17.12.2017

Sinä olet… Alias -lautapeliarvonnan voittaja

Sinä olet… Alias -lautapelin voittaja on arvottu. Herra Karvajalka nosti arvontalipukkeen kulhosta karvaisella tassullaan. Mies, joka täällä asuu, toimi virallisena valvojana.

Onni potkaisi tällä kertaa Halejoa.




Onnea voittajalle! Otan sinuun yhteyttä sähköpostitse.


15.12.2017

Joulu lähestyy, paniikki iskee ja arvonta

Joulu lähestyy hirvittävää vauhtia. Myönnän, en ole laittanut tikkua ristiin joulun eteen. Tai yksi lahja on hankittuna, mutta ei muuta. Paniikki tässä vielä iskee ennen pitkää. Onneksi mies, joka täällä asuu, on innostunut valaisemaan pimeyttä erilaisilla jouluvaloilla ja lyhdyillä. On edes hieman jouluisempi tunnelma.


Joulu on hyvin perinteinen juhla. Yleensä kaikki menee vanhojen hyviksi todettujen kaavojen mukaan, mutta joululahjojen kanssa tulee usein ongelmia. Mitä ostaa ihmiselle, jolla on kaikkea? Olemmekin päätyneet siihen, ettemme periaatteessa ostele aikuisten kesken lahjoja, mutta joskus on kiva muistaa jotakuta ihanaa jollain pienellä jutulla. Siitä syystä haluankin muistaa myös jotakin mahtavaa blogini lukijaa arpomalla Sinä olet… Alias -lautapelin, josta toivon olevan iloa koko perheelle.

Lautapelit ovat hauskoja porukan kokoajia, ja niiden äärellä viihtyvät yleensä sekä lapset että aikuiset. Sinä olet… Alias -pelin ikäsuositus on 12 vuotta. Pelaajat laittavat päähänsä otsanauhan ja siihen kortin. Vuorossa oleva pelaaja selittää toisille pelaajille, mikä hahmo heidän otsanauhassaan on. Pelilaudalla sovitussa ajassa pisimmälle päässyt pelaaja voittaa pelin. Uskoisin, että tiedossa on ratkiriemukkaita hetkiä, toivottavasti ei kuitenkaan kiukunpurkauksia.



Arvonnan säännöt:

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.
2. Kaksi arpaa Bloggerin tai Facebookin kautta blogia seuraaville.
3. Kerro kommenttikentässä, kumpi voittaa: lautapeli vai palapeli.
4. Laita kommenttisi yhteyteen, monellako arvalla osallistut sekä sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden voiton osuessa kohdallesi.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 17.12.2017 klo 18.00. Tämän jälkeen suoritan arvonnan ja otan yhteyttä voittajaan.

Arpaonnea kaikille!



13.12.2017

Kissa ja rusakko

Töistä tullessani Herra Karvajalka loikoili divaanilla täydessä unessa. Tämän huomattuani soitin heti veljelleni sopimastamme yhteisestä kauppareissusta, koska ei ollut kissan kanssa jalkahierontatuokiota tiedossa. Puhelun lopettaessani katsahdin kissaa, jonka pää oli noussut. Silmät olivat mustina kekäleinä ja ilme sellainen, että minä en lähde minnekään. Sanoin, ettet sinä ole nyt minnekään lähdössä. Ei auttanut. Kissa syöksyi makuuhuoneeseen sängyn alle piiloon. Reppana. Kuvittelee, että kun puhutaan lähtemisestä, joutuu hän lähtemään mukaan. Ja lähtöhän tarkoittaa eläinlääkäriä eli ei kiva. Ei kuitenkaan ollut tänään eläinlääkäriä.


Kauppareissun jälkeen lähdin kissan kanssa ulkoilemaan. Kissaa ei huvittanut. Terävää jäätä ja hiekoitushiekkaa. Kukapa sellaisesta tykkäisi pienissä tassuissaan. Kun kissa meinasi kolmen minuutin ulkoilupyrähdyksen jälkeen mennä takaisin sisälle, oli turvauduttava kissataksiin. Kissataksi kaappasi Herra Karvajalan syliinsä ja vei vesitornille ulkoilemaan. Ei jäätä, vaan lunta. Kivempaa tassuille.

Herra Karvajalka olikin tyytyväinen kyyditykseen. Tassut lähtivät heti kohti pajupensasta. Hieman upotti, mutta ei haitannut. Kissataksin kuljettaja eli minä astelin perässä. Yritin tehdä kissalle kissapolkuakin, jotta olisi helpompi kulkea, mutta ei kiinnostanut. Kissalla oli omat juttunsa mielessään. Kissapolkua tehdessäni huomasin vesitornin sivustalla pitkät ja isot korvat. Puppeli se siellä. Oli ilmeisesti lähtenyt meitä karkuun.


Kissa havaitsi lumen alla liikettä. Oli otettava parempi paikka kyttäykselle. Itse asetuin myös sijoilleni ja aloin katsella ympärilleni. Ei satanutkaan, vaikka vajaa puoli tuntia aiemmin oli taivaalta tullut vettä. Höh. Ei ollut ulkoilukirjaa mukana, joten oli vain oltava ja seistävä. Katselin ympärilleni ja sitten sen huomasin. Puppeli eli rusakko oli tullut ruokailemaan meistä noin viiden metrin päähän. Herra Karvajalan ja rusakon välissä oli pystyyn kuivunutta saviheinikkoa. Heinikkoa ei kuitenkaan ollut paljon, vain siellä täällä oli pystyssä joitakin heinänkorsia. Näkyvyys oli siis varsin loistava.

Herra Karvajalka huomasi pupun, mutta kas kummaa, tällä kertaa rusakko ei kiinnostanut. Lumen alla oleva jyrsijä oli mielenkiintoisempi. Nauratti. Rusakko puputti kasvisruokaansa ja Herra Karvajalka yritti saalistaa itselleen liharuokaa. Entä sitten, kun tietä pitkin lähestyi mies koiransa kanssa. Rusakko nosti isot korvansa pystyyn ja kuulosteli. Herra Karvajalka myös kohensi asentoaan ja katseli. Vaara ohi. Eivät tulleet tontillemme.


Seurasin kissan ja rusakon touhuja tunnin verran, jonka jälkeen aloin hiljakseen puhella kissalle, että voitaisiin lähteä jo kotiin. Kissa katsahti rusakkoa. Ei tuokaan ole lähtenyt, joten ei tarvitse minunkaan lähteä. Tätä vekslaamista jatkui kymmenisen minuuttia. Kissa katsahtaa rusakkoon ja ottaa uuden asennon pienjyrsijää vaaniessa. Yritin puhua suhteellisen hiljaa, mutta lopulta aloin puhua normaalilla äänellä ja menin kissan viereen nostaakseni sen syliini. Mitä tekee rusakko? Katsahtaa meitä ja jatkaa puputtamista. Mitä? Eikö pupun kuuluisi pelätä meitä?

Lopulta sain kissan lähtemään kotiin, vaikkakin hieman vastahakoisesti. Olipa hauska ulkoilu. Seurata luonnonihmeen ja kissan touhuja. Se vain harmitti, että kuvaaminen jäi, koska kännykän akku loppui siinä vaiheessa, kun aloin kameran kanssa puuhaamisen. Se ei ollut kiva juttu. Siksi kuvitus on siis jotain ihan muuta kuin tämän iltaista ulkoilua.



