Katja Lahti: Lasitehdas

Kaivoin lukemattomien kirjojen pinosta Katja Lahden Lasitehtaan (S & S, 2018), jota ehdotin tammikuun lukupiirikirjaksi. Ihan vain sen takia, että kirjan ilmestymisestä on jo pari vuotta, niin sen kuvittelisi saavan suhteellisen helposti lainattua myös sellaisista kirjastoista, joissa kirjoja saa aina jonottaa. Ilmeisesti myös sai, koska en muista, että kukaan olisi kertonut, että oli vaikeuksia saada kirja lainattua. Kaikkia kirjoja ei kuitenkaan voi itselleen hankkia, vaikka kirjat kuinka ihania ovatkin.

Lasitehtaassa tutustutaan kahteen täysin erilaiseen suomalaiseen perheeseen. On Irinan ja Juhanin duunariperhe. Juhani on lasityöläinen ja Irina kampaaja. Työttömyyskin on perhettä koetellut, eikä aina ole ollut rahaa, millä mällätä. Tämä on koetellut etenkin Juhania, joka olisi halunnut rakentaa perheelleen omakotitalon poreammeineen. Loton päävoitto turvaa kuitenkin lopulta perheen tulevaisuuden, mutta muuttaako se muuten ihmistä?

Christina ja Roger edustavat sellaista suomalaisväestöä, joka tuntuu voittavan aina. Roger on syntynyt kultalusikka suussa ja perheen taloudellinen vakaus on taannut sen, ettei ikinä ole tarvinnut miettiä, voiko jotain tehdä tai ostaa. Aina on varaa. Rogerin suvussa kuitenkin kunnioitetaan perinteitä, eikä mikään saisi muuttua. Christinan on vaikea sopeutua tällaiseen. Mitä tapahtuu, kun tällaiset perheet väistämättä joutuvat tutustumaan toisiinsa? Ovathan perheiden lapset Juha ja Lotta alkaneet seurustella toistensa kanssa.

Lukupiirissä hämmästeltiin sitä, kuinka hienon esikoisromaanin Katja Lahti on kirjoittanut. Itse tämän ymmärsin hyvin. Katja Lahti on kirjoittanut pitkään Project Mama -blogia, ja vaikka itse en ole mikään kaksinen kirjoittaja, niin blogin pitäminen edesauttaa kirjoittamista. Ainakin luulen niin. Se, mikä kirjan lukemisessa häiritsi ainakin aluksi, oli monien henkilöiden suma. Piti aina hieman palata taaksepäin ja tarkastaa, kuka on äänessä milloinkin, ja kehen kyseinen henkilö liittyy. Tämäkin ongelma tuli ratkottua, mitä pidemmälle kirjaa luki, koska henkilöt tulivat lukijalle tutuiksi. 

Kirjan henkilöhahmot ovat mainioita. Juhani on sympaattinen jäyhä jöpöttäjä ja raiteillaan eteenpäin puksuttava mies. Mies, joka kuvitteli, että omakotitalo ja poreamme olisi vastaus kaikkeen. Christina on turhantärkeä nainen, joka on nostanut itsensä jalustalle. Lapsuudentraumat synkistävät naisen elämää, mutta niistä ei voi puhua kenellekään. Irina on puolestaan selviytyjä. Päämäärätietoinen ja sisukas, kun sille päälle ryhtyy. 

Hauskinta kirjassa on ehdottomasti se, kuinka eri piireistä olevat ihmiset sovitetaan yhteen. Rogerin ja Christinan suomenruotsalainen perhe oli sinänsä klisee, koska eivät kaikki suomenruotsalaiset ole kirjassa kuvatun kaltaisia. Toisaalta tällainen räikeä vastakkainasettelu on luonut mahtavia ja mehukkaita kohtauksia, joille ei voinut lukiessa muuta kuin nauraa.

Katja Lahti on kuvannut hyvin myös sitä, kuinka Lotta laskeutui hienostopiireistä tavallisen kansan pariin ja Juha ikään kuin otti loikan luokkatasolta ylemmäksi opiskelujen ja työpaikan avulla. Tosin Juhan isä Juhani oli ohjannut, mitä pojan kannattaisi lukea, jotta pärjäisi elämässä. Juha kuvataan myös hienona isän mallina. Hänelle kokonaisvaltainen isyys tuntui istuvan helposti.

Kirja ei ole kuitenkaan pelkkää nauramista. Kirjassa on paljon ikäviä asioita. On lamaa ja työttömyyttä. On onnetonta lapsuutta, juopottelua, riitelyä ja köyhyyttä. Itse olin merkannut kirjaan sivun, jossa Juha on mennyt 1990-luvulla ystävänsä syntymäpäiville. Lahjaan ei ollut varaa, joten hänellä oli kierrätyslahja. Vuonna 2020 kierrätys on nykypäivää ja sille annetaan arvoa. Ehkä lapsetkin saattavat viedä nykyisin syntymäpäivälahjoiksi kierrätyslahjoja, mutta sitä se ei ollut 1990-luvulla.

Katja Lahden Lasitehdas on kirja monelle lukijalle. Kirjassa on naisten kasvukertomuksia, huumoria ja yhteiskunnallista ahdistusta. Yhtään pahaa ei tehnyt myöskään vertauskuvalliset kuvaukset lasin olemuksesta.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).