A. M. Frost: Kohtalokas ystävä

Viime syksynä luin A. M. Frostin Likaista peliä -sotadekkarin, joka on Frostin jännärisarjan toinen teos. Sotadekkarit eivät juuri lukugenreeni kuulu, mutta koska kirja oli vakuuttanut minut, olin iloinen, kun minulle tuli tilaisuus lukea saman sarjan kolmas osa Kohtalokas ystävä (Aula & Co, 2020). Tällä kertaa eletään välirauhan aikaa. 

Majuri Peder Jang tuskailee rakkaushuoliensa kanssa. Mies kaipaa vierelleen ihastuttavaa Helle Haagaa. Nainen ei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, mutta kohtalon oikusta nämä kaksi törmäävät toisiinsa. Helle ei kuitenkaan luota Pederiin, jonka ympärillä tuntuu pyörivän kaunis nainen. Hellen on kuitenkin ujuttauduttava Pederin ja alikersantti Aulis Rasilan matkaan. Helle työskentelee Valpon leivissä ja hän on sitä mieltä, että heidän on yhdistettävä voimansa, jotta kaikki hyötyvät tilanteesta. Vaikka Suomessa eletään rauhan aikaa, on taustalla koko ajan uhka tulevasta. 

Matkaa tehdään sekä kotimaan että Saksan maaperällä. Saksassa Peder on mukana korkean tason neuvotteluissa. Helle puolestaan pyrkii löytämään tietoja aviomiehestään, joka kuoli epämääräisissä olosuhteissa. Kotimaan kamaralla Pederin ja Auliksen talvisodan aikaista sissikumppania Jurvasta syytetään räjähdevarkaudesta. Toisaalla on puolestaan varastettu nalleja. Tilanteet äityvät tiukoiksi, kun alkaa selvitä, mihin tarkoitukseen varastetut räjähteet ja nallit on tarkoitus käyttää. 

Kohtalokkaan ystävän tarinassa kuljetaan päällisin puolin sopuisissa merkeissä, mutta ei kirja väkivallaton ole. Yllättävät kohtaukset tuovat kirjaan jännittävyyttä ja pelkoa siitä, kuinka päähenkilöille käy. Tapahtumarikkaassa tarinassa on monta kuviota, mutta siitä huolimatta juoni on selkeä ja helposti ymmärrettävissä. Kirjasta löytyy myös rakkautta. Tietenkin, koska Peder ja Helle tuntevat vetoa toisiaan kohtaan. Sen sijaan Auliksella ei ole onnea rakkaudessa. Ottajia olisi, mutta sydän sykkii vain Marialle, joka joutui talvisodan aikana kärsimään kauhun hetkiä. Naisen masennus ja ahdistuneisuus eivät ota helpottaakseen. 

Vaikka kirjan tarinassa eletään välirauhan aikaa, tuntuu sota edelleen joka paikassa. Kaikesta on pulaa. Korvike on tavallinen juoma. Kahvia on vain harvoin tarjolla. Sokeria jos onnistuu saamaan, on se onnenpäivä. A. M. Frost kuvailee välirauhan aikaa rehellisesti ja kaunistelematta. Köyhyyttä on joka paikassa ja evakoille pitäisi saada rakennettua kodit. Matkojen kuvaaminen on myös hienoa. Lento Saksaan kestää useita tunteja, eivätkä automatkat Suomessa sujahda hetkessä. 

Pidin myös siitä, millainen tietämys A. M. Frostilla täytyy olla aseista. Itsehän en niistä tiedä mitään, mutta kirjassa kuvaillut asetyypit ja ominaisuudet luovat tunteen, että kirjoittaja tietää, mistä kertoo. Ihailin myös sitä, kuinka Rauhanlinnaa oli kuvattu. Aivan kuin olisin itse ollut paikan päällä ihailemassa erikoista pitsihuvilaa, vaikken siellä ole koskaan käynyt. 

A. M. Frost on kirjailijanimi, jonka takana ovat kirjailijat Anne ja Matti Hakkarainen. Uskon, että tämä tuo voimaa siihen, kuinka tarinaan saadaan ujutettua sekä kauheuksia että lempeämpiä kuvauksia. 

Pakko on antaa kiitokset myös kirjan salaperäisen kauniille kansipapereille. Kerrassaan ihastuttavat. Kannen suunnittelusta on vastannut Laura Noponen. Ei taida olla ensimmäinen kerta, kun naista kiitän. 

A. M. Frostin Kohtalokas ystävä on kirja kaikille sotakirjallisuudesta pitäville, mutta myös niille, jotka pitävät rakkaustarinoista. Kirjasta löytyy monia puolia. Pakko on myös mainita, että kirjan loppukohtaus on huikea.

Kiitos kirjailijoille hienosta kirjasta.

Teatterissa: Lady Chatterleyn rakastaja

Kesällä luin D. H. Lawrencen klassikkoromaanin Lady Chatterleyn rakastaja, koska syyskuussa oli tiedossa Teatteri Jurkassa kirjaan perustuva näytelmä. Hieman pelonsekaisin tunnelmin lähdin katsomaan näytelmää, koska näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää: Matleena Kuusniemi ja Jari Virman. Kuinka kaksikko hoitaisi homman, koska kirjassa henkilöitä on kuitenkin melkoisen monta. Pitkään ei tarvinnut murehtia. Pasi Lampelan taitava sovitus ja ohjaus kunnioitti teosta hienolla tavalla.

Matleena Kuusniemi ja Jari Virman
Teatteri Jurkka: Lady Chatterleyn rakastaja (2020)
Kuva © Marko Mäkinen

Lady Chatterleyn ja riistanvartija Mellorsin ensimmäinen kohtaaminen on hämmentävä. Kohtauksesta voi aistia molemminpuolisen hätkähdyttävän tilanteen, mutta samalla ilmassa on pienoista jännitettä. Jännitettä riittää myös myöhemmin. Se on itseasiassa koko näytelmää ohjaava voima, joka tiivistyy melkoiseksi tunteiden vuoristoradaksi. Matleena Kuusniemi Lady Chatterleyn upeissa vaatteissa osoittautuu melkoiseksi naiseksi. Aluksi hieman ujostelua. Hetken kuluttua hieman enemmän ja seuraavassa käänteessä kaikki tai ei mitään. Riistanvartija Mellorsin kuoseissa Jari Virman huokuu miehisyyttä ja voimaa, mutta hän osaa tarvittaessa myös kaunopuheisuuden taidon. 

Olen hämmästynyt, kuinka hyvin näytelmä toimii. Pasi Lampela on pystynyt pitämään kirjan tarinan kasassa, vaikka näyttämöllä eivät ole kuin rakastavaiset. Näyttelijöiden dialogi tuo raameja kirjan tarinalle ja tapahtumille. Dialogi on luontevaa. Juuri sellaista, jollaista kahden henkilön keskustelu on, kun kerrotaan, mitä joku toinen on tehnyt tai sanonut. Jutustelua tai juoruilua, vaikka tässä kaiken takana onkin Lady Chatterleyn ja Mellorsin kiihkeä rakkaussuhde.

Matleena Kuusniemi ja Jari Virman
Teatteri Jurkka: Lady Chatterleyn rakastaja (2020)
Kuva © Marko Mäkinen

D. H. Lawrencen romaani oli aikansa kohuteos, jonka julkaiseminen kiellettiin Englannissa vuosikymmeniksi, koska kirjan tarina on siveetöntä ja luokkayhteiskuntaa halveksivaa julkilausumaa. Kaiken lisäksi kirjasta löytyy homoseksuaalisia suhteita. Ei, ei ja ei! Eihän sellainen ole ollut hyväksyttävää. Näytelmässä on onnistuttu hyvin luomaa vastakohtien asetelma, jossa rikkaan miehen vaimo rakastuu köyhään riistanvartijaan. Suhde on salattava kaikilta mahdollisilta osapuolilta. Tällainen suhde on ollut aikoinaan skandaalinkäryinen, eikä moisia suhteita edelleenkään suopein silmin katsota tietyissä piireissä. Jokainen varmasti muistaa, millainen kohina kävi, kun Ruotsin kruununprinsessa Victoria meni rakastumaan tuiki tavalliseen mieheen. Tosin tavallinen kansa taisi olla tyytyväinen kruununprinsessan valintaan.

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastajan loppu on mielestäni loistava. Kuinka rakastavaisille käy? Saavatko he toisensa? Vastaus on täysin avoin. Katsoja voi itse tehdä johtopäätöksiä nähtyään näytelmän.

 Jari Virman ja Matleena Kuusniemi
Teatteri Jurkka: Lady Chatterleyn rakastaja (2020)
Kuva © Marko Mäkinen

Jos empii, uskaltaako teatteriin mennä korona-aikana, vastaisin, että se on jokaisen omassa harkinnassa. Itse olin todella tyytyväinen Teatteri Jurkan turvajärjestelyihin. Teatteri Jurkan olohuonekatsomoon otettiin vain parikymmentä katsojaa. Turvavälit pidettiin vieraisiin henkilöihin. Lisäksi Teatteri Jurkka huolehtii siitä, että heillä on tiedot, ketkä näytännöissä ovat käyneet. Jos ilmenee koronatapaus, saadaan tieto samassa näytännössä olleille helposti. Itse käytin tietysti myös maskia koko teatterikäynnin ajan. 

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastaja on näytelmä kaikille niille, jotka nauttivat klassikoista. Ei sovi tietenkään unohtaa sitäkään, että tässä näytelmässä intohimoa ja rakkautta riittää. 

Rooleissa: Matleena Kuusniemi ja Jari Virman 

Alkuperäisteos: D. H. Lawrence: Lady Chatterley’s Lover

Suomennos, sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus: Markus Tsokkinen

Puvut: Heidi Tsokkinen

Ompelija: Suvi Kajas

Musiikin sävellys, valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

 

Kiitos Teatteri Jurkalle kutsuvieraslipusta sekä kuvalainauksista.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

On kirjoja, jotka aukeavat lukijalle vähitellen. Kirjan tarinaa pitää maistella ja miettiä, kunnes oivalluksen helmiä alkaa tippua syliin. Tällaisia kirjoja ei voi lukea nopeasti, koska muuten ei pääse kirjan ytimeen. Marisha Rasi-Koskisen REC (S & S, 2020) on tällainen kirja. Kirja, joka hämmentää, mutta myöhemmin hämmennys haihtuu ja tilalle tulee itsetyytyväinen lopputulos, vaikka aukkopaikkoja jääkin mielen syövereihin. 

On kaksi näennäisesti tavallista koulupoikaa Lucas ja Cole tai oikeasti he eivät ole tavallisia. Lucas olisi voinut olla tavallinen, mutta hän tapasi Colen. Cole vetää Lucasta magneetin tavoin puoleensa. Cole on se, joka johtaa Lucaksen huoneisiin, joista ei ole helppo päästä pois. Huoneen vangiksi saattaa joutua pitkiksi ajoiksi, eikä tulevaisuus näytä enää ikinä tavalliselta. Lucaksella on kuitenkin valokuvaus, joka pitää hänet veden pinnalla. Cole haluaa sekaantua tähänkin asiaan. Valokuvaus ei riitä, on tehtävä dokumenttielokuvia, eikä mitä tahansa dokumenttielokuvia, vaan elokuvia kuolemasta ja välitilaan joutuneista ihmisistä, joilla ei ole tulevaisuutta, eikä menneisyyttä. 

Colella on kaksoisveli Nik tai niin hän Lucakselle kertoi, kunnes myöhemmin perui puheensa. Ei ole mitään veljeä. Lucas ehti kuitenkin ihastua Nikiin, koska tapasi hänet muutamia kertoja. Kaikki oli valetta. Cole veti Lucasta pahemman kerran nenästä. Lucaksen ja Colen ystävyys joutuu koetukselle. Se joutuu koetukselle monia kertoja. Joko Cole kävelee huoneesta ulos tai Lucas. Saattaa mennä vuosia ennen kuin he seuraavan kerran tapaavat aloittaakseen siitä, mihin olivat jääneet. Lopulta mennään jopa niin pitkälle, että Lucas lähtee etsimään Colea kaukaisesta maasta. 

Kirja koostuu tarinoista, joita lukiessa alkaa hahmottua kuva siitä, mistä kaikki on alkanut ja mihin se päättyy. Alusta loppuun tai lopusta alkuun. Loppumaton kehä. Valokuvat ovat tärkeä osa kirjan tarinoita. Valokuvia katsoessa katsoja näkee asioita, joista hän tunnistaa tuttuja kasvoja tai nähtyjä maisemia, mutta on myös muuta. Kuinka helppoa onkaan muokata kuvaa. Rajataan kuvasta epämääräiset taustat pois, jos ne ovat häiritsevästi tiellä. Kuvan reunassa olevia ihmishahmoja voi myös leikellä pois tai voihan niitä jopa photoshopata kuvasta kokonaan, jos ei halua, että kuvissa vilahtelee vieraita kasvoja. Toisaalta turistikuvia jaksaa harvoin muokkailla siten, että niistä poistaisi ihmisiä taustalta unohduksiin. Siitä huolimatta nämä taustalla olevat ihmiset saattavat unohtua tai heitä ei huomata. Joskus voisi olla kiehtovaa kuulla heidän tarinansa. REC raottaa tätä puolta ja antaa samalla lisäosviittaa Lucaksen ja Colen tarinaan. Elämä on sattumusten summa. 

Saat toisen totuuden: taustat ovat tarinoita eivätkä tarinat ole totta. Tarinoissa on alku ja loppu. Tarinoissa on järjestys. Tarinoissa tapahtuma seuraa toista tapahtumaa. On syy ja on seuraus. Kaikki alkaa jostain ja päättyy johonkin eikä semmoista oikeasti ole. (s. 475) 

REC on käsittämättömän paljon kaikkea. Se on ihmiselämää. Se on kiusaamista. Se on hyväosaisia. Se on huono-osaisia. Se on perkeleitä. Se on kaksoisolentoja. Se on mäkeä. Se on luolaa. Se on vajoavaa kaupunkia. Se on hökkelikylää. Se on luksusleirintäaluetta. Se on hautausmaata. Se on erilaisia kieliä. Se on katulapsia. Se on rikkaita turisteja. Ennen kaikkea REC on kaiken kattavaa ystävyyttä. 

Marisha Rasi-Koskinen kertoi S & S:n ja Atenan syysinfossa, että kirja kertoo vallankäytöstä ystävyydessä, ihmisyydessä sekä taiteen tekemisessä. Minä allekirjoitan tämän täysin. Colen häikäilemättömyys ärsytti minua alusta lähtien. Jos Lucas ei olisi tavannut Colea, olisi hänen elämänsä ollut yksinkertaisempaa. Toisaalta silloin kirjalle ei olisi ollut tarvetta, ja olisiko Lucas halunnut yksinkertaisempaa elämää. Kirjailija kertoi myös, että REC on rakkauden tunnustus fiktiolle. Lisäksi hän mainitsi, että kun kirjoittaa fiktiota, ei kirjoita todellisuudesta, kunnes kuitenkin kirjoittaa todellisuudesta. Ah! Tässä päästiin taas tähän loputtomaan kehään. 

Marisha Rasi-Koskisen REC on kirja lukijalle, joka ei halua päästää itseään helpolla. Tämä on myös kirja, jolle täytyy varata runsaasti aikaa. Ei sovellu kiirehtijöille.

Kiitos kustantajalle kirjasta.

Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki

Toisinaan on kiva heittäytyä kevyemmän kirjallisuuden pariin ja nauttia vain menevästä tarinasta. Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki (Gummerus, 2020) tuli itselleni juuri sopivaan saumaan. Tarvitsin välillä kevyempää luettavaa. Sellaista, jossa ei tarvitsisi kauheasti ponnistella ja miettiä, mitä mikäkin tarkoittaa. Tosin kirja oli varsin painava eli sivuja oli ihan mukavasti. 

On vuosi 1940, kun 19-vuotiaan Vivianin vanhemmat lähettävät tyttärensä New Yorkiin Peg-tädin luokse. Vanhemmat toivovat, että tytär löytäisi elämälleen oikean suunnan. Vivian nimittäin on potkittu collegesta ulos ja se on aikamoinen järkytys vanhemmille. Vivian ei tiedä, mitä New Yorkilta odottaa, mutta se saa tuntemaan hänet aikuiseksi. Ei hän tiedä oikeastaan mitään Pegistäkään. Täti omistaa teatterin ja on naimisissa kuuluisan Billy Buellin kanssa, vaikka he eivät yhdessä asukaan. 

Vivianin yllätykseksi teatteri on koko Pegin elämä. Teatteri on samassa rakennuksessa kuin Pegin asunto. Asunto on puolestaan avoin kaikille teatterilaisille. Esitysten jälkeen on kosteita jatkoja asunnolla ja osa teatterilaisista myös asuu Pegin luona. Ainut, joka yrittää pitää jonkinlaista järjestystä yllä, on Olive, Pegin oikea käsi. Olive yrittää pitää rahahanoja kurissa, mutta harvoin siinä onnistuu. Teatterin kappaleet vaihtuvat lennossa, mutta niissä on aina sama juonikuvio. Romanttinen tarina ja showtyttöjä vähissä vaatteissa. Ei esityksillä ole tarkoitus kalastella New Yorkin hienostoa, vaan lähialueen työläisiä. 

Ei mene aikaakaan, kun Vivian joutuu New Yorkin pyörteisiin. Yöt menevät showtyttöjen kanssa juhliessa. Viina virtaa ja miehiä isketään. Seksiä harrastetaan joka käänteessä ja joka paikassa. Vivian tuntee olevansa onnellinen. Hän on löytänyt paikkansa maailmasta. Onnen hurma ei tietenkään kestä ikuisesti. Vivian mokaa pahemman kerran, eikä mikään ole enää kuin ennen. On palattava lapsuudenkotiin ja unohdettava New York. Voiko nuoren naisen elämä ikinä enää palata ennalleen? 

Aikamoista menoa Vivianilla oli. Pidin kuitenkin siitä, kuinka nuoren naisen elämä oli kuvattu villiksi ja vapaaksi, sellaiseksi, jota ei 1940-luvulla odottaisi olevan. Ilman muuta Vivian oli naiivi ja helposti mukaan vedettävä. Käytös kuvaa hyvin nykyajan nuorten naisten menoa. Ollaan ajattelemattomia ja halutaan kokea kaikki ja heti. Paras tietysti, jos pääsee jollain tavoin julkisuuden valokeilaan paistattelemaan. 

Vivianissa löytyi toinenkin puoli jostain syvältä sisimmästä. Hän itsekin tiesi, ettei moinen meno voi jatkua loputtomiin, vaan elämässä on tehtävä jotain järkevämpää. Hän osasi hyödyntää osaamistaan ja taitojaan siten, että sai luotua itselleen hienon uran New Yorkissa. Vivian kulkee omaa tietään määrätietoisesti. Hän tekee sitä, mitä haluaa. Vuosien kuluessa Vivian saavuttaa myös sellaista viisautta, jota voi vain ihailla. 

Sotavuodet varjostavat Vivianin nuoren naisen elämää, mutta sotaa ei kuitenkaan nosteta kirjan tarinassa päällimmäiseksi. Sota on taustalla ja vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään. Elizabeth Gilbert on tuonut tarinaansa myös seksuaalivähemmistöjä, mikä lienee melkoista siihen maailman aikaan. Vaikka seksuaalisia vähemmistöjä on varmasti aina ollut, on aihe ollut melkoinen tabu vielä 1940-luvulla. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos City of Girls on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Taina Helkamo. Tyttöjen kaupungin elokuvaoikeudet on myyty eli lähivuosina voitaneen odottaa upeaa New Yorkiin sijoittuvaa elokuvaa. 

Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki on kirja kaikille glamourin ja bling blingin rakastajille. Kaiken tämän keskeltä lukija löytää viisautta ja huumoria sekä itsenäisen naisen kuvaus.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43

Joskus kirjan nimi on niin kiehtova, että kirja on luettava ihan vain pelkän nimen takia. Plussaa tuo tietysti hyvä tarina. Nyt osuivat molemmat nappiin. Susan Heikkisen kirjan nimi Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43 (SKS, 2020) herätti kiinnostukseni heti. Ihan vain sen takia, että pulloposti ja Seili. Kirjan kansien väliin mahtuu uskomaton tarina, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Kaiken lisäksi kirja on tietoteos. Kirjasta löytyy varsin paljon tietoa Suomen mielenterveyden hoidon suuntalinjoista 1920-luvulta 1950-luvun loppuun saakka. 

Saima Rahkosen elämä ei ollut kadehdittava. Hän syntyi vuonna 1903 köyhään työläisperheeseen Viipurin suurpitäjässä. Työnteko piti aloittaa jo nuorena tyttönä, eikä kansakoulua ehtinyt käydä kuin pari vuotta. Vuodesta 1917 lähtien Saima toimi palvelijan tehtävissä monissa eri paikoissa. Nuori nainen ei tuntunut viihtyvän missään kovin pitkään. Parikymppisenä työt veivät Helsinkiin. Jokin vaivasi Saimaa. Hän ei pitänyt työkaveristaan, vaan päätti hoitaa tämän hengiltä. Onneksi yritys epäonnistui, vaikka pahat jäljet se työkaverin kasvoihin jättikin. Vankilaanhan Saima teostaan joutui. 

Saima todettiin syyntakeettomaksi ja koko loppuelämän sairaalakierre on valmis. Sairaalat vaihtuvat useaan otteeseen. Seilin sairaalassa Saima oli pariin otteeseen. Toisella kerralla kuolemaansa saakka. Seilissä Saima aktivoitui kirjoittamaan kirjeitä kuvitelluille miesystävilleen. Osa kirjeistä löytyi arkistoista, koska niitä ei oltu toimitettu eteenpäin. Minnekäs niitä – kuvitteellisia kirjeitä. Mutta ei tässä vielä kaikki. Seilin saarelta löydettiin vuonna 2010 lasipulloja, jotka olivat täynnä käsin kirjoitettuja lappuja. Pienet pullot alkoivat kiinnostaa toimittaja Susan Heikkistä, joka halusi, että pullot avattaisiin. Hän kirjoittaisi artikkelin ja lehti maksaisi kulut. 

Susan Heikkinen ei tainnut arvatakaan, millaiseen tutkimustyöhän pullojen sisältö hänet veisi. Hän tutustuisi naiseen, jonka elämä olisi unohtunut ilman häntä. Saima Rahkosen sukulaiset eivät olleet kertoneet naisesta tuleville sukupolville. Saiman elämä tuli heille yllätyksenä. Saiman elämää tutkiessa Susan Heikkinen on joutunut tekemään varsinaista salapoliisityötä. Aivan mahtavaa, että Saiman elämäntarina tuli kerrotuksi. 

Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Susan Heikkisen kirja on loistava läpileikkaus suomalaisen mielenterveyden hoidon historiasta. Saima joutui kokemaan monia uusia hoitomuotoja. Osa saattoi toimia hyvinkin, mutta osa teki pahempaa jälkeä Saiman mielelle. Lobotomiaa ei sentään Saimaan kokeiltu. Oli myös mielenkiintoista lukea, millaisia raportteja sairaanhoitajat joutuivat tekemään. Jopa ikkunan rikkomiselle oli oma symbolinsa. Saiman suhde häntä hoitaviin lääkäreihin vaikutti olevan kunnioittava. Ikään kuin Saima olisi tiennyt paikkansa. Hoitajille sen sijaan saattoi kiukutella, jos siltä tuntui ja kyllähän se aina välillä siltä tuntui. Saiman tunteet purkautuivat rauhattomuutena, itkuna ja huutona. 

