Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

 

Vaikka pidän helmikuun aurinkoisista pakkaspäivistä, täytyy myöntää, että Pirjo Toivasen Siskoni Italiassa (Stresa, 2020) kirjan kansikuva lämmitti mieltäni. Kaunis vihreä puutarha ja kauempana häämöttävä järvi. Tällaisen kansikuvan antama mielikuva tuo niin hyvän fiiliksen, ettei kirjaa voi ohittaa. 

Mirja on matkustanut 17-vuotiaan poikansa Markon kanssa Italiaan. Mirjan sisko Terhi ja hänen miehensä Roberto ovat ostaneet Stresasta satoja vuosia vanhan huvilan, jota ympäröi iso puutarha. Puutarha kaipaa kohennusta, joten Terhi on ottanut työharjoitteluun Englannista joukon nuoria puutarha-alan opiskelijoita kunnostamaan puutarhaa. Samalla Marko saa petrata kielitaitoaan, koska hän työskentelee nuorten kanssa. Ei Mirjakaan laakereilla lepää, vaan hänellekin riittää tehtävää puutarhassa sekä Sofian, Terhin ja Roberton, lapsen hoitamisessa. 

Mirjan kesälomaa tai pitäisikö sanoa työleiriä varjostaa kuitenkin muutama murhe. Hän ei tiedä, jatkuuko hänellä työt Helsingin Kaupunginteatterissa lomien jälkeen vai jääkö hän tyhjän päälle. Myös Juha, Mirjan avomies, aiheuttaa harmaita hiuksia. Juha on avaamassa Tallinnaan hammaslääkäriklinikkaa. Kaikki aika tuntuu menevän Helsingin ja Tallinnan välillä seilaamiseen ja muutenkin Juhassa on jotain outoa. Juhannukseksi Juha on kuitenkin tulossa Italiaan, mikä tuntuu kutkuttavalta vatsanpohjassa. Mutta ei murheet siihen jää. Huolta aiheuttaa myös Mirjan biologinen isä, Hannu, joka asuu Espanjassa. Hannu turvautuu aivan liian usein alkoholiin. Huvilalla työskentelevät nuoret tuovat kesään niin ikään lisämurheita. 

Siskoni Italiassa antaa sellaisen kuvan, että Italiassa ulkomaalaisiin suhtaudutaan huonosti. Vaikka Terhin mies on italialainen, ei huvilan muut asukkaat ole jääneet huomaamatta naapureilta ja muilta paikkakuntalaisilta. Naapuri valittaa joka asiasta ja poliisi tai joku muu lainvalvoja käy vähän väliä paikan päällä. Ihan vain tarkastaakseen, pitävätkö ilmiannot paikkansa tai noudatetaanko kaikkia lakipykäliä, kun huvilan vierasmajaa rakennetaan tai puutarhaa kunnostetaan. Ulkomaalaiset tuntuvat todellakin tuovan ongelmia. Tämä oli yllättävää, mutta jollain tavoin koomista. Ei me suomalaiset niin kummallisia ollakaan. Aika usein täälläkin suupielet kääntyvät alaspäin ja supattelu alkaa, jos ulkomaalaiset muuttavat naapuritontille. En tiedä, kuinka Italiassa, mutta täällä ei vain saisi tuoda ilmi negatiivisia ajatuksia ulkomaalaisista, vaan pitäisi olla suopea ja toivottaa kaikki tervetulleiksi. 

Kirjan tarinassa kuvataan alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden aiheuttamia ongelmia, joita todellakin tuntuu riittävän. Mirjan isä ei usko sairaalahenkilökunnan kehotuksia olla juomatta. Hän vain yhden lasillisen juo ruoan kanssa. Kas kummaa. Yhtäkkiä tilanne on taas riistäytynyt käsistä. Lääkkeiden väärinkäyttöön ajaudutaan ehkä enemmän salakavalasti. Ollaan hoitavinaan särkyjä ja erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Ennen kuin huomataankaan, on ongelmaa enemmän kuin tarpeeksi. Huumepommi kytee nuorten suosimissa menomestoissa, eikä se jää tässäkään kirjassa huomaamatta. Osa nuorista suhtautuu huumeisiin hyvin vapaasti. Eihän se mitään tee, jos hieman pössyttelee, mutta mitä sitten, jos viranomaiset puuttuvat asiaan? 

Koko korona-aikana en ole tuntenut minkäänlaista kaipuuta matkusteluun. Kirjan luettuani tuli kyllä sellainen tunne, että olisi ihana matkustaa Etelä-Eurooppaan. Jonnekin lämpimään ja idylliseen paikkaan, jossa kaikilla aisteilla voisi nauttia luonnon kauneudesta, kulttuurista, ihmisten erilaisuudesta, hyvästä ruoasta ja miksei juomastakin. Pirjo Toivanen on kuvannut hienolla tavalla italialaista miljöötä. Terhin ja Roberton huvilan kaltaisessa paikassa olisi mahtava päästä nauttimaan lomastaan.

