Jevgeni Griškovets: Joet – kertomus

 

Lukupiiri on siinä mielessä käsittämättömän mielenkiintoinen harrastus, että tulee luetuksi kirjoja, joista ei olisi muuten kuullut ikinä sanaankaan. Helmikuussa luimme Jevgeni Griškovetsin kirjan Joet - kertomus (Kampus Kustannus, 2012). Minulle täysin tuntematon tuttavuus. 

Joet kertoo muistoista lapsuuden siperialaisessa pikkukaupungissa. Mikä on Siperia ja kuka on siperialainen? Tarinat ovat muistikuvia arjesta tai vapaa-ajan matkoista. Tarinoita yhdistää siperialaisuus ja usein myös pikkukaupungin läpi virtaava joki. Tapahtumat voivat olla hauskoja tai traagisia. Yhteistä niille on kuitenkin elämä. Muistot myös elävät ja ne saattavat muuttaa muotoaan, kun kertoja ikääntyy. 

Lukupiiriläiset viihtyivät hyvin kirjan tarinoiden seurassa. Yksi lukupiiriläinen oli lukenut kirjan lähes yhdeltä istumalta. Itselläni meni pidempään. Johtui siitä, että iltaisin olin todella väsynyt, eikä kirja edennyt yleensä paria sivua enempää. Syy ei kuitenkaan ollut kirjassa, koska sen tavallisen tuntuinen arki vaikutti mukavan leppoisalta. Juuri sellaiselta, mitä elämän pitäisikin olla. 

Kirjan positiivista vaikutelmaa loi kirjailijan tapa esittää asioita. Esimerkiksi siperialaisten tyyli puhua siten, että me tiedämme, muut eivät. Sehän taitaa olla hyvin tyypillistä jokaiselle kansakunnalle. Ollaan olevinaan viisaampia kuin muut. Kirjailijan kerrontatyyli on leppoisa. Asioita tapahtuu. Välillä ne ovat yksinkertaisia ja helppoja, välillä voi mennä hieman vaikeammaksi. Kirjailijan otteessa on jotain hyvin tuoretta, mutta samalla sieltä pilkistää 1800-luvun venäläinen kirjallisuus. 

Useimmilla meistä taitaa olla melkoisen selvät käsitykset Siperiasta. Ensinnäkin Siperiassa on aina jäätävän kylmä ja se sijaitsee jossain periferiassa. Siperiassa on taiga, jossa kaikki siperialaiset liikkuvat ja tuntevat omakseen. Baikaljärvellä ovat käyneet kaikki siperilaiset. Kirjailija murentaa näitä olettamuksia pehmeästi, mutta varmasti. Siperiassa on myös kesä. Siperia on valtavan suuri maantieteellinen alue, jossa taigan satumaisiin metsiin vain jotkut siperialaiset ovat astuneet. Baikaljärvi saattaa myös olla niin kaukana, ettei sinne tule ikinä matkustettua. Vähän niin kuin Suomessa on jääkarhuja ja onpa minulta ja ystävältäni kysytty aikoinaan Malesian kuumuudessa aivan vakavalla naamalla, olemmeko eskimoita. Nämä ovat juuri sellaisia käsityksiä, joita ihmiset luovat itselleen, kun miettivät jotain kaukaista maankolkkaa. 

Lukupiirissä keskusteltiin paljon siitä, kuinka kirjan tapahtumat olivat sellaisia, jotka olisivat voineet tapahtua ihan kenelle tahansa. Sen sijaan avoimeksi jäi, olivatko kirjan tarinat tapahtuneet kirjailijalle vai oliko hän kerännyt aineistoa kuulemistaan jutuista. Yhteistä tarinoille kuitenkin oli se, että ei kerrottu neuvostovallasta, vaan aivan tavallisen ihmisen elämästä. Toki lukupiirissä puhuttiin esimerkiksi siitä, kuinka kirjan kertoja pääsi matkustelemaan lapsena ollessaan. Joka kesä perhe suuntasi jonnekin päin. Aika usein Mustallemerelle. Oliko tämä yhteiskunnan kiitos vanhempien hyvin hoidetuista töistä vai kuinka perheellä oli varaa matkustella niin paljon? 

Kirjan venäjänkielinen alkuteos Reki – povest’ on ilmestynyt vuonna 2005. Kirjan on suomentanut Saija Aarnos. 

Jevgeni Griškovetsin Joet – kertomus sisältää paljon pohdintaa. Mukana loistavat isänmaallisuus ja ylpeys, mutta kaiken tämän rinnalla kirjasta löytyy oivaa piilohuumoria. Tähän kirjaan kannattaa rohkeasti tarttua, koska kirjan tarinat ovat kerrassaan mainioita. Samalla pääsee tutustumaan siperialaiseen pikkukaupunkiin. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).