Jari Tervo: Minun sukuni tarina

Vanha työkaverini Päivi ehdotti Facebookissa lukupiirin perustamista. Innostuin asiasta heti, joten laitoimme sellaisen pystyyn tai Päivi laittoi, koska tämä oli puhtaasti Päivin idea. Ensimmäiseksi kirjaksi lukupiiriimme valikoitui Jari Tervon ”Minun sukuni tarina” (1999, WSOY). Lukuaikaa kaksi viikkoa, jonka jälkeen oli istunto perustamassamme Kirjapiiri-ryhmässä Facebookissa.

Viidestä lukijasta kolme pääsi koneen ääreen ruotimaan kirjaa ja sen sisältöä. Tällä kertaa kävi niin, että Päivi ja minä olimme lukeneet kirjan aiemminkin. Päivi muisti asian heti sopiessamme luettavasta kirjasta ja minä kirjaa lukiessani. Elsille Tervo oli täysin uusi tuttavuus. Onneksi Päiviä ja minua ei haitannut, vaikka luimmekin kirjan toistamiseen tai Päivi jopa kolmannen kerran. Kirja ei huonone toisella tai kolmannella lukukerralla, jos vaan pitää tervomaisesta tyylistä. Uutuuden viehätys saattaa puuttua, mutta ehkä tarinasta löytää jotain uutta, jota ei ole aiemmalla lukukerralla huomannut. Elsi jäi vielä pohtimaan, fanittaako Tervoa vai ei.

Kirjan päähenkilönä on Jari Tervoa muistuttava kirjailija, joka kamppailee kirjoittamistyön kanssa. Kustantajan kanssa on sovittu, että kirjailija kirjoittaa sukunsa tarinan. Työstä ei tule mitään, vaikka kirjailija muuta kustantajalle kertookin. Kirjailija huomaakin yhtäkkiä kirjoittavansa tarinaa Suomen pelätyimmästä murhamiehestä Matias Hermanni Kuukkelista. Kirjassa pompitaan Espoon kodin, Rovaniemen ja vankilan välillä. Toisinaan piipahdetaan oluelle pubiin tai vietetään kosteaa, kirjailijalle tärkeää, PR-iltaa. Aika ajoin seurustellaan naapureiden kanssa.

Kirjan lopussa tapahtuu paljon ja nopealla syklillä. Kirjan eri juonenkäänteet nivoutuvat yhteen kirjan lopussa, mutta kirjan loppu on juurikin niin avoin kuin vain olla. Lukija jää pakostakin pohtimaan eri vaihtoehtoja kirjan lopulle. Tervo laittaa lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Lukupiirimme keskusteli erilaisista vaihtoehdoista, mitä kirjan lopussa oikeastaan tapahtuukaan. Olimme aika yksimielisiä kirjan lopusta, mutta varmoja emme suinkaan voineet olla. Mielenkiintoinen ja ehkä jopa ärsyttävä vivahde, kun ei oikeasti voi tietää, mitä Tervo on ajatellut kirjoittaessaan kirjan loppua.

Kirjan teksti on ilman muuta nokkelaa, mutta onko se jopa liiankin nokkelaa? Lukupiirimme keskusteli aiheesta, mutta vastaus jäi hieman avoimeksi. Nokkeluus riippunee lukijan näkökulmasta. Kirja on monikerroksinen ja se viehätti meitä kaikkia. Monikerroksisuus laittaa lukijan aivot pakostikin työskentelemään. On pakko pysyä skarppina, jotta pysyy tarinan mukana.

Tervon kirjoissa ei taida ikinä olla niin sanottuja normaaleja ihmisiä. Tämänkin kirjan kaikki henkilöhahmot ovat jollain tavoilla erikoisia tai outoja. Mielestäni tämä on yksi sellainen piirre, joka tekee Tervon kirjoista veijarimaisia tarinoita. Mielenkiintoiset henkilöhahmot värittävät tarinaa mukavasti. Lukupiirimme keskusteli mielenkiintoisimmista henkilöhahmoista. Elsi ei osannut nimetä mielenkiintoisinta henkilöhahmoa. Päivi piti komisario Torsti Rautapäästä, joka on seikkaillut useammassa muussakin Tervon romaanissa. Itseäni kiehtoi naapuri Kolehmainen, josta olisin voinut lukea tarinaa enemmänkin. Olisikin mukavaa, jos Kolehmainen seikkailisi jossain tulevassa Tervon teoksessa.

Kirja on mustan huumorin sävyttämä veijaritarina, mutta myös Vuoden johtolanka 2000 –palkinnolla palkittu rikosromaani. Ja kuinka kirjan nimi on ”Minun sukuni tarina”? Kannattaa lukea kirja ja löytää vastaus sitä kautta.

Lukupiirimme antoi kirjalle tähtiä yhteensä 4- (asteikko 1-5).