Annie Proulx: Maan tomua

Ystävättäreni toi minulle pinon kirjoja, joista yksi oli Annie Proulxin Maan tomua (Otava, 2007). Lukemani kirja oli Seven-pokkarin painos vuodelta 2008. Kirjan englanninkielinen alkuteos Bad Dirt on julkaistu vuonna 2004. Maan tomua suomennoksen on tehnyt Hanna Tarkka. Kirja on Proulxin novellikokoelman Kertomuksia Wyomingista 2. osa. Luen näemmä novellikokoelman väärinpäin. Lukupiiri luki vuosi sitten kesällä novellikokoelman 3. osan Näin on hyvä. Pelonsekaisin miettein tartuin kirjaan, koska lukupiirin lukemaan kokoelmaan olin pettynyt. Maan tomua on suhteellisen lainattu paikallisissa kirjastoissa, mutta hyvällä tuurilla kirjan saattaa hyllystä löytää.

Kirjassa on yksitoista novellia, joiden tarinat sijoittuvat keskelle preeriaa Wyomingin ympärille. Eräpoliisi Creel Zmundzinski löytää keskeltä erämaatietä niin sanotun hornan nielun, joka imaisee sisäänsä kaiken, joka aiheuttaa tietyn liikesarjan sen yläpuolella. Deb Sipple lupautuu tekemään muutamia heinänhakureissuja Iowan takaa. Wyomingiin muuttaneen avioparin Mitchell ja Eugenie Fairin odotukset ovat jotain ihan muuta kuin todellisuus. Pee Wee -kuppilan kanta-asiakkaiden parrankasvatuskilpailu kasvaa uskomattomiin mittoihin. Sisarusparin Christinan ja Bobcatin kohtaaminen edesmenneiden vanhempiensa asunnolla, jonne on tarkoin säilötty koko vanhempien elämä. Uskomattomia tarinoita uskomattomine loppuineen.

Kirjan novellit nivoutuivat mielestäni hienosti toisiinsa. Pyörittiin Pee Wee kuppilan kanta-asiakkaiden ympärillä tai selvisipä sekin, mitä yhteistä oli kuppilan työntekijän Amanda Gribbillä ja Creel Zmundzinskilla. Jokainen novelli on oma tarinansa jostakin henkilöstä tai henkilöistä, mutta on mukava löytää novelleista samoja henkilöitä, joista on jo aiemmin ehtinyt lukea.

Kaikille novelleille on hyvin tyypillistä, että päähenkilö on elämän syrjäyttämä yksilö. Jos vain jokin asia voi mennä vielä huonommin, niin asia luultavammin myös menee. Vaikka novellit ovatkin ronskeja, on niissä aina jokin huvittavuus, joka vetää lukijan suupieliä ylöspäin. Näin kävi ainakin minulle. Olin todella tyytyväinen, että tartuin kirjaan, koska tämä oli tasoltaan jotain aivan muuta kuin Näin on hyvä. Luottamukseni Annie Proulxiin palasi.

Annie Proulxin tyyli kirjoittaa on kiehtova. Surkeita tarinoita surkeista ihmisistä. Luulisi tällaisen olevan ikävää luettavaa, mutta niin vain Proulx on kynäänsä taituroinut, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. Proulx on osannut tuoda kirjaansa satiirisuuden. Novellit ovat sopivan pituisia. Ei ole venytetty tarinaa, jos sille ei ole ollut tarvetta.

Maan tomua suosittelen ehdottomasti kaikille hirtehishuumorin ystäville sekä henkilöille, jotka tykkäävät lukea novelleja. Kirja on myös mainio lukukappale, jos pitkät romaanit hirvittävät. 

Tähtiä kirja saa 4½ (asteikko 1-5).