Saiman tarinaa lukiessa minua herkisti ajatus siitä, että Saima joutui olemaan kaukana sukulaisistaan. Seilin saarella sisko kävi välillä Saimaa tervehtimässä, mutta äitiä Saima ei tainnut nähdä. Äitiä oli kuitenkin kova ikävä. Hätäkin oli suuri, kuinka äiti pärjää. Kirjan tarina on myös hyvä osoitus siitä, kuinka hankalaa matkustaminen oli siihen maailman aikaan. 

Seilin saarella on varsin mielenkiintoinen historia. Aikoinaan saarelle toimitettiin leprasairaat. Kun lepra kukistettiin Suomesta, saari siirtyi mielenterveyspotilaiden hoitopaikaksi. Nykyään Seilin saarella on Turun yliopiston Saaristomeren tutkimustoimintaa, mutta saari on myös suosittu retkeilykohde. Arvaatteko kenellä on ollut jo muutaman vuoden haaveena tehdä retki Seilin saarelle? 

Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta on kirja kaikille historiasta kiinnostuneille, mutta samalla se on hienosti koottu tarina yhden naisen elämänkohtalosta.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Bengtskärin majakalla

Kesäloma loppuu ja huomenna alkaa arkinen aherrus töiden parissa. Sään puolesta nyt voi jo hyvin palatakin töihin. Sataa ja on koleaa. Niin, ja onhan minulla vielä jäljellä neljä lomapäivää pahan päivän varalle tai ihan vain siksi, jos ja kun tulee jotain mukavaa menoa. Kesälomani sattui aikaan, jolloin koronaluvut alkoivat taas nousta, joten aika rauhallisesti on tullut otettua. Krapin Pajan puistokonsertissa kävin jammailemassa Mike Monroen, Sami Yaffan ja Costello Hautamäen konsertissa. Leffassa kävin pari kertaa. Näiden lisäksi juoksin terveydenhoidollisissa tutkimuksissa, lääkärissä ja hammaslääkärissä. Siinähän sitä ohjelmaa, mutta jotain muutakin ihminen kaipaa kuin ikäviä testauksia, tutkimuksia ja hoitoja. Onneksi äitini antoi vihjeen Uudenmaan Seuramatkojen järjestämistä päiväretkistä.

Bengtskärin majakka. Sehän se on haave ollut pitkään. Nähdä ja kokea Pohjoismaiden korkein majakka. Uudenmaan Seuramatkat järjestää myös tänne päiväretkiä. Mahtava idea, jonka esitin miehelle, joka täällä asuu. Mies hetkeksi jopa innostui ideasta, mutta mietti enemmän. Mitä jos maskia täytyy pitää koko päivä? Entä jos on sateinen ilma ja merellä myrskyää? Ei ole kiva olla merellä silloin. Viestittelin asiasta yhden ystäväni kanssa. Hän kertoi miettivänsä asiaa ja ilmoittavansa 2-3 päivää ennen retkeä, uskaltaisiko lähteä reissuun. No, ei siihen mennyt niin pitkään. Aika nopeasti ystäväni oli tehnyt päätöksensä. Hän haluaa majakan nähdä ja retkiasia oli kiusannut häntä niin paljon, että matkaan oli päästävä.

Varasin meille paikat ja ajattelin, että luultavasti monikaan ei olisi lähdössä tällaiselle retkelle korona-aikana. Vielä mitä. Bussi oli yli puolillaan eli muutamat henkilöt joutuivat istumaan vierekkäisillä penkeillä. Suurin osa porukasta oli eläkeläisiä. Minä ja ystäväni taisimme olla retken nuorimmat osallistujat, mutta sehän ei menoa haittaa. Bussi oli lähtenyt Hyvinkäältä liikenteeseen, jonka jälkeen vuorossa oli Helsingin suunnalta tulevat. Sieltähän mekin bussin kyytiin hyppäsimme. 

 

Bussin matkatessa kohti Hankoa teimme yhden aamukahvipysähdyksen. Retkiopas kertoi matkan varrella olevia infopläjäyksiä. Hankoon päästyämme nousimme heti laivan kyytiin. Kansi oli jo tupaten täynnä ihmisiä. Sattuihan päivä olemaan aurinkoinen ja tuuleton. Menimme siis sisätiloihin istumaan ja odottamaan, että saisimme lohikeittoa syödäksemme. Laiva ei ollut täynnä, mutta niin täynnä, että hieman arvelutti koronan suhteen. Oliko tämä venäläistä rulettia vai mitä? Päätimme ystäväni kanssa, että retkipäivän antaisimme olla korona-ajatuksetonta aikaa.

