Lukupiiri valitsi viime syksynä luettavakseen Sirpa
Kähkösen Graniittimiehen (Otava, 2014).
Kirja piti arvioida jo aiemmin, mutta koska kirjaa oli todella hankala saada
lainatuksi, siirtyi arviointi keväälle. Itse jonotin kirjaa parisen kuukautta.
Hakiessani kirjaa kirjastosta, vinkkasi kirjastovirkailija minulle kirjaston Juuret-tapahtumasta,
jossa Sirpa Kähkönen olisi kertomassa romaanistaan. Esityshän oli käytävä
kuuntelemassa ja hyvä olikin, koska esitys antoi vielä lisäpontta lukemiselle.
Graniittimiehen
tarina alkaa siitä, kun nuori aviopari Klara ja Ilja Tuomi hiihtävät aatteen
palossa vuonna 1922 Petrogradiin. He jättävät taakseen Suomen, kotimaansa,
aloittaakseen uuden elämänsä vapaina työläisinä maassa, johon he luottavat
täysin sydämin. Tarina rakentuu Klaran elämän ympärille. Klara on henkilöhahmona
maanpäällinen enkeli, loppuun saakka pyyteetön ja inhimillinen. Iljasta saa
hieman kylmän ja kireän kuvan, mutta tätä selittänee se, että Suomessa Iljan
kotiolot olivat olleet todella kurjat. Lisäksi mies oli joutunut olemaan Suomessa
vankileirillä, joka oli varmasti tuonut lisäkovuutta mieheen. Alku vieraassa
maassa on hyvin ankea, eivätkä pariskunnan unelmat tahdo toteutua myöhemminkään
vuosien edetessä. Pariskunnalle muodostuu ystäväpiiri, joista joku on
todellinen ystävä ja joku toinen pettäjä. Pariskunnan elämä on toisaalta hyvin
modernia, mutta toisaalta hyvin yksinkertaista ja köyhää. Heidän
elämäntarinansa on seikkailu. Kaikkea mahdollista voi sattua.
Sirpa Kähkösen teksti on sujuvaa ja hienosti etenevää.
Ihailen myös tapaa, jolla Kähkönen on kirjaansa työstänyt. Hän on tehnyt
taustatyötä kirjaansa varten Pietarissa, ja on mielestäni saanut hyvin
kirjoitettua aistimuksensa sanoiksi. Graniittimiehessä
ollaan myös Krasnoje Selossa, jossa on ollut aikoinaan keisarin pienet
puupalatsit. Esityksessään Kähkönen kertoi, ettei Krasnoje Selosta ei ole
aiemmin kirjoitettu juuri lainkaan, joten hän halusi ottaa tämän viehättävän paikan
osaksi kirjaansa. Pietarista sen sijaan kirjailijan mielestä oli pelottava
kirjoittaa, koska siitä on kirjoitettu niin paljon.
Lukupiiriläiset pitivät Graniittimiestä
ahdistavana ja tavattoman surullisena kirjana. Itse koin kirjan alun jollain tavoin
satumaisen sumuisena, vaikka kurjuutta olikin paljon. Kirjan loppuosa oli
huomattavasti synkempi, mutta Kähkösen taito kirjoittaa, on sen verran
taidokasta, että teksti piti otteissaan. Kirja oli ahmittava läpi. Niille
lukupiiriläisille, jotka olivat lukeneet Kähkösen Kuopio-sarjaa, Tuomen perhe
oli tuttu entuudestaan. Kähkönen itse kertoi esityksessään, että Graniittimies ei ole varsinainen jatko
Kuopio-sarjalle, mutta halutessaan lukija voi ajatella Klaran ja Iljan olevan
lähtöisin esimerkiksi Kuopiosta.
Kirjan teemoja ovat pakolaisuus, sivullisuus ja katulapset. Mielestäni
Kähkönen on osannut kuvata Klaran ja Iljan pakolaistarinan uudessa kotimaassa
mahtavasti. Ei ole aivan helppo eläytyä 1920-luvun pakolaisen nahkoihin, koska ymmärtääkö
kukaan nykyisinkään, millaista on olla pakolainen, jos ei sitä ole itse
kokenut. Katulapsiteema on oivasti ujutettu mukaan kirjan tarinaan. Surullista
on kuitenkin se, että Pietarissa on edelleen katulapsia ties kuinka paljon,
kuten niitä on ollut Leningradin ja Petrogradin aikoinakin. Yksi lukupiiriläinen
piti myös pelkoa yhtenä kirjan kantavista teemoista ja tähän ajatukseen yhdyn minäkin. Pelko varjosti kirjaa kautta linjan.
Graniittimies on
kirja, johon kannattaa tarttua. Sirpa Kähkönen oli Graniittimiehellään vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaana, eikä missään
tapauksessa suotta. Kirja on uskomattoman hyvä ja voin suositella sitä kaikille
laadukkaan kirjallisuuden ystäville.
Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).
Minä aloin nauraa ja
sanoin, että olisihan voinut käydä niinkin, ettemme koskaan olisi tavanneet. Mihin
Shura vastasi hyvin vakavasti: ”Mutta silloin emme olisi osanneet surra
toisiamme. Vain tuntemaan oppiminen tuo ihmisen elämään surun menetetyistä
hetkistä.” Suora lainaus Sirpa Kähkösen kirjasta Graniittimies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti