31.12.2019

Kiitos vuodelle 2019


Olen parina vuotena kiittänyt kulunutta vuotta. Tänä vuonna tekisi melkein mieli jättää väliin, mutta kiitän silti. Vuonna 2019 tapahtui monta hienoa asiaa ja sain olla monessa kulttuurijutussa mukana. Vuonna 2019 oli myös aivan liian monta ikävää asiaa, jotka olisin jättänyt väliin.

Tammikuussa koettiin kovia ja myrskyisiä pakkasilmoja. Vietin useaan otteeseen aikaani kylmällä junaseisakkeella odotellessani junaa. Juna tuli yleensä myöhemmin kuin ennemmin. Junaseisakkeella tutustuin naiseen, jonka avulla opin kunnolla ymmärtämään, millaista on köyhän ihmisen elämä Suomessa. Kyyneliäkin tuli tiputeltua asian vuoksi, mutta koska kyyneleet eivät yksin auta, autoin naista myös ihan konkreettisesti antamalla ruokaa ja hieman rahaa. Se ei tehnyt minusta parempaa ihmistä, koska en kuitenkaan voinut ryhtyä elättämään naista ja hänen lapsiaan. Apu oli vain hetkellinen. Tammikuussa jatkui jouluna alkanut flunssa, eikä loppua ollut näköpiirissä. Mies, joka täällä asuu, oli tietysti myös sairaana. Ikävähkön oloisen tammikuun aikana en kalenterin mukaan käynyt edes teatterissa. Millainen alku se sellainen on uudelle vuodelle?


Helmikuussa kulttuuria olikin sitten enemmänkin. Kävin teatterissa muutamaan otteeseen ja oopperassakin tuli käytyä. Olin mukana myös Bloggariklubilla kuuntelemassa mielenkiintoisia taiteilijoita. Helsingin Kaupunginteatterissa kävin yhtenä aamupäivänä pressitilaisuudessa kuuntelemassa, mitä Pieni merenneito toisi tullessaan. Päivän kruunasi lounas Pienen merenneidon Sebastian-ravun roolia näyttelevän Tero Koposen kanssa. Se oli sellainen oikein kunnon Wau! Kaikkea tätä tein puolikuntoisena. Flunssa oli hetkeksi helpottanut alkaakseen taas uudestaan. Mies, joka täällä asuu, sairasti kanssani.

Tero Koponen

Maaliskuun aloitin ihanalla Kellumon rentoutuskellunnalla. Olin voittanut Facebook-kilpailussa kellunnan itselleni ja ystävälleni. Jestas, että tekikin hyvää, koska flunssailu jatkui maaliskuussa. Saattaa olla, että maaliskuussa söin jopa antibioottikuurin tautiini. Mies ei syönyt, mutta sairasti silti. Sairastelusta huolimatta kävin monta kertaa teatterissa. Oli myös ihanaa bloggariklubia. Talvilomaviikolla kävin Bazarin järjestämässä Tähtien illassa, jossa Lucinda Riley oli kertomassa ihastuttavasta Seitsemän sisarta -kirjasarjastaan.


Huhtikuussa koin piinaavia hetkiä, kun veljeni oli kommentoinut erästä Facebook-keskustelua yhdestä löytökissasta. Löytökissa muistutti erehdyttävästi veljeni kadonnutta kissaa. Kissa oli viety Onnentassuun, jossa veljeni kävi sitä katsomassa. Kissa oli todella surkeassa kunnossa, mutta veljeni oli valmis ottamaan kissan itselleen, jos se selviytyisi, vaikka kissa ei ilmeisesti hänen kadonnut kissansa ollutkaan. Loppujen lopuksi kissa ei selvinnyt. Kyyneleiltä ei vältytty, mutta olen todella kiitollinen nuorille tytöille, jotka olivat saaneet kissan toimitetuksi Onnentassuun. Huhtikuussa oli jälleen kerran teatteria ja Bloggariklubia, mutta myös flunssa helpotti kuukauden lopulla. Eihän se kestänytkään kuin koko alkuvuoden.

Löytökissa
Kuva © Emma I & Co.



Kun flunssailu lopulta selätettiin, niin olikin hyvä siirtyä toukokuussa allergiakauteen. Onneksi siihen löytyy kuitenkin hyvät lääkkeet. Sen sijaan Herra Karvajalka aiheutti ongelmia. Pienen pojan iho-ongelmat alkoivat vaivata toden teolla. Kaikenlaisia kokeiluja tuli tehtyä ja kissa stressasi. Toukokuussa myös mies, joka täällä asuu, joutui yllättäen Jorviin muutamaksi yöksi. Onneksi kaikki meni sen suunnalta hyvin ja elämä saattoi taas jatkua niin normaalisti kuin se vain oli mahdollista. Toukokuussa ilon hetkiä olivat kauniit päivät ja Yleisradion Tanssiva Karhu -runokilpailun kirjabloggaajien runokirjanostatukset, johon itsekin osallistuin.


Kesäkuussa oli aika korkata kesäteatterikausi. Se on vain jostain syystä mahtavaa istua kesäteatterin katsomossa, jos sää on vain kohdillaan. Kesäkuussa pidin yhden vapaapäivän, jolloin teimme miehen kanssa retken Pohjois-Haagan alppiruusupuistoon. Ihana paikka, jossa mieli lepää. Tänä vuonna alppiruusujen kukinta ei ollut aivan niin upea kuin odotimme, mutta atsaleat olivat uskomattomassa kukinnassa. Kesäkuu oli kaiken kaikkiaan hieno kuukausi, vaikka Herra Karvajalka jouduttiinkin viemään eläinlääkärille kokeisiin ja lääkitystä saamaan. Iho-ongelmat olivat pahentuneet.


Heinäkuussa alkoi tapahtua. Miehelle, joka täällä asuu, nousi korkea kuume. Mies Peijakseen. Heti alkuun selvisi, että aorttaläppä on pahasti kalkkeutunut, mutta se ei selittänyt kuumetta. Kuumeen syytä haettiin, Taisi mennä viikko ennen kuin todellinen syy löytyi ja saatiin lääkitys kohdilleen. Keuhkokuume, vaikka mies on saanut keuhkokuumerokotteen. Se ei kuulemma kuitenkaan tehoa kuin pneumokokkiin. Sairaalasta mies siirrettiin terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä lopulta kotihoitoon. Voitte vain arvata, etten kyennyt yksin lääkitsemään Herra Karvajalkaa, joka taisi olla asiasta tyytyväinen, vaikka miestä kotiin kaipasikin. Miehen aorttaläppä alkoi vaivata heinäkuun edetessä yhä pahemmin. Heinäkuun lopussa pääsi onneksi ensimmäisiin varsinaisiin tutkimuksiin asian tiimoilta. Heinäkuun pelastaja oli ehdottomasti kissabloggaajien miitti Hämeenlinnassa, ja etenkin tutustuminen Kissakoti Kattilaan. Olisin voinut ihan vain muutaman kissan adoptoida.

Kissakoti Kattilan asukas, jonka olisin voinut adoptoida

Kesälomani oli vasta elokuussa, tai jos sitä lomaksi voi sanoa. Miehen kunto romahti totaalisesti ja pariin otteeseen jouduin soittamaan ambulanssin. Toisella kertaa miestä hoitanut lääkäri otti onneksi yhteyttä Meilahteen. Mies siirrettiin sinne ja operaatioaika saatiin samalle viikolle. Meilahdessakaan ei kaikki mennyt niin kuin pitäisi, mutta se on jo aivan toinen tarina. Mies kotiutui viimeisenä kesälomapäivänäni, joten voitaisiinko todeta, että kyllä naista koeteltiin. Herra Karvajalan iho-oireiden kanssa päädyimme siihen, että kissa on vähemmän stressaantunut, joten annetaan ajan näyttää, mitä ihon kanssa käy. Itse sain diagnoosin vaikeasta uniapneasta. Ilmankos olen aina väsynyt. Elokuussa ehdin onneksi kaikkien murheiden keskellä vielä kesäteatteriin, Helsingin Kaupunginteatterin kauden avajaisiin ja pariin taidenäyttelyyn.

Aimo Vuorinen: Kukkapenkin asukki (2017)

Syyskuussa teatterikausi alkoi kunnolla. Monta hienoa esitystä näin. Miehen kuntoutuminen alkoi myös hyvin, ja saatoin lähteä kuukauden lopulla viikonlopuksi naisten perinteiselle mökkiviikonlopulle aivoja lataamaan. Tuntui, että olin todellakin loman tarpeessa, vaikka vastikään olin ollut kesälomalla.



Teatteria riitti lokakuussakin. Teatteri on kyllä sellainen arjen piristäjä, etten toista tiedä. Ainut vain, että näytökset saisivat alkaa aikaisemmin, jotta pääsisin ajoissa nukkumaan. Lokakuussa kävin myös terveyskeskuksen laboratoriossa verikokeissa. Siitähän se elämä vasta alkoikin. Minulle soitettiin päivystyksestä, että kaliumarvo on mennyt hälytysrajan alapuolelle. Tuntui olevan suuri hätä ja kyseltiin vointia. Sanoin, että olen ollut äärettömän väsynyt. Omalääkärin vastaanotolla käydessäni sain lisäohjeita ja lisää verikokeita. Lokakuun ehdoton huippu oli Helsingin Kirjamessut, jossa olin tietenkin kirjabloggaajan ominaisuudessa.


Marraskuussa on mielestäni masentavin kuukausi säiden puolesta, mutta tänä vuonna marraskuu päästi minut helpolla. Ei tarvinnut ahdistua räntäsateista. Sen sijaan laboratoriossa juoksin ja sain lisäohjeita ja lisää verikokeita. Samaan aikaan, kun juoksin verikokeissa, Herra Karvajalan turkki parani entisestään. Kissa alkoi muistuttaa vanhaa kunnon Mannia. Kulttuuripuolella marraskuussa kävin teatterissa keskimäärin kerran viikossa.

Juhannusruusu marraskuussa

Joulukuun alussa sain vihdoin CPAP-laitteen uniapneaan. Täytyy sanoa, että olen ollut virkeämpi, eikä laitteen kanssa nukkuminen edes ole kauhean hankalaa. Joulukuussa sain lopulta myös lähetteen sisätautipoliklinikalle. Lähete palautui kuitenkin bumerangina. Laboratoriokokeet piti uusia, koska olin ymmärtänyt lääkärin ohjeet väärin. Täytyy sanoa, että välillä pitäisi itse tietää kaiken maailman terveydenhoitoalan jutuista kaikki mahdollinen. Olen siis jatkanut laboratoriossa juoksua ja tällä hetkellä odotan vielä lääkärin soittoa, miten jatkossa edetään. Joulu meni mukavan leppoisasti. Nyt kun vuosi on vaihtumassa, on todettava kuitenkin se, että herra Karvajalan iho-oireet ovat alkaneet palata. Peseminen on vimmattua. Toivon, etteivät viime kesän kauhut palaa kissalle.


Kirjoja tuli luettua vuoden aikana tasaiseen tahtiin. Töissä jatkui koko vuoden kiireet, eikä stressi pahemmin helpottanut. Jos vain joskus tunsit hetkenkin niin sanottua normaalia olotilaa, saatoit olla varma, että kohta rysähtäisi jotain ikävää päällesi. Vaikka vuoteen on mahtunut aivan älyttömän paljon sairastelua ja stressiä, niin onneksi kaikki ihanat kulttuuriasiat painavat vaakakupissa enemmän. Pakko sanoa siis kuitenkin kiitos kuluneelle vuodelle.

Kiitos vuosi 2019. Helpolla et päästänyt, mutta eteenpäin mennään.

Kiitos sinulle rakas blogini lukija, jos jaksoit tänne asti lukea. Kuinka sinulla meni vuosi 2019?

Nyt katse eteenpäin! Onnea uudelle vuodelle 2020!



30.12.2019

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja


Jotkin kirjapostaukset ovat laahanneet paljon jäljessä, vaikka kirjassa ei sinänsä mitään huonoa olisi ollutkaan. Ei vain ole aika riittänyt tai on ollut jotain muuta hässäkkää. Eeva Kilven Sininen muistikirja (WSOY, 2019) luettiin lukupiirissä, mutta keskusteluistunto jäi minulta kesken. Lähdin Postiin selvittelemään kadonneen Delicard-paketin mysteeriä, koska olin asiasta lievästi sanottuna ärsyyntynyt.

Sinisessä muistikirjassa on Eeva Kilven päiväkirjamerkintöjä kahdelta vuosikymmeneltä. Suurin osa mietteistä on vuosilta 2002 ja 2003. Tämän jälkeen ajatuksia on vain yksittäisiä, ja useilta vuosilta ei ole merkintöjä ollenkaan. Vuonna 2018 Kilpi lukee muistikirjan läpi ja huomaa, että muistikirja on saatu lapsenlapselta Sohvilta. Koska ajatukset ovat kuolemattomia, antaa Kilpi julkaista muistikirjansa.

Kilven päiväkirjamerkinnät ovat lyhyitä ajatuksia, harvoin mitään päivittäisten tapahtumien ja asioiden läpikäyntiä, vaikka toki sellaisiakin joukosta löytyy. Ikääntyminen, yksinäisyys ja kuolema puhuttelevat Kilpeä paljon. Merkinnät ovat aforismimaisia ja jopa runomaisia. Suuria ajatuksia, joista löytyy paljon sisältöä ja elämän totuuksia.

29.6.2002 KLO 23.50
Suurimpia arvoituksia ovat ihmiselle ne joita hän rakastaa. (s. 17)

Lukupiiriläisten ajatukset kirjasta vaihtelivat. Kirjasta oli pidetty paljon ja muutamia mietteitä oli jäänyt myöhemmin makusteltavaksi. Toisaalta siihen oltiin pettyneitä, että ajatelmat olivat pääosin yli viisitoista vuotta sitten kirjoitettuja. Toisaalta se ei kaikkia haitannut. Ajatukset kuitenkin elävät edelleen, vaikka vuosia on kulunut. Kirjaa pidettiin myös sympaattisena. Sanottiin myös, että löytyi paljon samaistuttavaa vanhuuden tuntojen ja pohdintojen osalta. Sitä myös ihasteltiin, kuinka Kilpi oli avannut kaipauksen ja ikävöinnin eron.

Yksinäisyys on yksi kirjan teemoista. Vanhetessa ihminen saattaa huomata, kuinka yhteisöllisyys vähenee. Saattaa myös käydä niin, että lähiomaiset eivät enää kohtele ikääntynyttä ihmistä, kuten pitäisi. Kilpi antaa kynänsä sivaltaa muistikirjassaan. Perhe saa lukea suorat sanat muistikirjan sivuilta.

Eeva Kilpi käsittelee kirjassaan myös sotaa, mitä se on aiheuttanut hänen sosiaalisuuteen kasvamisessa. Evakkoon lähtö, ero perheestä ja siihen liittyvät asiat ovat päiväkirjamerkintöjen mukaan olleet osa Kilven identiteettiä läpi elämän, eikä ihme. Tällaiset asiat jättävät jälkensä jokaiseen, joka on jollain tavoin sodan uhriksi joutunut.

Lukupiirissä oli käyty keskustelua myös siitä, kuinka kirja päätettiin julkaista. Kilven mukaan muistikirjan ajatuksia ei pitänyt julkaista. Kirjan piti olla perintö pojantyttärelle. Kustantaja oli nähnyt muistikirjan ja ihastunut siihen. Oli miten oli. Ihastuttava ajatus sinänsä, jos pojantytär olisi saanut tällaisen uniikin muistikirjan perintönä. Toisaalta haluan olla tässä kohtaa itsekäs ja todeta, että mahtavaa, että muistikirjan sivut julkaistiin koko kansan luettaviksi.

Eeva Kilven Sininen muistikirja on kirja kaikille niille, jotka haluavat lukea hienoja ajatuksia lyhyissä pätkissä. Kirja on myös sopivan pieni. Mahtuu vaikka taskuun.

Alla oleva ajatus kannattaa myös muistaa.

14.7.2002 KLO 4.30
Aina kun ihmisiä on paljon yhdessä, kuten juhannuksena, niin älykkyysosamäärä laskee. (s. 21)

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).




28.12.2019

Runohaasteen koosteruno


Olen nyt kerrankin ajoissa liikkeellä ja teen Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteen koostepostauksen, koska tiedän, etten enempää runokirjoja lue tänä vuonna. Haaste alkoi vuoden alussa. Oli siis kokonainen vuosi aikaa lukea runoja. Mitä tein minä? En ainakaan lukenut runoja. Viime vuonna sain luettua yhdeksän runokirjaa. Tänä vuonna vain neljä. Siis vain neljä. En tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta olisin saanut enemmän runoja luettua. Ei vain ollut minun runovuoteni. Tosin en minä muutenkaan ole mikään runovirtuoosi, joten ehkä voin tyytyä tällaiseen lukemaan.

Omppu heitti runohaasteessaan tehtävän. Vuoden lopussa eli tässä koostepostauksessa nostetaan esiin minulle merkittävimmät sitaatit, jotka yhdistetään yhdeksi runoksi. Sitaateissa ei saa muuttaa mitään, ei lisätä, poistaa, eikä taivuttaa sanoja. Annetaan vain sitaattien keskustella keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on alkujaan kirjoittanut. Tähän täytyy nyt heti kommentoida, etteivät koosterunoni sitaatit ole merkittävimpiä, vaan yritin luoda sitaattien välille jonkinlaisen yhteyden.

Annetaan sitaattien puhua puolestaan. Koosterunoni ole hyvä.


VIREYS
lumottu pullo,              
läsnäolemisen nektaria                                               (Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua s. 58)

kaukana syvällä pohjalla
                             kiiluu
                   vielä jotakin kirkasta
                            tilkka, helmi, viimeinen
                                     uhmakas pisara                     (Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät s. 39)

on onkalo kallion sisällä,
tyhjä kohta, lähde
pisara pisara pisara, vaateri
kaiken aikaa pois tasapainosta.                                 (Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! s. 43)

kissa vieköön millainen   
halpa humala
oudosta huviretkestä seurasikaan                      (Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi ote runosta Nälkä s. 49)



Runon runoteokset löytyvät linkkien takaa.












  
Runohaaste oli mukava tänäkin vuonna. Ainut vain, että täällä ruudun toisella puolella on bloggaaja, joka ei saanut kauheasti runoja luettua. Kiitos Ompulle runohaasteesta.




Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi


Uuden vuoden ottaa aina innolla vastaan ja lupautuu kaikkeen mahdolliseen. Onhan uusi vuosi kuin puhdas kirja. Se täyttyy siten, kuinka sen maalaat. Minähän otin taas tämän vuoden alussa haasteen vastaan Reader, why did I marry him? -blogin Ompulta. Nimittäin runohaasteen, ja kuinka siinä sitten kävikään? Huonosti. Runoja on tullut luettua kuluvana vuonna todella vähän. Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi (Siniplaneetta, 2007) on ollut lainassa jo pitkään. Aina välillä olen lainaa uusinut, mutta ohutta runoteosta en ole luetuksi saanut. En, ennen kuin tänään. Otin itseäni niskasta kiinni ja luin kirjan loppuun. Olinhan runoja toki lukenut silloin tällöin, eikä sivuja kauheasti edes ollut jäljellä. Kirjan runot eivät edes ole vaikeita ymmärtää, mutta oma saamattomuuteni on ollut esteenä.

Runokokoelma on jaettu kolmeen kokonaisuuteen. Kaikissa osissa käsitellään yksinäisyyttä erilaisissa elämäntilanteissa. Yksinäisyyttä, kun ihmissuhde loppuu, mutta kaipuu jää jäljelle. Yksinäisyyttä, kun maailmalla on tapahtunut jotain mullistavaa, jolloin itsensä tuntee pieneksi ihmiseksi. Yksinäisyyttä, joka tunkee uniin. Yksinäisyyttä, joka kumpuaa vuosien takaisesta rakkaussuhteesta.

Vesa Lahden runot osoittavat sen, kuinka paljon on erilaista yksinäisyyttä. Usein yksinäisyys koetaan asiaksi, jos ihmisellä ei ole ketään, eikä mitään ympärillään. On vain totaalisen yksin. Mielestäni se ei silti välttämättä ole yksinäisyyttä. Ihminen voi viihtyä vallan erinomaisesti yksinään. Lahden runoissa sen sijaan yksinäisyys loistaa. Rakkaan ihmisen lähtö aiheuttaa kipua ja tuskaa. Yksinäisyyttä voi olla myös siinä, jos parisuhteessa ei mene hyvin.

Olisit tämän kerran
        Hiljaa
minä en jaksa kuunnella
neuvojasi, vaateitasi

Ote lainattu Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi runokirjan runosta Disharmonia (s. 44).

Lahden runot ovat selkeitä, mutta niistä löytyy myös piilotettuja sanoja. Sanoja ja ajatuksia, jotka tuovat runoille lisämerkityksiä. Pidin myös siitä, kuinka runoissa kuvataan matkustelua. Ollaan joko itse matkalla tai rakas on kaukana jossain. Useissa runoissa on myös unikuvia. Unessahan voi monta kertaa peilautua kuluneen päivän tapahtumia oudossa valossa, mutta unissa voi nähdä myös muita asioita omasta elämästään.

lainaisitko minulle
vanhaa maisemakuvaa, jota
voisin katsella iltojeni iloksi, sillä
juuri nyt yöt hiostavat ja
aika tulee kellosta ulos
aamuisin, kun
uni on makeimmillaan

Ote lainattu Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi runokirjan runosta Kuumeessa (s. 79).

Ettei yksinäisyyteensä murenisi on osa fiktiivistä osuutta Vesa Lahden gradun Lyriikan persoonista, kirjoittajan näkökulmia. Samalla runoteos on runoilijan esikoiskokoelma.

Vesa Lahden runokokoelma Ettei yksinäisyyteensä murenisi on kirja sellaiselle henkilölle, joka haluaa oppia lukemaan runoja, muttei tiedä, mistä aloittaisi. Itse pidin hyvin paljon kirjan helppolukuisuudesta ja siitä, että runoihin oli helppo uppoutua. Siitäkin huolimatta, että teoksen lukeminen kesti ikuisuuden. Tämä vuosi ei nyt vain sattunut olemaan minun runovuoteni.






15.12.2019

Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu


Postaukset laahaavat pahasti jäljessä. En tiedä, mihin kaikki aika hupenee. Lukupiiripostauksia on kolme jonossa, mutta aloitan viimeisimmästä. Luimme Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu (WSOY, 2008), joka sekin oli minulla kesken siinä vaiheessa, kun lukupiiriämme pidimme. Onneksi keskustelut käydään Facebookissa, niin niihin on helppo palata jälkikäteen.

Eletään 1620-luvun Persiassa, jossa nuori maalaistyttö elää auvoista elämää isänsä ja äitinsä kanssa. Tyttö on vanhempiensa silmäterä, mutta silti tulevaisuudessa häämöttää häät. Onhan tyttö jo sen ikäinen, että naimisiin on mentävä. Isän kuolema muuttaa kaiken. Myötäjäisiin ei ole varaa, joten tyttö ja hänen äitinsä elämä suistuu raiteiltaan. Kaikesta on pulaa. Äidin ja tyttären on matkustettava autiomaan poikki kauas Isfahanin kaupunkiin. Kaupunkiin, jollaisesta tyttö ei voinut ikinä kuvitella olemassakaan. Tytön setä Gostaham ottaa tytön ja äidin kotiinsa asumaan, vaikka vaimo Gordiyeh ei ajatuksesta pidäkään.

Setä on šaahin mattomestari. Tämä kiehtoo tyttöä, koska hän rakastaa mattoja. On hän itsekin yhden maton kutonut. Vaikka äitiä ja tytärtä pidetään palveluskunnan veroisena, ei se estä tyttöä kiipeämästä Gostahamin suosioon. Tyttö oppii sedältään mattotaiteen salaisuudet. Hän haluaa auttaa setäänsä kutomalla mattoja, mutta on jotain muuta, josta äiti ja tytär tienaavat paremmin. Tyttö naitetaan rikkaalle miehelle kolmen kuukauden pituiseen sigheh-liittoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tyttö on miehen petikaveri niin kauan, kunnes mies kyllästyy tyttöön. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista, joten ongelmia on tiedossa. Mitä tapahtuu, kun tyttö kieltäytyy uusimasta sigheh-liittoaan?

Lukupiiriläisten mielipiteet kirjasta vaihtelivat. Kirjan tarinaa pidettiin mahtavan hienona kuvauksena aivan erilaisesta maailmasta kuin omamme. Tarina koukutti ja sitä odotti, milloin ehtisi jatkamaan kirjan lukemista. Pidettiin myös siitä, kuinka kirjassa on vahvan tytön kasvutarina naiseksi. Toisaalta joitakin lukupiiriläisiä hieman ärsytti koko kirja. Sen sijaan käsitöiden kuvaamisesta taisivat kaikki pitää.

Sigheh-liitto herätti närästystä lukupiirissä. Selvää prostituutiota ja kaksinaismoraalin kukintaa. Kuinka pelottavalta tytöstä mahtoikaan tuntua, kun hän joutui ensimmäistä kertaa miehensä luokse. Tällaiset liitot ovat edelleen hengissä, ja niitä kuulemma harrastetaan etenkin pyhiinvaellusmatkoilla. Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää. Tällainen on kyllä hyvin kaukana siitä maailmasta, missä itse elän. Tosin en voi kieltää sitä, etteikö Suomessakin prostituutio eläisi.

Keskustelua herätti myös se, kuinka erilaiselta, mutta niin samanlaiselta 1600-luvun islamilaisuus vaikutti nykypäivään verrattuna. Kukaan lukupiiriläisistä ei tunne islamilaisuutta keskivertosuomalaista paremmin. Hunnutetut naiset ovat edelleen nykypäivää ja naisen asema suomalaisen silmin katsottuna on alempiarvoinen kuin miehen. Miehellä on oikeus ottaa useampi vaimo ja naisen on vain hyväksyttävä tämä tosiasia. Toisaalta kirjan tarina antoi virkistävän modernin kuvan islamilaisen naisen elämästä 1600-luvulla. Välillä tuli jopa mieleen, että nykyinen islamilaisuus on vanhoillisempaa.

Kirjassa on monenlaisia kohtaloita. Oli hieno lukea, kuinka joku onnistuu muuttamaan itsestään selvää tulevaisuutta. Se ei varmasti ole ollut mikään helppo tehtävä 1600-luvun Persiassa. Pohjoismaiseen hyvinvointiturvaverkkoon tottuneille saattaa olla käsittämätöntä, kuinka ihmiseltä viedään kaikki. Toisaalta on muistettava se, että nykyisin Suomessakin on todella räikeitä eroja ihmisten hyvinvoinnin välillä. Itse myönnän tiputtaneeni kyyneliä, kun luin, että vähävaraisten perheiden lapset toivovat joululahjaksi hygieniatuotteita. Ei tällaista pitäisi olla hyvinvointivaltiossa.

Kirjassa kuvataan paljon mattokäsityötä. Mallien piirtämistä, värittämistä ja lankojen valintaa. Kerrotaan myös lankojen värjäämisestä ja värien kirjosta. Mattojen kutominen on taidelaji, josta lukija saa paljon tietoa. Nautin myös siitä, kuinka paljon kirjassa kerrottiin ruoista. Mehukkaat taatelit maistuivat lähes joka ruoassa ja voitte arvata, että minun oli pakko kirjata kauppalistalle tuoreet taatelit. Itse pidin erikoisena sitä, kuinka kirjassa kuvattiin viiniä, johon sekoitettiin maitoa. Miltäköhän sellainen sekoitus mahtaa maistua? Lisäksi ihmettelin, kuinka muslimit juovat viiniä, mutta kirjan loppusivuilta löytyi siihenkin selitys. Ainakin 1600-luvun Persiassa väkijuomien juominen oli hyvin yleistä.

Tytön äiti kertoo kirjassa paljon tarinoita. Minua hieman häiritsi monen sivun kursiivit tarinat. Häiritsi sillä tavoin, että kursiivia tekstiä on vaikea lukea. Toisaalta tarinoista tulivat mieleen salaperäiset Tuhannen ja yhden yön tarinat.

Englanninkielinen alkuteos The Blood of Flowers on ilmestynyt vuonna 2007. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu kirja kannattaa ehdottomasti lukea, jos pitää vieraista kulttuureista ja nauttii käsityötaiteesta.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3,5 (asteikko 1-5).




14.12.2019

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat


Ilahduin, kun sain Pirjo Puukolta viestiä, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja Kunnes jalkasi kantavat (Stresa, 2019), jota hän tarjosi luettavakseni. Tartuin tilaisuuteen, koska Pirjo Puukon esikoisnovellikokoelma Mutkanlukutaito oli hersyvän elämänmakuista luettavaa. Odotukset siis olivat korkealla, eikä tarvinnut pettyä. 

Kunnes jalkasi kantavat kertoo kahden naisen elämästä. Ellin ja Anitan. Verisukulaisia toisilleen, mutta luonteeltaan hyvin erilaisia. Itäsuomalaisen Ellin lapsuus ei ole ollut helppo. Isovanhemmat ovat ottaneet hoitaakseen kuolleen tyttärensä nuoremman lapsen. Mummon kuollessa tytöstä jäävät huolehtimaan Ukko ja kaksi tätiä. Ukko on kärkäs suustaan, eivätkä teotkaan ole aina kaikkein mukavampia. Elli oppii lapsuudesta lähtien riuskan työnteon. Sotavuosina Elli on jo itsenäinen nainen, mutta joutuu piiaksi maalaistaloon. Sota tuo tulleessaan myös Oivan. Sotilaspojan, johon on helppo rakastua. Sodan jälkeen Oivaa ei vain näy, eikä kuulu. Elliin syntyy ikuinen katkeruus. Hän menee naimisiin Taunon kanssa, vaikka ei häntä rakasta,. Mies on kuitenkin luotettava. Syntyy kolme lasta, joista vanhin on Anita.

Elli opettaa Anitalle pienestä pitäen rohkeutta. Rohkeutta kohdata ihmisiä ja sanoa sanottavansa. Anita muuttaa perheensä mukana alle kouluikäisenä Helsinkiin, koska isä-Tauno on saanut kaupungista töitä. Kaupunki on erilainen kuin mikään aiemmin, mutta Anita sopeutuu nopeasti. Hänellä on ystäviä ja hän pärjää koulussa. Anita on suvun ensimmäinen ylioppilas, joten Ellillä on syytä olla ylpeä. Anita opiskelee opettajaksi ja työpaikalla koulussa hän kohtaa Olan, johon hän ihastuu äkkipäätä. Ei aikaakaan, kun Anita ja Ola muuttavat saman katon alle. Aluksi kaikki on upeaa ja asioista puhutaan, eikä mistään vaieta. Vähitellen kulissit kuitenkin kaatuvat. Onko Anitan loppuelämä samanlaista kuin Ellin? Katkeraa ja tympeää?

Ellin ja Anitan tarinat vuorottelevat kirjassa. Lukijan on helppo pysyä mukana, koska lukujen otsikoina ovat aina Ellin tai Anitan nimi sekä vuosiluku. Toisaalta mukana olisi pysynyt muutenkin, koska naisten äänet ovat niin erilaiset. Oli myös hienoa lukea, kuinka Elli ja Anita kokevat samoja asioita. Elli vanhempana ei osaa ehkä ottaa vastaan kaikkea muutosta sillä tavoin kuin Anita. Aivan kuin Ellin pitäisi olla aina hieman vastahakoinen joka asiassa. Pirjo Puukko on osannut hyvin vangita naisten luonteenpiirteet ja kannattaa niitä vahvasti mukana koko kirjan tarinan ajan.

Kirjassa on hienoa yhteiskunnallista kuvausta vuosikymmenien läpi. Lähdetään liikkeelle 1920-luvun lopulta ja päädytään vuoteen 2019. Sotavuosien kuvaukset kotirintamalta antavat hyvin kuvaa siitä, kuinka naiset antoivat kaikkensa, jotta sodan melskeessä olevilla miehillä olisi hieman parempi olla. Sotien jälkeiset vuodet ovat niukkuuden aikaa. Pakko on mainita se, kuinka Anita sai ensimmäiset kiiltokuvansa vuonna 1956. Tämä on niin pikantti yksityiskohta, jonka kytkin heti Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat -kirjaan. 1960-luvulla nuoren ihmisen mieli vapautuu. Rakkaus ei tunne rajoja. Ollaan vapaamielisiä, mutta samalla ollaan valveutuneita ja tiedostavia poliittisista asioista. Ollaan radikaaleja.

Pidin siitä, kuinka Puukko kuvaa äidin ja tyttären suhdetta. Vaikka Anita on ei-toivottu lapsi, haluaa Elli kuitenkin antaa hänelle parastaan. Anita puolestaan on iloinen vaatteista, joita Elli tekee. Vaatteet ovat kauniita ja Anita tuntee olevansa aina hyvin puettu. Elli on kuitenkin myös tiukka kasvattaja. Kun Anita varttuu, alkaa Elli huolehtia tytöstä entistä enemmän, ettei vain sattuisi mitään. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta välejä hiertää Ellin kovuus. Elli on paha suustaan, joten Anitan on välillä pakko ottaa aikalisä äitiinsä. Kaikkea ei vain voi sulattaa. Kirjan kansikuva kuvaa mielestäni hyvin Ellin ja Anitan suhdetta. Yhteen sulautuneet kohdut. Kiehtovan kansikuvituksen takana on Amelia Nyman.

Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat on kirja kaikille niille, jotka pitävät tarinoista, joissa eletään suomalaisen perheen arkea, ja joissa on myös omat salaisuutensa. Tällaisen kirjan uskoisin ilahduttavan myös joululahjan saajaa.








3.12.2019

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 3. luukku


On se aika vuodesta, jolloin kirjabloggaajat ilahduttavat lukijoitaan joulukalenterilla. Tänään on minun vuoroni raottaa joulukalenterin luukkua. Ota siis hyvä asento ja rentoudu hetkeksi joulukalenterin äärellä.

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi




Kuka ei voisi muistaa ihania Tammen kultaisia kirjoja? Lasten kuvakirjasarjaa, joiden tarinoita olet lapsena ehkä kuunnellut vanhemman sylissä istuen. Myöhemmin olet kenties itse käännellyt ja lukenut kirjan sivuja. Olet mahdollisesti lukenut kirjoja omalle lapsellesi tai ehkäpä lapsenlapsellesi. Onhan kirjasarjaa julkaistu jo vuodesta 1952 lähtien. Aika paljon on vuosia kulunut ja edelleen kirjasarja on hengissä.

Tänä syksynä on ilmestynyt varsinainen mahtiteos kirjasarjan rinnalle. Disneyn kultainen joulukirja (Tammi, 2019) sisältää yhteensä viisi toinen toistaan jouluisempaa Walt Disneyn joulutarinaa. Neljä tarinaa on aiemmin ilmestynyt Tammen kultaisissa kirjoissa, mutta mukana on myös yksi uusi kertomus Mikki Hiiren jouluposti. Tällaisen kirjan kanssa on ihana odotella joulua.



Aku Ankka ja joulupukki on tarina siitä, kuinka Aku Ankka yrittää juksata joulupukkia. Aku haluaa mielettömän lahjakasan, joten hän käy ympäri maailmaa laittamassa joululahjatoivelistojaan esille. Aikamoista ahneutta Akulta, mutta mitä luulette, kuinka Akun toiveiden kanssa käy?

Lukiessani Mikki Hiiren joulupostia, oli pakko ajatella, olisiko Mikki Hiiri rientänyt apuun Postin lakon aikana vai olisiko hänet leimattu rikkuriksi. Tarinassa nimittäin Mikki Hiirtä pyydetään apuun, kun joulupostit pitää saada toimitettua perille.

Televisiosta tutusta jouluaaton suosikkiohjelmasta Samu Sirkan joulutervehdyksestä monet muistavat Tikun ja Takun ilakoinnin joulukuusessa ja Pluton hermostumisen. Disneyn kultaisesta joulukirjasta löytyy tarina Aku Ankan joulukuusi, jossa Pluto pääsee jälleen kerran hämmentymään Tikun ja Takun käytöksestä.

Kuinkas käy Mortille ja Vertille, kun he lähtevät Minnin ja Mikin kanssa jouluostoksille suureen tavarataloon? Sen voi lukea tarinasta Mikki Hiiri jouluostoksilla.

Joulupukin lelupaja avaa ovet joulupukin pajalle. Pajalle, jossa joulupukki valmistaa tonttujen kanssa leluja, leluja ja leluja. Joulupukki ei kuitenkaan itse ikinä ennätä leikkiä leluilla. Mikä neuvoksi?



Disneyn kultaisen joulukirjan tarinat ovat ihastuttavia, mutta niin on myös kuvituskin. Kauniita, hauskoja ja ilman muuta Disney-henkisiä kuvia kirja pullollaan. Joku voi ajatella, että Disney on liian kaupallista, eikä tällaista pitäisi suosia, mutta itse olen eri mieltä. Tämä kirja kunnioittaa vanhaa kunnon Disneytä. Sitä paitsi Disneyn kultainen joulukirja yhdistää sukupolvia toisiinsa, koska tarinat ovat vanhoja. Niitä samoja, joita vanhemmat lukijat muistavat omasta lapsuudestaan.

Onko sinulla omaa suosikkia Tammen kultaisissa kirjoissa? Itse muistan parhaiten kirjan numero 113 Junalla Timbuktuun. Tätä kirjaa luimme kymmeniä, kenties jopa satoja kertoja veljenpojalleni, joka ei ikinä tuntunut kyllästyvän kirjan tarinaan. Eikä siinä mitään, onhan tarina yksinkertaisesti mukava.

Kirjabloggaajien joulukalenterin neljännen luukun avaa Hemulin kirjahyllyn Henna.
Eilisen luukun tarjosi Kirjasähkökäyrän Mai.

Ihanaa joulunodotusta kaikille 🎅



27.11.2019

A. M. Frost: Likaista peliä

Joskus tekee hyvää poiketa omalta mukavuusalueelta pois. Itse tein tällaisen loikan, kun tartuin A. M. Frostin sotadekkarisarjan toiseen osaan Likaista peliä (Bazar, 2019). Ensimmäistä osaa en tietenkään ollut lukenut, mutta toinen osa meni hyvin itsenäisenä ja aikamoisen hyytävän jännittävänä lukukokemuksena.

Eletään talvisodan jälkipuoliskoa. Haavoittuneita suomalaissotilaita kuljettanut linja-auto ei ole ikinä saapunut määränpäähänsä. Majuri Peder Jang lähtee tukikohtaan selvittämään, mitä on tapahtunut. Sitä ennen on ehditty lähettää sotilasjoukko etsimään linja-autoa. Sotilaita odottaa järkyttävä näky. Linja-autossa olleet sotilaat on tapettu raa’asti. Linja-auto löytyy hieman etäämpää hylättynä, mutta tämäkään ei riitä. Ei tarvita kuin yksi suuri pamaus ja kaikki on mennyttä tai ei sentään ihan kaikki. Yksi sotamies selviää. Tämä on alkusysäys sille, mitä alkaa tapahtua Suomen rajojen ulkopuolella. Samaan aikaan tukikohdassa alkaa selittämättömien murhien suma. Kuka viljelee tuhoa omiensa parissa?

Huh huh! Oikeasti en ikinä lue tällaisia sotakirjoja. Kirja ei missään nimessä ollut huono, vaan järkyttävän jännittävä. Ensimmäisinä iltoina, kun kirjaa luin, aloin nähdä painajaisia. Hetken jo mietin, pystynkö jatkamaan lukemista. Onneksi jatkoin, koska painajaiset väistyivät syrjään ja oli helpompi eläytyä kirjan tunnelmaan. Olen ehkä hieman liiankin herkkä eläytymisessä. Minä oikeasti jännitin, kuinka Peder Jangin johtamalle sissipartiolle käy vihollisen rajojen sisäpuolella. Täytyy myöntää, että A. M. Frost on osannut kirjoittaa tarinan, jonka jokaista liikettä lukija seuraa keskittyneesti ja lähes hengittämättä samalla peläten pahinta että toivoen parasta.

Kirjasta voi löytää useita erilaisia kohtaloita. On lotta Marian ja sotamies Auliksen suhde. Voiko mikään palata ennalleen vai onko sota tehnyt tehtävänsä rakkauden suhteen? Helle Haagalla on lääkintälotan tehtävien rinnalla komennus Vapolta. Kuinka kaunis nainen selviytyy kaikesta? Majuri Peder Jang on mies, joka on arvostuksensa ansainnut, mutta mitä hänen olisi tehtävä, jotta myös Helle Haaga luottaisi häneen? Entä mikä on tukikohdan pastori Saastamoinen miehiään?

Pidin myös siitä, kuinka kirjassa kuljetetaan kahta päätarinaa rinnakkain. Tarinat ovat järkyttäviä, mutta erittäin hyvin eteenpäin vietyjä. Kumpikaan päätarina ei jää kesken, vaan asiat tulevat selvitetyksi tavalla tai toisella. Päätarinoiden rinnalla kulkevat henkilöiden tarinat. Itseäni jäi kaihertamaan se, kuinka Marialle ja Aulikselle käy. Haluaisin, että heille käy hyvin, mutta ikävä kyllä sota jättää jälkensä.

Kirjassa on hyvin paljon psykologista peliä. Sota tuo ihmisestä esiin sellaisia piirteitä, joita ei välttämättä muuten havaittaisi. Tilanteet kärjistyvät hetkessä, kun ihmisen psyyke on kovalla koetuksella. Syntyy konflikteja pienimmistäkin asioista ja ilmassa on nopeasti muutakin kuin ruudin tuoksua. Tällainen lisää kirjan trillerimäisyyttä.

Itse en tietenkään tiedä sodista juuri mitään. Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea erilaisia asioita, joille varmasti löytyy todellisuusperää. Ensinnäkin tänä päivänä olisi tavatonta, jos tupakoita jaettaisiin armeijan sissien muona-annoksiin. Ainakin uskon niin. Toisen maailmansodan aikana sissit ovat saaneet kolme holkki-Saimaata päivässä. Oli myös aika hurjaa lukea siitä, millaisia ansoja puhtaanvalkean lumen keskellä voi odottaa, tai kuinka puhelinlinjoja on kuunneltu.

Kirjailija A. M. Frostista on pakko mainita, että kyseessä ei ole yksi henkilö, vaan pariskunta Anne ja Matti Frost. Uskon, että tässä on yksi syy siihen, että viihdyin kirjan parissa kaikista kauhuhetkistä huolimatta. Kirjasta löytyy myös rakkautta ja hempeyttä. Frostin pariskunnan on tarkoitus kirjoittaa kokonainen jännärisarja toisesta maailmansodasta. Yhdessä kirjassa liikutaan ajassa noin puolisen vuotta kerrallaan. Kirjasarjan ensimmäinen osa on Näkymätön kuolema.

A. M. Frostin Likaista peliä on kirja niille, jotka pitävät sotakirjallisuudesta sekä niille, jotka rakastavat trillerimäisiä jännäreitä. Tässä on myös hyvä joululahjaidea, tai jos oikein haluaa yllättää, ostaa samaan pakettiin kirjasarjan ykkösosan.



Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos siihen suuntaan.

26.11.2019

Teatterissa: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu


Se on sellainen juttu, että välillä on ihana heittäytyä lapsenomaiseen maailmaan. Tällä kertaa tein sen menemällä katsomaan Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) vastikään ensi-iltaan tullutta koko perheen näytelmää Mimmi Lehmän ja Variksen joulu. Näytelmä perustuu Jujja ja Tomas Wieslanderin samannimiseen lastenkirjaan. Wieslanderin kirjat lienevät monille tuttuja, mutta itselleni ne ovat vieraita. Tosin näytelmän katsottuani tiedän, mistä on kyse, eikä se olotila ole ollenkaan hullumpi.

Mimmi Lehmä (Elina Varjomäki) on innoissaan. Kohta on joulu. Navetan katonrajassa roikkuu joulukalenteri, josta voi nappaista lappuja alas sitä mukaa kuin päivät kuluvat. Välillä Varis (Jari Vainionkukka) käy pyrähtämässä navetassa. Varis ei oikein pidä talvesta. On pimeää ja kylmää. Sitä saattaa helposti lentää esimerkiksi puita päin. Ei Varis kauheasti jouluakaan odota, koska hän ei ikinä saa lahjoja. Mimmi Lehmällä on kuitenkin iso sydän. Hänellä on yllätys Varikselle.

Elina Varjomäki ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu (2019)
Kuva © Sami Lamberg / Kapina Oy



Voi kuinka mainiot hahmot näyttämöllä olivatkaan! Mimmi Lehmän nahoissa ollut Elina Varjomäki toi aurinkoisuudellaan valoa pimeyden keskelle. Jari Vainionkukka puolestaan oli sopivan ketku Variksen rooliin. Variksen hienoinen liioittelu ja itsesääli sopivat hienosti Mimmi Lehmän positiivisuuden rinnalle. Näytelmässä onkin hyvä asetelma positiivisuus vastaan negatiivisuus.