12.12.2017

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Sain Stresalta luettavaksi Pirjo Toivasen Pyhä paha perhe (2017), joka kiehtoi etenkin sen takia, että kirjan päähenkilö Mirja työskentelee näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterissa. Onhan tämä ehkä hieman hassu syy, mutta ehkä sitten olen hieman omituinen. Toisaalta olen hyvin iloinen, että kirjan luin, koska tarina oli erilainen ja mielenkiintoinen.

Mirjalla on ensi-ilta, mutta pahaksi onneksi yhdestä hampaasta lohkeaa paikka. Hammas on saatava kuntoon ennen iltaa. Hymysuu kuulostaa luotettavalta hammaslääkäriasemalta, ja onnekseen Mirja saakin ajan samalle päivälle. Mirjan ja hammaslääkärin, Juhan, välillä tuntuu kipinöivän, eikä aikaakaan, kun Mirja ja Juha seurustelevat vakituisesti. Mirjalla on teini-ikää lähestyvä poika Marko, joka asuu isänsä luona, mutta viettää paljon aikaa äitinsäkin luona. Onneksi Juha osaa suhtautua poikaan hyvin luontevasti, niin elämä on auvoisempaa.

Mirjan elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan, mutta pinnan alla kuplii. Mirja on tuntenut itsensä koko ikänsä hieman ulkopuoliseksi. Hän on adoptiotytär, ja vaikka hänen lapsuutensa on ollut onnellinen ja hän on saanut lähestulkoon kaiken, mitä on halunnut, on hän tuntenut usein olonsa irralliseksi. Oloa eivät ole helpottaneet sukulaiset, jotka ovat suoraan sanoneet, ettei Mirjalla ole mitään perintöoikeuksia, koska hänet on adoptoitu. Mirjan on selvitettävä, mistä hän on lähtöisin, ja miksi hänen biologinen äitinsä hylkäsi hänet.

Mirjan tarina on ehdottomasti se, joka kantaa kirjaa, mutta Pirjo Toivanen on saanut mahdutettua kirjaan myös oivan sivujuonen Juhan kautta. Sivujuoni kytkeytyy pääjuoneen jossain vaiheessa hyvin yllättävällä tavalla. Kirjan tarina ei ole ennalta-arvattavissa, vaan siinä tapahtuu koko ajan. Kirjan tapahtumat eivät ole rysäyksiä, vaan ne tulevat lähinnä todetuksi, vaikka tapahtumilla onkin henkilöiden sen hetkisiin tunnetiloihin suuria vaikutuksia.

Pirjo Toivasen tekstiä on kiva lukea. Selkeää suomen kieltä ilman kimurantteja lausekuvioita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle ja se tulee kirjassa hyvin esiin. Välillä jopa ihmettelin, kuinka Toivanen on onnistunut olemaan tuomatta kirjaan nykyajan hienouksia ja ihmeellisyyksiä. Tarinaan on saatu tuotua myös 1990-luvun lama ja talousvaikeudet. Itse ainakin lukijana koin hieman aikamatkustavani menneeseen, kun alettiin puhua markoista ja monen kilon kannettavasta puhelimesta.

Pidin myös siitä, kuinka Toivanen on käsitellyt Mirjan adoptioon, lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä asioita. Kirja herätti myös joitakin ajatuksia, joita en välttämättä olisi uskonut liittyvän adoptoidun henkilön elämään. Adoptio on todella iso asia, eikä sitä välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka suuret vaikutukset sillä voi olla adoptoidun henkilön elämään. Pidin muutenkin kirjan adoptioaiheesta, joka mielestäni pysyi hyvin realistisella tasolla, vaikka loppukohtaus olikin odottamaton.

Amelia Nyman on kirjan graafisen suunnittelun takana. Mielestäni kannen kolme joutsenta on hyvin osuva, kun kirjan on lukenut.

Pirjo Toivasen Pyhä paha perhe sopii luettavaksi oikeastaan milloin tahansa, mutta jos nyt joulua ajatellaan, niin voisin hyvinkin lukea tätä kirjaa lukutuolissani suklaakonvehtirasian äärellä. 

Kiitokset kustantajalle hienosta lukukokemuksesta.






9.12.2017

Teatterissa: Tippukivitapaus

Olin sitten vihdoin ja viimein katsomassa Kansallisteatterin koko perheen musiikkiteatteriesitystä Tippukivitapaus. Mukanani ei kylläkään ollut pieniä lapsia, eikä miestä, joka täällä asuu, vaan ihana ystävättäreni Mira. Esitystä voi siis vallan mainiosti mennä katsomaan ihan aikuisseurassakin, jos vain tuntee itsensä tarpeeksi lapsenmieliseksi, eikä hätkähdä pienten ilakoinnista. Täytyy kyllä myöntää, että olin hyvin hämmästynyt, kuinka hyvin lapsukaiset teatterissa käyttäytyivät. Fiksua porukkaa.

Seija Soija (Vuokko Hovatta) on papu, joka päättää lähteä karkumatkalle uuden ystävänsä Hujopin (Jani Karvinen) kanssa. Pieni Tukaani (Katja Kortström) seuraa kaveruksia, vaikka Seija Soija ankarasti Tukaania kieltääkin. Eihän lintu osaa juurikaan lentää. Seija Soijan häviäminen antaa Mahtimummeli päätäi Väätäiselle (Seela Sella) tärkeän agenttitehtävän. Hänen on löydettävä kadonnut papu. Seija Soija ja Hujoppi joutuvat karkumatkallaan eriskummallisiin tilanteisiin ja paikkoihin. He tapaavat esimerkiksi rottaperheen, diktaattori Diktaatan (Sari Puumalainen) ja Rämeämmän (Markku Maalismaa).

Jani Karvinen, Vuokko Hovatta ja Seela Sella
Kuva © Tanja Ahola, Kansallisteatteri



Hurjaa! Nyt on kyllä tehty todella taidokasta työtä. Tippukivitapauksen hahmot ovat elävääkin elävämpiä, jos näin voi sanoa. Tähän tarinaan on helppoa heittäytyä mukaan. Vuokko Hovatta ja Jani Karvinen parivaljakkona on loistava yhdistelmä. Molemmat ovat syöksyneet roolipukuihinsa täysillä. Tuli tunne, että olisi oikeasti seurannut kahden lapsukaisen karkumatkaa. Hovatan ja Karvisen ilmeitä oli myös hauska seurata. Välillä pöllästyneitä, välillä pelästyneitä, välillä epäröiviä. Seela Sella puolestaan Mahtimummelina ja agenttina osasi ottaa yleisön mennen tullen. Ihailen Sellan kykyä ottaa oikeaa kontaktia yleisön kanssa. Etenkin tällaisessa esityksessä lapsi varmasti muistaa pitkään, jos päätäi Väätäinen on hänelle suoraan jotain sanonut. Täytyy myös mainita, että muille näyttelijöille oli siunaantunut esitettäväksi useampia roolihenkilöitä. Ei ole helppoa sekään, kun hetkessä pitää vaihtaa roolista toiseen.

Esityksen Tukaani eli Katja Kortström ansaitsee erityiskiitokset. Sirkustaiteilija teatterin näyttämöllä. Oivaltavaa ja hienoa, että tällaista on hyödynnetty Tippukivitapauksessa. Kortströmin rooli ei ole mikään pieni, vaan katsojat saavat nähdä mitä upeimpia ilma-akrobatiaesityksiä. Välillä oli vain haukottava henkeä ja mietittävä, kuinka Tukaanin käy. Upea roolisuoritus.

Marja Salo, Markku Haussila, Sari Puumalainen, Pihla Maalismaa ja Markku Maalismaa
Kuva © Tanja Ahola, Kansallisteatteri



Näyttelijöiden lisäksi näyttämöllä nähdään viisihenkinen orkesteri, joka sulautuu esitykseen mainiolla tavalla. Muusikot ovat aina kohtauksen vaatimassa puvustuksessa ja laulavat mukana yhteislauluissa. Melkoinen soitinkavalkadi muusikoilla on myös hallussaan. Löytyy esimerkiksi kitaraa, harmonikkaa, ukulelea, kontrabassoa ja kanteletta. Musiikki on tietysti tärkeä osa esitystä. Esityksen laulut ovat tuttuja Tippukivitapaus -kirjan runoista.

Laura Ruohonen on ohjannut ja käsikirjoittanut Tippukivitapauksen. En tiedä, onko omaa tekstiä helppo vai vaikea ohjata, mutta uskon, että Ruohonen on saanut aikaiseksi sen näköisen esityksen, mitä hän on ajatellutkin. Tippikivitapaus -kirjan kuvittanut Erika Kallasmaa on puolestaan ollut luomassa esityksen pukuja ja hahmoja. Mainiota jälkeä on syntynytkin. Esityksen lavastus, valaistus, puvustus, värit, tarpeistot ja kaikki mahdollinen sopivat loistavasti yhteen. Mahtava kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Katja Kortström, Markku Maalismaa ja Vuokko Hovatta
Kuva © Tanja Ahola, Kansallisteatteri



Itse nautin suunnattomasti esityksen värimaailmasta. Selkeitä ja kirkkaita värejä, vaikka oli joukossa muutama hieman synkempikin väri jännittävimmissä kohtauksissa. Tippukivitapauksen laulut ovat päähään soimaan jääviä rallatuksia. Esityksen jälkeen vessajonossa nauratti, kun lapset tapailivat Jos on hanskat -kappaleen sanoja. Hyvin oli lauluesitys purrut. Sanat tulivat kuin automaattisesti lasten suista ulos. Näkemäni esitys oli tulkattu viittomakielelle. Hienoa, että Kansallisteatterissa on huomioitu tällainenkin seikka muutamassa esityksessä.

Jos minulla olisi sopivan ikäinen kummilapsi tai ylipäätään lapsi aivan lähipiirissä, tietäisin, mitä ostaisin joululahjaksi. Liput Tippukivitapaukseen sekä Tippukivitapaus -kirjan. Onpa teatterilta ostettavissa myös Tippukivitapaus-cd-levy. Teatteri on elämys, jonka lapsi muistaa pitkään. Saattaa jopa käydä niin, että teatterikärpänen puraisee ja teatterista tulee osa elämää, eikä mikään silloin tällöin koettu juttu.

Tippukivitapauksen suositusikäraja on 5 vuotta.

Tippukivitapauksen kantaesitys oli Kansallisteatterin Suurella Näyttämöllä 22.11.2017.

Rooleissa: Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Katja Kortström, Markku Maalismaa, Pihla Maalismaa, Sari Puumalainen, Marja Salo, Seela Sella ja virtuaalisesti Martti Suosalo

Muusikot: Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Sara Puljula, Marko Puro ja Senni Valtonen

Ohjaus: Laura Ruohonen
Musiikki: Anna-Mari Kähärä
Lavastus: Antti Mattila
Puvut ja hahmot: Erika Kallasmaa
Koreografia: Sanna Silvennoinen ja Henri Sarajärvi
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen ja Veli-Pekka Lahtela
Saliääni: Sakari Kiiski
Videosuunnittelu: Ville Virtanen
Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä
Kapellimestari: Sara Puljula
Dramaturgi: Pipsa Lonka
Ohjaajan assistentti: Sanna Breilin

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.



7.12.2017

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli

Osallistuin Helsingin Kirjamessuilla Reuna-kustantamon ja Selkokeskuksen bloggaritilaisuuteen, jossa kerrottiin selkokirjoista. Tilaisuudesta sain mukaani pari selkokirjaa. Aloin muka lukea toista saamaani selkokirjaa jo aiemmin kissaulkoilulla, mutta aina tuli jokin keskeytys, eikä kirja edennyt lainkaan. Toisaalta hyvä, koska itsenäisyyspäivä oli tälle kirjalle kuin tehty. Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli (Reuna, 2017) kertoo talvisodasta kotirintamalta nähtynä.

Hilkka on 19-vuotias nuori nainen. Hän saa syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan, jonne hän alkaa kirjoittaa muistojaan. Hilkan isä ja veli lähtevät ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kertausharjoitukset muuttuvat kuitenkin jossain vaiheessa täydeksi sodaksi Neuvostoliittoa vastaan. Hilkan ja hänen äitinsä päivät maatilalla ovat työntäyteisiä. On tehtävä miestenkin työt. Näiden lisäksi rintamalla olevia miehiä on muistettava esimerkiksi lämpöä antavilla käsitöillä, leivillä ja korpuilla. Hilkalla on myös mielitietty, jota hän rintamalta kaipaa.

Bloggaajatilaisuudessa opin, että selkokirjojen tekstin täytyy olla helppolukuista ja virkkeessä saa olla enintään neljätoista sanaa. Knuuttilan kirja on varmasti lunastanut lupauksensa. Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja teksti helposti ymmärrettävissä olevaa. Pidin myös siitä, kuinka Knuuttila oli saanut kirjaan oikeanlaisen tunnelman. Itsenäisyyspäivänä kirjaa lukiessa tuli vielä syvempi kiitollisuus sotaveteraaneja kohtaan. Kirja kuvaa kotirintaman arkea taidokkaasti, mitään asioita kiillottelematta. Kotirintamalla arkiset asiat veivät ihmisiä eteenpäin, vaikka huoli ja murhe läheisistä olikin kova. Pidin myös siitä, kuinka Knuuttila oli tuonut kirjaan rakkaustarinan.

Sanna-Leena Knuuttila kertoi bloggaajatilaisuudessa, että hän halusi kertoa kirjan avulla Suomen historiasta kaikille. Heikko lukutaito ei saa olla esteenä sille, ettei voi tietää historiastamme mitään. Knuuttila kertoi, että hän haluaa jatkaa selkokirjojen kirjoittamisesta, ja etenkin historian saralla on paljon annettavaa.

Selkokirjat on tarkoitettu lähinnä henkilöille, joilla on neurologisia syitä, ikäihmisille sekä suomea opiskeleville henkilöille. Itse voisin lisätä listaan lapset ja nuoret, joilla on vaikeuksia ymmärtää lukemaansa, vaikka lukea osaisivatkin. Mielestäni selkokirjoja voisi hyvinkin ottaa koulujen kirjastoihin tällaisia tapauksia varten. Reuna-kustantamon Tarja Tornaeus olikin sitä mieltä, että selkokirjat kuuluvat kaikille. Olin muuten hyvin hämmästynyt kuullessani, että Suomessa on noin puoli miljoonaa ihmistä, jotka tarvitsevat selkokirjoja.

Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli kannattaa lukea, vaikka ei selkokirjoja tarvitsisikaan. Tarina on hieno kuvaus suomalaisesta elämästä talvisodan aikana.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta. 

Huomasin muuten, että tästä postauksesta ei ainakaan tullut selkokielinen. Selkokieli on aivan oma taitolajinsa.






Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus

Kirjoittelin tässä taannoin hauskasta bloggariklubi-illasta, jossa ilakoitiin lastenkutsumaisissa tunnelmissa. Sain tilaisuudesta Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Tippukivitapauksen (Otava, 2017). Pyysin tilaisuudessa kirjaan omistuskirjoituksen Laura Ruohoselta. En itselleni, vaan eräälle pienelle henkilölle. Myös Seela Sella nimikoi nimmarinsa kirjaan, koska hänhän on Kansallisteatterissa pyörivän Tippukivitapauksen päätäi Väätäinen. Toivottavasti pieni henkilö osaa jonain päivänä arvostaa tällaista kirjaa. Tietenkin käytin tilaisuutta hyväkseni ja luin kirjan ennen kuin pieni henkilö sen omakseen saa.