Laivamatka Bengtskäriin kesti noin puolitoista tuntia. Kun saavuimme saarelle, emme voineet muuta kuin huokailla. Keskellä merta korkea majakka ja sileääkin sileämmät kalliot. Merenpäällinen paratiisi. Saari on sen verran suuri, että hyvin sinne ihmiset mahtuivat ja turvavälit säilyivät. Toki majakan sisätiloissa saattoi tulla ajoittain tungosta, mutta hyvin sielläkin ihmiset huolehtivat turvaväleistä.

Bengtskärin majakka joutui toisessa maailmansodassa suuren taistelun kohteeksi. Neuvostoliitto oli aikeissa räjäyttää majakka taivaan tuuliin. Onneksi eivät onnistuneet. Tosin osa asuinhuoneistoista tuhoutui. Sodan jäljet ovat edelleen nähtävissä saarella.

Vuonna 1968 Bengtskärin majakka automatisoitiin. Rakennus jäi autioksi, joka aiheutti sen, että se alkoi vuosien mittaan rapistua. Vuonna 1992 Merenkulkulaitos vuokrasi majakan Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskukselle, joka laati sekä korjaussuunnitelman että suunnitelman majakan tulevasta käytöstä. Vuodesta 1995 lähtien majakka on ollut käytössä museo- ja vierailumajakkana. Nykyään majakan omistaa Turun Yliopistosäätiö.

Mitä Bengtsärissä sitten on nähtävää majakan lisäksi? Tietenkin majakan valohuone. Itse en tänne kavunnut, koska epäilin kuntoani ja ennen kaikkea sitä, että pääsisin varmasti ylös asti, mutta se alastulo olisikin eri asia, jos jalat vispaisivat ja hiki virtaisi. Ystäväni kapusi ylös asti. Oli hieman pettynyt, koska ikkunat (epäili niiden olevan jotain muovia) olivat sumeat. Kertoi myös, että mitä ylemmäs pääsi, sitä kuumempi tuli. Valohuoneessa oli kuulemma ollut todella tuskaisaa. Voin ihan valehtelematta sanoa, etten olisi ikinä pystynyt olemaan siellä. Valohuoneen lisäksi saarella on taistelumuseo. Yksi asunto on sisustettu majakanvartijan kodiksi. Lisäksi majakkarakennuksessa on kappeli muistotaululla sekä Kahvila Konehuone näyttelyesineillä varustettuna.

Saarella oli reilusti aikaa kierrellä ja katsella paikkoja sekä tietenkin juoda päiväkahvit tai -kaljat, jos joku sellaista harrastaa. Aikaa jäi myös kallioilla istuskeluun ja auringosta nauttimiseen. Päivä oli aivan uskomattoman kaunis. Sellainen täydellinen kesälomapäivä, jota on ihana muistella jälkikäteen.

Kotimatkalla bussi ajoi Hangon rantatietä pitkin. Saimme ihastella toinen toistaan kauniimpia huviloita. Uskomattoman upeita rakennuksia. Mahtavaa, että niitä vielä pidetään kunnossa, eikä olla jyrätty maan tasalle.

Bengtskärin majakka on vaikuttava paikka. Voisin mennä uudestaankin. Tällaisia kohteita tarvitaan. Täällä saa stressikäyrät laskusuuntaisiksi. 

Oletko sinä käynyt Bengtskärin majakalla?

Maritta Hirvonen: Komediantit

Ajatus sirkuksesta tuo varmasti monen huulille hymyn. Itse ainakin ihailen sirkustaidetta todella paljon. Muistan jopa sen, kuinka ollessani alakouluikäinen isäni vei meidät lapset sirkukseen. Sitä en muista, oliko äitini mukana vai ei. Kokemus oli hurjan jännittävä. Sirkusmaneesilla kävi esiintymässä jopa norsu. Sehän oli aivan mieletöntä, vaikka nykyään olenkin hieman eri mieltä siitä, kuuluvatko norsut sirkukseen. Muistan vieläkin, kuinka esityksestä sai ostaa ison mustavalkoisen valokuvan mukaansa. Isä osti meille yhden tai kaksi kuvaa. Olen monta kertaa miettinyt, minne kuvat hävisivät vuosien saatossa. Niitä olisi edelleen mukava ihastella. Sirkus on aihe, joka osaa koskettaa. Siksi olikin mahtavaa, kun sain tilaisuuden lukea Maritta Hirvosen sirkuselämästä kertovan kirjan Komediantit (Stresa, 2020). 

Elokuussa vuonna 1944 Esther on palaamassa kotiin. Kodin edustalla on menossa järkyttävä näytös, joka vaikuttaa nuoren naisen loppuelämään. Estherin vanhemmat sekä pikkuveli Thomas on haettu kotoa tuhansien muiden juutalaisten tapaan. Esther saa väliaikaisen majoituspaikan ystäviensä luota, mutta juutalaisvainojen vuoksi hänen on paettava joitakin kuukausia myöhemmin ystävienkin luota. Passissa komeilee uusi nimi Arabella Richter. Pakomatka ei ole helppo yksinäiselle naiselle, mutta eteenpäin on päästävä. Arabellan voimat ovat lopussa. Ei ole ruokaa, eikä juotavaa. Hänen pelastuksensa on se, että hän törmää sirkuslaisiin, jotka eivät kysele liikaa, mutta ottavat naisen matkaansa. Tästä alkaa Arabellan uusi loppuelämä. 

Arabella on tanssinut vanhassa elämässään balettia. Hän rakastaa oopperaa ja musiikkia. Sirkuselämä on täysin erilaista, mihin hän on tottunut, vaikka hän äkkiä huomaakin, että sirkuksessa esitykset pyörivät liikunnallisesti taitavien ihmisten, upeiden eläinten ja musiikin ympärillä. Sitä paitsi sirkuksessa on väriä. Kaiken kruunaa se, että hän on auttamattomasti ihastunut sirkusjohtajan poikaan Heinziin. Sirkus Schreier on perhesirkus, eikä sinne niin vain oteta sirkusperheiden ulkopuolisia jäseniä. Arabella on kuitenkin valmis tekemään mitä tahansa, jotta hänet hyväksyttäisiin osaksi sirkusperhettä. 

Komediantit on uskomattoman hieno kuvaus sirkuslaisten elämästä, joka on kovaa työtä ja kaikkea muuta kuin pelkkää sirkusta. Kiertue-elämä on rankkaa. Päivästä toiseen puretaan teltat ja kaikki muu tarpeisto, jonka jälkeen lähdetään vaunuilla jatkamaan matkaa kaupungista tai kylästä toiseen. Vapaa-ajat kuluvat eläimiä hoitaessa ja ohjelmanumeroita hioessa. Yksityisyyttä ei kauheasti ole, vaikka perheillä onkin omat vaununsa. Kaikki tuntevat toistensa tavat. Tästä huolimatta kaikki pitävät yhtä, eikä perhettä jätetä pulaan. Perheen merkitys kirjan tarinassa on valtava. Esther menettää oman biologisen perheensä, mutta hän saa tilalle uuden, täysin erilaisen perheen. Rakkautta löytyy yllin kyllin uudestakin perheestä. 

Kirjan tarinassa kuvataan hyvin erilaisia sirkustemppuja ja sitä, kuinka niihin harjoitellaan. Upeat esitykset vaativat tunteja ja tunteja toistoja viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mikään ei tule valmiina, vaikka sirkuslaisen perheen perintönä sirkusveri elimistössä virtaisikin. Esityksiin täytyy valita myös musiikki, joka antaa esityksiin pontta, jännitettä ja riemua. Maritta Hirvosen musiikkitausta näkyy kirjassa hyvin. Hän osaa kuvailla musiikkia loistavalla ja ammattimaisella tavalla. Sirkuksessa ei tietenkään riitä pelkkä musiikki ja temput, vaan sen on oltava myös visuaalisesti näyttävä. Kirjaa lukiessa oli mahtavaa huomata, kuinka sirkuslaiset itse tekivät pukujaan, joista ei loistoa puuttunut.

– Jos ryhtyisin pelkäämään, saisin heittää pois kaiken arvokkaan ja kaikki unelmani. Pelko ei vie minnekään, niin kuin ei kärsimyskään. Vain ilo voi meitä auttaa. Ilo ja taide, musiikki ylimpänä niistä.  (s. 176) 

Maritta Hirvonen kuvaa kirjassa hyvin sirkuslaisten epävarmaa taloutta. Sotavuosina sirkus kiersi, vaikka ympärillä sodittiin. Epävarmaa oli vain se, tuleeko kukaan esityksiin. Sirkuksen pitäminen ei ole halpaa touhua. Jatkuvaan rahapulaan piti keksiä erilaisia keinoja, jotta tultaisiin toimeen. Mitä lähemmäksi nykyaikaa sirkusperheen elämä tuli, sitä vaikeammaksi alkoi tulla lisätienestien saaminen. Kirjan ajankuvaus onkin yksi sellainen, jolle on ehdottomasti annettava kiitokset. 

Maritta Hirvosen Komediantit on kirja kaikille taiteen ystäville ja sirkuksen rakastajille sekä niille, jotka pitävät hienoista tarinoista.

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.