Vigdis Hjorth: Perintötekijät

 

Koska on kesähelteet, on kiva muistella, mitä tapahtui joulukuussa. Silloin voitin S & S:n joulukalenteriarvonnassa kirjapaketin. Yksi kirja oli Vigdis Hjorthin Perintötekijät (S & S, 2019). Minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen, mutta sain yllättyä positiivisesti. Kirjan kanssa oli mukava viettää hetken, jos toisenkin, koska tämä kirja laittaa ajattelemaan. 

Kaikki näyttää ulospäin hyvältä. Perhe. Isä, äiti ja neljä aikuista lasta. Kaikki on kuitenkin aivan toisin kuin hyvin. Perheen vanhimmat lapset ovat sanoneet itsensä irti perhesuhteista. Vanhin tytär Bergljot ei ole ollut perheensä kanssa tekemisissä vuosikausiin tai on hän ollut sisarensa Astridin kanssa, mutta silloinkin kyse on ollut työkuvioista. Perheen äiti ja isä ovat päättäneet antaa kahdelle nuorimmalle tyttärelleen ennakkoperintönä kesämökit. Kun Bergljot kuulee asiasta, ei se häntä hetkauta, mutta häntä hetkauttaa se, kuinka tämä sattuu Bård-veljeen. Bergljot päättää nousta vastarintaan. 

Perintöriita on vain pieni pintaraapaisu sille, mitä kaikkea pinnan alla kuplii. Isän äkillinen kuolema tuo pintaan uusia tunteita ja asioita. Bergljot haluaa kertoa muulle perheelleen, kuinka isä käytti häntä hyväkseen, kun hän oli pikkutyttö. Äiti kieltää tapahtuneen, vaikka oikeasti hän tietää, mitä on tapahtunut. Siskot eivät usko Bergljotia. Syntyy muhkea perheriita, jossa vedetään esiin kaikki. Nuoremmat sisarukset asettuvat äitinsä tueksi. Vain veli uskoo Bergljotia. Vihdoinkin Bergljot on saanut vuosien patoutumat kerrottua perheelleen. Hän on aiemmin turvautunut alkoholiin ja psykoterapiaan, eikä niiltä välty jatkossakaan. Niin syvällä ovat haavat. 

Surullinen tarina, joka alkaa pienemmästä perintöriidasta. Tarinan edetessä kaikki haavat auotaan, eikä ole tietoa, milloin ne arpeutuvat vai jäävätkö ikuisiksi ajoiksi tihkuviksi nirhamiksi ihmismielen sopukoihin. Vigdis Hjorth etenee tarinassaan vähitellen eteenpäin kohti yhä pahempia ja pimeimpiä asioita. Lukija voi seurata mukana, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ikävästä teemasta huolimatta nautin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa. Jollain tavoin teksti on hyvin rauhallista ja totuudenmukaista. Vosin jopa sanoa, että runollista. On jännä, kuinka vimmattua teksti voi olla, vaikka se onkin sinänsä rauhallista. 

Kirjan päähenkilö Bergljot kertoo elämästään totuudenmukaisesti. Hän ei väistä sitä, että hänellä on pienoinen alkoholiongelma. Hän on myös rehellinen kertoessaan psykoterapiasta. Hän kertoo rakastajastaan. Hän ei jätä tarinaansa avoimia kohtia, koska hänen ei tarvitse. Hän on valmis kertomaan kaikille, millainen lapsuus hänellä on ollut.

 

Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. On lapsellista riidellä siitä kehen sattuu eniten. Alistetut ihmiset näivettyvät ja heidän tunne-elämänsä tuhoutuu, alistetut ihmiset omaksuvat alistajan ajatuksenjuoksun ja menetelmät, se on alistamisen räikein seuraus, se että alistaminen tuhoaa alistetut ja tekee heistä entistä kyvyttömämpiä vapautua. Vaatii kovaa työtä tehdä kärsimyksestä mitään sellaista mistä on hyötyä kenellekään, varsinkaan kärsivälle itselleen. (s. 270-271)

 

Tällaista kirjaa lukiessa miettii väistämättä sitä, kuinka paljon salaisuuksia on perheiden keskuudessa. Asioista ei kerrota ulkopuolisille, vaan ne pidetään syvällä sisimmissään. Perintöriidat ovat niin ikään varmasti usean perheen ja suvun ongelma. Jos vanhemmat testamenttaavat omaisuuden niin, että joku saa enemmän kuin toinen, aiheuttaa se varmasti mielipahaa muissa. Paljon on myös tarinoita, joissa perheen lapset ryntäävät irtaimiston kimppuun, kun vanhemmat joutuvat hoitokotiin. Kaikki viedään, mikä irti lähtee. Voittaja on se, joka ehtii eniten ja törkeimmin anastaa omaisuutta itselleen. 

Kirjan norjankielinen alkuteos Arv og miljø on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen. Kirja on saanut arvostetun Kritikerprisetin. Se oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Norjassa kirja on herättänyt paljon keskustelua totuudenkerronnan välineenä. 

Vigdis Hjorthin Perintötekijät on raadollinen kirja, mutta se ei missään tapauksessa ole huono. Kirjan kansien väliin mahtuu riitoja ja salaisuuksia, mutta kirjailijalla on kiehtova tapa kuljettaa tarinaansa eteenpäin.