Tippukivitapauksen runot kumpuavat milloin mistäkin, mutta monessa runossa on jokin eläin mukana. Tukaani halutaan mukaan agaattilinnaan, olmit kalvavat luolassa luita, kameleontille on aivan oma runo, joka sopii myös oivana hammaspesun tärkeyden muistuttajana. Jos on hanskat -runo puolestaan saa aikaan loputtoman lurituksen. Vasta ja vihta menevät mummon ja vaarin keskustelussa vastakkain.

Laura Ruohonen on kirjan runojen takana ja värikäs kuvitus on syntynyt Erika Kallasmaan kynästä. Ruohosen tekstit ovat tuoreita, mutta jollain lailla tuttuja. Voisin uskoa, että lapset nauttivat kuullessaan tällaisia runoja. Ruohonen kertoi bloggariklubilla, että runot syntyivät alun perin omille lapsille, mutta hän alkoi kirjata niitä ylös, jolloin tuli ajatus oikeasta runokirjasta. Ennen Tippukivitapausta Ruohoselta ja Kallasmaalta onkin ilmestynyt Yökyöpelit ja Allakka Pullakka.

Tippukivitapaus on lasten runokuvakirja, mutta sopii vallan mainiosti myös aikuisen ihmisen luettavaksi. Pidin siitä, kuinka runoista tuli mieleen oman lapsuuden rallatukset. Tiedätte sen tunteen, kun jokin juttu jää soimaan päähän. Runot eivät välttämättä ole loppusoinnullisia, mutta niissä on hyvä svengi. Pidin myös runojen tarinoista ja siitä, kuinka erilaisiin maailmoihin runot lukijansa ja kuulijansa vievät. Mukana on myös pari hieman pelottavampaa runoa, mutta uskon, että leikkimällä nämäkin runot vievät lapset mukanaan.

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Tippukivitapausta suosittelen lämpimästi lapsiperheisiin. Ihana tapa tuoda suomalaista runoutta lapsien kuultavaksi tai luettavaksi, jos lapset osaavat jo lukea.

Alikulku-ylikulku

Alikulku-ylikulku
tunnelihippaa
ei meitä haittaa
tippasen tippaa
¿onko yllä alla?
¿vai länttä vai itää?

Kuka sitten mitäkin
etelänä pitää.

Lainattu Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan kirjasta Tippukivitapaus.

Ja hei, tämä on runokirja! Tällä voin osallistua Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa on yhteensä 33.



4.12.2017

Vesitornin vuosi

Noin vuosi sitten luin jostain blogista tai oikeastaan katselin jotain blogipostausta, jossa oli valokuvattu samaa kohdetta kerran kuukaudessa. Mielestäni idea oli loistava, joten halusin itsekin kokeilla tätä hauskuutta. Harmittaa vain, etten muista, mistä blogista idean nappasin.

Kuvauskohteeksi valikoitui piharakennuksemme tai niin me sitä nimitämme, koska tämä komeus seistä möllöttää aivan naapurissamme. Siis Keravan vanha vesitorni. Kuvasin kohteet jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä, paitsi lokakuu meinasi unohtua. Se tuli kuvattua vasta toisena päivänä. Kellokin näytti aina suurin piirtein samaa eli 18.00. Helppo muistaa, koska silloin on herra Karvajalan ensimmäisen iltaulkoilun aika. 

Siirrytään itse asiaan eli kuviin, joista ikävä kyllä osa on todella huonoja. Syitä on monia. Voin katsoa peiliin, syyttää herra Karvajalkaa hosumisesta, ilman haltijat eivät olleet suosiollisia, oli pimeää. Monia syitä, mutta aika hauskasti näistä näkee Suomen vuodenaikojen vaihtumisen. Pimeydestä valoisuuteen. Vehreydestä syksyn ruskaan.


Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu


Hieman huvitti, kun katselin kuvia. Kesäkuun ja syyskuun kuvat ovat lähes identtiset, vaikka välissä on kolme kuukautta.

Oletteko te kokeilleet tällaista kuvasarjan tekoa? Mielestäni tämä oli sen verran hauska, että ehkä jatkan ensi vuonna samoissa merkeissä.













30.11.2017

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Sain hienon tilaisuuden lukea novellikokoelman, josta en ollut aiemmin kuullut yhtään mitään. Pirjo Puukon Mutkanlukutaito (2017) on Stresa Kustannuksen syyskuussa julkaisema kirja. Stresa on uusi yrittäjä kustannusmaailmassa, ja voi kuinka toivonkaan, että myös tämä pienkustantamo löytäisi paikkansa elää ja kasvaa. Olen nimittäin hyvin vaikuttunut novellikokoelmasta, jonka luin.

Mutkanlukutaidossa on kahdeksantoista toinen toistaan mielenkiintoisempaa novellia. Novelleille on yhteistä se, että novelleissa etsitään tai löydetään ihan etsimättäkin törmäyspaikkoja. Tästä seuraa tietysti se, että on myös selviytymisyrityksiä. Novellit on myös jaoteltu kolmen eri pääotsikon alle. Nyt kun oikein ajattelen asiaa, ovat otsikot todella osuvia. Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa; Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Etenkin viimeisin naurattaa kovasti. Tiedätte kyllä sen tunteen, kun joku katsoo teitä hieman omituisesti.

Kirjan ensimmäinen novelli Kosto toi jostain syystä nuoruusmuistot mieleen. Jos ei nyt ihan putkeen ole mennyt kumppanin kanssa, niin on paras kostaa. Ainakaan ei kannata keskustella aikuismaisesti. Kirjan nimikkonovelli Mutkanlukutaito on tarina sinänsä. Onnellinen olotilakin voi johtaa johonkin aivan eriskummalliseen tilanteeseen. Koska en halua sen tarkemmin kertoa novellien juonia, mainitsen vain, että jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee. Tanssinamu on myös novelli, johon varmasti ainakin moni nainen voi samaistua. Päätellään toisten ihmisten asioita kysymättä mitään asianomaiselta. Voi kuinka noloa onkaan, kun selviää, että oma pähkäily on ollut niin pielessä kuin olla ja voi. Voiko maan alle vajota tällaisessa tilanteessa?

Kirjan novellit ovat elämänmakuisia lukukokemuksia. Tarinoita, joihin voi itse samaistua tai joissa voi nähdä jonkun tuttunsa. Novelleja lukiessa tulee tunne, että joku toinen on kokenut aivan samaa kuin minä itse. Tarinoissa on kuitenkin aina jotain yllättävää, joka nostattaa tarinan lopun huippuunsa. Pidin novellien selkeästä kielestä, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Pirjo Puukon tunnelmakuvaukset ovat realistisia. Keskellä märkää, pimeää marraskuista iltaa, saatoin tuntea pakaroideni palavan, aivan kuin olisin istunut rantakalliolla auringon paahteessa. Puukko osaa myös kuvata luontoa kauniilla tavalla. Tällaista kirjaa on ilo lukea. Tässä on myös kirja, joka ei aseta rimaa liian korkealle lukijaa ajatellen. Lukija voi vain syöksyä novellien syövereihin ja nauttia lukemastaan.

Kirjan kaunis kansi ansaitsee erityismaininnan. Kuvitus ja graafinen suunnittelu ovat Amelia Nymanin käsialaa.

Pirjo Puukon esikoisteokseen Mutkanlukutaito kannattaa tarttua, jos pitää novelleista ja hauskoista tarinoista. 

Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos lähtee sinne suuntaan.






28.11.2017

Teatterissa: Aikuisten joulukalenteri

Se on sellainen juttu, että nyt on tullut kurkattua joulukalenteriin jo ennen joulukuuta. Yleensä ikinä en moiseen vallattomuuteen sorru, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Helsingin Kaupunginteatterissa pyörii Aikuisten joulukalenteri, ja koska olen lapsenmielinen aikuinen, halusin esityksen ehdottomasti nähdä.

Joulu ja sitä edeltävä aika on monelle stressiä aiheuttavaa aikaa. Odotukset ovat korkealla, mutta kuinka kaiken ehtii ja pystyy hoitamaan. Ei hyvä. Onneksi on kuitenkin olemassa jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiainen (Jyrki Karttunen). Mies, joka positiivisella asenteella ja rautaisella ammattitaidolla hoitaa kaiken maailman joulutraumat ja stressit terapeuttisin keinoin unholaan. Kurkiaisen assistenttina toimii sädehtivä Joulun Taika (Emilia Nyman).

Emilia Nyman ja Jyrki Karttunen
Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Ketkä sitten kaipaavat eniten Kurkiaisen istuntoja? Minä ja muu yleisö. Kyllä, mutta vielä enemmän terapian tarpeessa ovat Pähkinänsärkijä (Jyrki Kasper), Lucia-neito (Heidi Naakka), Joulutonttu (Mikko Paloniemi), Joulukuusi (Tiina Peltonen), Mänkki, Tiernapoikien tähdenpyörittäjä (Katri Soini), Jouluenkeli (Leenamari Unho) sekä Joulupukki (Mikko Vihma). Kurkiaisen terapiassa availlaan joulukalenterin luukkuja ja pureudutaan yksitellen jokaisen ongelmaan. Ongelmavyyhtien ratkonnan ohessa yleisöä aktivoidaan myös. Yleisön edustajat saattavat joutua tai päästä näyttämölle tanssimaan. Välillä yleisö saa vastailla kysymyksiin ja heitellä pehmoleluja näyttämölle. Interaktivoidaan myös siten, että kun Kurkiainen huudahtaa ”Yes”, yleisö reagoi huutamalla ”Bravo, buu, shut up, never”. Aikuisten joulukalenterissa voi tapahtua oikeastaan mitä tahansa.

Jyrki Karttunen on mainio tapaus jouluterapeutin puvussa. Terapeutti, joka on imelääkin imelämpi, mutta tarvittaessa myös vaativa ja tiukka. Emilia Nymanin lauluääni hätkähdytti. Nainen laulaa upeasti, mutta paras osuus oli ehdottomasti se, kun Joulun Taika eli Emilia Nyman kiertää pyörivää näyttämöä ja itkeä vollottaa Ave Mariaa. Uskomatonta heittäytymistä. Heidi Naakan roolihahmon Lucia-neidon muuntautuminen alkuperäiseksi italialaiseksi Luciaksi oli hätkähdyttävää katsottavaa. Aikamoinen vamppi. Nainen omaa loistavien tanssitaitojen lisäksi mahtavia näyttelijänkykyjä. Entä sitten Jyrki Kasper, joka hermostuu ajatuksesta, että pitäisi imuroida. Olikohan joku kuvannut minua salaa, kun aletaan puhua imuroinnista?

Jyrki Kasper ja Heidi Naakka
Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri



Aikuisten joulukalenterin alkuperäiskonsepti ja -koreografia ovat Jyrki Karttusen käsialaa. Karttusen koreografiset taidot tulevatkin hyvin esiin esityksessä, jossa pääpaino on tanssimisessa ja liikkeessä ylipäätään. Täytyy myöntää, että fanitan Karttusta. Ihan jo sen takia, että pääsin seuraamaan Jeminan paluuta hyvin läheltä, mutta myös sen takia, että Karttunen osaa hommansa. Karttusella on tietysti tukenaan oiva työryhmä, joka koostuu Helsinki Dance Companyn mahtavista tanssijoista sekä Helsingin Kaupunginteatterin hienoista näyttelijöistä. Työryhmällä on lupa heittää omia ajatuksiaan ilmaan, jolloin esitykseen saadaan luultavasti paremmin moniulotteisuutta.

Oikeasti en oikein tiennyt, mitä odottaa, kun menin esitystä katsomaan, mutta ihastuin. Sateinen ja musta marraskuun ilta muuttui hetkessä kauniin kimaltavaksi joulupakettien ympäröimäksi maailmaksi. Annoin itselleni luvan heittäytyä mukaan kimaltelevaan maailmaan, vaikka vakavien stressiperäisten asioiden äärellä oltiinkin. Tykkäsin siitä, kuinka pienen näyttämön liikkuvaa katsomoa oli hyödynnetty siten, että osa, ehkä jopa suurin osa, katsojista seurasi esitystä näyttämön sivuilta, jolloin tuli tunne, että oli lähempänä itse esitystä. Pidin myös esityksen puvuista, valaistuksesta sekä musiikista. Eikä se piparitarjoilukaan esityksen loppuminuuteilla pieleen mennyt.

Leenamari Unho, Heidi Naakka, Katri Soini, Tiina Peltonen, Jyrki Kasper, Jyrki Karttunen, Mikko Vihma ja Mikko Paloniemi
Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri



Aikuisten joulukalenteria kannattaa mennä katsomaan, jos pitää tanssiteatterista. Esitystä voi mennä katsomaan myös ihan jo sen vuoksi, että näkee, kuinka huonosti jouluihmeillä menee. Ei ole helppoa heilläkään, jos ei ole aina meillä tavallisilla ihmisilläkään. Esitys ei kuitenkaan sovi lapsille, vaan on ehdottomasti suunnattu aikuisille.

Aikuisten joulukalenterin ensi-ilta oli Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 15.11.2017.

Rooleissa: Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Emilia Nyman, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Katri Soini, Leenamari Unho ja Mikko Vihma

Alkuperäiskonsepti ja -koreografia: Jyrki Karttunen
Ohjaus: Jyrki Karttunen/Kari Heiskanen
Dramaturgi: Sanna Niemeläinen
Valosuunnittelu ja lavastus: William Iles
Pukusuunnittelu: Laura Dammert
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala
Laulujen sovitus: Arttu Takalo
Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen
Koreografin assistentti: Johanna Elovaara

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.


26.11.2017

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Lukupiiri tarttui novellikokoelmaan, joka on saanut kiitosta ja ylistystä ainakin kirjablogimaailmassa. Mitä sitten tykkäsi lukupiirimme Harry Salmenniemen teoksesta Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala, 2017)? Täytyy myöntää, etteivät aivan auenneet novellit meille.

Salmenniemen novellikokoelma sisältää kolmetoista novellia. Osa novelleista pohjautuu joihinkin muiden henkilöiden kirjoituksiin. Esimerkiksi Uraanilamppu pohjautuu Juhani Ahon novelliin Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Uraanilamppu olikin lukupiirin mielestä yksi kokoelman selkeimmistä novelleista. Fantastinen salaatti puolestaan alkoi oivallisesti. Teki mieli lukea lisää, ja selvittää, mitä salaattiin tulisi, mutta hieman lisää luettua alkoi syöksykierre, joka ei ottanut loppuakseen. Salaattiin tuli kaikkea mahdollista. Itse jäin vain miettimään, kuinka ison tarjoiluvadin tuollainen salaatti vaatisi. Muiden lukupiiriläisten mielestä novelli oli kannanotto kaiken maailman ruokahifistelyihin.

