Petri Tammisen Meriromaani
(Otava, 2015) oli lukupiirin keskustelunaiheena syyskuun alkupuolella. Ohut,
reilu satasivuinen romaani, jota ainakin paikallisesta kirjastosta joutui
hieman odottelemaan ja jonottelemaan kesäaikaan, mutta nyt tilanne näyttää
selkeästi paremmalta tämän suhteen. Kirjaan tartuin mielenkiinnolla, koska
häpeäkseni on tunnustettava, etten ole aiemmin tutustunut Tammisen tuotantoon.
Meriromaani kertoo
Vilhelm Huurnan elämäntarinan. Vilhelmin ollessa kahdentoista ikäinen hänen
äitinsä sanoo ajatuksensa ääneen. Pojasta tulisi suuren laivan kapteeni. Ja
niin pojasta tulikin, mutta millainen kapteeni. Hyväntahtoinen, rehti ja
sympaattinen, mutta niin kovaonninen. Huurnaa voisi luonnehtia myös hieman
naiviksi, mutta neuvokkaaksi. Vilhelmin laivat uppoavat yksi toisensa jälkeen,
mutta Askaisten kylän isännät luottavat Vilhelmiin. He rahoittavat miehelle
laivoja yksi toisensa perään.
Petri Tammisen Meriromaani
on hillityllä tavalla tragikoominen teos. Välillä naurattaa, toisinaan taas
itkettää. Ehkä kuitenkin hieman enemmän kirjassa on alakuloisuutta ja haikeutta.
Tamminen on osannut tiivistää ihmiselämän taitavasti pieneen kirjaan. Lukupiiriläiset
pääosin pitivät lukemastaan. Kirja on
nopealukuinen ja Tammisen tyyli on mukavaa luettavaa. Lukupiirissä käytiin
paljon keskustelua etenkin Tammisen sanonnoista, joita voisi luonnehtia jopa
aforismeiksi. ”Yhtenä päivänä heinät
kaatuvat tuonnepäin ja toisena tänne”. Meriromaani on tiivistunnelmainen kirja. Tamminen saa mahtumaan
yhteen virkkeeseen paljon enemmän asiaa kuin päällepäin näkyy.
Lukupiirin mielestä Vilhelm Huurna hallitsi downshiftaamisen
jalon taidon. Kun Huurnalla meni todella heikosti, hän vetäytyi kotitilalleen
ja otti rennosti halkoja hakkaamalla. Tästä voisi moni, myös allekirjoittanut,
ottaa välillä mallia. Huurna osasi myös ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se
hänelle tarjottiin. Välillä annettiin surun tulla ja sitten lopulta mennä. Ei
jääty loppuiäksi märehtimään jotain yksittäistä vastoinkäymistä, vaikka
kyseessä olisi saattanut olla todella iso asia.
Vilhelmin elämäntarina on karu, mutta jollain tavoin
kuitenkin toivoa antava. Kirjaa lukiessa miettii pakostakin sitä, että vaikka
elämä välillä heittelee hieman rajummin, paistaa aurinko kuitenkin aina jossain
vaiheessa. Meriromaani kertoo meren
aalloista myös vertauskuvallisesti. Merellä, kuten elämässäkin, on välillä tyyntä,
mutta toisinaan raivoaa myrsky, jolle kukaan ei mahda mitään.
Meriromaaniin
kannattaa tarttua, jos ei jaksa lukea paksuja kirjoja tai jos haluaa antaa pääkopalle
ajatustyötä ja nauttia taitavasta kerronnasta.
Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti