Nyt tuli luettua jotain, jota matustelen vielä pitkään ja
hartaasti. Viime marraskuussa Kansallisteatteri, Tammi, WSOY ja Johnny Kniga järjestivät
Bloggariklubi-illan, josta sain hienon teatterinautinnon, taiteilijatapaamisten
ja Supisen teoksen lisäksi kotiin viemisiksi Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika (Tammi, 2015). Hannu Mäkelä oli myös itse
Bloggariklubilla kertomassa teoksestaan. Minulla kirja hieman odotti lukemista,
koska piti lukea muita kirjoja pois tieltä, mutta kun Otavan aika kerran tuli avattua, ei sitä olisi mielellään käsistään
laskenut. Kirkes-kirjastoissa kirja näyttää olevan hyvin kierrossa, vaikka
pienellä onnella kirjan saattaa saada lainatuksi suoraan hyllystä.
Hannu Mäkelän Otavan aika
on kirjailijan muistelmateos työvuosistaan Otavassa. Mäkelä aloittaa vuonna
1967 Otavassa kustannustoimittajana. Otava on nuoren miehen unelmatyöpaikka,
jonka vetovoimaa ei vähennä yhtään se, että yrityksen vetäjänä toimii miehen
arvostama runoilija Paavo Haavikko. Haavikko on pestattu Otavaan
taloudelliseksi pelastajaksi, koska Otavan talouspuoli on hyvin heikoilla
kantimilla. Kustannustoimittajan työssään Mäkelä läpikäy satoja ja satoja
käsikirjoituksia, joita useimmiten joutuu palauttamaan, mutta välillä
käsikirjapinosta löytyy helmiä. Näiden helmien kirjoittajista Mäkelä kertoo
kirjassaan tarkemmin.
Otavan ajassa
laaja kirjailija- ja runoilijakattaus on ilman muuta parasta antia. Osasta
kirjailijoista tulee Mäkelälle todellisia ystäviä, kuten Antti Tuurista ja Erno
Paasilinnasta. Hauskaa oli lukea etenkin, kuinka Hannu Mäkelä löysi Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari). Entä sitten tarinat Arto Melleristä ja Pentti Saarikoskesta. Kirja muistutti myös useista sellaisista
kirjailijoista, jotka olivat itseltäni jääneet unohduksiin, kuten Tytti Parras ja Alpo Ruuth. Mäkelä on saanut hyvin vangittua jokaisesta
henkilökuvauksesta henkilön erityispiirteet ja –tavat. Melkoisen kirjavaa
joukkoa kirjassa esitelläänkin. On alkoholiongelmaista, on erakkoa ja on muuten
vain erikoista henkilöä. Surullista oli lukea, kuinka moni kirjan henkilöistä
oli jo siirtynyt ajasta iäisyyteen ja usein jonkin vakavan sairauden
nujertamana.
Myös ajankuvaukset ovat kirjassa loistavia. Itse ainakin
koin paluun 1970-luvulle, vaikka siihen aikaan lapsi olinkin. Silloin kaikki oli
jotenkin mutkattomampaa. Ei ollut tietokoneita, ei kännyköitä. Mielenkiintoista
oli myös lukea 1970-luvun taistolaisuudesta. En ollut aiemmin ymmärtänyt,
kuinka voimakasta taistolaisuus on ollut. Bloggariklubilla Mäkelä kertoi, että
Otava oli outo ja erikoinen yritys. Varmasti Otava on tätä ollut, mutta
kirjassa kerrotuista työpaikan sisäisistä ristiriidoista, juoruajista ja
kiipeilijöistä tuli mieleeni, ettei ole kauaksi tästä edetty. Edelleen lähes
joka työpaikalla taitaa olla jotenkin hyvin tyypillistä tällaiset ilmiöt.
Mäkelän tapa kertoa on mahtavaa ja hersyvää, mutta kynä osaa
olla myös piikikkään terävä ja suora. Mäkelä ei kieltä säästele, vaan kertoo
asiat siten, kuinka on asiat itse kohdannut. Vaikka kirja onkin oikea
tiiliskiviteos, lukee sen mielellään. Tarinat vetävät mukaansa ja teksti on
hienoa suomen kielen taidonnäytettä. Pidän kirjaa myös eräänlaisena
tietoteoksena mehukkaine juttuineen. Kirjaa voisi hyvinkin luettaa lukiolaisilla
suomen kielen tunneilla, koska kirjassa on esitelty hyvin laaja skaala
suomalaisia kirjallisuuden vaikuttajia.
Otavan aika on Mäkelän
neljäs muistelmateos. Seuraavaksi ilmestyy Muistan
– Vapaus, joka kertoo Mäkelän Otavan jälkeisistä vuosista vapaana
kirjailijana. Täytyy myöntää, että itselleni heräsi mielenkiinto lukea
muistelmasarjan aiemmin ilmestyneetkin kirjat.
Hannu Mäkelän Muistan –
Otavan aika –kirjaa suosittelen luettavaksi, jos haluaa kurkistaa
kirjailijakulisseihin, tai jos on kiinnostunut erityisesti suomalaisesta
kirjallisuudesta.
Kirjalle annan tähtiä 5 (asteikko 1-5).
Lopuksi vielä Hannu Mäkelän sanoin: ”Hyvä kirjallisuus pysyy
aina.”
Kiitos Bloggariklubille ja Tammelle mielettömästä
kirjalahjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti