Kulmakunnan julkkis

Perinteiseen tapaan lauantain aamupäiviin meillä kuuluu kauppareissu. Yleensä ei mikään mieltä ylentävä nautinto, vaan pakollinen paha. Joskus kuitenkin sattuu ja tapahtuu. Kävelymatka kauppaan taittuu oikaisemalla paikallisen lukion pihan poikki. Tänään oikaisureitin varrella valkoisessa hangessa loistaa jotain. Kännykkä.

Nostan puhelimen hangesta ja katselen ympärilleni. Ei näy ketään. Mies, joka täällä asuu, pyörittelee myös päätään. Puhelin on vanhanmallinen nokialainen. Näyttö on hengissä, joten alan painella nappuloita. Ensin puhelinluettelo. Vain kaksi nimeä tallennettuna. Entä viimeksi vastatut ja soitetut puhelut? Täältä nimiä löytyy enemmän eli en osannut käyttää puhelinluetteloa tai sitten kännykän näytöllä näkyivät ainoastaan joko puhelimen tai sim-kortin muistissa olevat numerot.

Jotainhan tässä on tehtävä. Poliisiasema on viikonloppuisin suljettuna eli puhelinta ei voi viedä sinnekään. Valitsen numeron, johon on soitettu viimeksi. Annan soida pitkään. Ei vastausta. Valitsen seuraavan numeron, johon on soitettu muutama päivä sitten. Muutaman soiton jälkeen puhelimeen vastaa nainen. Esittelen itseni ja kerron tilanteen. Nainen alkaa pähkäillä, kuinka puhelin saataisiin takaisin omistajalleen. Hän keksii, että joku täti oli juuri käynyt heillä ja on menossa Prismaan. Kerron meidänkin matkan olevan kohti Prismaa. Nainen lupaa soittaa tädille ja pyytää häntä soittamaan kännykkään, niin voidaan sopia treffit.

Kävelen vieraan ihmisen kännykkä kourassa ja odotan puhelua. Ei kuulu. Ajattelen, etten ehkä vaan kuule puhelua, koska keskustassa on meteliä. Jokin joulurieha meneillään. Astumme lopulta Prisma-keskukseen sisälle. Mies vie loton (olenko kohta lottomiljonääri?). Minä astelen Alkoon. Ihan vain mausteeksi käväisen ostamassa puoli litraa tummaa rommia.

Odotan edelleen puhelua, ja koska sitä ei kuulu, haen kännykästä lisää soittotietoja. Löydän samannimisen naisen nimen, joka edellä mainitun tädin nimi on. Soitan numeroon. Soi soi soi. Vastaaja vastaa. Jätän viestin ja kerron jättäväni puhelimen Prisman infopisteeseen. Lopetan puhelun ja samassa kännykkä soi. Nainen, jonka kanssa olin aiemmin puhunut, soittaa. Vastaan puhelimeen. Sovimme, että jätän puhelimen Prisman infopisteeseen, josta hän lupaa kännykän noutaa. Nainen pyytää, että jättäisin yhteystietoni, koska hänen äitinsä haluaa varmasti kiittää minua jollain tavoin. Kieltäydyn tällaisesta. Pienen vänkäämisen jälkeen lupaan jättää yhteystietoni infopisteeseen.

Lopulta saan jätettyä puhelimen yhteystietojeni kanssa Prisman infopisteeseen. Onneksi on palvelualtista henkilökuntaa, joka ottaa puhelimen vastaan mukisematta. Sitten pääsemme itse asiaan eli kauppareissulle täyttämään ostoskärryjä. Ostamme ihan perustarpeita, ei mitään erikoista, ja silti kauppalaskun loppusuma jaksaa ihmetyttää.

Kotimatkalla ollessamme puhelimeni soi. Vastaan puhelimeen. Minulle esittäytyy nainen, joka kertoo olevansa puhelimen omistaja. Nainen kiittelee vuolaasti ja kysyy, kuinka hän voi tämän korvata. Sanon, ettei tarvitse mitenkään korvata. Kerron myös olevani iloinen, että puhelin löysi omistajansa. Harmittaisi, jos puhelin häviäisi, koska siitä on aina ylimääräistä vaivaa. Juttelemme naisen kanssa jonkin aikaa. Nainen kertoo asuvansa ihan meidän lähellä. Sanoessaan kadunnimen, totean, että rouva asuu aivan naapurissa. Kerron olevani nainen, joka kulkee valkoisen kissan kanssa. Nainen vastaa heti, että ai se olet sinä. Rouva on monta kertaa ikkunasta katsonut minun ja herra Karvajalan menoa. Kerron, ettei ole tarkoitus katsella ihmisten ikkunoista sisälle, mutta minkäs teet, kun herra Karvajalka haluaa istahtaa sellaiseen paikkaan, että näet väistämättä ihmisten asuntoihin sisälle. Yleensä kyllä pyrin kääntämään katseeni. 

Aikamme juteltuamme rouvan kanssa, lopetamme puhelun. Molemmille tuli hyvä mieli löytyneestä puhelimesta. Minua lisäksi alkoi huvittaa herra Karvajalka. Valkoinen kissa, josta on ilmeisesti tullut kulmakunnan julkkis, jonka kaikki tunnistavat.