Teatterissa: Stella Polaris goes Paikkakunta

Ystäväni kysyi minulta, lähtisinkö katsomaan improvisaatioteatteria. Minähän olin tietysti heti valmis, koska improvisoinnit laittavat yleensä ihmislapsen nauramaan. Suuntasimme katseemme siis Järvenpää-talolle lauantaina 2. huhtikuuta. Improvisaatioteatteri Stella Polaris tekee kevään aikana kymmenen kaupungin Stella Polaris goes Paikkakunta -kiertueen. Vielä on pari esitysiltaa jäljellä, jos improvisaatio kiinnostaa.

Stella Polaris goes Paikkakunta –kiertueen näyttelijät ovat Jussi Vatanen, Tobias Zilliacus sekä Niina Sillanpää. Esityksen musiikista vastaavat Jouni Kannisto ja Hannu Risku.

Improvisaatioteatterin ideahan on siinä, että käsikirjoitusta ei ole. Juoni on avoin. Tapahtumapaikka on avoin. Roolihahmotkin ovat avoinna. Ajatuksena on, että yleisö osallistuu esityksen tekemiseen antamalla aiheita, jonka kautta käsikirjoitus syntyy paikan päällä lavalla. Stella Polaris goes Paikkakunta –kiertueella ammennetaan esitys kunkin esityspaikkakunnan legendoista, tapahtumista ja keskeisistä paikoista. Koskaan ei voi tietää, mitä tuleman pitää.

Kuinka Järvenpää-talon esitys sitten sujui? Näytelmään keksittiin heti alkumetreillä kaksi pääosan esittäjää. Kirsi, 32-vuotias automekaanikko (Niina Sillanpää) sekä Jorma, 40-vuotias keinosiementäjä (Jussi Vatanen). Kirsin ja Jorman kanssa elettiin ensitapaamisesta siihen, kun pariskunta oli ollut viisitoista vuotta naimisissa. Kirsin ja Jorman tarina oli esityksen runko, mutta tapahtui lavalla paljon muutakin. Golfaajaa näyttelevä Tobias Zilliacus sai tietää, että tulinen espanjatar Rosalita, jonka kanssa miehellä oli ollut kaksi vuotta aikaisemmin suhde, odotti miehelle lasta. Kyllä. Raskaus oli kestänyt kaksi vuotta. Synnytyskin lavalla nähtiin. Rosalita synnytti kaksivuotiaan Rosamundan (Niina Sillanpää).

Tobias Zilliacus valloitti lavan. Mies on todella taitava vangitsemaan katsojan huomion. Niina Sillanpää osasi ottaa loistavasti kontaktia yleisöön. Pidin etenkin Sillanpään jutustelusta yleisön kanssa ennen esitystä. Jussi Vatanen puolestaan osasi eläytyä rooleihinsa ammattitaidolla. Hienoa ja hauskaa katseltavaa. Musiikki kaipaa erityiskiitokset. Mahtavaa heittäytymistä ja musiikkilajin vaihtamista kohtauksesta toiseen. Kyllä tykkäsin.

Oliko kaikki sitten improvisaatiota? Vaikka esitys oli improvisoitua, mielestäni joissain kohdissa hieman näkyi se, että näyttelijöillä oli tietty runko, jonka avulla esityksen vetivät läpi. Ensimmäisen puoliajan aikana näyttelijät ottivat selkeästi enemmän kontaktia yleisöön. Väliajalla yleisö sai kirjoittaa paperilapuille lauseita, joita näyttelijät hyödynsivät toisella puoliajalla. Toisessa näytöksessä lavalle nostettiin myös yksi ikänsä Järvenpäässä asunut henkilö, jota näyttelijät haastattelivat. Tämän olisin ehkä tehnyt toisin. Olisin itse ammentanut Järvenpää-tietoa koko yleisöstä, koska tällä tavoin oltaisiin ehkä saatu hieman enemmän sekoitettua soppaa.

Entä käytiinkö esityksessä läpi Järvenpään legendoja? Ei, vaikka Sibelius ja Ainola mainittiinkin. Tapahtumista Järvenpään puistoblues sai kyllä mukavasti näytelmäaikaa. Hauskaa oli jopa se, että puistoblues, joka syntyi aikoinaan muutaman hengen ideasta, osattiin näytelmässä esittää hyvin samantyylisesti. Tai ainakin voisin kuvitella (tai ehkä olen jostain lukenut), että ensimmäisen puistobluesin lavaa oli rakennettu sillä porukalla, joka idean oli keksinyt. Järvenpään rantapuisto sai myös paljon tilaa näytelmässä, ja miksi ei saisi. Onhan se aika keskeinen paikka Järvenpäässä. 

Liekö lauantai-ilta huono vaihtoehto improvisaatiolle, koska sali oli lähes tyhjä. Hienosti yleisö kuitenkin oli mukana esityksen teossa ja näyttelijät ja muusikot jaksoivat vetää täysillä pienelle yleisölle. Ainakin esitys oli ehkä intiimimpi, kun yleisöä oli vähänlaisesti. Kyllä improvisaatioteatteria kannattaa käydä katsomassa. Mukavaa vaihtelua, kun yleisö on interaktiivisesti mukana esityksen teossa.

© Improvisaatioteatteri Stella Polaris