Hannu Mäkelä: Musta on meri

Runohaaste vetelee viimeisiään ja nyt on viimeisen runokirjan postauksen aika tämän haasteen alla. Toivottavasti kuitenkin jatkan runojen lukemista. Tästä on auennut antoisa tie. Haasteen viimeisin lukemani runokirja on Hannu Mäkelän Musta on meri (Paasilinna, 2013). Tähän halusin tarttua ihan vain sen takia, että Mäkelän Muistan -teokset ovat ilahduttaneet minua suuresti.

Suomalainen mies on Venäjällä Volkonkan kylässä Mustanmeren äärellä. Vierellä on rakas. Runojen kautta mies katselee luontoa, omaa elämäänsä ja rakastettuaan. Runot ovat unenomaisia tulkintoja miehen elämästä ja irrallisuudesta. Mies peilaa myös omaa elämäänsä ystävien ja pois lähteneiden kautta. Tätäkö se on? Ikääntymistä. Ovatko kaikki suunnitelmat vaarassa sortua ja murtua? On kuitenkin rakas. Tärkeä ihminen, jolla on vieras kieli, mutta joka ymmärtää miestä jo pelkästä katseesta. On kuitenkin hetkiä, jolloin suhdekin on vaarassa kaatua. Kuinka kääntää kaikki siten, että matkaa voidaan jatkaa yhdessä tuumin? Elämä on samanaikaisesti raskasta ja rakasta.

Tykkään Hannu Mäkelän sanoilla leikittelystä. Kirjan runojen maailmaan on helppo heittäytyä. Kieli on kaunista ja puhuttelevaa. Kirjan runoista on myös löydettävissä tarina. Minulle tuli runoja lukiessa myös vahva tunne siitä, että Mäkelän on kirjoittanut runot omasta itsestään eli jonkinlaista omaelämäkerrallisuutta runoista löytyy myös. Voin tietysti olla täysin väärässäkin, mutta jotenkin Muistan -teokset ovat antaneet viitettä, että tällaisia runoja voisi miehen omasta elämästä löytyä.

Kirjan runot on luokiteltu sarjoihin ja ehkä sarjoittelu antoikin runoille enemmän ryhtiä ja yhtenäisyyttä, vaikka en voi kieltää, etteivätkö runot olisi puhutelleet ilman ryhmittelyäkin. Joka tapauksessa hyvin jäsenneltyjä. Tällaiseen runoteokseen on helppo tarttua sellaisenkin, joka lukee vähemmän runoja.

Hannu Mäkelän Meri on musta kannattaa lukea, jos pitää Mäkelän kirjoitustavasta. Tämä on hieno lukukokemus.

Avaat heti silmät ja katsot minuun,

kysyt pienellä unen raapimalla äänellä,

eikö minun tule lainkaan kylmä,

kun olen siinä hereillä ja mumisen.

Silti jatkan ja kaavin yhä vain kokoon

uuden kasan toivon ja lohdun sanoja,

joita kuitenkaan en millään kielellä

voi koskaan täysin osata.

Ote lainattu Hannu Mäkelän Musta on meri -kirjasta.

Hannu Mäkelän Musta on meri -kirjalla osallistun Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen. Kirjassa on runoja yhteensä 54, mutta haasteeseen kelpuutan vain 53 runoa, koska kirjan ensimmäinen runo on Mäkelän suomennos Aleksandr Pushkinin runosta. Muistaakseni runohaasteessa oli tarkoitus käsitellä vain suomalaista runoutta.

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Lukumaratonissa lukulistalla oli Hannu Mäkelän Muistan – Vapaus (Tammi, 2016). Kirjan lukemisen olin aloittanut jo aiemmin, enkä toiveistani huolimatta saanut kirjaa päätökseen lukumaratonin aikanakaan. Toisaalta, eihän tässä valmiissa maailmassa ole kiire minnekään, joten kirjan loppuun lukeminen tapahtui sitten, kun oli sen aika. Kirjan sain viime vuonna Helsingin Kirjamessuilta WSOY:n ja Tammen bloggariaamiaisella. Kaunis kiitos siis kustantajalle. Hieman harmittaa, että kirja on näin pitkään odottanut lukemistaan, koska pidin Mäkelän Muistan -sarjan edellisestä osasta paljon. Oli myös mukava huomata, että Vapaus -kirjan kansiliepeeseen oli osunut blogipostauksestanikin pätkä.

Hannu Mäkelä on jättänyt Otavan ja on aika ryhtyä oman elämänsä sankariksi. Tunne on vapautunut, mutta pelottava. Millä mies pärjää, kun ei ole enää säännöllisiä tuloja? Nopeasti tekstiä kuitenkin alkaa syntyä ja kirjoja siinä samalla. Onko elämä kuitenkaan auvoista vapaana miehenä? Ulkomaanmatkoja tulee ja menee. Mäkelä huomaa, että aika usein matkat ovat alkoholihöyryistä sekoilua. Alkoholia kuluu muutenkin reippaamman puoleisesti etenkin, kun masennusta pukkaa päälle. Mutta kun Mäkelä päättää lopettaa juomisen, tapahtuu se todellakin kertaheitolla ja melkoisen yllättäenkin. Naisasioissa Mäkelällä on käynyt onni tai onnettomuus. Riippuu siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Vaimoja on nimittäin matkaan mahtunut monta. Mäkelän vapauden vuodet täyttyvät yhä uusista kirjoista ja ulkomaanmatkoista. Kaikesta voi oppia jotain uutta ja kiehtovaa.

Olen mykistynyt. Pidin kirjasta todella paljon. Mäkelän teksti on hienoa suomen kieltä. Hieman välillä sanoilla leikittelyä, mutta tarinassa pysyttäydytään kuitenkin. Hannu Mäkelä kuvaa elämäänsä hyvin laajalti. Ei säästellä lukijaa asioilta, joita ihmiset yleensä pyrkivät peittelemään, vaan kerrotaan esimerkiksi alkoholismista ja masennuksesta rehellisesti mitään kaunistelematta. Kirjan matkakertomukset antavat kirjaan oman suolansa. Hienoja ja värikkäitä matkoja erilaisine muistoineen. Nautin myös paljon siitä, kuinka Mäkelä esittelee L. Onervan elämää. Tekee mieli tarttua Mäkelän Eino Leinosta ja Onervasta kirjoittamaan kirjaan Nalle ja Moppe. Mielenkiintoista oli myös lukea, kuinka Casanova alkoi kiehtoa Mäkelää enemmän ja enemmän.

Kirjan nimi Vapaus on monitasoinen. Vapaus on ilman muuta vapautta olla ilman jokapäiväistä palkkatyötä toisen palveluksessa. Voin nähdä vapauden myös siinä, että Mäkelä muutti Sitarlaan asumaan erotessaan pitkäaikaisesta elämänkumppanista, eikä muuttanut Sitarlasta, vaikka uusia aviopuolisoita tuli vuosien vaihtuessa vastaan. Vapautta on myös se, kuinka Mäkelä osaa ottaa ulkomaanmatkoilta irti sen, mikä häntä itseään kiinnostaa. Ei tarvitse mennä turistirysästä toiseen, vaan voi tehdä matkasta aivan omanlaisensa. Vapautta on sekin, että uskaltaa sanoa lääkärille vastaan ja hakea lääketieteellistä hoitoa vasta sitten, kun se itsestä siltä tuntuu. Elämä on myös vapautta valita, tarttuuko prosenttipitoiseen juomaan vai ei. Mäkelän sanoja lainatakseni vapaudessa olet vastuussa itsellesi.

Vapaus on Muistan -sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjamessujen bloggariaamiaisella Hannu Mäkelä kertoi olevansa onnellinen, että sarja vihdoin loppui. Hän kertoi myös, että omat muistamiset ovat omaa totuutta. Itsestään on helpompi kirjoittaa rehellisesti kuin muista. Vapauden aikana Mäkelällä on ollut vähemmän rahaa käytössään, mutta hän on ollut paljon onnellisempi. Tätä tunnetta hän ei olisi halunnut vaihtaa mihinkään. 

Vapaus on elämänmakuinen kirja. Hannu Mäkelän elämä on ollut rikas, ja toivottavasti se on sitä myös jatkossa. Vapautta suosittelen lämpimästi kaikille, jotka pitävät muistelmien lukemisesta.

Uusintana Hannu Mäkelä: Muistan – Otavan aika

Tuli hehkutettua sen verran paljon lukupiiriläisille lukemaani Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika (Tammi, 2015), että osa lukupiiriläisistä halusi lukea kirjan lukupiirikirjana. Eihän siinä mitään. Kirja lukulistalle. Itse en nyt heti kirjaan uudestaan tarttunut muuta kuin selatakseni kirjan parhaimpia kohtia. Kirkes-kirjastoissa kirja on edelleen hyvin suosittu. Tällä hetkellä vain yksi kirja odottaa lukijaansa yhden kirjaston hyllyllä.

En nyt kerro tarkempaa kuvausta Otavan ajasta, koska olen kirjasta jo aiemmin postannut, vaan keskityn siihen, mitä lukupiiriläiset kirjasta pitivät. Kirjasta pidettiin erittäin paljon. Kirjasta löydettiin paljon tartuntapintaa ja monesta asiasta oltiin samaa mieltä Mäkelän kanssa, vaikka lukupiiriläisillä ei olekaan iloa tuntea kirjailijaa henkilökohtaisesti. Kirjasta kirposi paljon lukumuistoja. Lisäksi yhdelle lukupiiriläiselle tuli omia muistoja kirjapainotyöstä sekä Uudenmaankadusta, jolla lukupiiriläinen oli asunut 80-luvulla. Tuttua kuulemma oli vanhan ajan kirjapaino-ongelmat ladonnassa.

Ajankuvaukset olivat kirjan parhaimmistoa. Oli kuin olisi ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tapahtumia. Eräs lukupiiriläinen kertoi, että kirja toi elävästi mieleen seitsemänkymmentäluvun taistolaistyötoverit. Postasin jo aiemmin, kuinka vasta kirjan myötä itse ymmärsin taistolaisuuden voimakkuuden ja radikaaliuden.

Lukupiiriläiset tykkäsivät Mäkelän tavasta kertoa kirjailijoista. Osa kirjailijoista vaikutti vähän vinksahtaneilta tai osa jopa vastenmielisiltä. Useat kirjailijat olivat kuitenkin mielenkiintoisia, kuten esimerkiksi Samuli Paronen. Antti Hyrystä ja Alpo Ruuthista lukija sai erittäin sympaattisen kuvan. Kirja antoi myös joitain perusteluja esimerkiksi Helena Anhavan suhteellisen vähäiseen suosioon. Otavan aika toi myös mieleen kirjailijoita, jotka olivat syystä tai toisesta päässeet vuosien saatossa unohtumaan. Paavo Haavikkoa Mäkelä ensin jumaloi, mutta vähitellen Haavikko tippui jumaluuden valtaistuimeltaan tavallisten kuolevaisten joukkoon myös Mäkelän mielestä. Haavikosta lukija sai kuvan hyvin surullisesta tapauksesta. Jarkko Laine oli ristiriitainen hahmo. Aluksi mies oli hauska ja rento, mutta myöhemmin välit katkesivat Mäkelään täysin.

Otavan aika on myös herkullinen paljastuskirja. Ainakin lukupiiriläiset tunsivat vastenmielisyyttä muutaman kirjailijan vaimoon tai muusaan. Näistä mainittakoon Nadja Pyykkö ja Mia Berner. Toisaalta lukupiiriläiset keskustelivat, oliko kirjassa mukana hiven naisvihaa vai pelkästään persoonan synnyttämää inhoa. Yksi lukupiiriläinen kertoi, että oli päätellyt Pentti Saarikosken elämäkerrasta, että Mia Berner olisi antanut miehelle vähän lisää luomisaikaa.

Mäkelän kuvaukset kirjallisuusmatkoista olivat hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa. Syntyi kunnon kuvauksia, kuinka 70-luvulla matkustettiin. Matkat tuntuivat olevan etenkin aikamoista resuamista ja viinanhuuruista menoa. Aina ei päästy edes itse aiheeseen, vaan matka saattoi menmä suoraan hyväntekeväisyydelle.

Lukupiiriläiset olivat sitä mieltä, että Hannu Mäkelän Otavan aika antoi sysäyksen lukea muutkin Muistan –sarjan kirjat. Hannu Mäkelän elämä alkoi kiinnostaa, etenkin isä-suhde ja ne lukuisat vaimot. 

Lukupiiri palkitsi kirjan 4½ tähdellä (asteikko 1-5).

Hannu Mäkelä: Muistan – Otavan aika

Nyt tuli luettua jotain, jota matustelen vielä pitkään ja hartaasti. Viime marraskuussa Kansallisteatteri, Tammi, WSOY ja Johnny Kniga järjestivät Bloggariklubi-illan, josta sain hienon teatterinautinnon, taiteilijatapaamisten ja Supisen teoksen lisäksi kotiin viemisiksi Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika (Tammi, 2015). Hannu Mäkelä oli myös itse Bloggariklubilla kertomassa teoksestaan. Minulla kirja hieman odotti lukemista, koska piti lukea muita kirjoja pois tieltä, mutta kun Otavan aika kerran tuli avattua, ei sitä olisi mielellään käsistään laskenut. Kirkes-kirjastoissa kirja näyttää olevan hyvin kierrossa, vaikka pienellä onnella kirjan saattaa saada lainatuksi suoraan hyllystä.

Hannu Mäkelän Otavan aika on kirjailijan muistelmateos työvuosistaan Otavassa. Mäkelä aloittaa vuonna 1967 Otavassa kustannustoimittajana. Otava on nuoren miehen unelmatyöpaikka, jonka vetovoimaa ei vähennä yhtään se, että yrityksen vetäjänä toimii miehen arvostama runoilija Paavo Haavikko. Haavikko on pestattu Otavaan taloudelliseksi pelastajaksi, koska Otavan talouspuoli on hyvin heikoilla kantimilla. Kustannustoimittajan työssään Mäkelä läpikäy satoja ja satoja käsikirjoituksia, joita useimmiten joutuu palauttamaan, mutta välillä käsikirjapinosta löytyy helmiä. Näiden helmien kirjoittajista Mäkelä kertoo kirjassaan tarkemmin.

Otavan ajassa laaja kirjailija- ja runoilijakattaus on ilman muuta parasta antia. Osasta kirjailijoista tulee Mäkelälle todellisia ystäviä, kuten Antti Tuurista ja Erno Paasilinnasta. Hauskaa oli lukea etenkin, kuinka Hannu Mäkelä löysi Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari). Entä sitten tarinat Arto Melleristä ja Pentti Saarikoskesta. Kirja muistutti myös useista sellaisista kirjailijoista, jotka olivat itseltäni jääneet unohduksiin, kuten Tytti Parras ja Alpo Ruuth. Mäkelä on saanut hyvin vangittua jokaisesta henkilökuvauksesta henkilön erityispiirteet ja –tavat. Melkoisen kirjavaa joukkoa kirjassa esitelläänkin. On alkoholiongelmaista, on erakkoa ja on muuten vain erikoista henkilöä. Surullista oli lukea, kuinka moni kirjan henkilöistä oli jo siirtynyt ajasta iäisyyteen ja usein jonkin vakavan sairauden nujertamana.

Myös ajankuvaukset ovat kirjassa loistavia. Itse ainakin koin paluun 1970-luvulle, vaikka siihen aikaan lapsi olinkin. Silloin kaikki oli jotenkin mutkattomampaa. Ei ollut tietokoneita, ei kännyköitä. Mielenkiintoista oli myös lukea 1970-luvun taistolaisuudesta. En ollut aiemmin ymmärtänyt, kuinka voimakasta taistolaisuus on ollut. Bloggariklubilla Mäkelä kertoi, että Otava oli outo ja erikoinen yritys. Varmasti Otava on tätä ollut, mutta kirjassa kerrotuista työpaikan sisäisistä ristiriidoista, juoruajista ja kiipeilijöistä tuli mieleeni, ettei ole kauaksi tästä edetty. Edelleen lähes joka työpaikalla taitaa olla jotenkin hyvin tyypillistä tällaiset ilmiöt.

Mäkelän tapa kertoa on mahtavaa ja hersyvää, mutta kynä osaa olla myös piikikkään terävä ja suora. Mäkelä ei kieltä säästele, vaan kertoo asiat siten, kuinka on asiat itse kohdannut. Vaikka kirja onkin oikea tiiliskiviteos, lukee sen mielellään. Tarinat vetävät mukaansa ja teksti on hienoa suomen kielen taidonnäytettä. Pidän kirjaa myös eräänlaisena tietoteoksena mehukkaine juttuineen. Kirjaa voisi hyvinkin luettaa lukiolaisilla suomen kielen tunneilla, koska kirjassa on esitelty hyvin laaja skaala suomalaisia kirjallisuuden vaikuttajia.

Otavan aika on Mäkelän neljäs muistelmateos. Seuraavaksi ilmestyy Muistan – Vapaus, joka kertoo Mäkelän Otavan jälkeisistä vuosista vapaana kirjailijana. Täytyy myöntää, että itselleni heräsi mielenkiinto lukea muistelmasarjan aiemmin ilmestyneetkin kirjat.

Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika –kirjaa suosittelen luettavaksi, jos haluaa kurkistaa kirjailijakulisseihin, tai jos on kiinnostunut erityisesti suomalaisesta kirjallisuudesta.

Kirjalle annan tähtiä 5 (asteikko 1-5).

Lopuksi vielä Hannu Mäkelän sanoin: ”Hyvä kirjallisuus pysyy aina.”

Kiitos Bloggariklubille ja Tammelle mielettömästä kirjalahjasta.