Näytelmässä on paljon musiikkia, mikä sopii loistavasti tällaiseen lapsille suunnattuun näytelmään. Laulujen sanoitukset tarttuivat helposti mieleen, ja voisipa jostain kappaleesta saada itselleen jopa korvamadonkin. Teatteriseuranani olleet lapset ainakin lallattivat yhtä kappaletta heti näytelmän jälkeen. Pidin myös siitä, kuinka kekseliäitä sanoitukset olivat. Luisteluaiheiseen kappaleeseen oli saatu hyvin mahdutettua myös Selänne. Laulujen sanoituksista lähtevät kiitokset Elina Varjomäelle ja Jussi Hongistolle. On pakko myös kehua Varjomäen laulutaitoa ja ääntä. Se on todella upeaa kuunneltavaa.

Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu (2019)
Kuva © Sami Lamberg / Kapina Oy



Lastenteatterissa on vastavuoroisuus tärkeää. Sitäkään ei oltu unohdettu. Lapset hihkuivat ilosta, kun Varis lähti pyörimään ympäri katsomoa ja hakemaan etsimäänsä. Siinä saivat irtojalkineetkin osuutensa. Mimmi Lehmän irrotellessa joulukalenterilappuja ja laskiessa päiviä, alkoi katsomosta kuulua laskemista. Joku laski jopa hieman pidemmällekin. Niin, ja uskaliaimmat tietysti lauloivat mukana, kun laulujen sanat olivat löytyneet. Niin, ja mikä parasta. Mimmi Lehmä ja Varis jäivät esityksen jälkeen kuvattaviksi. Lapset jonottivat ja kamerat kävivät. Tällaisesta jää hienot muistot lapsille.

Mimmi Lehmän ja Variksen joulu on myös tarina itsekkyydestä ja antamisen ilosta. Tarinan avulla lapsi oppii ehkä hieman ymmärtämään, millaista on olla itsekäs tai kuinka voi tuottaa iloa muille. Tällaisia tarinoita ei ole koskaan liikaa.

Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä Mimmi Lehmän ja Variksen joulu on näytelmä, jota on helppo suositella kaikille lapsiperheille. Sopii mainiosti joulunalusaikaan. Liput kannattaa varata etukäteen, ettei käy niin, että kun paikalle saavutaan, näytös onkin loppuunmyyty.

Mimmi Lehmän ja Variksen joulu sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan teatterissa lauantaina 16.11.2019.

Rooleissa: Elina Varjomäki ja Jari Vainionkukka

Alkuperäinen tarina: Jujja & Tomas Wieslander
Käsikirjoitus ja dramatisointi: Jujja & Tomas Wieslanderin kirjojen pohjalta Elina Varjomäki
Ohjaus: Kalle Tahkolahti
Musiikki: Jussi Hongisto
Koreografiat: Elina Varjomäki & Jari Vainionkukka
Laulujen sanat: Jussi Hongisto & Elina Varjomäki
Pukusuunnittelu: Aino Simola
Ompelija: Pauliina Sutinen
Tekniikka: Iain MacIntosh

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.



20.11.2019

Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat


Innostuin heti, kun näin, että Pirkko Vekkeliltä ilmestyy kirja Muistojeni kiiltokuvat (Minerva, 2019). Kiiltokuvat olivat osa lapsuuttani ja edelleen tunnen sisälläni sykähdyksen, kun näen jossain kiiltokuvia. Kiiltokuvat ovat vain yksinkertaisesti niin kauniita.

Muistojeni kiiltokuvat antaa hyvän kattauksen kiiltokuvien historiasta, niiden piirtäjistä, muistokirjoista ja vaihtareista. Kiiltokuvat ovat lähtöisin Saksasta 1870-luvulta alkaen. Saksasta kiiltokuvat matkasivat nopeasti muualle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Suomeen kiiltokuvat tulivat 1800-luvun lopussa. Kiiltokuvien piirtäjistä on vähän tietoa. Epäillään, että piirtäjät ovat olleet usein naisia, joita ei ylipäätään arvostettu silloisissa taiteilijapiireissä. Tosin kirjassa kerrotaan erään amerikkalaisen filmitähdin äidistä, joka piirsi kiiltokuvia. Jättäköön salaisuudeksi se, kenestä on kyse. Minä hämmästyin tiedosta melkoisesti.

1950-luku lienee ollut kiiltokuvien kulta-aikaa Suomessa. Sotien jälkeen on ollut kaikin puolin niukkaa aikaa. Kiiltokuvien saaminen on ollut erikoishetki, joka on muistettu. Kiiltokuvien kauneus on tuonut paljon iloa lapsille tai ehkä voisi sanoa tytöille. Toki pojatkin ovat kiiltokuvia keräilleet, mutta on se kuitenkin ollut enemmän tyttöjen juttu. 1970-luvun loppupuolella kiiltokuvien taika on alkanut väistyä, kun tarrat ovat alkaneet vallata alaa. Täytyy myöntää, että itse valitsisin edelleen ennemmin kiiltokuvan kuin tarran.

Enkeliaiheiset kiiltokuvat ovat olleet aina suosiossa. Omalta kohdaltani voin sanoa, etten ikinä ole ollut erityisen innoissani enkelikiiltokuvista. Toki sellaiset isot enkelit, joilla oli upeat puvut päällä, olivat kauniita, mutta kauniimpiakin oli. Oli kiinnostava lukea, kuinka pari suosittua enkelikiiltokuva-aihetta on tauluista lähtöisin. Aika huikeaa.

Kiiltokuviin liitetään usein vahvasti muistot. Muistokirjoihin kerättiin värssyjä ystäviltä, sukulaisilta ja opettajalta. Muistokirjassa sai valita sivun, jossa oli omaa silmää miellyttävä kiiltokuva tai vaihtoehtoisesti sai liimata oman kiiltokuvansa kirjan sivuille. Muistatteko tämän värssyn?

Enkeli lentää liihottaa,
onnea sulle toivottaa

Värssyistä oli monia muotoja ja voisin kuvitella, että ne muuttuivat myös sen mukaan, missä päin asuttiin. Aika on antanut oman leimansa värssyihin. Esimerkiksi sota-aikana värssyt ovat saaneet tummempia sävyjä ja niissä on ollut hyvin isänmaalinen kaiku.

Jokainen varmasti muistaa oman lapsuutensa kiiltokuvat, mikäli niitä on siihen aikaan keräilty. Itse keräsin kiiltokuvia 1970-luvulla. Kirjassa kiiltokuvista puhuttiin kiltsikoista, mutta jotenkin muistelen, että me olisimme puhuneet kiiltsikoista. Parhaimpia kiiltokuvia olivat tietysti ne, joissa oli kiillettä. Kiillettä on kutsuttu myös hileeksi ja tätä nykyä nimitys olisi glitter. Niin se muuttuu kielikin. Yksi suosikkiaiheeni kiiltokuvissa olivat rokokooasuiset naiset soikeissa kehyksissä. Näitä kiiltokuvia kutsuttiin peileiksi. Keräsin kiiltokuvia pankin muovitaskuun, joissa oli erikokoisia lokeroita. Kiiltokuvia vaihdettaessa taittelin Nakke Nakuttaja -lehden, jonka väliin laitoin vaihtokiiltsikat. Vaihtotalous oli hyvin suosittua puuhaa välituntisin. Vieläkin kismittää, kuinka eräs vanhempi tyttö hieman kieroin keinoin narrasi minulta vaihdossa ison ja hienon kiiltokuvan. Kertoo ehkä jotain ihmistyypistä sekin. Jonkinlainen muistokirjakin minulla taisi olla, mutta se ei ollut enää kovin suosittua 1970-luvulla. Harmittaa, että kiiltokuvat hävisivät vuosien varrella. Niitä olisi ollut kiva katsella nyt, monta vuosikymmentä jälkikäteen. Myönnän muuten senkin, että edelleen tekisi kaupassa mieli käydä kiiltokuva-arkit läpi, kun sellaisiin törmään. Mies, joka täällä asuu, ei ymmärrä tätä ollenkaan. Kummallista.

Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat on ehdoton kirja kaikille niille naisille, joiden sisällä asuu edelleen pieni tyttö. Tämä on myös aivan mahtava joululahja sellaiselle, jolla on jo kaikkea.

Oletko sinä kerännyt kiiltokuvia? Vieläkö niitä on tallessa?



Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos lähtee siihen suuntaan.

17.11.2019

Teatterissa: Vihainen leski


Helsingin Kaupunginteatteri on osannut valita ohjelmistoonsa sellaisen esityksen, joka varmasti vetää katsojia puoleensa. Nyt ei ole kuitenkaan kyse suurmusikaalista, vaan aikuisille suunnatusta näytelmästä, jossa on mukana komediaa, draamaa ja rakkautta. Niin, ja on mukana musiikkiakin. Kyse on Minna Lindgrenin romaaniin perustuvasta näytelmästä Vihainen leski.

Ullis (Riitta Havukainen) tuntee vihdoin olevansa vapaa. Vapaa avioliiton ja perhe-elämän kahleista. Aviomies Olli (Vesa Wallgen) on kuollut ja lapset elävät omillaan. On aika aloittaa uusi elämä. Siihen rientävät avuksi vanhat ystävät Pike (Pia Runnakko) ja Hellu (Eija Vilpas). Yhtäkkiä Ullis huomaa elävänsä kiihkeää elämänvaihetta. Nitrodiscossa jytä soi ja hot joogassa voi löytää oman seksuaalisuutensa. Lapset Susanna (Sanna-June Hyde) ja Marko (Heikki Sankari) tosin järkyttyvät äitinsä henkisestä tilasta. Etenkin siinä vaiheessa hymyt hyytyvät, kun lapsuudenkodissa on vieras mies (Kai Lehtinen). Äiti on nopeasti saatava jonnekin vanhustenkotiin. Ullis ei niin vain suostu lastensa ehdotuksiin. Sitä paitsi, voisiko hän vielä kerran tavata yllättäen tapaamansa mielenkiintoisen miehen Kari Kirjosiiven (Kari Mattila).

Eija Vilpas ja Riitta Havukainen
Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)
Kuva © Harri Hinkka



Huh huh! Olipahan ilotulitusta! Riitta Havukainen tekee uskomattoman roolityön Ulliksena, mutta niin tekevät muutkin näyttelijät omissa rooleissaan. Pidin siitä, kuinka näytelmässä oli mukana sellaisia näyttelijöitä, joita itse harvemmin näen näyttämöllä. Riitta Havukainen tietysti, mutta myös Pia Runnakko, jonka olen tottunut yhdistämään Lillaniin ja ruotsinkielisiin näytelmiin. Niitä käyn harvemmin katsomassa, koska en luota omaan ruotsin kielen taitooni. Tosin nykyään näitäkin voisi katsella suomeksi tekstitettynä. Joka tapauksessa Pia Runnakko on huikea Pikenä, joka mennä porskuttaa kuin pahainen teini-ikäinen tyttö.

Kai Lehtinen oli myös hauska nähdä näyttämöllä. Väliajalla osallistuin kahvipöytäkeskusteluun, jossa eräs nainen kertoi, että Kai Lehtinen olisi joskus asunut Keravalla. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta näytelmässä hän asui. Siihen oli todettava, että Kai Lehtinen oli ikään kuin keravalaisen miehen ruumiillistuma eli hyvin oli mies ottanut roolin haltuunsa. Minähän tiedät keravalaiset miehet, jos joku, koska itsekin asun Keravalla.

Heikki Sankari, Sanna-June Hyde, Riitta Havukainen ja Kai Lehtinen
Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)
Kuva © Harri Hinkka



Väliajalla kävi myös hirvittävä kuhina siitä, kuka on komeasti pukeutunut mies, joka lentää taivaalla ja laulaa upeasti. Kati Mattilahan se! Nyt on ihan pakko sanoa, että olen Kari Mattilan melko monesti nähnyt näyttämöllä, mutta en ole ikinä aiemmin ajatellut, että miehellä on näin komea ääni. Voitte vain kuvitella, kuinka minä ja muut katsomossa olleet naiset nautimme näkemästämme ja kuulemastamme. Joku, kenties ohjaaja Kimmo Virtanen, on osannut vetää oikeista naruista, kun Mattilan laulukohtauksia on hiottu.

Pakko on mainita sekin, että Markon lapset Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivanen) olivat hulvattomia rooliasuissaan. Välillä oli jopa ongelma, mitä olisi seurannut, jos kaksoset olivat samaan aikaan näyttämöllä, kun jokin isompi kohtaus oli menossa. Tietysti en olisi halunnut menettää mistään mitään eli yritin pitää lapsia silmällä samalla, kun keskityin katselemaan ja kuuntelemaan muita näyttämön tapahtumia.

Näytelmän lavastus on hämmentävän hieno. On koti Espoossa, jota mäntypuut varjostavat. On discon tanssilava välkkyvine valoineen. On koti Töölössä vanhoine paksuine seinineen ja kaari-ikkunan kera. Pidän myös sitä, kuinka mäntypuista lavastusta on hyödynnetty useammassa kohtauksessa. Lavastuksesta on vastannut Katariina Kirjavainen. Hän on tehnyt todella vaikuttavaa jälkeä.

Kaisa Torkkel, Vesa Wallgren, Kai Lehtinen, Kirsi Karlenius, Pia Runnakko, Riitta Havukainen, Marjut Toivanen ja Leena Rapola
Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)
Kuva © Harri Hinkka



En ole itsekään enää mikään nuorukainen, mutta esitystä katsoessani olin taatusti nuorimmasta päästä. Tässä on näytelmä, joka on laittanut ikääntyneet ihmiset liikkeelle. Aivan mahtavaa! Tosin soisin, että esityksen näkisi moni nuorempikin. Saisi ehkä hieman perspektiiviä sille, kuinka asioita pitää hoitaa, kun vanhemmat ikääntyvät. Joka asiaan ei pidä sotkeentua. Ehdottomasti ei.

Aloitellessani kirjoittamaan tätä postausta, sain Helsingin Kaupunginteatterin tiedotteen, jossa kerrottiin, että perjantaina 22.11.2019 Vihaisen lesken esitys lähetys lähetetään suorana 24 elokuvateatteriin, kulttuurikeskukseen ja seurantaloon ympäri Ruotsia. Livelähetys toteutetaan yhteistyössä Ruotsin valtiollisen kiertueteatterin Riksteaternin ja Folkets Hus och Parker -verkoston kanssa. Illan esitykseen näyttää olevan vielä lippuja saatavilla, joten sinne siis, jos haluat olla tekemässä jotain erilaista.

Vihaisen lesken esitykset jatkuvat ensi vuoden puolelle. Tässä on loistava joululahjaidea sellaiselle, jolla on jo kaikkea. Tätä teatterielämystä muistellaan pitkään.

Vihainen leski sai kantaesityksensä torstaina 10.10.2019 Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä.

Rooleissa: Riitta Havukainen, Kai Lehtinen, Pia Runnakko, Eija Vilpas, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Kirsi Karlenius, Martti Manninen, Kari Mattila, Leena Rapola, Heikki Sankari, Marjut Toivanen, Kaisa Torkkel ja Vesa Wallgren.

Alkuperäisromaani: Minna Lindgren
Dramatisointi: Henna Piirto
Ohjaus: Kimmo Virtanen
Lavastus: Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu: Elina Vättö
Koreografia: Jari Saarelainen
Valosuunnittelu: Mika Ijäs ja Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu: Jaakko Autio
Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Helsingin kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.