Siskoni Italiassa on jatkoa Pirjo Toivasen esikoisromaanille Pyhä paha perhe. Kirjan voi toki lukea irrallisenakin teoksena, mutta ensimmäisen teoksen lukemalla saa kirjasta paremman otteen. Sarjalle on tulossa myös jatkoa. Seuraavassa kirjassa Mirja on viisikymppinen. Sitä odotellessa. Tällaisia kirjoja on mukava lukea, jossa päästään seuraamaan jonkin henkilön elämää ja elämän käännekohtia. 

Kirjan kauniiden kansien takana on Amelia Nyman. Perfecto! 

Pirjo Toivasen Siskoni Italiassa kannattaa ottaa lukulistalle, jos nauttii siitä, että pääsee kurkistamaan tavallisen suomalaisen naisen elämään. Toivasen selkeä ulosanti tuo lisäplussia kirjan viihdyttävyydelle.

Lämmin kiitos kustantajalle mukavasta kirjasta.

 

Maritta Hirvonen: Komediantit

Ajatus sirkuksesta tuo varmasti monen huulille hymyn. Itse ainakin ihailen sirkustaidetta todella paljon. Muistan jopa sen, kuinka ollessani alakouluikäinen isäni vei meidät lapset sirkukseen. Sitä en muista, oliko äitini mukana vai ei. Kokemus oli hurjan jännittävä. Sirkusmaneesilla kävi esiintymässä jopa norsu. Sehän oli aivan mieletöntä, vaikka nykyään olenkin hieman eri mieltä siitä, kuuluvatko norsut sirkukseen. Muistan vieläkin, kuinka esityksestä sai ostaa ison mustavalkoisen valokuvan mukaansa. Isä osti meille yhden tai kaksi kuvaa. Olen monta kertaa miettinyt, minne kuvat hävisivät vuosien saatossa. Niitä olisi edelleen mukava ihastella. Sirkus on aihe, joka osaa koskettaa. Siksi olikin mahtavaa, kun sain tilaisuuden lukea Maritta Hirvosen sirkuselämästä kertovan kirjan Komediantit (Stresa, 2020). 

Elokuussa vuonna 1944 Esther on palaamassa kotiin. Kodin edustalla on menossa järkyttävä näytös, joka vaikuttaa nuoren naisen loppuelämään. Estherin vanhemmat sekä pikkuveli Thomas on haettu kotoa tuhansien muiden juutalaisten tapaan. Esther saa väliaikaisen majoituspaikan ystäviensä luota, mutta juutalaisvainojen vuoksi hänen on paettava joitakin kuukausia myöhemmin ystävienkin luota. Passissa komeilee uusi nimi Arabella Richter. Pakomatka ei ole helppo yksinäiselle naiselle, mutta eteenpäin on päästävä. Arabellan voimat ovat lopussa. Ei ole ruokaa, eikä juotavaa. Hänen pelastuksensa on se, että hän törmää sirkuslaisiin, jotka eivät kysele liikaa, mutta ottavat naisen matkaansa. Tästä alkaa Arabellan uusi loppuelämä. 

Arabella on tanssinut vanhassa elämässään balettia. Hän rakastaa oopperaa ja musiikkia. Sirkuselämä on täysin erilaista, mihin hän on tottunut, vaikka hän äkkiä huomaakin, että sirkuksessa esitykset pyörivät liikunnallisesti taitavien ihmisten, upeiden eläinten ja musiikin ympärillä. Sitä paitsi sirkuksessa on väriä. Kaiken kruunaa se, että hän on auttamattomasti ihastunut sirkusjohtajan poikaan Heinziin. Sirkus Schreier on perhesirkus, eikä sinne niin vain oteta sirkusperheiden ulkopuolisia jäseniä. Arabella on kuitenkin valmis tekemään mitä tahansa, jotta hänet hyväksyttäisiin osaksi sirkusperhettä. 

Komediantit on uskomattoman hieno kuvaus sirkuslaisten elämästä, joka on kovaa työtä ja kaikkea muuta kuin pelkkää sirkusta. Kiertue-elämä on rankkaa. Päivästä toiseen puretaan teltat ja kaikki muu tarpeisto, jonka jälkeen lähdetään vaunuilla jatkamaan matkaa kaupungista tai kylästä toiseen. Vapaa-ajat kuluvat eläimiä hoitaessa ja ohjelmanumeroita hioessa. Yksityisyyttä ei kauheasti ole, vaikka perheillä onkin omat vaununsa. Kaikki tuntevat toistensa tavat. Tästä huolimatta kaikki pitävät yhtä, eikä perhettä jätetä pulaan. Perheen merkitys kirjan tarinassa on valtava. Esther menettää oman biologisen perheensä, mutta hän saa tilalle uuden, täysin erilaisen perheen. Rakkautta löytyy yllin kyllin uudestakin perheestä. 

Kirjan tarinassa kuvataan hyvin erilaisia sirkustemppuja ja sitä, kuinka niihin harjoitellaan. Upeat esitykset vaativat tunteja ja tunteja toistoja viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mikään ei tule valmiina, vaikka sirkuslaisen perheen perintönä sirkusveri elimistössä virtaisikin. Esityksiin täytyy valita myös musiikki, joka antaa esityksiin pontta, jännitettä ja riemua. Maritta Hirvosen musiikkitausta näkyy kirjassa hyvin. Hän osaa kuvailla musiikkia loistavalla ja ammattimaisella tavalla. Sirkuksessa ei tietenkään riitä pelkkä musiikki ja temput, vaan sen on oltava myös visuaalisesti näyttävä. Kirjaa lukiessa oli mahtavaa huomata, kuinka sirkuslaiset itse tekivät pukujaan, joista ei loistoa puuttunut.

– Jos ryhtyisin pelkäämään, saisin heittää pois kaiken arvokkaan ja kaikki unelmani. Pelko ei vie minnekään, niin kuin ei kärsimyskään. Vain ilo voi meitä auttaa. Ilo ja taide, musiikki ylimpänä niistä.  (s. 176) 

Maritta Hirvonen kuvaa kirjassa hyvin sirkuslaisten epävarmaa taloutta. Sotavuosina sirkus kiersi, vaikka ympärillä sodittiin. Epävarmaa oli vain se, tuleeko kukaan esityksiin. Sirkuksen pitäminen ei ole halpaa touhua. Jatkuvaan rahapulaan piti keksiä erilaisia keinoja, jotta tultaisiin toimeen. Mitä lähemmäksi nykyaikaa sirkusperheen elämä tuli, sitä vaikeammaksi alkoi tulla lisätienestien saaminen. Kirjan ajankuvaus onkin yksi sellainen, jolle on ehdottomasti annettava kiitokset. 

Maritta Hirvosen Komediantit on kirja kaikille taiteen ystäville ja sirkuksen rakastajille sekä niille, jotka pitävät hienoista tarinoista.

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Pekka Arppe: Hajonnan sisällä

Siivosin hieman lukemattomien kirjojen kasoja ja huomasin Pekka Arppen Hajonnan sisällä (Stresa, 2019) novellikokoelman. Otin kirjan ulkoilulukemiseksi kissalenkeille. Juuri sopivan kokoinen kirja tähän tarkoitukseen. Tosin täytyy myöntää, että välillä luin pätkän, jos toisenkin myös sisätiloissa, koska kokoelma on kerrassaan mainio. 

Kuraa mestarille kertoo rakennustyömaan ilmanpilaajasta. Niuhottajasta, joka ei muuta tee kuin valittaa ja valittaa. Valittaa niin paljon, että työkaverit ovat ärsyyntyneitä ja työnjohto hätää kärsimässä. Mutta mitä tapahtuu, kun miehen aputyövoimaksi laitetaan kokematon nuori mies? Mies, joka haluaa näyttää kyntensä vaikka oman kuntonsa ja terveytensä uhalla. Uskomattoman kutkuttava novelli, josta tuli tietysti mieleen, että tällaisia ilmanpilaajia taitaa löytyä jokaiselta työpaikalta. Olenkohan itse sellainen? 

Kokoelman nimikkonovelli Hajonnan sisällä vie lukijan mielisairaalan porttien sisäpuolelle ja välillä hieman ulkopuolellekin. Novellia lukiessa lukija, ainakin minä, kuvittelin jotain aivan muuta, kunnes totuus paljastui. Novellin päähenkilö on jokseenkin erikoinen tapaus. Hän ajelee Mariksi nimitetyllä asuntoautolla, joka haisee hevosenlannalle ja homeelle. Mies tuntuu joutuvan tahtomattaan kummallisiin tilanteisiin. Onko syy mielisairaalassa vai miehessä itsessään? 

Eriskummallisten perhesuhteiden pariin pääsee Sovitus -novellia lukiessa. Kun isä ja poika riitaantuvat, saattaa tilanne olla se, että poika ottaa hatkat ja häipyy vuosikausiksi suurten merten taakse. Sovituksen aika tulee siinä vaiheessa, kun isä on huonossa hapessa ja kuoleman aika lähestyy. Isä haluaa vielä kerran tavata poikansa. Tapaamisesta tuleekin varsinainen yllätys. Sukulaisuussuhteet saattavat heittää kerralla häränpyllyä. Kuka on oikeastaan kuka? 

Divarin helmi on kertomus sukupolvenvaihdoksesta. Isä on ikääntynyt ja on siirtänyt divarin vetovastuun pojalleen. Ainakin paperilla. Käytännössä isä haluaa edelleen johtaa divaria. Isä ei halua myydä mitään arvokasta, vaan kitkuttelee mitättömän romun ja halpatuotteiden myynnillä. Poika on ahdistunut taloushuolien keskellä, koska tietää, että varastossa on arvotauluja, lasiharvinaisuuksia ja posliinia. Pojan on pakko ottaa kierommat keinot käyttöön, jotta saa maksettua erääntyneitä laskuja. Mitä isä tykkää tällaisesta? 

Arppen novellikokoelmassa on neljätoista toinen toistaan osuvampaa novellia. Novellien taso on korkea, ja mikä parasta, jokaisessa novellissa on jokin yllättävä elementti. Pidän myös siitä, kuinka Arppen novellit ovat hieman nyrjähtäneitä. Tarinat eivät kerro aina kaikkein hyväosaisimmista ihmisistä, mutta elämänmakuisia ne ovat. Juuri tällaisia novelleja on mukava lukea. 

Novelleissa on mukana myös isompia kysymyksiä. Sukupolvenvaihdokset ja perhesuhteet tulivat jo yllä mainituiksi. Thaimaalaisista marjanpoimijoista kertova novelli on todellinen helmi. Koronasta ei ole ollut tietoakaan, kun Arppe on novellin kirjoittanut, mutta novelli on osuva ja juuri tähän aikaan sopiva. Ei ainoastaan sen vuoksi, kuinka räikeän kuvan Arppe on maalannut ulkomaisten marjanpoimijoiden tilanteesta Suomessa. 

Pekka Arppen novellikokoelmaa Hajonnan sisällä on ilo suositella kaikille hyvän huumorin ystäville, vaikka novelleista voi löytää vakavammankin puolen, jos sitä etsii. Lyhyet novellit eivät pelästytä sellaistakaan, joka kammoksuu pitkiä tarinoita ja paksuja kirjoja.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Ilahduin, kun sain Pirjo Puukolta viestiä, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja Kunnes jalkasi kantavat (Stresa, 2019), jota hän tarjosi luettavakseni. Tartuin tilaisuuteen, koska Pirjo Puukon esikoisnovellikokoelma Mutkanlukutaito oli hersyvän elämänmakuista luettavaa. Odotukset siis olivat korkealla, eikä tarvinnut pettyä. 

Kunnes jalkasi kantavat kertoo kahden naisen elämästä. Ellin ja Anitan. Verisukulaisia toisilleen, mutta luonteeltaan hyvin erilaisia. Itäsuomalaisen Ellin lapsuus ei ole ollut helppo. Isovanhemmat ovat ottaneet hoitaakseen kuolleen tyttärensä nuoremman lapsen. Mummon kuollessa tytöstä jäävät huolehtimaan Ukko ja kaksi tätiä. Ukko on kärkäs suustaan, eivätkä teotkaan ole aina kaikkein mukavampia. Elli oppii lapsuudesta lähtien riuskan työnteon. Sotavuosina Elli on jo itsenäinen nainen, mutta joutuu piiaksi maalaistaloon. Sota tuo tulleessaan myös Oivan. Sotilaspojan, johon on helppo rakastua. Sodan jälkeen Oivaa ei vain näy, eikä kuulu. Elliin syntyy ikuinen katkeruus. Hän menee naimisiin Taunon kanssa, vaikka ei häntä rakasta,. Mies on kuitenkin luotettava. Syntyy kolme lasta, joista vanhin on Anita.

Elli opettaa Anitalle pienestä pitäen rohkeutta. Rohkeutta kohdata ihmisiä ja sanoa sanottavansa. Anita muuttaa perheensä mukana alle kouluikäisenä Helsinkiin, koska isä-Tauno on saanut kaupungista töitä. Kaupunki on erilainen kuin mikään aiemmin, mutta Anita sopeutuu nopeasti. Hänellä on ystäviä ja hän pärjää koulussa. Anita on suvun ensimmäinen ylioppilas, joten Ellillä on syytä olla ylpeä. Anita opiskelee opettajaksi ja työpaikalla koulussa hän kohtaa Olan, johon hän ihastuu äkkipäätä. Ei aikaakaan, kun Anita ja Ola muuttavat saman katon alle. Aluksi kaikki on upeaa ja asioista puhutaan, eikä mistään vaieta. Vähitellen kulissit kuitenkin kaatuvat. Onko Anitan loppuelämä samanlaista kuin Ellin? Katkeraa ja tympeää?

Ellin ja Anitan tarinat vuorottelevat kirjassa. Lukijan on helppo pysyä mukana, koska lukujen otsikoina ovat aina Ellin tai Anitan nimi sekä vuosiluku. Toisaalta mukana olisi pysynyt muutenkin, koska naisten äänet ovat niin erilaiset. Oli myös hienoa lukea, kuinka Elli ja Anita kokevat samoja asioita. Elli vanhempana ei osaa ehkä ottaa vastaan kaikkea muutosta sillä tavoin kuin Anita. Aivan kuin Ellin pitäisi olla aina hieman vastahakoinen joka asiassa. Pirjo Puukko on osannut hyvin vangita naisten luonteenpiirteet ja kannattaa niitä vahvasti mukana koko kirjan tarinan ajan.

Kirjassa on hienoa yhteiskunnallista kuvausta vuosikymmenien läpi. Lähdetään liikkeelle 1920-luvun lopulta ja päädytään vuoteen 2019. Sotavuosien kuvaukset kotirintamalta antavat hyvin kuvaa siitä, kuinka naiset antoivat kaikkensa, jotta sodan melskeessä olevilla miehillä olisi hieman parempi olla. Sotien jälkeiset vuodet ovat niukkuuden aikaa. Pakko on mainita se, kuinka Anita sai ensimmäiset kiiltokuvansa vuonna 1956. Tämä on niin pikantti yksityiskohta, jonka kytkin heti Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat -kirjaan. 1960-luvulla nuoren ihmisen mieli vapautuu. Rakkaus ei tunne rajoja. Ollaan vapaamielisiä, mutta samalla ollaan valveutuneita ja tiedostavia poliittisista asioista. Ollaan radikaaleja.

