Helsingin kirjamessuilla osa 1

Olin tänäkin vuonna bloggaajapassilla Helsingin kirjamessuilla. Olin ennakoiva ja otin kaksi kesälomapäivää torstaille ja perjantaille, jotta voisin nauttia messuhumusta kaikin sydämin, mutta kuinkas kävikään. Olin koputtanut puuta eli päätä, jotta en sairastuisi syysflunssaan. Aloitin reilu viikko sitten syödä sinkkikuuria, ettei flunssa yllättäisi. Pesin käsiä mennen tullen, mutta kaikki niin turhaa. Niin turhaa, etten tiedä, miten päin olisin. Olen ollut väsynyt, mutta tällä viikolla väsymys sai kunnon otteen ja perjantaina tiesin saaneeni syysflunssan. Tosin luultavasti lievempänä, mutta kuitenkin voimia vievänä. Torstain messupäivän skippasin jo aiemmin mielestäni, koska torstai-illalla oli teatteri. En uskonut jaksavani sekä messuja että teatteria samana päivänä. Messuiluni kutistui perjantaille ja lauantaille ja niinäkin päivinä lähestulkoon pelkästään bloggaajatilaisuuksiin, joihin olin ennalta ilmoittautunut. Kerron nyt kuitenkin näistä mukavista tilaisuuksista, joista olen todella kiitollinen kustantajille. Tässä postauksessa keskitytään perjantain ohjelmaan ja seuraavassa postauksessa lauantain, koska postauksesta olisi tullut muuten aivan liian pitkä.

Ajoitin menoni messuille siten, että menin ensimmäisenä Avain-kustantamon tilaisuuteen, jossa Markku Kaskela ja Tomi Kontio kertoivat toimittamastaan Vaelluksia Italiassa (2019) -kirjasta. Tilaisuus alkoi kuohuvalla, koska siihen oli painava syy. Kirja oli valittu Mondo-lehden Vuoden matkakirjaksi 2019. Hieno saavutus, eikä tästä voi muuta kuin onnitella. Tilaisuudessa miehet kertoivat kirjastaan ja kirjan muista tarinoiden kirjoittajista. Vaeltaa voi monella tavalla. Vaeltaminen ei tarkoita pelkkää vuorilla vaeltamista, vaan sitä voi harrastaa vaikka kaupungissa. Tällaisesta tykkään. Itse en ole ikinä käynyt Italiassa, mutta olen sinne pitkään halunnut matkustaa. Miksikö? Herkkusuuna vastaan, että ruoan takia. Kaskelan ja Kontion kertomukset herättivät kuitenkin halun tutustua maahan muutenkin. En kauheasti juo olutta, mutta italialainen panimokulttuuri kuulostaa sen verran erikoiselta, että siihen voisi tutustua tarkemminkin.

Markku Kaskela ja Tomi Kontio

Avaimen tilaisuudesta lähdin kiertelemään messuosastoja. Olin päättänyt ennakolta, etten ostaisi kirjoja ja päätöksessäni pysyin. Hyvä minä, vaikka täytyy myöntää, että niin paljon oli houkuttelevia tarjouksia, että kovana oli vaikea olla. En jäänyt kauheasti kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja, mutta Kalle Päätalo -keskustelua jäin kuuntelemaan Töölö-lavalle. Esa Liljan haastattelussa olivat Antti Heikkinen ja Karoliina Timonen. Molemmilta on ilmestynyt kirja Päätalon tiimoilta, joten lavalla oli varsinaisia Päätalo-tietäjiä. Perjantaina päivällä oli melkoinen ryysis yleisön suhteen. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt, koska keskityin omiin mielenkiinnon kohteisiini. Oli kuitenkin yksi, mikä häiritsi. Yhdellä ständillä kaupattiin aikakauslehtiä. Sanoin, etten ehdi lukea niitä, koska luen kirjoja. Nuori mies alkoi väkisin tyrkyttää Aku Ankkaa. Lopulta huomasin, että olen viiden nuorukaisen ympäröimänä ja olo oli kuin turkkilaisessa basaarissa entisaikaan. Inhottavan hyökkäävää kaupantekoa. En tilannut lehteä ja tämän jälkeen kiersin kyseisen pisteen hyvin tarkkaan.

