Toukokuussa on saatu kokea erilaisia säätiloja auringonpaisteesta raekuuroihin ja kaikkea siltä väliltä. Keskiviikkona töistä tultuani iski kova
vesisade. Ilma olikin ollut sen verran painostava, etten yhtään ihmetellyt
vesisadetta. Vesisade loppui kuitenkin illansuussa ja pääsin lähtemään lenkille
herra Karvajalan kanssa. Tässä vaiheessa iltaa ilma oli ehkä kuitenkin mahtavin
ikinä.
Vedenpitävä ulkoilupuku päälle ja kumisaappaat jalkaan,
koska lenkkimme suuntautuisi kuitenkin jonnekin märkään pusikkoon. Ja näinhän
siinä kävikin, mutta onneksi ilma oli kertakaikkisen hieno. Tiedätte varmasti
sen tuoksun, joka on kunnon kesäisen vesisateen jälkeen. Sitä ei voi sanoin
kuvailla. Se on vain yksinkertaisesti jotain niin mahtavaa.
Siinä ilmaa haistellessani ja nauttiessani alkukesän
vihreydestä sekä kaikista kukkivista pensaista ja puista, mieleeni tulivat
sanat, jotka mies, joka täällä asuu, mainitsi ennen lenkille lähtöämme. Hän
sattui mainitsemaan, että oli nähnyt neljä ukkoetanaa edellisenä iltana parin
neliömetrin kokoisella alueella. Voi ällötys. Tämän muistaessani aloin
tuijotella jalkoihini ja luonnon kauneus jäi taka-alalle. Ei mennyt kauankaan,
kun törmäsimme kissan kanssa jättimäiseen kotiloon.
Huh! Tuollaisen olin nähnyt aiemmin samana päivänä työmatkallani.
En tykkää. En sitten yhtään tykkää tuollaisista kotiloista. Siinä se
paistatteli päivää (tai iltaa) edellissyksyisen lehden päällä sarvet ojossa.
Onneksi kissaa ei tällainen kiinnostanut, vaan hän halusi jatkaa matkaa. Tästä
näystä riemastuneena minä tuijotin maahan entistä tarkemmin. Etanat ja kotilot
kuuluvat samaan kastiin kuin käärmeet eli maailman suurimmat ällötykset tai
oikeastaan käärmeet ovat inhotuksia. Joka tapauksessa mitkään näistä eivät ole
millään tavoin suosikkejani. Matkamme kuitenkin jatkui ja seuraavan pusikon
läpi mennessämme näin jättietanan.
Ei! Näitä jättietanoita on tuolla lenkkeilyalueellamme joka
kesä pilvin pimein. Inhoan niitä. Inhoan niitä yli kaiken. Ja mikä pahinta!
Huomaatteko, että kuvassa on kaksi etanaa! Onko tuo vaaleanruskehtava
nilviäinen ison etanan sarvien välissä etananpoikanen? Ja ovatko kuvassa olevat etanat sukua toisilleen? Ja
ovatko nämä ukkoetanoita vai tappajaetanoita? Sen vaan haluan tietää,
koska sitä ihmettelen joka kesä. Ällötyksiä molemmat. Kissa halusi onneksi
jatkaa taas matkaa. Minulla katse edelleen tarkasti maanrajassa, eikä kauaksi
tarvinnut mennä, kun taas nappasi.
Taas kotilo sarvet pystyssä! Inhottavuuden inhottavuus.
Kylmät väreet menevät pitkin selkärankaa nähdessäni nilviäisiä. Kuinka minä
aina löydän kaikki etanat ja kotilot? Yritin ryhdistäytyä ja katsella
horisonttiin. Ei ollut tästäkään apua.
Siinähän taas on kotilo. Siinä se kieppuu vadelman oksalla. Enkö saa olla
missään rauhassa etanoilta ja kotiloilta? Etanoissa on lisäksi sellainen
ongelma, että ne kun tarttuvat herra Karvajalan karvoihin, niin niitähän ei
sitten kukaan meinaa irti saada. Tunnin tarvottuamme pusikoissa etanoiden ja
kotiloiden keskellä, kissa lopulta päätti lähteä korttelikierrokselle. Ilman
hienoudesta ja luonnon vihreydestä välittämättä suuntasin mielihyvin
asfalttitielle, jossa en onneksi törmännyt edellä mainittuihin olioihin.
Kastematoja sen sijaan jouduin väistelemään.
Voisiko joku muuten kertoa, onko tuollainen kotilo etana vai
kotilo vai kotiloetana vai kenties etanakotilo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti