Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

 

Vielä on muutama kirja viime vuodelta postaamattomien pinossa. Marjo Heiskasen Mustista koskettimista (Siltala, 2017) keskustelimme lukupiirissä marraskuussa. Kirjan luin jo lokakuussa, joten siitä syystä postauksessa on syksyinen kuva. 

Sere Metsätsalo on pianisti, jolla kunnianhimoa riittää. Hän on perustanut trion, jonka on tarkoitus esittää Seren valikoimaa vaativaa musiikkia. Viulisti Laura on oman tiensä kulkija, joka taitaa musiikilliset kiemurat. Mats puolestaan on sellotaiteilija, jonka maailma alkaa revetä, kun hän huomaa, ettei soittamisesta meinaa tulla mitään. Trio matkaa konsertista toiseen junalla. Sere pelkää lentämistä. Trion mukana seuraa assistentti Sari, joka toteuttaa Seren pienimmätkin pyynnöt. 

Jokin hiertää trion rivejä. Seren kanssa on hankala soittaa. Voisiko duo toimia paremmin? Ilman sellistiä? Vai mikä olisi paras vaihtoehto? Seren mielentilat muuttuvat, eikä naisen vaateisiin meinaa pystyä kukaan muu kuin Sari. Uskollinen ja kiltti assari. Onko Sari kuitenkaan tyytyväinen olotilaansa? Voisiko hän toimia jonkun muun avustajana kuin itsekkään Seren? Musiikillisten virtojen viedessä kirjan tarina kehittyy tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi. Voiko mustalta nähdä mitään? 

Lukupiirissä kirja aiheutti melkoista keskustelua. Tarinan pianokuvaukset sekä klassisen musiikin kuviot ihastuttivat. Toisen mielestä tarinassa oli liikaa latausta. Latausta kirjasta todellakin löytyi. Välillä tuli jopa hieman piinaava tunne. Haluanko lukea eteenpäin, koska en ole varma, pidänkö siitä, mitä kirjan sivuilta löytyy. Kirjan tarina ahdisti ainakin allekirjoittanutta toisinaan. Terminologiaa kirjasta löytyi myös yllin kyllin. Musiikillisten termien maastossa tuli välillä tunne, että tarvitaan suomi-musiikki-sanakirja, jotta olisi kaiken lukemansa ymmärtänyt. Kirjan rakenne oli selkeä, vaikka lukupiirissä olikin puhetta, että ensimmäisestä kolmanneksesta oli vaikea saada otetta. Keskikohta oli ymmärrettävää, mutta loppuosa taas vaikeaselkoinen. 

Marjo Heiskanen kuvaa Seren erittäin vaikeana henkilönä. Hän ikään kuin asetti itsensä jalustalle ja pelkäsi sitä, että joku olisi häntä lahjakkaampi muusikko. Tosin jossain vaiheessa Sere myönsi, että Laura oli häntä taitavampi. Sere myös arvosti sitä, mitä Sari teki. Tuli kuitenkin tunne, että lentopelko ei ollut Seren ainoa pelko. Hänestä kuvastui musiikin suhteen kontrollifriikki, joka ei anna tuumaakaan periksi. Seren inhimillisyys nousi esiin vain mökillä ollessa, jossa häneen ei kohdistunut paineita. Hän pystyi ikään kuin hengittämään. 

Ihmismieli on kummallinen. Ei sitä ole ikinä tullut ajatelleeksi, millainen tajunnanvirta pianojakkaralla on menossa. Kirjan tarina vahvisti näkemystä siitä, että taiteilijat ovat herkkiä ihmisiä. Useilla heistä taitaa pyöriä mielessä ajatus, kelpaanko taiteilijana suurelle yleisölle. Muusikkoa ahdistaa varmasti myös urautuminen. Jos työ ei enää anna mitään, niin kannattaako pelkän rahan takia musisoida. Itse sanon tietysti, koska elää pitää, niin töitä on tehtävä, vaikkei siitä kauheasti irti saisikaan. Tosin minä en ole taiteilija. Täytyy muistaa myös se, etteivät kaikki työpäivät ole yhtä laadukkaita, ei edes muusikoilla. 

Luin marraskuussa Kjell Westön Tritonuksen, josta löytyi musiikillisten ainesten lisäksi paljon tummia sävyjä, kuten Mustista koskettimista. Molemmat kirjat kertovat musiikkitaiteilijan ahdistuksesta. Oli jotenkin jännä tunne, kun tajusi, kuinka paljon samankaltaisuuksia kirjoissa on, vaikka kirjat ovatkin täysin omia teoksiaan. Kirjan nimi Mustat koskettimet symbolisoi hyvin kirjan synkkiä sävyjä. Marjo Heiskanen on itse työskennellyt pianistina. Väistämättä tuli mieleen, kuinka paljon kirjasta löytyy omaelämäkerrallisuutta. 

Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on kirja kaikille, jotka nauttivat musiikkimaailman termeistä, eivätkä hätkähdä kirjan tuomaa jännitettä. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).