Olin sopinut käyväni Stresan ständillä, jossa odottelikin Pirjo Puukko. Helsingin kirjamessut olivat muuttaneet messujen ulkoasua ja myös pienkustantamot olivat saaneet parempia paikkoja omille osastoilleen. Pirjo kertoikin, että on ollut selkeästi vilkkaampaa kuin viime vuonna, jolloin heidän osastonsa oli muiden pienten osastojen keskuudessa. Ikävä tosiasiahan on se, että usein messuvierailijat jättävät pienet osastot kiertämättä, koska isot kiinnostavat. Stresan kirjailijat olivat ahkeroineet ja tarjolla oli useampikin uutukainen. Kotiin viemisiksi sain Pirjo Puukon romaanin Kunnes jalkasi kantavat (2019) sekä Pekka Arppen novellikokoelman Hajonnan sisällä (2019).

Pirjo Puukko

Kävin tietysti tutustumassa myös Viini ja ruoka -messujen antiin. En juonut viiniä, enkä mitään muutakaan alkoholipitoista. Sen sijaan ostin Forsmanin teetä, vaikka kaupasta saa suurin piirtein samaan hintaan, mutta paikallisen Prisman valikoimassa ei ole kuin paria makua. Messuilla valikoima on laaja ja sainkin maisteltavaksi makuja, joita en ole aiemmin maistellut. Nam! Teki mieli ostella juustoja, mutta pidin siinäkin pintani. En ostanut, vaikka ne herkullisia olisivatkin olleet.

Aula-kustantamo järjesti myös tilaisuuden bloggaajille, jossa olin mukana. En tiedä miksi, mutta kuvittelin, että paikalla olisi vain Tanskan kirjallisuuden kauhukakaraksi nimetty Kaspar Colling Nielsen, mutta olihan siellä muitakin. Ehkä flunssa oli sekoittanut pääkoppani totaalisesti. Ensimmäisenä Lasse Nousiainen kertoi kirjastaan Itärajatapaus (2019). Kirja kertoo helsinkiläisperheen matkasta Itä-Suomeen. Mielenkiintoista on se, että Nousiainen on kirjoittanut kirjan Brasiliassa. Tuli jotenkin sellainen tunne, että tämä kirja on hauska. Toisena vieraana oli Lucia Berlinin novellitrilogian suomentanut Kristiina Drews. Drews on kohdannut huikeita juttuja oman elämänsä ja Lucia Berlinin elämän suhteen. Suomentaja sai myös erikoiskiitokset käännöksistään Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martinilta. Kaspar Colling Nielsen vaikutti melko velmulta mieheltä. Hänen romaaninsa Tanskan sisällissota 2018-24 (2019) sijoittuu kauas tulevaisuuteen. Tanskalainen mies ja hänen koiransa ovat saaneet itselleen ikuisen elämän. Mies kertoo elämästään koiralle, ja etenkin sisällissodasta ja siihen johtaneista syistä. En yleensä ole kiinnostunut tulevaisuuteen sijoittuvista kirjoista, mutta tämä kuulostaa niin hullulta, että pakkohan kirja on lukea. Olin muuten ihan superkiitollinen, kun saimme Aulan tilaisuudessa kaikki esitellyt kirjat sekä hienon Lucia Berlin -kirjakassin. Samalla sain tilaisuuden lyhentää kirjaston varausjonoa perumalla varaukseni Lucia Berlinin Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (2019) -kirjasta.

Aulan tilaisuuden jälkeen lähdin kotiin lepäilemään ja availemaan uusien ja ihanien kirjojen kansia.

Kävitkö sinä Helsingin kirjamessuilla? Teitkö hyviä kirjaostoja?

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Helmikuun lukupiirikirjana oli Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (Avain, 2005). Hieman vanhempaa kirjallisuutta siis, mutta hyvä niin. Uutuuskirjoja on täysin mahdoton kaikkien lukupiiriläisten saada lyhyellä varoitusajalla, eikä kaikkia kirjoja vain voi ostaa. Sitä paitsi minulle kirja oli uusi tuttavuus, joten oli kiva tarttua kirjaan, etenkin, kun kirja oli erittäin koskettava.

