Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Lukupiiri valitsi viime syksynä luettavakseen Sirpa Kähkösen Graniittimiehen (Otava, 2014). Kirja piti arvioida jo aiemmin, mutta koska kirjaa oli todella hankala saada lainatuksi, siirtyi arviointi keväälle. Itse jonotin kirjaa parisen kuukautta. Hakiessani kirjaa kirjastosta, vinkkasi kirjastovirkailija minulle kirjaston Juuret-tapahtumasta, jossa Sirpa Kähkönen olisi kertomassa romaanistaan. Esityshän oli käytävä kuuntelemassa ja hyvä olikin, koska esitys antoi vielä lisäpontta lukemiselle.

Graniittimiehen tarina alkaa siitä, kun nuori aviopari Klara ja Ilja Tuomi hiihtävät aatteen palossa vuonna 1922 Petrogradiin. He jättävät taakseen Suomen, kotimaansa, aloittaakseen uuden elämänsä vapaina työläisinä maassa, johon he luottavat täysin sydämin. Tarina rakentuu Klaran elämän ympärille. Klara on henkilöhahmona maanpäällinen enkeli, loppuun saakka pyyteetön ja inhimillinen. Iljasta saa hieman kylmän ja kireän kuvan, mutta tätä selittänee se, että Suomessa Iljan kotiolot olivat olleet todella kurjat. Lisäksi mies oli joutunut olemaan Suomessa vankileirillä, joka oli varmasti tuonut lisäkovuutta mieheen. Alku vieraassa maassa on hyvin ankea, eivätkä pariskunnan unelmat tahdo toteutua myöhemminkään vuosien edetessä. Pariskunnalle muodostuu ystäväpiiri, joista joku on todellinen ystävä ja joku toinen pettäjä. Pariskunnan elämä on toisaalta hyvin modernia, mutta toisaalta hyvin yksinkertaista ja köyhää. Heidän elämäntarinansa on seikkailu. Kaikkea mahdollista voi sattua.

Sirpa Kähkösen teksti on sujuvaa ja hienosti etenevää. Ihailen myös tapaa, jolla Kähkönen on kirjaansa työstänyt. Hän on tehnyt taustatyötä kirjaansa varten Pietarissa, ja on mielestäni saanut hyvin kirjoitettua aistimuksensa sanoiksi. Graniittimiehessä ollaan myös Krasnoje Selossa, jossa on ollut aikoinaan keisarin pienet puupalatsit. Esityksessään Kähkönen kertoi, ettei Krasnoje Selosta ei ole aiemmin kirjoitettu juuri lainkaan, joten hän halusi ottaa tämän viehättävän paikan osaksi kirjaansa. Pietarista sen sijaan kirjailijan mielestä oli pelottava kirjoittaa, koska siitä on kirjoitettu niin paljon.

Lukupiiriläiset pitivät Graniittimiestä ahdistavana ja tavattoman surullisena kirjana. Itse koin kirjan alun jollain tavoin satumaisen sumuisena, vaikka kurjuutta olikin paljon. Kirjan loppuosa oli huomattavasti synkempi, mutta Kähkösen taito kirjoittaa, on sen verran taidokasta, että teksti piti otteissaan. Kirja oli ahmittava läpi. Niille lukupiiriläisille, jotka olivat lukeneet Kähkösen Kuopio-sarjaa, Tuomen perhe oli tuttu entuudestaan. Kähkönen itse kertoi esityksessään, että Graniittimies ei ole varsinainen jatko Kuopio-sarjalle, mutta halutessaan lukija voi ajatella Klaran ja Iljan olevan lähtöisin esimerkiksi Kuopiosta.

Kirjan teemoja ovat pakolaisuus, sivullisuus ja katulapset. Mielestäni Kähkönen on osannut kuvata Klaran ja Iljan pakolaistarinan uudessa kotimaassa mahtavasti. Ei ole aivan helppo eläytyä 1920-luvun pakolaisen nahkoihin, koska ymmärtääkö kukaan nykyisinkään, millaista on olla pakolainen, jos ei sitä ole itse kokenut. Katulapsiteema on oivasti ujutettu mukaan kirjan tarinaan. Surullista on kuitenkin se, että Pietarissa on edelleen katulapsia ties kuinka paljon, kuten niitä on ollut Leningradin ja Petrogradin aikoinakin. Yksi lukupiiriläinen piti myös pelkoa yhtenä kirjan kantavista teemoista ja tähän ajatukseen yhdyn minäkin. Pelko varjosti kirjaa kautta linjan.

Graniittimies on kirja, johon kannattaa tarttua. Sirpa Kähkönen oli Graniittimiehellään vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaana, eikä missään tapauksessa suotta. Kirja on uskomattoman hyvä ja voin suositella sitä kaikille laadukkaan kirjallisuuden ystäville.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).

Minä aloin nauraa ja sanoin, että olisihan voinut käydä niinkin, ettemme koskaan olisi tavanneet. Mihin Shura vastasi hyvin vakavasti: ”Mutta silloin emme olisi osanneet surra toisiamme. Vain tuntemaan oppiminen tuo ihmisen elämään surun menetetyistä hetkistä.” Suora lainaus Sirpa Kähkösen kirjasta Graniittimies.