Vaikuttaa siis siltä, että Avoin liitto on jonkinlainen klassikkoteos teatterimaailmassa.

Helsingin Kaupunginteatterin Avoimen liiton on ohjannut Pekka Strang. Rooleissa kisaavat Riitta Havukainen ja Sixten Lundberg. Lavastuksesta on vastannut Antti Mattila. Valosuunnittelu on Teppo Saarisen ja äänisuunnittelu Ari-Pekka Saarikon käsialaa. 

Sixten Lundberg ja Riitta Havukainen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Avoin liitto on komedia, joka kertoo kolmekymmentä vuotta naimisissa olleesta pariskunnasta. Miehellä, laskentapäällikkö Mannisella (Sixten Lundberg), on useita naissuhteita, joista vaimo Anu (Riitta Havukainen) on tietoinen. Mies hakee jatkuvasti itseään huomattavasti nuorempaa seuraa, lähinnä pönkittääkseen omaa seksielämäänsä. Vaimon seksielämällä ei ole väliä, koska sitä ei enää avioparin välillä ole. Mies kuitenkin rakastaa vaimoaan ja ehdottaakin hänelle avointa liittoa, jossa molemmilla on vapaus tulla ja mennä miten haluaa. Vaimo suostuu ehdotukseen pitkin hampain. Kuinka avoimessa liitossa lopulta käykään? Se jätetään salaisuudeksi.

Riitta Havukainen ja Sixten Lundberg

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Riitta Havukainen on nappivalinta vaimon rooliin. Hän osaa vetää aviovaimon roolinsa erittäin vakuuttavasti. Havukaisen esittämä keski-ikäinen, ikänsä naimisissa ollut nainen kyllä tietää, kuinka raivotaan ja ilkutaan miehelle, jonka kanssa on pidetty yhtä kolmisenkymmentä vuotta. Havukainen lentää hetkessä mielialasta toiseen. Katsoja voi vain ihmetellä naisen sanallista tulitusta.

Aviomiehen roolia vetävä Sixten Lundberg näyttelee vähäeleisemmin kuin Havukainen, mutta toisaalta tällä tavoinhan keski-ikäinen mies usein käyttäytyy. Keskittyy lähinnä kuuntelemaan aviovaimon mekastusta, kommentoiden välillä jotain mielestään viisasta. Kun Avoin liitto pääsee kliimaksiinsa, näyttää Lundberg monipuolisuutensa ja miehessä nähdään todellakin eloa. Näytelmä osoittaa, että Sixten Lundberg on erittäin ammattimainen näyttelijä.

Sixten Lundberg ja Riitta Havukainen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Avoin liitto on komedia, joka hengästyttää, naurattaa ja vie katsojan kaiken huomion. Komediaa voisi välillä kuvata jopa mustaksikin. Tarina etenee loistavan näyttelijäkaksikon voimin nopeasti kohti loppuaan. Näytelmä ei kestä kuin reilun tunnin ajan, eikä sisällä väliaikaa. Pidempi esitys olisi saattanut pilata näytelmän intensiivisyyden.

Näytelmän lavastus oli minimalistista, mutta ei kaivannut enempiä, koska näytelmän tapahtumat sijoittuivat yhteen huoneeseen, jossa parisuhdekiemuroita selviteltiin. Ääniefektejä ja musiikkia oli näinkin lyhyeen näytelmään yllättävän paljon, mutta äänet tai musiikki tulivat aina oikeaan aikaan eli mitään ylimääräistä meteliä ei näytelmässä tarvinnut kuunnella.

Vaikka Avoin liitto onkin komedia, on se mielestäni erittäin ajankohtainen näytelmä. Näytelmän jälkeiset ajatukset olivat, että tämähän oli kuin tosielämästä, vaikkakin ehkä hieman kärjistetysti. Pitkään parisuhteessa olleet tietävät sen tunteen, kun tietää tarkasti toisen osapuolen ajatukset ja mielenliikkeet. Näytelmä voisikin olla mukava piristysruiske avioparille, joka kaipaa arkeensa jotain yhteistä eloa.

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille kuvalainauksista sekä mahdollisuudesta kultaposseiluun.

Teatterissa: Troikka

Onnistuin saamaan Studio Pasilan kevään uutuusnäytelmä Troikkaan kultaposseliput, josta olen hyvin kiitollinen. Tästä innostuneena pinkaisin kirjastoon lainaamaan Jari Tervon kirjaa Troikka, koska ajattelin lukaista teoksen ennen teatteriesitystä. Toisin kuitenkin kävi. En ehtinyt lukea kirjaa kuin puoleen väliin saakka, koska väliin piti lukea yksi pikalainateos. Troikan lukuprojekti siis jatkuu, mutta itse näytelmää ajatellen lukemani alkupuolisko oli hyvä. Tämä tuki näytelmän seuraamista, koska näytelmän tapahtumat sijoittuvat kirjan toiselle puoliskolle.

