Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

Mitä yhteistä on Greta Garbolla, Miina Sillanpäällä ja Renée Zellwegerillä? Ei mitään. Väärä vastaus. Oikea vastaus on, että kaikki naiset ovat olleet tai ovat lapsettomia. Sain mielenkiintoisen kirjatarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Neferiti Malaty kysyi, kiinnostaisiko minua lukea hänen kirjoittamansa kirja Ei äitimateriaalia (Reuna, 2018). Kirja, joka kertoisi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Ilman muuta tällainen aihe kiinnosti, joten kiitos Nefertitille ja kustantajalle.

Vapaaehtoinen lapsettomuus. Mitä se on? Se on sitä, ettei henkilöllä ole lasta, eikä hän ole sitä ajatellut hankkia. Hän ei ole myöskään aktiivisesti yrittänyt tulla vanhemmaksi. Vela on vapaaehtoisesti lapseton. Vela voi olla nainen, mies tai muun sukupuolinen. Tietysti nainen joutuu pahimpaan paineeseen lapsettomuuden kanssa. Sukulaiset ja ystävät utelevat, milloin lapsia tulee. Jos nainen vastaa, ettei halua lapsia, hänelle naureskellaan ja kerrotaan, että mieli muuttuu vanhetessa. Historia on sellainen, että nainen on luotu äidiksi. Jos näin ei ole, on hänessä jotain pahasti vialla. Vapaaehtoinen lapsettomuus on puhutteleva aihe.

Nefertiti Malaty käsittelee kirjassaan vapaaehtoista lapsettomuutta laajasti. Kirjassa on kahdeksantoista naisen tarinat vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Tarinat ovat kiehtovia ja erilaisia. Yhdistävä tekijä on usein pelkästään vapaaehtoinen lapsettomuus. Kirjan tarinoiden kertojissa on naisia, jotka kertovat työskentelevänsä nuorten tai lasten parissa, mutta eivät silti kaipaa omaa lasta. On myös ihmettelyä siitä, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluvien lapsentekoaikeita taivastellaan, mutta samaan aikaan kaikenlaiset heteroparit saavat lisääntyä rauhassa, jopa vahingossa. Tarinoista sain myös sellaista tietoa, että lapsettomuuden voi valita luonnonsuojelullisista syistä. Maapallon nykyinen ihmismäärä on liiallinen maapallon kantokyvylle. 

Nefertiti Malaty kirjoittaa kirjassaan, että on huomannut, kuinka politiikassa perheettömien asia ei ole esillä. Tämä on aivan totta. Olisiko tässä jotain mietittävää poliitikoille tulevia eduskuntavaaleja ajatellen? Itse en ole millään tavoin aktiivinen politiikan suhteen, mutta voisihan tästä heittää kysymyksen tai kaksi esiin, kun puoluetoverit eri puolueista lähestyvät turuilla ja toreilla vaalien lähestyessä. Luulen, että monikaan ei ole ajatellut koko asiaa. Tavallisestihan status on lapsiperheiden hyvinvoinnissa.

Lapsettomia ihmisiä pidetään monesti hieman outoina. Täytyyhän heissä jotain vikaa olla, jos ei ole lapsia siunaantunut. Saati sitten se, että jos ihminen asuu yksinään. Täysin toivoton tapaus. Yhteiskunta luo ihmisille muotteja, joihin kaikkien pitäisi asettautua. Jos näin ei käy, olet tavallaan yhteiskuntakelvoton. Lapsettomuus saattaa aiheuttaa myös syrjintää ja porukasta pois putoamista. Kun ystävät alkavat vähitellen vakiintua ja hankkia lapsia, on se lapsettomalle usein merkki siitä, ettei enää kuulu samaan piiriin. Intressit alkavat olla täysin erilaiset, eikä lapsettomalle henkilölle osata enää puhua.

Itselläni ei ole lapsia, mutta se ei ole ollut minulle ikinä mikään ongelma. Ei minulla ole ollut mitään tarvetta perustaa perhettä ja hommata lapsi tai kaksi, vaikka minulla ei lapsia vastaan mitään olekaan. Mietin monta kertaa lukiessani, kuulunkohan minäkin samaan ryhmään kuin vapaaehtoisesti lapsettomat. Minua nauratti, kun kirjassa kerrottiin, että vapaaehtoisesti lapsettomat ovat usein keskittyneet kotileikkien sijaan barbien vaatteisiin ja pehmoleluihin. Itselläni meni juuri näin. Minulla oli ties kuinka monta nukkea, joilla en ikinä tykännyt pahemmin leikkiä. Sen sijaan barbit ja etenkin barbien kauniit vaatteet kiinnostivat. Pehmoeläimet olivat ihania ja ovat sitä muuten vielä tänä päivänäkin. Olenkohan ollut koko elämäni vela tietämättäni?

Neferiti Malatyn Ei äitimateriaalia luokitellaan tietokirjaksi, mutta kirja ei ole missään tapauksessa raskasta luettavaa. Kirja on täysin erilainen ja hieno kokonaisuus aiheesta, josta yleinen olettamus on, että kaikki haluavat lapsia.

Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki

Vielä riittää viime vuoden luettuja ja postaamattomia kirjoja. Postailen näitä aina välillä, kun on sopiva hetki. Jasu Rinneojan Kaunon ja Sutkin (Reuna, 2017) sain viime syksynä Helsingin Kirjamessuilta Reunan ja Selkokeskuksen bloggaajatilaisuudesta, jossa opin paljon uutta ja hienoa tietoa selkokirjoista.

Kauno ja Sutki on kaksiosainen kirja. Kirjan ensimmäisessä osassa eronnut Maija saa talonmies Kaunolta yllättävän ehdotuksen. Kauno pyytää häntä kanssaan kesämökille juhannukseksi. Vaikka Maija hieman ihmettelee ehdotusta, vastaa hän silti myöntävästi. Haavekuvat ihanasta juhannuksesta kesämökillä saavat nopeasti karmean lopun. Kesämökkielämä on jotain aivan muuta, mitä Maija odotti. Ampiaisia ja kyykäärme, eikä ilmakaan ole kauniin aurinkoinen. Ruokakin on melko yksipuolista. Juhannuksen aikana Maija kuitenkin oppii paljon asioista Kaunosta. Mies on aivan toista maata kuin hänen exänsä Sutki, mies joka istuu vankilan kaltereiden takana.

Kirjan toisessa osassa Maijan entinen mies Sutki on karannut vankilasta. Maija tietää odottaa pahinta. Sutkilla ei ole muuta paikkaa kuin pyrkiä Maijan luo. Maija ei kestä ajatusta epävakaasta ex-miehestä. Onneksi Kauno sattuu paikalle ja hänellä on ratkaisu tähänkin ongelmaan. Maija voisi yöpyä Kaunon luona, johon ajatukseen Maija tarttuu ilomielin. Sutki on ovela mies, eikä aikaakaan, kun hän on Kaunon ja Maijan kintereillä.

Kauno ja Sutki on selkokirja, joten se on helppolukuinen. Virkkeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirjan tarinat on kirjoitettu huumoripohjalta ja hauskoja ne ovatkin. Pidin myös siitä, kuinka Rinneoja oli saanut Kaunoon ja Sutkiin kuvattua heidän erityispiirteensä. Kirjan henkilöhahmot tuovatkin ehdottomasti tarinoihin sen oman jujunsa. Kirjassa on osittain piirroskuvitusta, joka auttaa henkilöitä, jotka tarvitsevat avukseen selkokirjallisuutta, hahmottamaan tarinaa.

Jasu Rinneoja tunnetaan paremmin dekkarikirjailijana. Bloggaajatilaisuudessa hän kertoi, että kun kustantajalta tuli tilaisuus kirjoittaa selkokirja, hän halusi heittäytyä tähän mukaan, koska näki tässä selkeän itsensä kehittämisen mahdollisuuden. Rinneojan mukaan selkokielen kirjoittaminen on vaativaa. Tekstiä on työstettävä moneen kertaan, jotta siitä tulisi selkokielistä. Rinneoja kertoi myös, että tarinan jäsentämiseen selkokirjan kirjoittaminen vaikuttaa, mutta ei juoneen. Hän myös sanoi, että haluaa jatkossakin kirjoittaa selkokirjoja muun kirjoittamisen ohella.

Jasu Rinneojan Kauno ja Sutki kannattaa lukea, vaikka ei selkokirjallisuutta tarvitsisikaan. Tarinat ovat mukavia irtiottoja arjesta. Kirjaa voisin suositella myös nuorille pojille tai miehille, joilla on lukuvaikeuksia.

Kustantajalle lämpöiset kiitokset kirjasta.

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli

Osallistuin Helsingin Kirjamessuilla Reuna-kustantamon ja Selkokeskuksen bloggaritilaisuuteen, jossa kerrottiin selkokirjoista. Tilaisuudesta sain mukaani pari selkokirjaa. Aloin muka lukea toista saamaani selkokirjaa jo aiemmin kissaulkoilulla, mutta aina tuli jokin keskeytys, eikä kirja edennyt lainkaan. Toisaalta hyvä, koska itsenäisyyspäivä oli tälle kirjalle kuin tehty. Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli (Reuna, 2017) kertoo talvisodasta kotirintamalta nähtynä.

Hilkka on 19-vuotias nuori nainen. Hän saa syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan, jonne hän alkaa kirjoittaa muistojaan. Hilkan isä ja veli lähtevät ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kertausharjoitukset muuttuvat kuitenkin jossain vaiheessa täydeksi sodaksi Neuvostoliittoa vastaan. Hilkan ja hänen äitinsä päivät maatilalla ovat työntäyteisiä. On tehtävä miestenkin työt. Näiden lisäksi rintamalla olevia miehiä on muistettava esimerkiksi lämpöä antavilla käsitöillä, leivillä ja korpuilla. Hilkalla on myös mielitietty, jota hän rintamalta kaipaa.

Bloggaajatilaisuudessa opin, että selkokirjojen tekstin täytyy olla helppolukuista ja virkkeessä saa olla enintään neljätoista sanaa. Knuuttilan kirja on varmasti lunastanut lupauksensa. Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja teksti helposti ymmärrettävissä olevaa. Pidin myös siitä, kuinka Knuuttila oli saanut kirjaan oikeanlaisen tunnelman. Itsenäisyyspäivänä kirjaa lukiessa tuli vielä syvempi kiitollisuus sotaveteraaneja kohtaan. Kirja kuvaa kotirintaman arkea taidokkaasti, mitään asioita kiillottelematta. Kotirintamalla arkiset asiat veivät ihmisiä eteenpäin, vaikka huoli ja murhe läheisistä olikin kova. Pidin myös siitä, kuinka Knuuttila oli tuonut kirjaan rakkaustarinan.

Sanna-Leena Knuuttila kertoi bloggaajatilaisuudessa, että hän halusi kertoa kirjan avulla Suomen historiasta kaikille. Heikko lukutaito ei saa olla esteenä sille, ettei voi tietää historiastamme mitään. Knuuttila kertoi, että hän haluaa jatkaa selkokirjojen kirjoittamisesta, ja etenkin historian saralla on paljon annettavaa.

Selkokirjat on tarkoitettu lähinnä henkilöille, joilla on neurologisia syitä, ikäihmisille sekä suomea opiskeleville henkilöille. Itse voisin lisätä listaan lapset ja nuoret, joilla on vaikeuksia ymmärtää lukemaansa, vaikka lukea osaisivatkin. Mielestäni selkokirjoja voisi hyvinkin ottaa koulujen kirjastoihin tällaisia tapauksia varten. Reuna-kustantamon Tarja Tornaeus olikin sitä mieltä, että selkokirjat kuuluvat kaikille. Olin muuten hyvin hämmästynyt kuullessani, että Suomessa on noin puoli miljoonaa ihmistä, jotka tarvitsevat selkokirjoja.

Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli kannattaa lukea, vaikka ei selkokirjoja tarvitsisikaan. Tarina on hieno kuvaus suomalaisesta elämästä talvisodan aikana.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta. 

Huomasin muuten, että tästä postauksesta ei ainakaan tullut selkokielinen. Selkokieli on aivan oma taitolajinsa.

Perjantaina Helsingin Kirjamessuilla

Oli tarkoitus mennä Helsingin Kirjamessuille vain lauantaina, koska työt. Sitten tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Perjantaille oli luvaksi pari mielenkiintoista bloggaajatilaisuutta, joten laitoin kerrankin harrastukseni muun elämän edelle. Ensin siis harrastus ja sitten vasta työ. Ainakin tänään ja se kyllä kannatti. Maanantaina voi kyllä olla tuskanhiki töissä, mutta kerran täällä vain ollaan. Joskun on vain osattava irrottautua ja heittäytyä hetken vietäväksi.

Ennen bloggaajatilaisuuksia kiertelin kirjamessuilla aistimassa messujen yleistunnelmaa. Messuhallissa pyöri paljon koululaisia. Nostan hattua opettajille, jotka tuovat oppilaansa kirjamessuille, mutta kritisoin sitä, kuinka koululaiset valtaavat kaikki messuhallin istumapaikat. Kirjamessut vetävät kuitenkin puoleensa paljon ikääntyneitä tai kenties sairaitakin, jotka oikeasti tarvitsisivat välillä istumapaikkaa, jotta saisivat levähdettyä. No niin. Tämä oli postauksen kriittinen osuus. Mitä muuta aistin messuhallista. Kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Hyviä tarjouksia ja iloisia ilmeitä. Useamman kirjailijahaastattelunkin ohitin. Pieniä ja isoja kirjakustantamoita. Antikvaarinen osasto. Lastenkirjoja, dekkareita, tietokirjoja. Kirjamessuilta löytyy varmasti jokaiselle jotakin. Huomenna aion syventyä asiaan tarkemmin, koska lauantaina aion viettää messukeskuksessa koko päivän.

Perjantain ensimmäinen bloggaajatilaisuus oli Innon ja Aulan Syksy. Tilaisuus alkoi iloisen tanskalaisen Lone Theilsin haastattelulla, jossa kirjailija kertoi uutuusdekkaristaan Runoilijan vaimo (Aula & Co, 2017). Kirja on Nora Sand -sarjan itsenäinen jatko-osa. Itse en ole ensimmäistä Nora Sand -kirjaa Kohtalokas merimatka lukenut, mutta jos Runoilijan vaimo kolahtaa, niin varmasti luen ensimmäisenkin osan. Jostain syystä pohjoismaiset dekkarit ovat vain niin kiinnostavia. Luke Hardingin Vaiennettu (Into, 2017) perustuu tositapahtumiin, jossa Alexander Litvinenko myrkytettiin kuoliaaksi Lontoossa vuonna 2006. Kirja on tosielämän trilleri. Kauhea ja traaginen, mutta pakkohan tämäkin kirja on lukea, jos vaikka ymmärtäisi asioista enemmän. Toivottavasti kirjan lukemisen jälkeen ei kuitenkaan tarvitse pelätä enemmän. Kolmas kirjailijavieras oli suomalainen Laura Gustafsson, joka on kirjoittanut omakohtaisen kaunokirjallisen teoksen Pohja (Into, 2017). Kirjassa käsitellään masentuneisuuden ja piilorasistisuuden pohjasyitä. Asioita ei yritetä ratkoa, koska ensin on selvitettävä asioiden juurisyyt. Eräs bloggari vihjasi, että kirja on todella hyvä. Tilaisuuden viimeisen kirjailijavieraan saapumista jännitettiin viimeiseen saakka. Arne Dahl ehti kuitenkin paikalle. Myöhästymisen syy oli kuulemma ruotsalaisessa lentoyhtiössä. Tämä aiheutti riemastusta suomalaisessa bloggaajayleisössä. Arne Dahlin Rajamaat (Into, 2017) aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka keskushenkilöinä ovat Sam Berger ja Molly Blom. Tiivistunnelmaisessa kirjassa etsitään kenties Ruotsin ensimmäistä sarjamurhaajaa. Hui.

Tiukan tunnin jälkeen oli puolisen tuntia aikaa virkistäytyä. Tämän jälkeen alkoi päivän toinen bloggaajatilaisuus. Reuna ja Selkokeskus kertoivat selkokirjoista. Selkokeskuksen Ari Sainio kertoi, että selkokirjat ovat kirjoja, joissa on helpompaa tekstiä niille, jotka sitä tarvitsevat. Selkokirjojen kohderyhmiä ovat henkilöt, joilla on neurologisia syitä, ikäihmiset sekä suomea opiskelevat henkilöt. Sainio kertoi myös, että Suomessa on noin puoli miljoonaa ihmistä, jotka tarvitsevat selkokirjoja. Hirvittävän iso luku. Reuna-kustantamon Tarja Tornaeus oli sitä mieltä, että selkokirjat on muutettava valtakirjoiksi. Tilaisuudessa olivat paikalla myös kirjailijat Sanna-Leena Knuuttila ja Jasu Rinneoja, jotka ovat kirjoittaneet selkokieliset kirjat. Knuuttilan Ne lensivät tästä yli (Reuna, 2017) on päiväkirjamainen kirja kotirintamalta talvisodan aikaan. Rinneojan Kauno ja Sutki (Reuna, 2017) liikkuu huumoripohjalla. Kirjassa on kaksi erillistä tarinaa, mutta samat päähenkilöt. Onko ilmassa rakkautta vai miesten välisiä kahnauksia? Tilaisuudessa oli myös mukana noin kaksi vuotta Suomessa asunut Alexandra Schibleva (anteeksipyyntöni, jos nimi on väärin kirjoitettu). Alexandra on opiskellut suomen kieltä noin viisitoista kuukautta. Hän oli lukenut molemmat kirjat, ja hänellä olikin kirjailijoille monta kysymystä esitettävänä. Täytyy sanoa, että oli todella mielenkiintoinen tilaisuus. Tunsin selkokirjat entuudestaan nimeltä, ja joskus kirjastossa olin jotain kirjaa selaillutkin, mutta tämän tilaisuuden myötä opin monta uutta asiaa.

Tässä vaiheessa päivää oli jo iltapäivä. Päätin, että kierrän vielä Viini ja Ruoka -tapahtuman. Oi joi, mitä herkkuja. En sortunut muuhun kuin Forsmanin teehen, koska haudutettava tee oli lähes lopussa ja messuilla oli kattava valikoima erilaisia teesekoituksia. Luulen kyllä, että huomenna kirjamessuilujen ohessa tulee jälleen käväistyä täälläkin. Juustot ja Lindtin suklaa houkuttelevat. Paha, paha ja hyvä hyvä.

Joko sinä olet ehtinyt käydä kirjamessuilla? Tuliko tehtyä hyviä löytöjä?

Kiitokset kustantajille mahtavista bloggaajatilaisuuksista sekä upeista kirjoista.