Veripailakoitten
jälkeen oli pakko tarttua toiseen Milla Ollikaisen dekkariin Vesiraukka (Like, 2014). Olisin
lainannut kirjan samalla kertaa kuin Veripailakat,
mutta koska kirjaa ei kirjaston hyllystä löytynyt, piti käydä kirjastossa
toistamiseen tämän asian tiimoilta. Kirja vaikuttaa olevan suhteellisen
lainattu, vaikka varauksia kirjaan ei olekaan.
Vesiraukka jatkaa
Krissen ja Eerikan tarinaa. Edellisistä tapahtumista on kulunut vajaa kaksi
vuotta, kun Krisse ja Eerika palaavat Lappiin. Edellisen Lapin reissun jäljiltä
Krissestä on tullut yksinhuoltajaäiti. Naisten on tarkoitus kertoa Kaapon
isälle Jannelle, että hänellä on lapsi. Suunnitelmaan tulee kuitenkin mutkia
matkaan. Naisten vuokramökin viereisestä Äkäslompolojärvestä löytyy kadonneen
lukiolaistytön Nellin ruumis. Eerika vakuuttaa olevansa lomalla, mutta
toimittaja hänessä tekee muuta kuin lomailee. Nainen alkaa kirjoittaa juttujaan
lehteen. Samaan aikaan Krisse tuskailee itsensä ja ajatustensa kanssa. Kaapon
isä on hävinnyt ruumiin löytymisen jälkeen. Sen sijaan Tero, Jannen tuttu
kyliltä, alkaa pyöriä naisten ympärillä. Poliisit Vuontisjärvi ja Kukkola
tutkivat Nellin murhaa omalla tahollaan. Löytyy toinenkin ruumis. Kyseessä
vaikuttaa olevan huumebisnes ja kaikki näyttää selvältä, kunnes
Äkäslompolojärvestä nousee esiin vielä yksi ruumis, ikivanha ja lähes kokonaan
hajonnut. Mistä kaikessa on kyse?
Vesiraukka on
mielestäni hyvin rakennettu dekkari. Kertomus on mukaansatempaava ja sivuja
tulee käännettyä huomaamattaan. Murhaajaksi olisin epäillyt aivan toista
henkilöä kuin se sitten olikaan. Nautin myös pienestä romantiikasta, jota kirjasta
löytyy murhatutkimusten rinnalta. Ollikaisen tyyli kirjoittaa on
konstailematonta ja suoraa. Kirjan tunnelma on aidontuntuinen ja ihmisten
mielialat voi tuntea sisimmässään. Kirjassa viljellään myös paikallista Lapin
murretta sekä otetaan tuntumaa saamelaisuuteen, jotka molemmat tuovat oman
kiehtovuutensa tekstiin. Kirjassa on niin ikään mukana huumoria, joka keventää
dekkarin muuten rankkaa aihetta. Itseä nauratti suuresti Vuontisjärven
virka-asuttomuus. Vesiraukassa voi
nähdä myös kannanottoa huumepiirien lisääntymisestä yhä pienemmissä kylissä ja
lähiöissä.
Mielenkiinnolla odotan, kuinka tarina jatkuu Ollikaisen
kolmannessa kirjassa Pirunkuru, joka
ilmestyy syyskuussa ja samalla päättää Ollikaisen Äkäslompolon maisemiin
sijoittuvan trilogian. Mielestäni Milla Ollikainen on lunastanut paikkansa
suomalaisten dekkaristien joukossa.
Vesiraukkaa
suosittelen sadepäivien pelastajaksi tai hellejakson iskiessä päälle lukemiseksi riippumattoon. Kirja on nopealukuinen ja kuuluu mielestäni niihin kirjoihin,
joita dekkarirakastajien tulee lukea.
Tähtiä annan kirjalle 4½ (asteikko 1-5).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti