Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tammisen Meriromaani (Otava, 2015) oli lukupiirin keskustelunaiheena syyskuun alkupuolella. Ohut, reilu satasivuinen romaani, jota ainakin paikallisesta kirjastosta joutui hieman odottelemaan ja jonottelemaan kesäaikaan, mutta nyt tilanne näyttää selkeästi paremmalta tämän suhteen. Kirjaan tartuin mielenkiinnolla, koska häpeäkseni on tunnustettava, etten ole aiemmin tutustunut Tammisen tuotantoon.

Meriromaani kertoo Vilhelm Huurnan elämäntarinan. Vilhelmin ollessa kahdentoista ikäinen hänen äitinsä sanoo ajatuksensa ääneen. Pojasta tulisi suuren laivan kapteeni. Ja niin pojasta tulikin, mutta millainen kapteeni. Hyväntahtoinen, rehti ja sympaattinen, mutta niin kovaonninen. Huurnaa voisi luonnehtia myös hieman naiviksi, mutta neuvokkaaksi. Vilhelmin laivat uppoavat yksi toisensa jälkeen, mutta Askaisten kylän isännät luottavat Vilhelmiin. He rahoittavat miehelle laivoja yksi toisensa perään.

Petri Tammisen Meriromaani on hillityllä tavalla tragikoominen teos. Välillä naurattaa, toisinaan taas itkettää. Ehkä kuitenkin hieman enemmän kirjassa on alakuloisuutta ja haikeutta. Tamminen on osannut tiivistää ihmiselämän taitavasti pieneen kirjaan. Lukupiiriläiset pääosin pitivät lukemastaan.  Kirja on nopealukuinen ja Tammisen tyyli on mukavaa luettavaa. Lukupiirissä käytiin paljon keskustelua etenkin Tammisen sanonnoista, joita voisi luonnehtia jopa aforismeiksi. ”Yhtenä päivänä heinät kaatuvat tuonnepäin ja toisena tänne”. Meriromaani on tiivistunnelmainen kirja. Tamminen saa mahtumaan yhteen virkkeeseen paljon enemmän asiaa kuin päällepäin näkyy.

Lukupiirin mielestä Vilhelm Huurna hallitsi downshiftaamisen jalon taidon. Kun Huurnalla meni todella heikosti, hän vetäytyi kotitilalleen ja otti rennosti halkoja hakkaamalla. Tästä voisi moni, myös allekirjoittanut, ottaa välillä mallia. Huurna osasi myös ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se hänelle tarjottiin. Välillä annettiin surun tulla ja sitten lopulta mennä. Ei jääty loppuiäksi märehtimään jotain yksittäistä vastoinkäymistä, vaikka kyseessä olisi saattanut olla todella iso asia.

Vilhelmin elämäntarina on karu, mutta jollain tavoin kuitenkin toivoa antava. Kirjaa lukiessa miettii pakostakin sitä, että vaikka elämä välillä heittelee hieman rajummin, paistaa aurinko kuitenkin aina jossain vaiheessa. Meriromaani kertoo meren aalloista myös vertauskuvallisesti. Merellä, kuten elämässäkin, on välillä tyyntä, mutta toisinaan raivoaa myrsky, jolle kukaan ei mahda mitään.

Meriromaaniin kannattaa tarttua, jos ei jaksa lukea paksuja kirjoja tai jos haluaa antaa pääkopalle ajatustyötä ja nauttia taitavasta kerronnasta. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).