Salmenniemi osaa kirjoittaa monella eri tyylillä, mutta onko se aina tarpeellista? Lukupiirin mielestä kieli oli eriskummallista monessa novellissa. Toisissa novelleissa oli tavanomaisempaa kieltä, mutta juonta ei tuntunut löytyvän. Kertomus -novellissa taidettiin mainitakin, ettei lukijan kannata hätäillä, jos ei ymmärrä lukemaansa, vaan antaa kielen viedä ja nauttia siitä. Siitä huolimatta lukupiiri ei aivan tässä onnistunut. Toisaalta novelli suorastaan nauratti, koska virkkeet olivat hienoja, mutta eivät tuntuneet mitenkään liittyvän edeltävään tai tulevaan virkkeeseen.

Novellissa Kaksi ihmistä kaupungissa oli käsinkirjoitettuja tekstikappaleita. Itselleni tuotti vaikeuksia lukea käsinkirjoitetut tekstit, joten luettavuus kärsi todella paljon. Lopulta annoinkin periksi ja harpoin kyseiset kohdat. Täytyy sanoa, että tällaista harppomista kohdalleni sattuu todella harvoin. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä näillä käsinkirjoitetuilla teksteillä haettiin?

Toiminta -novellissa oli reilut kaksi sivua tekstiä minuutin kestävästä heräämisestä. Saavutus sekin. Tässä pari lukupiiriläistä oli ajatellut Antti Hyryn Uunia, vaikka täytyy ainakin omalla kohdalla sanoa se, että Hyryn Uunin koin rentouttavana lukukokemuksena. Toiminta puolestaan ärsytti. Olisinkohan rentoutunut, jos tällaista tekstiä olisi ollut kokonaisen kirjan verran?

Kokoelman viimeinen novelli Maailma ja maailmat oli hyvä, vaikka lukupiiri ei pitänytkään siitä, että älykkäältä vaikuttavalle pikkupojalle valehdeltiin. Tässä yhteydessä lukupiiri myös keskusteli siitä, että novellista olisi saattanut saada enemmän irti, jos olisi lukenut novelliin pohjautuvan Teuvo Pakkalan novellin Veli.

Jos tarkemmin ajattelee, on Salmenniemi todellakin sohaissut muurahaispesää, koska lukupiiri kovasti kokoelmaa kummeksui. Yhden lukupiiriläisen mielestä Salmenniemen teksti on uutta ja hienoa kirjallista kerrontaa, josta nauttiakseen pitäisi olla lukenut hyvin laajasti yhtä ja toista kirjallisuutta, kuten myös tuntea muidenkin taiteenalojen tuotteita. Jotain sentään lukupiiri osasi yhdistellä tai ainakin kuvitteli niin. Kertomus -novellin kaksi aurinkoa muistutti mieleen Haruki Murakamin 1Q84, jossa taivaalla köllötteli kaksi kuuta.

Harry Salmenniemi on selvästikin monipuolinen kirjailija, mutta lukupiiri jäi kaipaamaan jonkinlaista punaista ja yhdistävää lankaa novelleille. Lukupiiri on kieltämättä perinteisemmän kirjallisuuden kannalla. Kokoelma oli siinä mielessä mainio, että lukupiiriläisillä riitti keskusteltavaa.

Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja kannattaa ottaa luettavaksi, jos haluaa haastaa itsensä lukijana. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3- (asteikko 1-5).



18.11.2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Kyllä minua lykästi, kun Helsingin Kirjamessuilla kohtasin Tuomas Kyrön kolmeen otteeseen. Bonnierin bloggaaja-aamiaisella Tuomas Kyrö oli yksi kirjailijavieraista. Tilaisuudessa Kyrö kertoi elokuussa ilmestyneestä kirjastaan Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY, 2017). Sain kirjan kotiin viemisiksi, joten kaunis kiitos kustantajalle.

Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias ukko, jolla on omat ja vankat mielipiteensä asiasta kuin asiasta. Miehen pojantytär on tullut isoisänsä luokse lukemaan ylioppilaskirjoituksiin. Mielensäpahoittaja alkaa kertoa tytölle Suomen tarinaa itsenäistymisestä lähtien vuosi vuodelta. Jokaiselle vuodelle on oma tarinansa joko Suomen – tai maailmanhistorian kannalta avattuna tai ihan vain pelkästään Mielensäpahoittajan oman elämän virstanpylväiden kautta katsottuna. Mielensäpahoittaja avaa sadan vuoden mittaisen tarinansa hyvin omapäiseen tyyliin. Hän tietää, kuinka asiat olisi pitänyt hoitaa tai kuinka niiden olisi pitänyt olla. Tytössä on selvästi isoisänsä piirteitä. Myös hänellä on omat mielipiteensä, jotka laittavat välillä jopa Mielensäpahoittajan miettimään omia ajatuksiaan.

Pidän siitä, millaiseksi Kyrö on luonut Mielensäpahoittajan. Mieheksi, joka ei muita kumartele, vaan kertoo rohkeasti oman mielipiteensä. Ei hyssyttele, eikä myötäile. Mielensäpahoittaja on rohkea. Mies, joka pysyy sanojensa takana. Kirjassa päästään myös hieman syvemmälle Mielensäpahoittajan ajatuksiin. Mielensäpahoittaja pahoittelee sitä, kuinka hänen suhteensa poikiinsa on jäänyt heikoille kantimille. Toisen pojan tyttäreen hän tuntuu tutustuvan paremmin kuin kumpaankaan poikaansa.

Mielensäpahoittaja on tämän aikakauden tuote. En tiedä, ovatko ihmiset vielä kyllästyneet Mielensäpahoittajaan. Itse en ole. Mielensäpahoittaja jaksaa naurattaa omalla vinksahtaneella tavallaan. Kyrön teksti on toteavaa ja terävää samanaikaisesti. Mielensäpahoittajan Suomi on myös yhdenlainen historiateos. Kirjasta löytyy aikakausille tärkeitä tapahtumia humoristisesti kirjoitettuna. Jos historia ei suuremmin kiinnosta, voisi tämän kirjan avulla kuitenkin jotain oppia.

Kirjamessujen bloggaajatilaisuudessa Tuomas Kyrö kertoi varastaneensa idean kirjaansa Günter Grassin kirjasta Minun vuosisatani. Kyrö kertoi myös, että Mielensäpahoittaja ymmärtää, että Suomen juhlavuotta juhlitaan, vaikka juhlimisessa keskitytäänkin vain sotavuosiin. Suomen historiassa on kuitenkin tapahtunut paljon muutakin merkittävää. Helsingin Kirjamessuilla presidentti Tarja Halonen haastatteli Tuomas Kyröä Aleksis Kivi lavalla. Haastattelua oli hauska kuunnella, mutta vielä nautinnollisemmaksi sen teki, kun luki kirjasta Mielensäpahoittajan ajatuksia naispresidentistä. 

Kirjaa voin suositella kaikille hieman vinksahtaneesta huumorista pitäville. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomi sopii mainiosti myös joulupukinkonttiin, ellei kirja jo aiemmin päätynyt esimerkiksi isänpäivälahjaksi.



16.11.2017

Roope Sarvilinna: Osuma

Helsingin Kirjamessuilla oli Bonnierin aamiaistilaisuus kirjabloggareille. Mielenkiintoinen tilaisuus, jossa maittavan aamiaisen äärellä bloggaajat pääsivät kuulemaan kirjailijoita laidasta laitaan. Mukana oli myös Roope Sarvilinna kertomassa romaanistaan Osuma (Tammi, 2017). Sain kirjan tilaisuudesta mukaani. Kirja vaikutti sopivan kevyeltä ja suhteellisen ohuelta ulkoilulukemiseen, joten olihan se otettava luettavaksi.