Pidin siitä, kuinka Puukko kuvaa äidin ja tyttären suhdetta. Vaikka Anita on ei-toivottu lapsi, haluaa Elli kuitenkin antaa hänelle parastaan. Anita puolestaan on iloinen vaatteista, joita Elli tekee. Vaatteet ovat kauniita ja Anita tuntee olevansa aina hyvin puettu. Elli on kuitenkin myös tiukka kasvattaja. Kun Anita varttuu, alkaa Elli huolehtia tytöstä entistä enemmän, ettei vain sattuisi mitään. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta välejä hiertää Ellin kovuus. Elli on paha suustaan, joten Anitan on välillä pakko ottaa aikalisä äitiinsä. Kaikkea ei vain voi sulattaa. Kirjan kansikuva kuvaa mielestäni hyvin Ellin ja Anitan suhdetta. Yhteen sulautuneet kohdut. Kiehtovan kansikuvituksen takana on Amelia Nyman.

Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat on kirja kaikille niille, jotka pitävät tarinoista, joissa eletään suomalaisen perheen arkea, ja joissa on myös omat salaisuutensa. Tällaisen kirjan uskoisin ilahduttavan myös joululahjan saajaa.

Helsingin kirjamessuilla osa 1

Olin tänäkin vuonna bloggaajapassilla Helsingin kirjamessuilla. Olin ennakoiva ja otin kaksi kesälomapäivää torstaille ja perjantaille, jotta voisin nauttia messuhumusta kaikin sydämin, mutta kuinkas kävikään. Olin koputtanut puuta eli päätä, jotta en sairastuisi syysflunssaan. Aloitin reilu viikko sitten syödä sinkkikuuria, ettei flunssa yllättäisi. Pesin käsiä mennen tullen, mutta kaikki niin turhaa. Niin turhaa, etten tiedä, miten päin olisin. Olen ollut väsynyt, mutta tällä viikolla väsymys sai kunnon otteen ja perjantaina tiesin saaneeni syysflunssan. Tosin luultavasti lievempänä, mutta kuitenkin voimia vievänä. Torstain messupäivän skippasin jo aiemmin mielestäni, koska torstai-illalla oli teatteri. En uskonut jaksavani sekä messuja että teatteria samana päivänä. Messuiluni kutistui perjantaille ja lauantaille ja niinäkin päivinä lähestulkoon pelkästään bloggaajatilaisuuksiin, joihin olin ennalta ilmoittautunut. Kerron nyt kuitenkin näistä mukavista tilaisuuksista, joista olen todella kiitollinen kustantajille. Tässä postauksessa keskitytään perjantain ohjelmaan ja seuraavassa postauksessa lauantain, koska postauksesta olisi tullut muuten aivan liian pitkä.

Ajoitin menoni messuille siten, että menin ensimmäisenä Avain-kustantamon tilaisuuteen, jossa Markku Kaskela ja Tomi Kontio kertoivat toimittamastaan Vaelluksia Italiassa (2019) -kirjasta. Tilaisuus alkoi kuohuvalla, koska siihen oli painava syy. Kirja oli valittu Mondo-lehden Vuoden matkakirjaksi 2019. Hieno saavutus, eikä tästä voi muuta kuin onnitella. Tilaisuudessa miehet kertoivat kirjastaan ja kirjan muista tarinoiden kirjoittajista. Vaeltaa voi monella tavalla. Vaeltaminen ei tarkoita pelkkää vuorilla vaeltamista, vaan sitä voi harrastaa vaikka kaupungissa. Tällaisesta tykkään. Itse en ole ikinä käynyt Italiassa, mutta olen sinne pitkään halunnut matkustaa. Miksikö? Herkkusuuna vastaan, että ruoan takia. Kaskelan ja Kontion kertomukset herättivät kuitenkin halun tutustua maahan muutenkin. En kauheasti juo olutta, mutta italialainen panimokulttuuri kuulostaa sen verran erikoiselta, että siihen voisi tutustua tarkemminkin.

Markku Kaskela ja Tomi Kontio

Avaimen tilaisuudesta lähdin kiertelemään messuosastoja. Olin päättänyt ennakolta, etten ostaisi kirjoja ja päätöksessäni pysyin. Hyvä minä, vaikka täytyy myöntää, että niin paljon oli houkuttelevia tarjouksia, että kovana oli vaikea olla. En jäänyt kauheasti kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja, mutta Kalle Päätalo -keskustelua jäin kuuntelemaan Töölö-lavalle. Esa Liljan haastattelussa olivat Antti Heikkinen ja Karoliina Timonen. Molemmilta on ilmestynyt kirja Päätalon tiimoilta, joten lavalla oli varsinaisia Päätalo-tietäjiä. Perjantaina päivällä oli melkoinen ryysis yleisön suhteen. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt, koska keskityin omiin mielenkiinnon kohteisiini. Oli kuitenkin yksi, mikä häiritsi. Yhdellä ständillä kaupattiin aikakauslehtiä. Sanoin, etten ehdi lukea niitä, koska luen kirjoja. Nuori mies alkoi väkisin tyrkyttää Aku Ankkaa. Lopulta huomasin, että olen viiden nuorukaisen ympäröimänä ja olo oli kuin turkkilaisessa basaarissa entisaikaan. Inhottavan hyökkäävää kaupantekoa. En tilannut lehteä ja tämän jälkeen kiersin kyseisen pisteen hyvin tarkkaan.

