Teatterissa: Töppöhörö

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä oli torstaina 28.1.2016 Töppöhörön ensi-ilta ja samalla näytelmän kantaesitys. Kansallisteatterin bloggariklubilaiset oli kutsuttu Lavaklubille ennen esitystä kuuntelemaan ja keskustelemaan näytelmän käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Hurmeen kanssa. Loistava pohjustus ennen näytelmää siis.

Juha Hurme kertoi, että Töppöhörön idea syntyi jo viisi vuotta sitten hänen ja pääosanäyttelijä Jarkko Lahden kapakkakeskustelun pohjalta. Näytelmän työnimi oli Tony Halmeen kirjan pohjalta Jumala armahtaa, minä en, mutta koska nimi ei tuntunut oikealta, oli sille löydyttävä uusi nimi. Töppöhörö syntyi siitä, kun Halmeen tytär oli kertonut linja-autonkuljettajan kuuluttaneen, että turvavyöt päälle, liikenteessä on paljon töppöhöröjä.

Töppöhörön on ohjannut Juha Hurmeen rinnalla Hanna Brotherus. Näytelmän rooleissa ovat Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Lavastuksesta on vastannut Matti Rasi ja Juha Hurme. Valosuunittelu on Matti Tiilaman ja äänisuunittelu Raine Ahosen käsialaa.

Alina Tomnikov ja Jarkko Lahti

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Töppöhörön ensimmäisen puoliajan lavan täyttää Viki (Jarkko Lahti). Viki on reilu kolmekymppinen, työtön, suomalainen mies. Alkoholia kuluu reippaasti, vaikka mies ei myönnäkään olevansa alkoholisti. Ex-vaimoaan kohtaan mies on saanut lähestymiskiellon. Naapureitaan Viki inhoaa, etenkin Tulppua. Viki on omasta mielestään urheilumies, koska tietää urheilusta oikeastaan kaiken, vaikka ei itse suoranaisesti urheilekaan. Maahanmuuttajat saisivat Vikin puolesta muuttaa Venäjälle tai Ruotsiin. Suomessa heitä ei kaivata. Viki on myös loistava kuski, vaikka itse kulkeekin vanhalla Tunturi Ponilla, jota on suhteellisen raskas polkea. Viki on omien sanojensa mukaan viisas mies.

Toisella puoliajalla kuvioihin tulee mukaan pieni nainen (Alina Tomnikov). Nainen löytyy suuresta urheilukassista, jossa piti olla pakastettu sika. Viki on järkyttynyt löydöstään. Hän nimeää naisen Helinä-keijuksi. Nainen puhuu aluksi venäjää, josta Viki ei ymmärrä sanaakaan. Venäjä muuttuu kuitenkin nopeasti karjalanmurteelle, jota nainen päästeleekin suustaan vuolaina virtoina. Nainen ehtii lyhyessä ajassa käydä läpi koko ihmisen evoluution. Helinä-keijuksi nimetty nainen vaikuttaa olevan Vikin omatunto. Murtuuko Viki vai jatkaako mies elämäänsä samaan malliin kuin ennenkin? Jätetään tämä arvoitukseksi.

Jarkko Lahti

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

En meinannut aluksi saada kiinni Jarkko Lahden ensimmäisellä puoliajalla vetämästä monologista ollenkaan. Hieman ihmetytti, kun muutama henkilö alkoi heti nauraa, kun Lahti avasi lavalla suunsa. Monologi kuitenkin kehittyi ja mies sai mielestäni paremman kontaktin yleisöön tarinan edetessä. Itseänikin alkoi naurattaa tietyt jutut ja miehen lavakuviot. Kyllähän Jarkko Lahti näytellä ja ilmehtiä osaa, sitä ei voi kieltää. Väliajan jälkeen Alina Tomnikovin ilmestyminen lavalle toi eloa. Nainen oli kuin ikiliikkuja. Jatkuvassa liikkeessä ja suu kävi. Tomnikovin suomenmestaruustason aerobikkaus näkyi lavalla. Nainen on ketterä ja taipuisa. Ihmettelin, kuinka joku voi pitää jalkojaan jatkuvassa pienessä liikkeessä asennossa kuin asennossa. Hienoa katseltavaa. Plussaa myös karjalanmurteen puhumiselle.

Juha Hurme ja Hanna Brotherus ovat mielestäni saaneet aikaiseksi varsin hyvän näytelmän. Bloggariklubilla Juha Hurme kertoi, että Hanna on luonut näytelmän viihdearvon. Ilmeisesti Brotheruksella on ollut myös sormensa Tomnikovin koreografiassa. Ohjaajaparin kommunikointi on Hurmeen mukaan hyvää ja työskentely hauskaa. Mielestäni tämä myös näkyy näyttämöllä.

Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Töppöhörön lavastus on minimalistista. Suuren suuri tuoli ja kolme tyhjää kaljakoria. Olin lähes varma, että tuoli on ollut aiemmin jossain toisessakin näytelmässä, mutta ilmeisesti se on rakennettu tätä näytelmää varten, koska käsiohjelmassa oli mittapiirroksia tuolista. Suuren näyttämön haltuunotto pienellä lavastuksella ja pienellä näyttelijämäärällä on mielestäni vaikeaa. Siksi tulinkin miettineeksi, että esitys saattaisi olla intiimimpi pienemmällä näyttämöllä.

Töppöhörössä on mielestäni paljon yhteiskunnallisia aiheita. Mieleen tulee eittämättä, paljonko Suomessakin näitä Vikejä on? Yhteiskunnasta syrjäytyneitä, surullisia tapauksia, vaikka omasta mielestään ovatkin täydellisiä. Mitä voitaisiin tehdä, etteivät ihmiset syrjäydy, jos ihminen itse ei sitä kykene tekemään? Kaikille näille ihmisille ei ilmesty Helinä-keiju urheilukassista.

Töppöhörö kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei haluaisikaan ajatella yhteiskunnallisia asioita. Näytelmästä löytyy vakavien aiheiden lisäksi komediaa ja hienoa lavaliikehdintää. 

Kiitos Kansallisteatterille Bloggariklubi-illasta, teatterielämyksestä sekä kuvalainauksista.

Hannu Mäkelä: Muistan – Otavan aika

Nyt tuli luettua jotain, jota matustelen vielä pitkään ja hartaasti. Viime marraskuussa Kansallisteatteri, Tammi, WSOY ja Johnny Kniga järjestivät Bloggariklubi-illan, josta sain hienon teatterinautinnon, taiteilijatapaamisten ja Supisen teoksen lisäksi kotiin viemisiksi Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika (Tammi, 2015). Hannu Mäkelä oli myös itse Bloggariklubilla kertomassa teoksestaan. Minulla kirja hieman odotti lukemista, koska piti lukea muita kirjoja pois tieltä, mutta kun Otavan aika kerran tuli avattua, ei sitä olisi mielellään käsistään laskenut. Kirkes-kirjastoissa kirja näyttää olevan hyvin kierrossa, vaikka pienellä onnella kirjan saattaa saada lainatuksi suoraan hyllystä.

Hannu Mäkelän Otavan aika on kirjailijan muistelmateos työvuosistaan Otavassa. Mäkelä aloittaa vuonna 1967 Otavassa kustannustoimittajana. Otava on nuoren miehen unelmatyöpaikka, jonka vetovoimaa ei vähennä yhtään se, että yrityksen vetäjänä toimii miehen arvostama runoilija Paavo Haavikko. Haavikko on pestattu Otavaan taloudelliseksi pelastajaksi, koska Otavan talouspuoli on hyvin heikoilla kantimilla. Kustannustoimittajan työssään Mäkelä läpikäy satoja ja satoja käsikirjoituksia, joita useimmiten joutuu palauttamaan, mutta välillä käsikirjapinosta löytyy helmiä. Näiden helmien kirjoittajista Mäkelä kertoo kirjassaan tarkemmin.

Otavan ajassa laaja kirjailija- ja runoilijakattaus on ilman muuta parasta antia. Osasta kirjailijoista tulee Mäkelälle todellisia ystäviä, kuten Antti Tuurista ja Erno Paasilinnasta. Hauskaa oli lukea etenkin, kuinka Hannu Mäkelä löysi Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari). Entä sitten tarinat Arto Melleristä ja Pentti Saarikoskesta. Kirja muistutti myös useista sellaisista kirjailijoista, jotka olivat itseltäni jääneet unohduksiin, kuten Tytti Parras ja Alpo Ruuth. Mäkelä on saanut hyvin vangittua jokaisesta henkilökuvauksesta henkilön erityispiirteet ja –tavat. Melkoisen kirjavaa joukkoa kirjassa esitelläänkin. On alkoholiongelmaista, on erakkoa ja on muuten vain erikoista henkilöä. Surullista oli lukea, kuinka moni kirjan henkilöistä oli jo siirtynyt ajasta iäisyyteen ja usein jonkin vakavan sairauden nujertamana.