Anna saa äidiltään puhelun. Annan isoveli Joona toivoo, että Anna kävisi tervehtimässä häntä mielisairaalassa. Pyyntö ei ole helppo toteuttaa. Niin moni asia on mennyt rikki. Anna istuu kahvilassa ja alkaa käydä elämäänsä läpi. Äiti, isä, veli ja hän. Suomalainen ydinperhe, jossa on kuitenkin vaiettuja salaisuuksia ja varjoja. On perheväkivaltaa, puhumattomuutta ja sodan arpia.

Anna ja Ian. Ian, Yhdysvalloista Suomeen muuttanut mies, jonka elämän samankaltaisuus kietoutuu Annan elämän kanssa yhteen. Ianin isän mielen sairastuminen Vietnamin sodassa. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Ianilla on kuitenkin toiveita, kunnes hän ymmärtää, etteivät toiveet ikinä toteudu.

Lukupiiriläisten ajatukset kirjasta olivat ristiriitaiset. Samalla, kun kirjasta pidettiin, niin samalla ei kuitenkaan pidetty. Paljon rankkoja aiheita, jotka tulivat iholle. Mielen sairastumiset ja vaietut perheväkivallat ovat kuitenkin sellaisia teemoja, joista tulee kirjoittaa. Tällä tavoin lukijat saavat ehkä hieman laajennettua käsitystään siitä, kuinka vaikeista asioista on kyse, jos ei ole omakohtaisia kokemuksia tällaisista. Kirjassa onkin hyvin monta teemaa; sodan kauhujen vaikutukset, uskonto, kiltteys, elämän sattumanvaraisuus.

Sodan mielipuolisuus näkyy vielä monen sukupolven päähän, ja tämä tuli kirjassa hyvin esiin. Ei riitä pelkät fyysiset vammat ja sodassa olleen henkilön mielen vammautuminen. Sota jättää arpensa jokaiseen, joka sen on jollain lailla kokenut. Itselleni ainakin tuli tunne kirjan luettuani, että saatan ymmärtää jonkin verran paremmin isovanhempieni kokemuksia sodasta. Eivät he ikinä kauheasti sota-ajasta puhuneet, ja nyt on liian myöhäistä kysyä. Se on kuitenkin selvää, että sota oli jättänyt heihinkin  jälkensä.

Lukupiirissä tuli keskustelua myös siitä, kehen kirjan nimi Että hän muistaisi saman viittaa. Nimi on hyvin monijakoinen. Tarkoittaako se sitä, että Joona muistaisi asiat kuten Anna vai sitä, että Anna muistaisi asiat kuten Joona? Vai viitataanko nimellä Annan ja Ianin iseihin? Toisaalta kirjan takakannessa sanotaan, että ”yksi päivä keväisessä Helsingissä herättää lapsuuden maailman, jota päähenkilö ei haluaisi muistaa”. Halusiko Anna unohtaa lapsuuden kauhut? Luultavasti jokainen lukija päätyy omaan tulkintaansa, eikä mikään ole väärä.

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman oli vuoden 2005 Finlandia-ehdokkaana. Lukupiirissä hieman arvosteltiin sitä, ettei kirjan teksti kuitenkaan olisi ollut kaikilta osin sutjakkaa luettavaa. Itse en tätä huomannut. Tekstin soljuvuuteen kommentoitiin myös, että saattaa johtua siitä, että kirja on Hirvosen esikoisromaani.

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman on ohut kirja, jossa on monta eri tasoa. Tarina on kaunistelematon totuus elämän kurjemmista puolista. Suosittelen luettavaksi, jos tykkää aiheista, jotka ravistelevat lukijaa.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).

Claudie Gallay: Tyrskyt

Olen jo aiemmin maininnut pari kertaa mahtavasta blogipalkinnosta, jonka voitin Ullan Luetut Kirjat -blogista. Iso kasa kirjoja, joita olen nyt vähitellen lukenut kaiken muun ohella. Yksi päivä nappasin mukaani kissaulkoilulle pokkarin, jonka pienikokoinen fontti hieman hirvitti, mutta onneksi vain hirvitti. Kirja nimittäin oli yksi hienoimmista lukemistani pitkään aikaan. Kyseessä on Claudie Gallayn Tyrskyt (Avain, 2011). Ranskankielinen alkuteos Les Déferlantes ilmestyi vuonna 2008. Ensimmäisen kerran kirja julkaistiin Avaimen kustantamana vuonna 2010. Kirjan on suomentanut Titia Schuurman.

Tyrskyt sijoittuu Normandian uloimpaan niemenkärkeen, La Hagueen, joka on kylä meren ja myrskyjen äärellä. Tyrskyjen kertoja on tullut kylään tutkimaan ja laskemaan merilintuja päästäkseen eroon menneisyyden tuskasta. Kylän ihmiset ovat erikoisia ja persoonallisia. Kun kylään saapuu muukalainen, aistii kertoja, että kyläläisten pinnan alla kuplii. Kertojan kysellessä asiasta, kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään tai ei ainakaan halua jakaa tietämäänsä. Vähitellen kertoja alkaa löytää vihjeitä, joista hän pystyy rakentamaan tarinaa, joka on surullinen, mutta samalla toivoa antava ja ihana.

Kertoja asuu Kyntevässä, talossa, jossa hänen lisäkseen asuu Morgane ja hänen veljensä Raphaël. Morgane on kylän miesten päiväuni, mutta eniten kuitenkin hieman yksinkertaisen Maxin, joka palvoo naista. Morgane vähät välittää kuolaavista miehenkuvatuksista, mutta osaa hän välillä olla kilttikin, jos vain haluaa. Raphaël on kuvanveistäjä, joka riutuu teostensa keskellä. Lili on kylän kiukkuinen baarinpitäjä. Lilin vanhemmat, Muori ja Theo, asuvat erillään. Muori odottaa miestään baarissa päivät pitkät Lilin huolehtiessa vanhuksen perustarpeista. Isälleen Lili laittaa ruoka-annoksia, mutta he eivät keskustele keskenään. Varsin kirjavaa ja omituista sakkia kylässä asustaa.

Kirjan kieli on kaunista ja runollista. Proosaa parhaimmillaan. Gallaylla on viehättävä tyyli kirjoittaa lyhyitä lauseita ikään kuin luetellen ja todeten. Kirjan tarina kuitenkin etenee ja kasvaa koko ajan. Kirjan yksi viehättävyys piilee siinä, että luonto on läsnä alati. Lukija voi tuntea sadepisarat tai sumun kasvoillaan. Myrskyäänet ja tuulen ujelluksen seinänraoissa voi kuulla. Tyrskyissä ei eletä pintapuolista elämää. Kirja on elämänmakuinen. Siinä iloitaan ja surraan. Siinä eletään. Kirjan suomentajalle täytyy antaa myös kiitokset. Ilman hyvää suomentajaa, kirjan tunnelma olisi saattanut olla aivan toinen.

Pidin myös kirjassa siitä, kuinka Gallay oli onnistunut pitämään henkilöhahmot luomissaan muoteissa. Henkilöt olivat loppuun saakka sellaisia kuin alussa kerrottiin. Ja jos jostain syystä henkilön kuvaus jäi vähemmälle, mitä ei yleensä tapahtunut, sai lukija silti otteen kunkin henkilön ominaisuuksista pelkkien vuorosanojen tai henkilön tekemisten perusteella. Loistavalla tavalla Gallay on onnistunut yhdistämään kirjan tarinan, ympäristön ja erikoiset ihmiset.

En ollut aiemmin lukenut Claudie Gallayn kirjoja, mutta Tyrskyt antoi sysäyksen tutkia kirjailijan tuotantoa laajemminkin. Pitäisi vain olla tarpeeksi aikaa, että ehtisi lukea maailman kaikki lukemista odottavat kirjat.

Claudie Gallayn Tyrskyjä suosittelen luettavaksi, jos pidät hieman runollisesta kerronnasta, mutta haluat silti uppoutua sinulle aivan uuteen maailmaan ja tarinaan. 

Kirja saa tähtiä 5- (asteikko 1-5).