Hannu Mäkelä: Muistan – Otavan aika

Nyt tuli luettua jotain, jota matustelen vielä pitkään ja hartaasti. Viime marraskuussa Kansallisteatteri, Tammi, WSOY ja Johnny Kniga järjestivät Bloggariklubi-illan, josta sain hienon teatterinautinnon, taiteilijatapaamisten ja Supisen teoksen lisäksi kotiin viemisiksi Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika (Tammi, 2015). Hannu Mäkelä oli myös itse Bloggariklubilla kertomassa teoksestaan. Minulla kirja hieman odotti lukemista, koska piti lukea muita kirjoja pois tieltä, mutta kun Otavan aika kerran tuli avattua, ei sitä olisi mielellään käsistään laskenut. Kirkes-kirjastoissa kirja näyttää olevan hyvin kierrossa, vaikka pienellä onnella kirjan saattaa saada lainatuksi suoraan hyllystä.

Hannu Mäkelän Otavan aika on kirjailijan muistelmateos työvuosistaan Otavassa. Mäkelä aloittaa vuonna 1967 Otavassa kustannustoimittajana. Otava on nuoren miehen unelmatyöpaikka, jonka vetovoimaa ei vähennä yhtään se, että yrityksen vetäjänä toimii miehen arvostama runoilija Paavo Haavikko. Haavikko on pestattu Otavaan taloudelliseksi pelastajaksi, koska Otavan talouspuoli on hyvin heikoilla kantimilla. Kustannustoimittajan työssään Mäkelä läpikäy satoja ja satoja käsikirjoituksia, joita useimmiten joutuu palauttamaan, mutta välillä käsikirjapinosta löytyy helmiä. Näiden helmien kirjoittajista Mäkelä kertoo kirjassaan tarkemmin.

Otavan ajassa laaja kirjailija- ja runoilijakattaus on ilman muuta parasta antia. Osasta kirjailijoista tulee Mäkelälle todellisia ystäviä, kuten Antti Tuurista ja Erno Paasilinnasta. Hauskaa oli lukea etenkin, kuinka Hannu Mäkelä löysi Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari). Entä sitten tarinat Arto Melleristä ja Pentti Saarikoskesta. Kirja muistutti myös useista sellaisista kirjailijoista, jotka olivat itseltäni jääneet unohduksiin, kuten Tytti Parras ja Alpo Ruuth. Mäkelä on saanut hyvin vangittua jokaisesta henkilökuvauksesta henkilön erityispiirteet ja –tavat. Melkoisen kirjavaa joukkoa kirjassa esitelläänkin. On alkoholiongelmaista, on erakkoa ja on muuten vain erikoista henkilöä. Surullista oli lukea, kuinka moni kirjan henkilöistä oli jo siirtynyt ajasta iäisyyteen ja usein jonkin vakavan sairauden nujertamana.

Myös ajankuvaukset ovat kirjassa loistavia. Itse ainakin koin paluun 1970-luvulle, vaikka siihen aikaan lapsi olinkin. Silloin kaikki oli jotenkin mutkattomampaa. Ei ollut tietokoneita, ei kännyköitä. Mielenkiintoista oli myös lukea 1970-luvun taistolaisuudesta. En ollut aiemmin ymmärtänyt, kuinka voimakasta taistolaisuus on ollut. Bloggariklubilla Mäkelä kertoi, että Otava oli outo ja erikoinen yritys. Varmasti Otava on tätä ollut, mutta kirjassa kerrotuista työpaikan sisäisistä ristiriidoista, juoruajista ja kiipeilijöistä tuli mieleeni, ettei ole kauaksi tästä edetty. Edelleen lähes joka työpaikalla taitaa olla jotenkin hyvin tyypillistä tällaiset ilmiöt.

Mäkelän tapa kertoa on mahtavaa ja hersyvää, mutta kynä osaa olla myös piikikkään terävä ja suora. Mäkelä ei kieltä säästele, vaan kertoo asiat siten, kuinka on asiat itse kohdannut. Vaikka kirja onkin oikea tiiliskiviteos, lukee sen mielellään. Tarinat vetävät mukaansa ja teksti on hienoa suomen kielen taidonnäytettä. Pidän kirjaa myös eräänlaisena tietoteoksena mehukkaine juttuineen. Kirjaa voisi hyvinkin luettaa lukiolaisilla suomen kielen tunneilla, koska kirjassa on esitelty hyvin laaja skaala suomalaisia kirjallisuuden vaikuttajia.

Otavan aika on Mäkelän neljäs muistelmateos. Seuraavaksi ilmestyy Muistan – Vapaus, joka kertoo Mäkelän Otavan jälkeisistä vuosista vapaana kirjailijana. Täytyy myöntää, että itselleni heräsi mielenkiinto lukea muistelmasarjan aiemmin ilmestyneetkin kirjat.

Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika –kirjaa suosittelen luettavaksi, jos haluaa kurkistaa kirjailijakulisseihin, tai jos on kiinnostunut erityisesti suomalaisesta kirjallisuudesta.

Kirjalle annan tähtiä 5 (asteikko 1-5).

Lopuksi vielä Hannu Mäkelän sanoin: ”Hyvä kirjallisuus pysyy aina.”

Kiitos Bloggariklubille ja Tammelle mielettömästä kirjalahjasta.