Olin sopinut käyväni Stresan ständillä, jossa odottelikin Pirjo Puukko. Helsingin kirjamessut olivat muuttaneet messujen ulkoasua ja myös pienkustantamot olivat saaneet parempia paikkoja omille osastoilleen. Pirjo kertoikin, että on ollut selkeästi vilkkaampaa kuin viime vuonna, jolloin heidän osastonsa oli muiden pienten osastojen keskuudessa. Ikävä tosiasiahan on se, että usein messuvierailijat jättävät pienet osastot kiertämättä, koska isot kiinnostavat. Stresan kirjailijat olivat ahkeroineet ja tarjolla oli useampikin uutukainen. Kotiin viemisiksi sain Pirjo Puukon romaanin Kunnes jalkasi kantavat (2019) sekä Pekka Arppen novellikokoelman Hajonnan sisällä (2019).

Pirjo Puukko

Kävin tietysti tutustumassa myös Viini ja ruoka -messujen antiin. En juonut viiniä, enkä mitään muutakaan alkoholipitoista. Sen sijaan ostin Forsmanin teetä, vaikka kaupasta saa suurin piirtein samaan hintaan, mutta paikallisen Prisman valikoimassa ei ole kuin paria makua. Messuilla valikoima on laaja ja sainkin maisteltavaksi makuja, joita en ole aiemmin maistellut. Nam! Teki mieli ostella juustoja, mutta pidin siinäkin pintani. En ostanut, vaikka ne herkullisia olisivatkin olleet.

Aula-kustantamo järjesti myös tilaisuuden bloggaajille, jossa olin mukana. En tiedä miksi, mutta kuvittelin, että paikalla olisi vain Tanskan kirjallisuuden kauhukakaraksi nimetty Kaspar Colling Nielsen, mutta olihan siellä muitakin. Ehkä flunssa oli sekoittanut pääkoppani totaalisesti. Ensimmäisenä Lasse Nousiainen kertoi kirjastaan Itärajatapaus (2019). Kirja kertoo helsinkiläisperheen matkasta Itä-Suomeen. Mielenkiintoista on se, että Nousiainen on kirjoittanut kirjan Brasiliassa. Tuli jotenkin sellainen tunne, että tämä kirja on hauska. Toisena vieraana oli Lucia Berlinin novellitrilogian suomentanut Kristiina Drews. Drews on kohdannut huikeita juttuja oman elämänsä ja Lucia Berlinin elämän suhteen. Suomentaja sai myös erikoiskiitokset käännöksistään Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martinilta. Kaspar Colling Nielsen vaikutti melko velmulta mieheltä. Hänen romaaninsa Tanskan sisällissota 2018-24 (2019) sijoittuu kauas tulevaisuuteen. Tanskalainen mies ja hänen koiransa ovat saaneet itselleen ikuisen elämän. Mies kertoo elämästään koiralle, ja etenkin sisällissodasta ja siihen johtaneista syistä. En yleensä ole kiinnostunut tulevaisuuteen sijoittuvista kirjoista, mutta tämä kuulostaa niin hullulta, että pakkohan kirja on lukea. Olin muuten ihan superkiitollinen, kun saimme Aulan tilaisuudessa kaikki esitellyt kirjat sekä hienon Lucia Berlin -kirjakassin. Samalla sain tilaisuuden lyhentää kirjaston varausjonoa perumalla varaukseni Lucia Berlinin Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (2019) -kirjasta.

Aulan tilaisuuden jälkeen lähdin kotiin lepäilemään ja availemaan uusien ja ihanien kirjojen kansia.

Kävitkö sinä Helsingin kirjamessuilla? Teitkö hyviä kirjaostoja?

Pekka Arppe: Timanttinapsut

Helsingin Kirjamessuilla pyörähdin Stresan osastolla, koska sain Pirjo Puukolta kutsun käväistä moikkaamassa. No, olisin minä siellä muutenkin piipahtanut. Stresan ständillä vieraillessani paikalla olivat myös Pekka Arppe ja Jaana Sarell. Molemmat kirjailijat antoivat minulle kirjansa kotiin viemisiksi. Juuri sellaisia sopivankokoisia kirjoja työmatkoille ja kissan ulkoilutuksiin (lue: jos on hyvä ilma). Pekka Arppen Timanttinapsut (Stresa, 2018) oli aivan uunituore kirja, joten halusin lukea sen ensin.