Myös ajankuvaukset ovat kirjassa loistavia. Itse ainakin koin paluun 1970-luvulle, vaikka siihen aikaan lapsi olinkin. Silloin kaikki oli jotenkin mutkattomampaa. Ei ollut tietokoneita, ei kännyköitä. Mielenkiintoista oli myös lukea 1970-luvun taistolaisuudesta. En ollut aiemmin ymmärtänyt, kuinka voimakasta taistolaisuus on ollut. Bloggariklubilla Mäkelä kertoi, että Otava oli outo ja erikoinen yritys. Varmasti Otava on tätä ollut, mutta kirjassa kerrotuista työpaikan sisäisistä ristiriidoista, juoruajista ja kiipeilijöistä tuli mieleeni, ettei ole kauaksi tästä edetty. Edelleen lähes joka työpaikalla taitaa olla jotenkin hyvin tyypillistä tällaiset ilmiöt.

Mäkelän tapa kertoa on mahtavaa ja hersyvää, mutta kynä osaa olla myös piikikkään terävä ja suora. Mäkelä ei kieltä säästele, vaan kertoo asiat siten, kuinka on asiat itse kohdannut. Vaikka kirja onkin oikea tiiliskiviteos, lukee sen mielellään. Tarinat vetävät mukaansa ja teksti on hienoa suomen kielen taidonnäytettä. Pidän kirjaa myös eräänlaisena tietoteoksena mehukkaine juttuineen. Kirjaa voisi hyvinkin luettaa lukiolaisilla suomen kielen tunneilla, koska kirjassa on esitelty hyvin laaja skaala suomalaisia kirjallisuuden vaikuttajia.

Otavan aika on Mäkelän neljäs muistelmateos. Seuraavaksi ilmestyy Muistan – Vapaus, joka kertoo Mäkelän Otavan jälkeisistä vuosista vapaana kirjailijana. Täytyy myöntää, että itselleni heräsi mielenkiinto lukea muistelmasarjan aiemmin ilmestyneetkin kirjat.

Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika –kirjaa suosittelen luettavaksi, jos haluaa kurkistaa kirjailijakulisseihin, tai jos on kiinnostunut erityisesti suomalaisesta kirjallisuudesta.

Kirjalle annan tähtiä 5 (asteikko 1-5).

Lopuksi vielä Hannu Mäkelän sanoin: ”Hyvä kirjallisuus pysyy aina.”

Kiitos Bloggariklubille ja Tammelle mielettömästä kirjalahjasta.

Kissan sisäleikit

Pakkaskelit ovat tuoneet mukanaan lisääntyneet kissan sisäleikit. Koska ulkona ei voi olla, ja kaikki on tyhmää, saavat palvelijat leikittää herra Karvajalkaa. Leikkejä on useita erilaisia, mutta yhteistä niille kaikille on, että mennään niin kovaa kuin tassuista pääsee. Hyvin kovaa siis. Kissalle on kerääntynyt iso kasa leluja, joista ei välitetä yhtään, kun ulkoiluilmat ovat kohdallaan, mutta koska nyt ei ole kunnon ulkoilukelejä, niin lelutkin kelpaavat.

Jokaisella rakkaalla lelullahan on tietenkin oma nimensä. Tämän hetken hittilelu taitaa olla vinkuhiiri. Olen sitonut pikkulapsen nyrkin kokoisen vinkuvan hiiren narun päähän ja naru on tietenkin kepissä kiinni. Keppiä heilutellaan useita kertoja päivässä, ja mikä parasta, lelu vinkuu lähes jatkuvasti, kun sitä heilutellaan. Kissa vaanii hiirtä, ja mitä kovemmin hiiri liikkuu, niin sitä nopeammin kissa juoksee. Tarkoituksena ei suinkaan ole ottaa hiirtä kiinni, vaan parasta leikissä on liikkumisen ilo eli päätön säntäily pitkin asuntoa. Sydän hyppää kurkkuun joka kerta, kun kissaa ryntää asunnon toisesta päästä toiseen päähän. Olohuoneessa televisio on vaarassa tippua tasoltaan. Ei taitaisi kotivakuutuskaan korvata vanhaa televisiota. Etenkään, kun tässä olisi ehkä hieman kysy itse aiheutetusta vahingosta. Onneksi vielä ei ole sattunut vahinkoa.

