Milla Ollikainen: Pirunkuru

Törmäsin kesällä Facebookin Dekkariryhmässä minulle tuntemattomaan kirjailijaan Milla Ollikaiseen. Koska Ollikaisen kahta julkaistua kirjaa ryhmässä hehkutettiin, oli pakko marssia kirjastoon lainaamaan luettavaa. Ihastuin, joten laitoin kirjastoon ennakkovarauksen Milla Ollikaisen uusimpaan kirjaan Pirunkuru (Like, 2015). Kirja ilmestyi tänä syksynä, joten sain siis käsiini uunituoreen, lukemattoman kirjan. Kirja vaikuttaa olevan haluttu. Paikallisten kirjastojen kaikki niteet ovat parhaillaan lainassa.

Pirunkuru on Ollikaisen rikostrilogian viimeinen teos. Kirja jatkaa Veripailakoista ja Vesiraukasta tutun Krissen tarinaa. Krisse on muuttanut Ylläksen maisemiin rakkauden perässä ja on onnistunut saamaan harjoittelupaikan paikallislehdestä. Vanhempi konstaapeli Vuontisjärvi saa ilmoituksen, että Pirunkurusta on löytynyt ruumis. Hän lähtee ruumiin löytöpaikalle nuoremman konstaapeli Kukkolan kanssa. Hyvin pian käy ilmi, että kyseessä ei välttämättä ole tapaturmainen kuolema. Ruumiiksi paljastuu mies, jonka vaimo on lähtenyt lätkimään parikymmentä vuotta aikaisemmin. Nyt samainen vaimo on tullut käymään vanhalla kotipaikkakunnallaan. Onko vaimolla jotain tekemistä miehensä kuoleman kanssa? Mutta sitten kuolee toinenkin mies. Krissen lapsen isä. Samaan aikaan paikkakunnalla hehkutetaan kaivosyhtiön uutisoimaa suurta hanketta, joka toisi paikkakunnalle paljon uusia työpaikkoja.

Pirunkurussa Vuontisjärvi on vienyt enemmän tilaa Krisseltä, joka on mielestäni hyvä. Mielelläni lukisin jatkossakin Vuontisjärven selvittämistä murhamysteereistä, koska Ollikainen on osannut luoda Vuontisjärvestä sympaattisen ja kiinnostavan ja ehkä hieman hassun henkilöhahmon. Mielestäni Vuontisjärvi sopisi hyvin Timo Harjunpään, Jussi Vareksen, Maria Kallion ja muiden dekkaripoliisien kanssa samaan jonoon, joten on harmi, jos Vuontisjärvestä ei saa jatkossa enää lukea mitään. Ollikaisen edellisissä teoksissa seikkaili Krissen ystävä Eerika. Nyt nainen vain mainittiin ohimennen, mikä mielestäni osoittaa sen, että kirjailija on osannut jättää taakseen henkilöhahmon, jolle ei ole enempää käyttöä.

Milla Ollikainen on jälleen kerran osoittanut taitonsa kirjoittaa mukaansatempaavan kirjan. Ollikainen on kehittynyt entisestään kirjailijana. Yleensä tällaisten useampiosaisten kirjojen sarja heikkenee viimeisimmissä teoksissa, mutta Pirunkuru on mielestäni Ollikaisen trilogian paras kirja. Kirjan kieli on loistavaa. Lapin murretta on viljelty sopivassa suhteessa. Ei liian paljon, mutta ei liian vähääkään. Juoni on hyvä ja kirjan loppuhuipentuma hämmentävän yllättävä. Kirja etenee mukavan sutjakkaasti, eikä kirjassa ole mielestäni turhia kikkailuja.

Nyt jään toiveikkaana odottamaan, mikä on Milla Ollikaisen seuraava veto kirjallisuuden saralla. Toivottavasti jatkoa seuraa tavalla tai toisella.

Pirunkurua suosittelen kaikille, jotka ovat lukeneet Ollikaisen aiemmat kirjat. Kirja on nopealukuinen ja mukavasti kirjoitettu.

Kirjalle annan tähtiä 5- (asteikko 1-5).

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Veripailakoitten jälkeen oli pakko tarttua toiseen Milla Ollikaisen dekkariin Vesiraukka (Like, 2014). Olisin lainannut kirjan samalla kertaa kuin Veripailakat, mutta koska kirjaa ei kirjaston hyllystä löytynyt, piti käydä kirjastossa toistamiseen tämän asian tiimoilta. Kirja vaikuttaa olevan suhteellisen lainattu, vaikka varauksia kirjaan ei olekaan.

Vesiraukka jatkaa Krissen ja Eerikan tarinaa. Edellisistä tapahtumista on kulunut vajaa kaksi vuotta, kun Krisse ja Eerika palaavat Lappiin. Edellisen Lapin reissun jäljiltä Krissestä on tullut yksinhuoltajaäiti. Naisten on tarkoitus kertoa Kaapon isälle Jannelle, että hänellä on lapsi. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia matkaan. Naisten vuokramökin viereisestä Äkäslompolojärvestä löytyy kadonneen lukiolaistytön Nellin ruumis. Eerika vakuuttaa olevansa lomalla, mutta toimittaja hänessä tekee muuta kuin lomailee. Nainen alkaa kirjoittaa juttujaan lehteen. Samaan aikaan Krisse tuskailee itsensä ja ajatustensa kanssa. Kaapon isä on hävinnyt ruumiin löytymisen jälkeen. Sen sijaan Tero, Jannen tuttu kyliltä, alkaa pyöriä naisten ympärillä. Poliisit Vuontisjärvi ja Kukkola tutkivat Nellin murhaa omalla tahollaan. Löytyy toinenkin ruumis. Kyseessä vaikuttaa olevan huumebisnes ja kaikki näyttää selvältä, kunnes Äkäslompolojärvestä nousee esiin vielä yksi ruumis, ikivanha ja lähes kokonaan hajonnut. Mistä kaikessa on kyse?

Vesiraukka on mielestäni hyvin rakennettu dekkari. Kertomus on mukaansatempaava ja sivuja tulee käännettyä huomaamattaan. Murhaajaksi olisin epäillyt aivan toista henkilöä kuin se sitten olikaan. Nautin myös pienestä romantiikasta, jota kirjasta löytyy murhatutkimusten rinnalta. Ollikaisen tyyli kirjoittaa on konstailematonta ja suoraa. Kirjan tunnelma on aidontuntuinen ja ihmisten mielialat voi tuntea sisimmässään. Kirjassa viljellään myös paikallista Lapin murretta sekä otetaan tuntumaa saamelaisuuteen, jotka molemmat tuovat oman kiehtovuutensa tekstiin. Kirjassa on niin ikään mukana huumoria, joka keventää dekkarin muuten rankkaa aihetta. Itseä nauratti suuresti Vuontisjärven virka-asuttomuus. Vesiraukassa voi nähdä myös kannanottoa huumepiirien lisääntymisestä yhä pienemmissä kylissä ja lähiöissä.

Mielenkiinnolla odotan, kuinka tarina jatkuu Ollikaisen kolmannessa kirjassa Pirunkuru, joka ilmestyy syyskuussa ja samalla päättää Ollikaisen Äkäslompolon maisemiin sijoittuvan trilogian. Mielestäni Milla Ollikainen on lunastanut paikkansa suomalaisten dekkaristien joukossa.

Vesiraukkaa suosittelen sadepäivien pelastajaksi tai hellejakson iskiessä päälle lukemiseksi riippumattoon. Kirja on nopealukuinen ja kuuluu mielestäni niihin kirjoihin, joita dekkarirakastajien tulee lukea. 

Tähtiä annan kirjalle 4½ (asteikko 1-5).

Milla Ollikainen: Veripailakat

Facebookin Dekkariryhmässä hehkutettiin Milla Ollikaisen kirjoja. En ollut kuullutkaan tällaisesta kirjailijasta, mutta mielenkiinto heräsi ja hyvä, että heräsi. Sen verran vaikuttava teos on Milla Ollikaisen dekkari Veripailakat (Like, 2013). Kirjan sai lainattua kirjastosta kävelemällä dekkarihyllyn ääreen ja ottamalla kirjan hyllystä.

Ylläksen hiihtokeskuksessa tapahtuu murha. Paikalle sattuu nuori nainen Krisse, joka ottaa tapahtuneesta muutamia kuvia ja lähettää kuvat toimittajaystävälleen Eerikalle. Eerika lentää paikalle ja aloittaa omat tutkimuksensa poliisin tutkimusten rinnalla. Murha näyttää olevan mysteerio, koska kukaan ei ole nähnyt, eikä kuullut mitään. Jonkin ajan kuluttua hotellin uima-altaasta löytyy toinen ruumis. Mikä murhia yhdistää ja kuka on murhaaja?

Kirjassa on useita keskeisiä henkilöitä, mutta keskeisin heistä on Krisse. Nainen, jolla ongelmia tuntuu riittävän. Ajokortti on joutunut hyllylle kuivumaan, opinnot ovat jäissä ja kalja maistuu. Eerika sen sijaan on hyökkäävä ja toimelias toimittaja, joka pyrkii saamaan jutun keinoja kaihtamatta, koska häneltä puuttuu ansioluettelostaan etusivun uutinen. Poliisit Vuontisjärvi ja Vasara ovat iäkkäitä, eikä heillä juurikaan ole kokemusta murhien ratkomisesta, eikä juuri siitä, kuinka toimitaan lehdistön edustajien kanssa.

Kirjan juonikuvio on mielestäni erittäin onnistunut. Tarina veti mukaansa, eikä kirjaa olisi malttanut välillä laskea käsistään. Toisaalta kirjassa on vähän yli kaksisataa sivua, joten ei kirja käsissä kauan vanhentunut. Murhaaja ei mielestäni ollut ennalta arvattavissa tai minä en ainakaan arvannut kuin vasta aivan viime hetkillä. Kirjan tunnelma on mahtava. Lapin lumo ja talven kylmyys ovat aistittavissa. Kirjassa on mukana myös sota-aikaa ja lappilaista kansanperinnettä.

Kirjan teksti on nuorekasta ja nopeasti luettavaa. Kirjassa käytetään paikoin myös paikallista lapin murretta, joka ainakin minua viihdytti paljon. Murteen oikeellisuudesta en osaa sanoa mitään, koska lapin murretta en osaa. Ollikainen on osannut kirjoittaa murreosuudet kuitenkin siten, etteivät ne mielestäni sekoita kirjan muuta tekstiä. Mielestäni dialogit olivat kirjassa loistavia ja elävöittivät kirjaa entisestään.

Veripailakat on Milla Ollikaisen erikoisdekkari, jolla nainen voitti Liken ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa –kirjoituskilpailun vuonna 2012.

Tähän kirjaan kannattaa tarttua kaikkien dekkareiden ystävien. Itse ainakin olin erittäin positiivisesti yllättynyt kirjasta. Milla Ollikaisen tuotantoa jään janoamaan lisää. 

Tähtiä annan kirjalle 4½ (asteikko 1-5).