Andersin ja Monan tarinan pitäisi olla onnellinen rakkaustarina, mutta sitä se ei ole. On liikaa vaikenemista ja on Jakob. Jakob, jolla on missiona täyttää maailma tyttölapsilla. Jakobilla on vaimo Lea, joka tietää miehensä naisista ja suhteista syntyneistä tyttölapsista, mutta rakastaa silti miestään. Mona tutustuu Jakobiin nuoren naisen Isbahin kautta. Isbah on Jakobin ja Lean ottolapsi. Monalle ja Jakobille syntyy suhde, joka selviää aikanaan myös Andersille. Andersilla on menneisyys sotilaana, joten hänen on helppoa laittaa nahkatakkijengi Jakobin kintereille.

Roope Sarvilinna

Roope Sarvilinna kertoi bloggaajatilaisuudessa, että Osuma on kirja, joka pitää lukea hissukseen. Tämän allekirjoitan täysin. Osuma on kirja, joka vaatii lukijalta paljon tarkkaavaisuutta, vaikka teksti ei olekaan vaikeaselkoista. Jos olisin lukenut kirjaa iltalukemisena sängyssä, olisi mies, joka täällä asuu, keskeyttänyt lukemisen noin miljoona kertaa. Kissaa ulkoiluttaessa ihmisellä on aikaa ajatuksille, koska kissa, ainakin herra Karvajalka, keskittyy hiirenkoloihin, myyrien liikkeisiin ja rusakon korviin. Mitä muuta ihminen voi siinä samalla tehdä, ellei lukea. Sateetonta tietysti pitää myös olla. Osuma oli oiva kirja tähän, koska lukijana pääsin kirjaan todella hyvin sisälle. Ei tullut keskeytyksiä, vaan sain keskittyä kirjan sanoihin ja miettiä tarinan kulkua.

Onko kirjassa sitten tarina? On, mutta lukijan pitää itse löytää se. Sarvilinna ei päästä lukijaansa helpolla. Kirja etenee ja ei etene kronologisesti. Lukijan pitää tehdä itse oivalluksia, vaikka kirjassa kaikki kerrotaankin. Kirjan kieli on kauniin eleetöntä. Lyhyitä lukuja, joissa päästään kurkistamaan henkilöhahmojen pään sisälle. Paljon ajatuksia, vähemmän liikettä. Kirjan tunnelma on hieno, vaikka välillä ollaankin sotatantereella tai nahkatakkijengin pauloissa. Pidin myös siitä, kuinka Sarvilinna oli saanut mahdutettua suhteelliseen ohueen kirjaan niin paljon elämän kirjoa. Bloggaajatilaisuudessa kerrottiin, että Helsingin Sanomissa kirjasta on sanottu, että postmoderni on liian kulunut määritelmä Osumalle. Ei ollenkaan huonosti sanottu.

Roope Sarvilinna kirjoittaa pääsääntöisesti iltaisin. Täytyy ihailla miestä, joka tekee päivisin hienoa ortopedin työtä ja illalla saa tällaista jälkeä aikaiseksi. Mielenkiinnolla odotan kuulevani tästä miehestä enemmänkin. Odottaessani voin tietysti lukea Sarvilinnan ensimmäisen romaanin Kateissa.

Roope Sarvilinnan Osuma kannattaa ehdottomasti lukea, jos kaipaat hieman haastavampaa luettavaa.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.







12.11.2017

Teatterissa: Palkkamurhaajan painajainen

Jos haluaa heittää aivot narikkaan, kannattaa suunnistaa Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle katsomaan Francis Veberin kirjoittamaa näytelmää Palkkamurhaajan painajainen. Kyseessä on farssi, joka naurattaa ensihetkiltä loppuminuuteille asti.

Vierekkäisiin hotellihuoneisiin majoittuu kaksi täysin erilaista miestä. Toinen on palkkamurhaaja (Santeri Kinnunen), jonka tehtävänä on ampua hotellia vastapäätä olevasta oikeustalosta poistuva todistaja. Toisen huoneen asukki on itsetuhoinen valokuvaaja Frank Dyson (Iikka Forss), joka on joutunut vaimonsa hylkäämäksi. Kun huonepalvelija (Antti Peltola) astuu Frankin huoneeseen, löytää hän miehen henkitoreissaan. Huonepalvelija on tunnollinen työntekijä, joka ei jätä mitään puolitiehen. Onneksi huoneesta on väliovi viereiseen palkkamurhaajan huoneeseen. Ensiapua on haettava sieltä ja poliisi (Sauli Suonpää) kutsuttava paikalle. Palkkamurhaaja vedetään mukaan soppaan, joka ei ota päättyäkseen. Soppaa tulevat sekoittamaan myös Frankin ex-vaimo Laura Dyson (Sanna Saarijärvi) sekä hänen terapeuttinsa sekä nykyinen miesystävänsä Edgar Wolf (Jouko Klemettilä).

Antti Peltola, Santeri Kinnunen ja Iikka Forss
Kuva © Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri



Huh huh. Nyt oli kyllä sellainen farssi, ettei mitään rajaa. Iikka Forss ja Santeri Kinnunen, miljoonien ilmeiden miehet. Aivan uskomatonta naaman vääntelyä molemmilta miehiltä. Frank Dysonia esittävä Forss vetää mahtavasti hermoheikon ja epätoivoisen miehen roolin. Mies, joka on valmis ripustautumaan vaikka kenen tahansa kaulaan, jos sellainen tulee sopivasti tarjolle. Mies, joka janoaa ystävyyttä. Santeri Kinnunen puolestaan palkkamurhaajan puvussa on kylmäkiskoinen herra, joka ei ystävyyttä kaipaa. Ei keneltäkään. Ei varsinkaan pimahdusherkiltä valokuvaajilta. Palkkamurhaaja joutuu kokemaan kovia ja Kinnuselta vaaditaankin paljon, kun hänen roolihenkilönsä henkinen ja fyysinen tila heittävät yhtäkkiä kuperkeikkaa.

Sanna Saarijärvi, Iikka Forss ja Jouko Klemettilä
Kuva © Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri



Antti Peltola on mies, joka kirvoitti ensinaurut. Huonepalvelija, joka toimii täysin korrektisti ja ohjeiden mukaisesti kaiken sekamelskan keskellä, jaksaa naurattaa. Peltolan silmälasien kohennukset ja virallisuus ovat huippua. Jouko Klemettilä terapeutti Edgar Wolfina oli kaikessa lääketieteellisessä kauheudessaan varsinainen irvikuva. Tuollaisen terapeutin tai lääkärin pakeille, jos joutuisi, ei voisi kyllä yhtään tietää, mitä tuleman pitää. Frankin vaimoa näyttelevä Sanna Saarijärvi oli varsinainen domina. Pelottava, mutta silti Frankin rakastama nainen. Ja Sauli Suonpää. Sattuiko sinua? Eikös se pitäisi olla niin, että poliisi pamputtaa, eikä toisinpäin?

Komedioissa ja farsseissa on aina vaarana se, että jokin menee pahasti pieleen, eikä katsojia naurata ollenkaan. Ohjaaja Mika Eirtovaara on kuitenkin onnistunut työssään. Palkkamurhaajan painajainen naurattaa. Palaset ovat kohdillaan ja katsoja voi vain heittäytyä mukaan hullunmyllyyn. Näytelmässä on osattu hoitaa myös taitavasti kohtaukset, joissa molemmissa hotellihuoneissa tapahtuu samanaikaisesti jotain. Pidin myös Peter Ahlqvistin lavastuksesta, joka avasi katsojille näkymät molempiin, hyvin samankaltaisiin, hotellihuoneisiin. Hieman nuhjuisia huoneita, vaikka peruspuitteiltaan ihan toimivia. Riemastuttava yksityiskohta oli kuitenkin ilmastointikanavan luukku. Nehän ovat hotelleissa aina tuollaisia, pienillä ruosteläiskillä täplitettyjä tai sitten olen asustanut vain halvemman tason hotelleissa.