Toinen kiva lelu on kuulapallo. Sain joskus työkaveriltani ison puisen helmen. Hänen kissansa ovat tykänneet leikkiä tällaisilla helmillä, ja niin tykkää herra Karvajalkakin. Helmi liukuu kovaa vauhtia pitkin lattioita ja esteeseen osuessaan kolahtaa mukavasti. Välillä kissa juoksee kuulapalloa vastaan. Toisinaan taas lymytään jonkin laatikon takana tai alla, ja kun kuulapallo tulee kohdalle, saa pallo tassusta. Eräänlaista jalkapalloa siis. Aika tarkka osumasihti kissalla tuntuu olevan. Kuulapallo sopii myös piilotusleikkeihin. Mikäs sen mahtavampaa, kun löytää kuulapallo maton alta. Voi sitä karvojen pöllyämistä ja jalkojen sutinaa, kun matto ja pallo saavat molemmat kyytiä.

Joululahjaksi herra Karvajalka sai kultakalan. Hieman epäilin, tykkäisikö kissa kalasta, koska kultakala on aika kookas, mutta kyllä kissa tykkää. Kyllä se todellakin tykkää. Kultakalaviehätyksen perimmäinen syy taitaa olla kultakalan sisällä olevassa kissanmintussa. Tässä leikissä ei tarvita palvelijoita, paitsi välillä, kun pitää nostaa kultakala takaisin paikoilleen. Kultakala on kissan kiipeilypuun yhdellä tasolla. Siitä kala on kiva heittää lattialle ja hyökätä itse perässä kalan päälle. Kultakalaa purraan, potkitaan ja hierotaan poskea vasten. Kultakalan päällä voi myös maata. Lopputulos on kuitenkin aina se, että kultakala on kissan syljestä läpimärkä, mutta tuleepahan purettua liikaenergiaa pois.

Lihava hiiri on herra Karvajalan ensimmäisiä leluja. Rakastakin rakkaampi lelu, joka on jo vuosia sitten lopettanut vinkumisen, mutta lelu viehättää kissaa edelleen. Tässä lelussa tarvitaan kuitenkin palvelijaa, joka vetää lihavaa hiirtä perässään ja hokee, että lihava hiiri menee ja menee. Kissa vaanii ensin taustalla, kunnes ei voi malttaa mieltään, vaan säntää lihavan hiiren perään. Parasta on, kun lihavaan hiireen koskee tassulla ja hieman kavahtaa taaksepäin. Joskus voi hieman antaa kyytiäkin hiirelle. Lihava hiiri on suosionsa ansainnut.

Entä sitten tämä? Nippuside. Mitäs hauskaa tässä voi olla? Paljonkin. Palvelijan ei tähän leikkiin tarvitse pahemmin osallistua. Heittää vain nippusiteen lattialle ja antaa kissan viedä. Kissa hyökkää nippusiteen kimppuun. Nippuside liukuu pitkin lattiaa, joka kiihdyttää kissaa entistä kovempaan nippusidejahtiin. Kivaa on myös se, jos nippuside sujahtaa maton alle. Sieltähän sitä on kiva kaivella. Ikävämpää on, jos nippuside menee esimerkiksi arkun alle, josta sitä ei saa itse pois. Silloin tarvitaan palvelijan apua.

Tsirp tsirp. Ei ehkä mikään kaikkein paras lelu, mutta välillä voi hieman lintuakin jahdata. Tsirp tsirp on ärsyttävä, koska se lentää miten sattuu, mutta onneksi sen välillä saa kiinnikin. Hyvää leikissä on se, että tsirp tsirpin selästä saa samanlaisen otteen kuin oikean linnun selkämyksestä. Onhan tämä hyvää harjoitusta ulkoilukelejä ajatellen. 

Täytyy myöntää, että palvelijoilla on välillä miettimistä, millä kissaa viihdyttäisi, mutta onneksi kissa loppujen lopuksi tyytyy perinteisiin leikkeihinsä, vaikka niitä leikkihetkiä pakkaspäivälle aika monta osuukin. Millaisia leikkejä ja aktivointeja teillä on lemmikeille tällaisilla pakkaskeleillä?

Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä

Jälleen kerran kiitos Facebookin Dekkariryhmälle ja itse kirjailijalle, Jonna Monoselle. Jonna Mononen kertoi moneen otteeseen Dekkariryhmässä tulevasta kirjastaan ja kyseli ryhmäläisiltä ideoitakin kirjaansa varten, joten olihan naisen esikoisromaani Hiljaa pimeässä (Nordbooks, 2015) luettava. Paikalliset Kirkes-kirjastot eivät ole ottaneet kirjaa kokoelmiinsa kuin yhden vaivaisen kappaleen, jonka onnekseni sain lainaksi, koska itseni jonotuslistalle heti syksyllä tungin. Kirjalle olisi varmasti lukijoita enemmänkin, jos kirja vain saisi kirjastoista hyllytilaa.

Joukko saksalaisia turisteja sekä koira jäävät satimeen tippukiviluolaan kun luolan suuaukko sortuu. Valoa ei ole yhtään ja ruokaakin hyvin niukalti. Vettä sentään löytyy maanalaisesta järvestä, mutta elääkö ihminen pelkällä vedellä? Alkaa eloonjäämistaistelu, joka tuo esiin mitä karmaisevimpia totuuksia ihmismielestä. Pelastajia kuitenkin odotetaan, mutta miksi mitään ei tunnu tapahtuvan. Päivät kuluvat, vaikka pimeässä onkin hankala erottaa vuorokauden vaihteluja.

Tällaiseen satimeen kun jää, tarvitaan yhteishenkeä, mutta kestääkö ihmisen henkinen kantti tällaista? Luolaan on kasautunut todella sekava joukko ihmisiä. Kaikilla tuntuu olevan ongelmia omasta takaa aivan tarpeeksi, eikä pimeässä loukussa oleminen ainakaan paranna tilannetta. Itseäni säälitti ehkä eniten ruotsalainen Gunnar, joka saksan kieltä taitamattomana ei pystynyt edes keskustelemaan muiden loukkuun jääneiden kanssa. Mies tuntui jäävän enemmän eristyneeksi muusta maailmasta kuin muu joukko. Toisaalta ei syöpää sairastavalla Ursulallakaan varmasti helppoa ollut, vaikka nainen osasi näyttää myös pahan puolen itsestään.

Jonna Mononen on kirjoittanut loistavan kirjan. Kirja on tiivistunnelmainen, ahdistava ja piinaava. Voin kertoa, että olen luolakammoinen, ja kirjaa lukiessani luolakammoni ei ainakaan helpottunut. Mononen on kuvannut luolan kauheudet ja itse onnettomuuden niin vakuuttavasti, että itsekin tunsin välillä olevani luolan satimessa. Hiljaa pimeässä sisältää niin mahtavia kuvailuja, etten voi muuta kuin hämmästellä sitä, että Jonna Mononen on itse sokea. Naisella täytyy olla loistava mielikuvitus, ja onhan se niin, että näkökyvyn puute vahvistaa muita aisteja. Harvassa kirjassa esimerkiksi olen törmännyt niin useiden tuoksujen kuvaamiseen kuin tässä. Hienosti Mononen on ajatuksensa saanut paperille kuvattua.

Mielestäni kirjassa on myös kannanottoa siihen, kuinka jokin yritys pystyy piilottelemaan tekojaan isolla määrällä rahaa ja tietynlaisilla suhteilla päättäjiin. Vaikka tällaista ei ehkä kauheasti (ainakaan toivottavasti) tapahdu, tapahtuu sitä kuitenkin. Kirja laittoi pohtimaan aihetta enemmänkin.

Jonna Monosen Hiljaa pimeässä kirjaa suosittelen kaikille piinaavan jännittävästä kirjallisuudesta pitäville. Tämä kirja tulee uniin.

Kirjalle annan tähtiä 4½ (asteikko 1-5).

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Kyllä taas saa kiittää siitä, että on olemassa lukupiiri, koska tulee tartuttua teoksiin, joihin ei muuten koskisi. Tällä kertaa lukupiirin ruodinnan kohteena oli Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, 2014). Vuonna 2013 ilmestyneen kirjan ranskankielinen alkuteos on nimeltään Billie. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen. Paikallisista kirjastoista kirjan saa helposti lainattua jonottamatta.

Lempi ei ole leikin asia kertoo Billien ja Franckin tarinan Billien näkökulmasta. On sattunut onnettomuus, jossa Billie valvoo tajuttomana olevan Franckin vierellä öisen taivaan alla ja kertoo tarinaansa. Yleisönä on pieni, loistava tähti. Billie on ollut pienestä pitäen syrjitty. Koulussa on ollut oppimisvaikeuksia ja kotona ongelmia äitipuolen kanssa. Älykkään Franckin kotiolot puolestaan ovat olleet päällisin puolin hyvät, mutta Franck on erilainen. Franck on homo. Billien ja Franckin tiet yhdistyvät, kun he joutuvat tekemään yhteisen koulutehtävän. Franck sparraa Billietä ja Billie tuntee kerrankin olevansa joku. Vuosien saatossa Franck ja Billie erkaantuvat toisistaan palatakseen kuitenkin taas yhteen, jotta voisivat taas erota. Ystäväpari ei tunnu osaavan elää ilman toista, mutta välillä on saatava hieman välimatkaakin.