Eki on kovia kokenut mies. Kallion kasvatti. Jotenkin mies on tullut ajautuneeksi rikollisille poluille aivan tahtomattaan. Välillä on toki miehessä itsessäänkin ollut syytä. Helpomman elämän tavoittelu. Niinhän se on, ettei kaikille lankea elämässä hyvää osaa. Ekillä on kaksoisveli Eero, joka on invalidisoitunut ja ehkä hieman katkeroitunutkin. Eki päättää hyödyntää veljensä vammaisuutta tai ainakin pyörätuolia. Tuolin kanssa parkkiin pankkiautomaatin läheisyyteen ja ansaitsemaan rahaa. Kierolla ja epärehellisellä pelillä se on mahdollista. Eki kerää tällä tavoin napsuja. Napsujen tavoittelu johtaa myös ystävyyteen, mutta Ekin vaiherikas historia muistuttaa niin ikään itsestään, eikä mitenkään ystävällismielisesti. Ekin jahdatessa napsuja Ekiä jahtaavat ihan jotkut muut.

Timanttinapsujen matkaan on helppo hypähtää. Eki on rikollinen. Moni ehkä ajattelisi, ettei sellaisen matkaan kannata lähteä. Ekin rikollinen tausta selittyy monella asialla. Hän ajautuu väärään seuraan, ja joutuu tahtomattaan syntipukiksi. Rikollistaustan lisäksi Ekistä löytyy onneksi myös muita puolia. Ekin sympaattisuus on sitä laatua, ettei sellaista enää välttämättä helposti löydy. Ei sieltä pankkiautomaatiltakaan lähdetä köyhiä ryöstelemään. Kirjassa on myös hienoa kuvausta yllättävästä ystävyydestä, joka johtaa myös hienoihin tekoihin. Voi se ystävyys tietysti johtaa muihinkin toimiin.

Pidin myös siitä, kuinka kirjan tarina eteni. Asiat kerrottiin niin, että lukijan oli helppo pysyä mukana. Ja vaikka ei saisi nauraa vakaville asioille, niin välillä oli pakko naureskella kaikelle, mitä Ekille tapahtui. Ei Ekin elämä ainakaan tylsää ole ollut. Kirjassa on myös sopivasti henkilöitä. Jos olisi ollut enemmän, niin olisi saattanut tulla tunne, että menee henkilöissä sekaisin. Pekka Arppe osaa kirjoittaa mukavan leppoisasti, mutta kuvailu on silti taitavaa. Lukija voi nähdä silmissään tapahtumat ja yksityiskohdat.

Pekka Arppen Timanttinapsut on hyvä lisä suomalaiseen dekkarimaailmaan. Kyllä tällaisia kirjoja mielellään lukee. Sitä paitsi pienkustantamoita on hyvä olla isojen jättien rinnalla. Saadaan hieman enemmän erilaisia kirjoja tarjolle.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja Stresalle kirjasta.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Sain Stresalta luettavaksi Pirjo Toivasen Pyhä paha perhe (2017), joka kiehtoi etenkin sen takia, että kirjan päähenkilö Mirja työskentelee näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterissa. Onhan tämä ehkä hieman hassu syy, mutta ehkä sitten olen hieman omituinen. Toisaalta olen hyvin iloinen, että kirjan luin, koska tarina oli erilainen ja mielenkiintoinen.

Mirjalla on ensi-ilta, mutta pahaksi onneksi yhdestä hampaasta lohkeaa paikka. Hammas on saatava kuntoon ennen iltaa. Hymysuu kuulostaa luotettavalta hammaslääkäriasemalta, ja onnekseen Mirja saakin ajan samalle päivälle. Mirjan ja hammaslääkärin, Juhan, välillä tuntuu kipinöivän, eikä aikaakaan, kun Mirja ja Juha seurustelevat vakituisesti. Mirjalla on teini-ikää lähestyvä poika Marko, joka asuu isänsä luona, mutta viettää paljon aikaa äitinsäkin luona. Onneksi Juha osaa suhtautua poikaan hyvin luontevasti, niin elämä on auvoisempaa.

Mirjan elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan, mutta pinnan alla kuplii. Mirja on tuntenut itsensä koko ikänsä hieman ulkopuoliseksi. Hän on adoptiotytär, ja vaikka hänen lapsuutensa on ollut onnellinen ja hän on saanut lähestulkoon kaiken, mitä on halunnut, on hän tuntenut usein olonsa irralliseksi. Oloa eivät ole helpottaneet sukulaiset, jotka ovat suoraan sanoneet, ettei Mirjalla ole mitään perintöoikeuksia, koska hänet on adoptoitu. Mirjan on selvitettävä, mistä hän on lähtöisin, ja miksi hänen biologinen äitinsä hylkäsi hänet.

Mirjan tarina on ehdottomasti se, joka kantaa kirjaa, mutta Pirjo Toivanen on saanut mahdutettua kirjaan myös oivan sivujuonen Juhan kautta. Sivujuoni kytkeytyy pääjuoneen jossain vaiheessa hyvin yllättävällä tavalla. Kirjan tarina ei ole ennalta-arvattavissa, vaan siinä tapahtuu koko ajan. Kirjan tapahtumat eivät ole rysäyksiä, vaan ne tulevat lähinnä todetuksi, vaikka tapahtumilla onkin henkilöiden sen hetkisiin tunnetiloihin suuria vaikutuksia.