Sauli Suonpää ja Santeri Kinnunen
Kuva © Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri



Palkkamurhaajan painajainen on ehdottomasti näytelmä, joka sopii esimerkiksi pikkujouluporukoille. Tällaista hulluttelua on hauska katsella, kun muutenkin ollaan viihteellä. Ei oteta asioita liian vakavasti, vaikka näytelmässä toki vakavia aiheita taustalla onkin. Tämä näytelmä sopii muuten varmasti myös sellaisille, jotka eivät tavallisesti teattereissa viihdy. Näytelmä on hupaisa ja hervoton. Ei tarvitse todellakaan ajatella mitään syvällisiä. Puolitoista tuntia kuluu kuin huomaamatta.

Palkkamurhaajan painajainen sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 6.9.2017.

Rooleissa: Iikka Forss, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Antti Peltola, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää

Ohjaus: Mika Eirtovaara
Suomennos: Reita Lounatvuori
Lavastus: Peter Ahlqvist
Puvut: Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu: Kari Leppälä
Äänisuunnitelu: Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset: Jaana Nykänen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.


11.11.2017

Karin Slaughter: Hyvä tytär

Kustantaja lähetti minulle lokakuussa ihanan lukupaketin. Mukana oli Karin Slaughterin Hyvä tytär (HarperCollins Nordic, 2017). Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter on niin ikään ilmestynyt tänä vuonna. Virpi Kuusela on vastannut kirjan suomennoksesta. En ole aiemmin lukenut Slaughterin teoksia, joten tartuin ihanan paksuun kirjaan innolla.

Hyvän tyttären tapahtumat liikkuvat kahdessa eri aikakaudessa. Toisessa eletään nykyaikaa ja toisessa siirrytään muistoissa kaksikymmentäkahdeksan vuotta taaksepäin. Charlotte eli tuttavallisemmin Charlie työskentelee kotikaupungissaan Pikevillessa asianajajana. Charlien yhden yön suhde muuttuu painajaiseksi silmänräpäyksessä. Hän joutuu keskelle murhenäytelmää, kuten hänelle tapahtui kaksikymmentäkahdeksan vuotta aikaisemminkin.

Charlien isosisko Samantha eli Sam on hyvin menestyvä patenttilakimies, joka asuu New Yorkissa. Sisarusten välit eivät ole kunnossa, koska heillä on raskas yhteinen historia. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta aikaisemmin tytöt olivat nuoria murrosikäisiä tyttöjä. Heidän kotiinsa hyökkäsi kaksi miestä aseilla uhaten. Rytäkässä sisarusten äiti tapettiin raa’asti ja tytöt vietiin metsään. Sam loukkaantui tapahtumien aikana vakavasti. Charlie juoksi karkuun, mutta mitä oikeastaan tapahtui ja miksi Charlie haluaa Samin takaisin entiseen kotikaupunkiin. Syynä ei voi olla ainoastaan se, että sisarusten asianajajaisää on puukotettu.

Slaughterin dekkarissa on alusta lähtien jännitettä ilmassa, eikä mennyt pitkään, kun alkoi tapahtua kauheita. Todella kamalia asioita. Kauheudesta huolimatta ei kirjaa kyllä helposti malttanut laskea käsistään. Tähän täytyy muuten sen verran mainita, että mielestäni suomentajan taituruus näkyy esimerkiksi tällaisissa seikoissa, että kirjaan saadaan tietty tunnetila. Vaikka kirjassa elettiin kahdessa eri aikakaudessa, ei se haitannut lukemista, vaan aikakausien tapahtumat tukivat toisiaan ja antoivat lukijalle ymmärryksen, mistä oikeastaan oli kyse. Kirjan henkilöiden luonteet tulevat kirjassa hyvin esiin. Samin ja Charlien erilaisuudet lähestulkoon korostuvat kirjaa lukiessa. Pidin myös siitä, että vaikka kirja oli paksu, ja jo alussa alkoi tapahtua, ei kirja lässähtänyt loppua kohti. Kirjassa on aivan loppumetreille asti jännitettävää ja ehkä hieman pelättävääkin.

Kirjassa on monta teemaa. Perheen hajoaminen, koulusurma, pedofilia, hyväuskoisen henkilön harhautus, virkamiehen virheet. Traagisia teemoja kaikki, ja vaikka teemoja onkin useita, eivät ne himmennä kirjan loistokkuutta. Slaughter on hienosti tuonut jokaisesta teemasta kirjaan jotakin, vaikka selkeästi kärkeen nouseekin perheen hajoaminen ja sitä seuraavat ongelmat. Pidin etenkin siitä, että kirjassa ruodittiin paljon Samin ja Charlien suhdetta, vaikka kirja selkeästi onkin luokiteltavissa jännityskirjallisuuden pariin.

Olen nyt jakanut postauksissani muutamia joululahjavinkkejä ja tässä on taas yksi. Mahtava kirja dekkareiden ystävälle. Kannattaa lukea myös, jos pitää paksuista kirjoista, joissa riittää sivuja.

Kiitokset kirjasta lähtevät kustantajalle.




9.11.2017

Yhdellä sanalla

Minäkö keski-ikäinen? -blogin Tiialla oli hauska haaste blogissaan, jonka nyt toteutan. Alla oleviin kysymyksiin vastataan vain ja ainoastaan yhdellä sanala. Ei ehkä niin helppoa kuin kuulostaa.

1. Missä kännykkäsi on? Kirstulla
2. Puolisosi? Mies
3. Hiuksesi? Sekaisin
4. Äitisi? Ihana
5. Isäsi? Facebookissa
6. Suosikkisi? Kissa
7. Unesi viime yöltä? Rauhallinen
8. Mielijuomasi? Vesi
9. Unelmasi? Vapaapäivät
10. Missä huoneessa olet? Olohuoneessa
11. Harrastuksesi? Bloggaus
12. Pelkosi? Sairastuminen
13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Vapaapäivillä
14. Missä olit viime yönä? Sängyssä
15. Jotain, mitä sinä et ole? Täydellinen
16. Muffinsit? Mustikkaiset
17. Toivelistalla? Tiibet
18. Paikka, jossa kasvoit? Kerava
19. Mitä teit viimeksi? Ulkoilin
20. Mitä sinulla on ylläsi? Kotivaatteet
21. Televisiosi? Päällä
22. Lemmikkisi? Karvajalka
23. Ystäväsi? Hauskoja
24. Elämäsi? Kivaa
25. Mielialasi? Iloinen
26. Ikävöitkö jotakuta? Miiriä
27. Auto? Kulkuväline
28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Farkut
29. Lempikauppasi? Kukkakauppa
30. Lempivärisi? Punainen
31. Milloin nauroit viimeksi? Tänään
32. Milloin viimeksi itkit? Syksyllä
33. Kuka on tärkein läheisesi? Perhe
34. Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Työpaikka
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Työkaverit
36. Lempiruokapaikka? Äidillä

Ei ollutkaan ihan helpommasta päästä vastata kysymyksiin yhdellä sanalla. Ota haaste vastaan ja katso, kuinka vastaaminen sinulta luonnistuu.

Lunta odotellessa