Anna Gavaldan teksti on runollista ja kaunista, vaikka tarina kerrotaankin Billien haparoivilla sanoilla. Aluksi kirja tuntuu junnaavan paikallaan, jonka itse päähenkilö Billiekin mainitsee, mutta loppujen lopuksi tarina etenee koko ajan. Lukupiiriläisten mielestä kirjassa oli hyvää draaman kaari, joka kohoaa korkealle, mutta huonoa on se, että draaman kaari ei jaksakaan loppuun saakka vaan lässähtää lopussa. Kirjaa kritisoitiin myös siitä, että juoni ja kerronta tuntuivat hätäiseltä ja vajaalta. Kirjan loppu tuntui olevan suurimmalle osalle lukupiiriläisistä jollan tavoin pettymys. Lukupiiriläisiä ihastutti Gavaldan idea siitä, että Billie tilitti tarinaansa taivaalla tuikkivalle pienelle tähdelle.

Kirjan nimen suomennos on mielenkiintoinen, koska ranskalainen alkuteos on Billie. Periaatteessa suomennoksenkin nimi olisi voinut olla Billie, koska tarinaa käydään Billien näkökulmasta. Lukupiiriläiset olivat sitä mieltä, että suomalainen nimi Lempi ei ole leikin asia pikemminkin karkottaa lukijoita kuin vetää puoleensa. Keskustelua aiheutti myös se, onko Ranskassa luokkaerot niin valtavat kuin kirja antaa ymmärtää. Kirja antaa sellaisen kuvan, että ranskalainen yhteiskunta olisi melkoisen vanhoillinen.

Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia kirjaan kannattaa tarttua, jos kaipaa jotain hieman erilaista lukemista. Kirja on melkoisen ohut, joten ei ole pelkoa tiiliskiviromaanista.

Tähtiä kirja saa 3 (asteikko 1-5). 

Jyri Hokkinen: Rypsisade

Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jyri Hokkinen alias Hogane jakoi Facebookin Dekkariryhmän sivuilla esikoiskirjaansa Rypsisade (Hogane Publishing, 2015) pientä palautetta vastaan. Olin onnekas ja sain kirjan itselleni ja mikä parasta, omistuskirjoituksella varustettuna luettavakseni. Nyt täytyy myös myöntää, että olen pettynyt paikallisiin Kirkes-kirjastoihin. Eivät ole hankkineet yhtä ainokaista Rypsisadetta kokoelmiinsa. Hyi.

Rypsisateen päähenkilö on Tapio ”Foka” Fokin. Foka on entinen rikospoliisi, joka toimii nykyään ovimiehenä Helsingin Sörnäisissä sijaitsevassa kuppilassa. Tukholman reissullaan Foka riitaantuu kolmen venäläisen kanssa, joista yhden kanssa hieman enemmänkin. Venäläinen janoaa kostoaan ja sen saakin, mutta mitä tapahtuu koston jälkeen. Tapahtumat alkavat rullata aivan käsittämättömällä tavalla eteenpäin.

Foka on henkilönä lähes joka naisen unelma, vaikka itse henkilökohtaisesti hieman vierastin muutamia Fokan tapoja, mutta kuka meistä täydellinen olisikaan? Foka harrastaa karatea, josta kirjassa onkin varsin kattavat kuvaukset. Ainakin lajia tuntematon allekirjoittanut tunsi pääsevänsä varsin uuteen ja mielenkiintoiseen maailmaan karateharjoituksista lukiessaan. Rypsisateessa Foka tutustuu ja rakastuu unelmanaiseen Miian ja tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen. Miia on hyvä lisä kirjassa, vaikka odotin ehkä, että Miia olisi ollut enemmän näkyvissä loppukuvioissa. Fokan suhde isäänsä Anttiin on hieno ja kunnioitettava. Foka arvostaa isäänsä ja Antti-isä puolestaan tukee Fokaa.

Vaikka Rypsisateessa on muutama kielellinen asia, jossa itse olisin käyttänyt toista ilmaisua, on kirja helposti ja nopeasti luettava. Kirjan luvut ovat mukavan lyhyitä. Kirjaa voi helposti lukea pienissä pätkissä tai sitten niin kuin minä itselleni hokien, että luen vielä tämän luvun ja yhtäkkiä huomaankin, että olen ahminut kirjasta puolet. Mielestäni Rypsisade huokuu testosteronia ja kirjan luettuani sanoisinkin, että kirja on miehinen kirja. Tämä ei kylläkään tarkoita sitä, ettei kirjaa voisi naiset lukea. Voi lukea ja kannattaakin lukea.