Annie Proulx: Näin on hyvä

Valitsin lukupiirin luettavaksi Annie Proulxin Näin on hyvä –teoksen (Otava 2011). Kirjan on suomentanut Juhani Lindholm. Englanninkielinen alkuteos on nimeltään Fine Just the Way It Is (2008). Ensimmäisen luvun luettuani totesin, että tämähän on novellikirja. Onneksi se ei kuitenkaan haitannut lukupiiriläisiämme. Kiva lukea välillä novelleja, vaikkei kirja aivan suurta suosiota lukupiirissämme saavuttanutkaan. Kirja on helposti saatavilla kirjastoista. Itselläni kirjasta oli pokkariversio (2012), jonka olin ostanut jostain kirja-alesta.

Kirjassa on yhdeksän eri novellia, jotka sijoittuvat Wyomingiin eri aikakausille. Kahdessa novellissa seikkailee sama päähenkilö, Paholainen. Muiden tarinoiden päähenkilöt ovat kukin jollain tavalla elämän murjomia yksilöitä. Ikääntynyt Ray Forkenbrock, joka yrittää kertoa tyttärentyttärelleen sukunsa salaisuutta. Lapseton pariskunta, joka ottaa lapsekseen kammottavan marunapuun. Nuoren pariskunnan Archien ja Rosen surullinen rakkaustarina. Hi ja Helen Alcorn, jotka kärvistelevät lapsikatraansa kanssa ja yrittävät järjestää elämäänsä siten, että perheen taloudellinen tilanne olisi tyydyttävä. Patikointia harrastavat Marc ja Catlin ja heidän tarinansa. Sisukkaan Dakotahin kummallinen elämä. Tarina ikiaikaisesta biisoninmetsästyksestä, joka syntyi siitä, kun Proulxin taloa rakennettaessa löydettiin noin 2500 vuotta vanha tulisija.

Annie Proulxin kirjat ovat yleensä tykättyjä, jos on sattunut jonkin kirjan lukemaan. Lukupiiriläisistämme neljä viidestä oli aiemmin tutustunut Proulxin tuotantoon, joten odotukset olivat korkealla. Novellikokoelma oli kuitenkin pettymys lähes jokaiselle lukupiiriläiselle. Itse tykkäsin osasta novelleista ja olisin voinut lukea tarinoista pidempiäkin versioita ja tämä tuntui olevan myös muutaman muun lukupiiriläisen tunnetila. Osa tarinoista puolestaan ei sytyttänyt yhtään. Paholaistarinoista ei pitänyt kukaan lukupiiriläinen yhtä lukuun ottamatta. Suurimmat suosiot saivat novellit Maha pystyssä ojassa ja Suku on rakkain.

Yleensä novellikokoelmissa on jokin punainen lanka, joka sitoo novellit jollain lailla yhteen. Näin on hyvä ei tätä olettamusta lunastanut. Yhteinen tekijä oli Wyoming, mutta muuten tarinoilla ei mielestämme ollut mitään muuta yhteistä kuin masentavuus ja sekavuus. Keskustelua herätti myös se, miksi paholaistarinat olivat kokoelmassa mukana. Proulx on teksteissään satiirinen, mutta lukemassamme novellikokoelmassa ei meinannut löytyä edes satiirisuutta kaiken kurjuuden keskeltä. Henkilöhahmot kyllä olivat loistavia kaikessa surkeudessaan.

Näin on hyvä on jatkoa Proulxin kertomuksille Wyomingista. Tunnetuin Wyoming-kertomus on luultavasti elokuvamuodonkin saanut Brokeback Mountain, joka löytyy Proulxin suomennetusta novellikokoelmasta Lyhyt kantama. Proulx tunnetaankin maailmalla parhaiten nimenomaan novelleista. Annie Proulx on myös useasti palkittu kirjailija. Näin on hyvä kannattaa lukea, jos on lukenut Proulxin aiemmat novellikokoelmat Wyomingista. Kirja sopii luettavaksi myös, jos tuntuu siltä, että kaipaa elämäänsä jotain surkeutta ilon keskelle.

Lukupiiri oli tällä kertaa ankara ja antoi tähtiä vain 2½ (asteikko 1-5).