Näytelmäksi Jari Tervon Troikan on dramatisoinut Sami Keski-Vähälä. Ohjauksesta on vastannut Kari Rentola. Troikan rooleissa ovat Sanna-June Hyde, Eero Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Rauno Ahonen, Leena Rapola ja Risto Kaskilahti. Lavastus on Katariina Kirjavaisen ja puvut Sari Salmelan käsialaa. Valosuunnittelu Teppo Saarinen ja äänisuunnittelu Ari-Pekka Saarikko. Naamioinnista ja kampauksista on vastannut Aino Hyttinen.

Eero Saarinen, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Sanna-June Hyde ja Carl-Kristian Rundman

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Troikassa matkustetaan junassa Helsingistä Tampereelle vuonna 1920. Junassa on matkalla myös Mannerheim (Carl-Kristian Rundman), jonka päämääränä on suojeluskuntajuhlat Tampereella. Mannerheimin seurueeseen kuuluvat varatuomari Ellen Kataja (Sanna-June Hyde) ja kenraalimajuri Hannes Ignatius (Eero Saarinen). Samaan aikaan Tampereella Mannerheimin junaa odotetaan saapuvaksi. Punikkitroikan (Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti ja Leena Rapola) tehtävänä on murhata Mannerheim.

Mannerheimiä esittävä Carl-Kristian Rundman on onnistunut luomaan hahmostaan sen verran voimakasluonteisen, että katsojan on pakko keskittyä lähes yksinomaan seuraamaan Rundmanin esitystä. Varatuomari Ellen Katajaa esittävä Sanna-June Hyde antaa itsestään salaperäisen ja vienon kuvan, vaikka pohjimmiltaan leskirouva ei mikään vieno nainen olekaan. Eero Saarinen kenraalimajuri Hannes Ignatiuksena on mainio. Troikka antaa välillä hieman hymynaihettakin, kun seuraa Saarisen eli Ignatiuksen pokkurointia Mannerheimille.

Eero Saarinen, Sanna-June Hyde ja Carl-Kristian Rundman

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Punikkitroikkaa esittävät Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti ja Leena Rapola eivät pääse näytelmässä helpolla. Heillä on useita eri rooleja, jotka kukin näyttelijä vetää loistavalla ammattitaidolla läpi. Troikan Eljas Rossia esittävä Rauno Ahonen on minulle hieman vieras nimi näyttämöllä, mutta sen verran vakuuttava mies lavalla on, että nimi jää varmasti muistiin. Uskomatonta, kuinka mies kyyneltyy lavalla hyvin aidon tuntuisesti. Leena Rapolan kasvot ovat tutut, mutta nimi vieras. Rapola on kuitenkin hyvin ammattimainen. Nainen syöksyy roolista toiseen. Välillä piti silmiä hieraista, oliko tämä nainen äsken sotilasvaatteissa troikkajoukossa ja nyt vuorostaan tarjoilijattaren roolissa. Risto Kaskilahti troikan Herman Hevoskoskena saa hymyn huulille. Kaskilahti on loistava komedianäyttelijä. Dramaattiseen Troikkaan Kaskilahti tuo ilman muuta eloa ja iloa.

Risto Kaskilahti, Leena Rapola ja Rauno Ahonen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Troikka on draamaa parhaimmillaan. Näyttelijöiden artikulointi on selkeää, eikä arvailuille tarvitse jättää sijaa. Näytelmä etenee asema asemalta kohti päämääräänsä. Näyttelijöiden välillä olevat jännitteet ovat selkeästi huomattavissa. Katsoja voi kuvitella olevansa joko junamatkustaja tai Tampereen suojeluskuntajuhliin osallistuja. Näytelmään on mielestäni saatu myös kuvattua aikakauteen sopivaa tunnelmaa.

Näytelmän puvustus oli mielestäni erittäin hyvä. Sanna-June Hyden puvustus oli kuin suoraan 1920-luvulta. Esityksessä käytettiin mukavasti tehokeinona takaseinälle heijastettuja maisemakuvia. Kuvat toivat näytelmään matkan tuntua. Pidin myös valkokankaasta, joka välillä vedettiin keskelle lavaa. Etenkin tilastotiedot Suomen sisällissodassa menehtyneistä olivat karua luettavaa.

Troikka on näytelmä, joka kannattaa käydä katsomassa, jos on vähänkään kiinnostunut Suomen historiasta. Vaikka itse näytelmä perustuu Jari Tervon humoristipitoiseen tekstiin, joka on dramatisoitu, on siinä paljon totuuden aineksia. Itse pidin näytelmästä paljon. Välillä on hyvä pysähtyä ja miettiä, millaista Suomessa oikeastaan olikaan itsenäistymisen jälkeisinä vuosina.

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille kuvalainauksista.

Teatterissa: Lainavaimo

Lilla Teaternin kevään suomenkielinen uutuuskomedia on katalonialaisen Jordi Galceran Lainavaimo (El crèdit, 2013). Viime vuonna Lillan esitti samaa näytelmää ruotsiksi nimellä Kredit, joten oli oikein mukavaa, jotta näytelmä otettiin ohjelmistoon myös suomeksi ja samalla näyttelijäkaksikolla, vaikkakin herrat ovat Lainavaimossa osiaan vaihtaneet. Onnistuin olemaan koneen ääressä oikeaan aikaan ja nappaamaan edulliset kultaposseliput Lainavaimon ennakkonäytökseen. Kiitos kultaposselle!

Lainavaimon on ohjannut Raila Leppäkoski. Näytelmän rooleissa ovat Sampo Sarkola ja Pekka Strang. Skenografiasta on vastannut Kaisa Rasila. Valosuunnittelu Jan-Erik Pihlströmin ja äänisuunnittelu Janne Brelihin käsialaa. 

Sampo Sarkola ja Pekka Strang

Kuva © Henrik Schütt, Helsingin Kaupunginteatteri/Lilla Teatern

Lainavaimo kertoo tavallisesta suomalaisesta miehestä, Antti Jaskarista (Pekka Strang), joka lähestyy pankkia hakeakseen lainaa akuuttiin rahapulaan. Pankinjohtaja (Sampo Sarkola) päättää olla myöntämättä lainaa. Antti Jaskari ottaa hieman kovemmat aseet käyttöönsä ja uhkaa pankinjohtajan siviilielämää. Tästä alkaa mieletön syöksykierre, jossa kisaillaan kumpi herroista on milloinkin niskan päällä altavastaajan miettiessä seuraavaa siirtoaan.

Sampo Sarkola vetää pankinjohtajan roolinsa hyvin vakuuttavasti. Käsittämätöntä, kuinka mies voi ällistyttävän nopeasti vaihtaa kasvojensa värin vaaleasta raivonpunaiseen. Todellista näyttelijän ammattitaitoa. Miehen omahyväisyys vaihtuu hetkessä todelliseen tuskaan, jota katsoja ei voi olla aistimatta. 

Sampo Sarkola

Kuva © Henrik Schütt, Helsingin Kaupunginteatteri/Lilla Teatern

Antti Jaskaria esittävä Pekka Strang on niin ikään hyvin vakuuttava omassa roolissaan. Strang esittää osansa varmasti ja taitavasti. Miehen kasvoilta voi lukea miehen ajatukset pankinjohtajan ollessa niskan päällä. Toisaalta on kutkuttavaa myös seurata miehen itsevarmuutta naisten suhteen. Katselija ei voi olla kuin samaa mieltä, että Pekka Strang tai tässä tapauksessa Antti Jaskari saa naisen kuin naisen iskettyä itselleen. 

Pekka Strang

Kuva © Henrik Schütt, Helsingin Kaupunginteatteri/Lilla Teatern

Lainavaimo on komedia, joka saa välillä farssimaisia piirteitä. Loistava näyttelijäkaksikko vetää esityksen sellaisella vauhdilla, ettei katsojan tarvitse vilkulla kelloaan. Ihmettelen, kuinka Sampolan ja Strangin pokat pitivät koko esityksen ajan. Aivan mieletön parivaljakko, jonka roolit ovat hyvin hitsautuneet toisiinsa.

Lavastus oli suhteellisen minimalistista, mutta eipä se juuri mitään muuta kaivannutkaan. Näytelmän tapahtumat tapahtuivat koko ajan pankinjohtajan huoneessa, ja jos mietitään normaalielämää, niin ei pankinjohtajien huoneissa paljon erikoisempaa kalustusta olekaan. Ääniefektit olivat niin ikään vähäisiä, mutta ei niitäkään kaivannut, koska roolisuoritus oli sen verran kiihkeää, että turhat äänet olisivat sekoittaneet näytelmää.

Mielestäni Lainavaimo on aivan uskomattoman hauska näytelmä. Työkiireet ja arki unohtuivat pariksi tunniksi. Lainavaimoa katsoessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajautua näytelmän vietäväksi. Näytelmää suosittelen kaikille muille paitsi ei tosikoille.

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille kuvalainauksista.

Teatterissa: Einsteinin rikos

Helsingin Kaupunginteatteri on ottanut pienelle näyttämölleen varsin tuoreen näytelmän, Éric-Emmanuel Schmittin Einsteinin rikos (La trahison d’Einstein), jonka kantaesitys oli Pariisissa tammikuussa 2014. Onnistuin saamaan Einsteinin rikokseen kultaposseliput tiistaille 18.11.2014, josta olen hyvin kiitollinen. Luultavasti muuten olisi jäänyt kohdallani erittäin hyvä näytelmä näkemättä.

Einsteinin rikoksen on suomentanut Timo Torikka. Kari Heiskanen on vastannut näytelmän ohjauksesta. Näytelmän rooleissa ovat Pekka Huotari, Santeri Kinnunen ja Joachim Wigelius. Lavastus on Markku Hakurin käsialaa. Sari Salmela puolestaan on vastannut puvustuksesta. Valosuunnittelu Mika Ijäs ja äänisuunnittelu Eradj Nazimov. Naamioinnista on vastannut Tuula Kuittinen.

Pekka Huotari, Santeri Kinnunen ja Joachim Wigelius, Einsteinin rikos

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Einsteinin rikoksen tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan molemmille puolille. Einstein (Santeri Kinnunen) on muuttanut Yhdysvaltoihin. Hän kohtaa New Jerseyssä järven rannalla kulkurin (Pekka Huotari). Einsteinin ja kulkurin välille syntyy luja ystävyyssuhde. Einstein haluaa varoittaa Yhdysvaltoja natsien ydinaseohjelmasta ja hänen pyrkimyksenä on estää Hitlerin toimet, mutta samalla hän tulee antaneeksi sysäyksen Yhdysvaltojen ydinasevarusteluun. Kaiken tämän keskellä FBI:n agentti O’Neill (Joachim Wigelius) yrittää pakottaa kulkurin ottamaan selvää Einsteinin perimmäisistä tarkoituksista.

Minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia näytelmän suhteen, vaikka näyttelijät ovatkin kovan luokan ammattilaisia. Santeri Kinnunen on loistava valinta Einsteinin rooliin. Kinnunen vetää puolitoistatuntisen esityksen hyvin vakuuttavasti. Einsteinin tuska on aistittavissa. Tällaista ei tietenkään pitäisi mainita, mutta näytelmän aikana tulee huomioitua myös sellainen seikka, kuinka paljon Santeri Kinnunen alkaa muistuttaa isäänsä Heikki Kinnusta. Karisma kasvaa iän myötä.

Santeri Kinnunen, Einsteinin rikos

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Pekka Huotari on nappivalinta kulkurin rooliin. Huotari vetää roolinsa hienosti. Välillä jopa mietin, onko kulkuri näytelmän pääosassa vai Einstein. Einsteinin ja kulkurin ystävyyssuhteen kehittyminen on todella hienoa katsottavaa. Olen aina viehättynyt Pekka Huotarin ammattitaidosta ja tämä oli yksi esimerkki lisää, miksi tykkään Pekka Huotarin työskentelystä. Joachim Wigelius on näyttelijöistä minulle vierain, mutta vakuuttavasti Wigelius roolinsa vetää. Agentti O’Neill on oikeasti pelottava ilmestys lavalla. Einsteinin rikokseen on valittu todella hyvät näyttelijät.

Joachim Wigelius ja Pekka Huotari, Einsteinin rikos

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Einsteinin rikos on hyvin intensiivinen esitys. Näytelmän dialogi on vahvaa ja vetää katsojan mukaan tarinaan. Puolentoista tunnin esityksessä ei ole väliaikaa ja turhaa se olisi ollutkin. Näytelmä olisi taatusti kärsinyt keskeytyksestä. Näytelmä antaa myös paljon ajateltavaa. En ole erityisen kiinnostunut sota-ajoista, mutta näytelmä herättää kyllä ajatusmaailmani käyntiin toisesta maailmansodasta ja siihen liittyneestä politiikasta.

Näytelmän äänitoteutukselle pitää antaa erityiskiitokset. Ääniefekteillä saatiin todella vakuuttavaa lisämaustetta esitykseen. Lavastus oli suhteellisen vähäistä, mutta ei mielestäni kaivannut yhtään enempää, koska muutoin esityksen intensiivisyys olisi saattanut kärsiä.

Einsteinin rikosta suosittelen etenkin niille, joita viehättää voimakas dialogi. Esitys antaa myös paljon ajateltavaa, joten jos haluat ajatukset pois arkisista asioista, käy katsomassa Einsteinin rikos.

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille kuvalainauksista.