Rypsisateen tarina etenee loogisesti ja lukijan on helppo pysyä mukana. Kirjan loppuhuipentuma on mielestäni yllättävä ja kamala. Ainakin itselläni tarina jäi pyörimään päähäni ja seuraava yö oli unenlaadultaan hieman heikko. Kirja jättää monta asiaa avoimeksi, mikä on hyvä keino koukuttaa lukijaa janoamaan lisää. Itse ainakin toivon, että avoimille asioille tulisi jatkossa selityksiä, koska lukijana haluan tietää, mitä tapahtuu vastaisuudessa.

Jyri Hokkisen Rypsisadetta suosittelen dekkareita ahmiville sekä henkilöille, jotka eivät jaksa kahlata tiiliskiviteoksia läpi.

Kirjalle annan tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Kiitos Hoganelle kirjasta ja lukunautinnosta.

Pakkaskelit ja kissan ulkoilu

Aikoinaan kun herra Karvajalka kotiutui meille, ajattelin, että pienestä pojasta tulee sisäkissa. Aika nopeasti tuli kuitenkin ostettua pojalle ensimmäiset valjaat. Koska kissa ei ilmeisesti edes ymmärtänyt, että oli saanut valjaat päällensä, alkoi ulkoiluharjoittelut. Vähitellen herra Karvajalasta kehittyi taitava ulkoilija. Niin taitava, ettei kylpyhuoneen hiekkalaatikko enää kelvannut herran tarpeille, vaikka hiekkalaatikko puhtauttaan loistikin. Tämä on toisaalta kätevää palvelijoiden kannalta, mutta entä sitten, kun iskee pakkaskelit ja etenkin paukkupakkaset?

Herra Karvajalka ei tunnu olevan moksiskaan pienistä pakkasista. Häntä pörrössä mennään pitkin mäkeä ja merkataan reviiriä. Miinusasteita kun alkaa olla yli kymmenen, niin silloin aletaan jo hieman empiä. Käydään kokeilemassa, mutta saatetaan nopeasti pinkaista takaisin sisälle. Toisaalta taas harjoittelu tekee mestarin ja vähitellen kissa viihtyy pidempäänkin ulkona.

Tämä viikko on kuitenkin ollut haasteellinen. Sanoisin jopa, että erittäin haasteellinen. Yli kahdenkymmenen pakkasasteen raja tuntuu olevan kissalle jokin maaginen raja. Ulos ei haluta tai halutaan, mutta siellä ei voi olla. Yritä itse mennä paljain varpain paukkupakkasilla pihalle. Toisaalta on se kissankin tehtävä tarpeensa, ja jos hiekkalaatikko ei kelpaa, niin mikä avuksi? Itsellä ovat harmaat hiukset lisääntyneet, kun olen miettinyt ratkaisua kissan ongelmaan. Pari kertaa kissa on pahimmassa hädässään laatikolla käynyt, jonka jälkeen olemme heti siistineet laatikon, jotta siellä olisi kiva käydä. Mutta koska ongelma on todellinen, niin uloshan se on yritettävä eli vaatekerosta vaatekerroksen päälle ja kissan kanssa pihalle.

Normikeleillä ulkoilu on tunnista kahteen riippuen vuodenajasta, mutta nyt paukkupakkasilla ulkoilupyrähdys on kestänyt yleensä minuutin verran. Kissa saattaa lähteä hyvin reippaasti ulos, joten kuvittelet, että kaikki menee loistavasti, ja kissa saa hoidettua tarpeensa, mutta ei se niin mene. Jos kissa näkee jotain mielenkiintoista, niin ensin tutkitaan mielenkiinnon kohteet ja vasta viimeksi on tarpeiden hoito. Tämän viikon esimerkkejä mielenkiinnon kohteista ovat esimerkiksi matontamppaustelineen yläputki ja ulkona kasvavat tuijat. Myös jänisten ja rusakoiden ilakointia on kiva seurata.