Pirjo Toivasen tekstiä on kiva lukea. Selkeää suomen kieltä ilman kimurantteja lausekuvioita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle ja se tulee kirjassa hyvin esiin. Välillä jopa ihmettelin, kuinka Toivanen on onnistunut olemaan tuomatta kirjaan nykyajan hienouksia ja ihmeellisyyksiä. Tarinaan on saatu tuotua myös 1990-luvun lama ja talousvaikeudet. Itse ainakin lukijana koin hieman aikamatkustavani menneeseen, kun alettiin puhua markoista ja monen kilon kannettavasta puhelimesta.

Pidin myös siitä, kuinka Toivanen on käsitellyt Mirjan adoptioon, lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä asioita. Kirja herätti myös joitakin ajatuksia, joita en välttämättä olisi uskonut liittyvän adoptoidun henkilön elämään. Adoptio on todella iso asia, eikä sitä välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka suuret vaikutukset sillä voi olla adoptoidun henkilön elämään. Pidin muutenkin kirjan adoptioaiheesta, joka mielestäni pysyi hyvin realistisella tasolla, vaikka loppukohtaus olikin odottamaton.

Amelia Nyman on kirjan graafisen suunnittelun takana. Mielestäni kannen kolme joutsenta on hyvin osuva, kun kirjan on lukenut.

Pirjo Toivasen Pyhä paha perhe sopii luettavaksi oikeastaan milloin tahansa, mutta jos nyt joulua ajatellaan, niin voisin hyvinkin lukea tätä kirjaa lukutuolissani suklaakonvehtirasian äärellä. 

Kiitokset kustantajalle hienosta lukukokemuksesta.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Sain hienon tilaisuuden lukea novellikokoelman, josta en ollut aiemmin kuullut yhtään mitään. Pirjo Puukon Mutkanlukutaito (2017) on Stresa Kustannuksen syyskuussa julkaisema kirja. Stresa on uusi yrittäjä kustannusmaailmassa, ja voi kuinka toivonkaan, että myös tämä pienkustantamo löytäisi paikkansa elää ja kasvaa. Olen nimittäin hyvin vaikuttunut novellikokoelmasta, jonka luin.

Mutkanlukutaidossa on kahdeksantoista toinen toistaan mielenkiintoisempaa novellia. Novelleille on yhteistä se, että novelleissa etsitään tai löydetään ihan etsimättäkin törmäyspaikkoja. Tästä seuraa tietysti se, että on myös selviytymisyrityksiä. Novellit on myös jaoteltu kolmen eri pääotsikon alle. Nyt kun oikein ajattelen asiaa, ovat otsikot todella osuvia. Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa; Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Etenkin viimeisin naurattaa kovasti. Tiedätte kyllä sen tunteen, kun joku katsoo teitä hieman omituisesti.

Kirjan ensimmäinen novelli Kosto toi jostain syystä nuoruusmuistot mieleen. Jos ei nyt ihan putkeen ole mennyt kumppanin kanssa, niin on paras kostaa. Ainakaan ei kannata keskustella aikuismaisesti. Kirjan nimikkonovelli Mutkanlukutaito on tarina sinänsä. Onnellinen olotilakin voi johtaa johonkin aivan eriskummalliseen tilanteeseen. Koska en halua sen tarkemmin kertoa novellien juonia, mainitsen vain, että jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee. Tanssinamu on myös novelli, johon varmasti ainakin moni nainen voi samaistua. Päätellään toisten ihmisten asioita kysymättä mitään asianomaiselta. Voi kuinka noloa onkaan, kun selviää, että oma pähkäily on ollut niin pielessä kuin olla ja voi. Voiko maan alle vajota tällaisessa tilanteessa?

Kirjan novellit ovat elämänmakuisia lukukokemuksia. Tarinoita, joihin voi itse samaistua tai joissa voi nähdä jonkun tuttunsa. Novelleja lukiessa tulee tunne, että joku toinen on kokenut aivan samaa kuin minä itse. Tarinoissa on kuitenkin aina jotain yllättävää, joka nostattaa tarinan lopun huippuunsa. Pidin novellien selkeästä kielestä, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Pirjo Puukon tunnelmakuvaukset ovat realistisia. Keskellä märkää, pimeää marraskuista iltaa, saatoin tuntea pakaroideni palavan, aivan kuin olisin istunut rantakalliolla auringon paahteessa. Puukko osaa myös kuvata luontoa kauniilla tavalla. Tällaista kirjaa on ilo lukea. Tässä on myös kirja, joka ei aseta rimaa liian korkealle lukijaa ajatellen. Lukija voi vain syöksyä novellien syövereihin ja nauttia lukemastaan.

Kirjan kaunis kansi ansaitsee erityismaininnan. Kuvitus ja graafinen suunnittelu ovat Amelia Nymanin käsialaa.

Pirjo Puukon esikoisteokseen Mutkanlukutaito kannattaa tarttua, jos pitää novelleista ja hauskoista tarinoista. 

Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos lähtee sinne suuntaan.