Matontamppausteline on metallinen ja ylimmäinen ”orsi” on ontto metalliputki. Pikkulinnut yöpyvät pakkasilla putken sisällä eli putkeen on kurkistettava ja mielellään molemmista päistä putkea. Tassuakin on kiva työntää putken sisään. Entä kuinka putkeen kurkistetaan? Yksinkertaista: hyppy palvelijan selkään tai olkapäälle, ja sitä kautta kurkistus salaiseen putkimaailmaan. Mustarastaat puolestaan tykkäävät yöpyä tuijien kätköissä tai mikä se sellainen kätkö on, jos kissa sen on havainnut. Yhtenä iltana herra Karvajalka ja mies, joka täällä asuu, painelivat minuuttiulkoilulta sisälle. Kissa oli ehtinyt kiivetä tuijaan ja napata mustarastaan suuhunsa. Voi lintuparkaa. Hirvittävän huudon säestämänä kaunisääninen lintu oli päässyt kissan suusta pois ja pyrähtänyt lentoon. Toivottavasti ei tullut fyysisiä vammoja linnulle. Viihdykettä ulkona siis riittää, mutta entä se tarpeiden hoito?

Eräänä päivänä keksin, että kannan kissan paikkaan, johon on tykännyt tarpeensa suorittaa. Tämä olikin loistava idea ja hommat tulivat hoidettua, kunnes kerran lähistöllä oli häiriötekijä. Huppupäinen mies, joka selvästi odotti, että joku tulisi hänet hakemaan pois pakkasen keskeltä. Silloin ei auttanut muu kuin mennä takaisin sisälle ja käydä pari kertaa kurkistamassa, joko häiriötekijä olisi poistunut paikalta. Olihan mies lopulta poistunut ja tarinalla oli jälleen onnellinen loppu.

Perjantaina alkoivat pakkaslukemat näyttää hieman siedettävimmiltä. Lähdin kissan kanssa ulos heti viiden jälkeen, kun tulin töistä kotiin. Kissa tuntui puhkuvan intoa, vaikka edelliset päivät oli näytetty nyrpeätä naamaa. En viitsinyt ottaa kännykkää mukaan, koska ajattelin, etten sitä tarvitse minuuttiulkoilulla. Kissa säntäsi saman tien matkaan. Ei jääty yhtään haistelemaan ilmaa, vaikka se on yleensä ollut tapana. Juoksuaskelin taloyhtiön parkkialueen yli kohti viereistä kaupungin tonttia. Heti kaupungin tontin puolelle päästyä kuopan kaivuu ja pissalle. Pitkä pissa olikin. Olihan sitä taas pantattu ties kuinka pitkään, koska hiekkalaatikko ei kelpaa. Ajattelin, että seuraavaksi kissa siirtyy tekemään isomman asiansa, mutta ei. Herra Karvajalka lähtikin mäelle kävelylle.

Hieman heinien ja jälkien haistelua, kunnes jotain tapahtui. Minäkin sen ehdin nähdä. Hiiri vilahti lumen ja heinikon seassa. Lumessa oli täysin selvä hiirenkolo ja edustalla hieman hiirenpesän roskia. Selvästi siivouspäivä hiirellä menossa. Siitäkös kissa innostui. Siihen jäätiin kyttäämään ja kyttäämään. Eivät pakkasasteet tuntuneet enää kissaa häiritsevän. Minulla seisomista riitti. Yritin hieman jaloitella, etten olisi palelluttanut omia jalkojani täysin. Kissalle aina välillä sanoin, että lähdetään kotiin, ettet palelluta itseäsi. Kerran sain kissan liikkumaankin. Siirtyi ehkä puoli metriä kauemmaksi kyttäämään toista paikkaa. Siinä viihdyttiin ehkä minuutti, kunnes siirryttiin valmiiksi kissan takapuolen muotoiseen sulaan paikkaan takaisin kököttämään. Tassutkin aseteltiin samoihin, jo sulaneisiin, koloihin. Kissa palasi ensimmäiselle kyttäyspaikalleen tietysti hiipien, ettei hiiri kuulisi. Itse yritin myös liikkua hipihiljaa, mutta lumihan narskuu kovilla pakkasilla, joten täysin äänetöntä menomme ei ollut. Ja mikä huvittavinta, lumi narskui myös herra Karvajalan tassujen alla. Minua alkoi jo hieman paleltaa ja lopulta sainkin kissan houkuteltua kotiin. Spurtti kohti kotia oli vauhtia täynnä. Kotona katsoin tietysti ensimmäisenä kelloa. Olimme viihtyneet ulkona lähes kolme varttia. Uskomaton suoritus monen päivän minuuttiulkoilujen jälkeen.

Onko teillä ollut ongelmia lemmikkien ulkoilujen kanssa paukkupakkasilla? Itseä kyllä hieman hirvitti tuo perjantain superulkoilun pituus, mutta kissaa moinen ei tuntunut haittaavan. Kuvitteleekohan herra Karvajalka olevansa lumileopardi?