Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius: Juice puhuu – Kootut muistelmat, Vol. 1

Olen ehkä jämähtänyt paikoilleni, mitä musiikkimakuun tulee tai ehkä se ei ole sitäkään, koska en ylipäätään kauheasti musiikkia kuuntele. En kulje autolla, joten radiokanava ei soita taukoamatta samoja hittibiisejä tai ikivanhoja klassikoita. En jaksa kuunnella kotona radiota, koska televisio huutaa yhtenään. Silloin, kun vielä elettiin normaalia työpaikka-arkea, niin maisemakonttorin kakofonia puolestaan tarjosi korville taukoamatonta mökää. En siis koe kovin tarpeelliseksi rasittaa korviani vapaa-ajallani musiikilla. Olen outo. Tiedän sen. Mutta ei se silti estänyt minua tarttumasta uuteen Juice-kirjaan Juice puhuu – Kootut muistelmat, Vol. 1 (Into, 2020), koska Juice Leskinen on osa nuoruuttani.

Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius ehdottivat Juice Leskiselle syksyllä 1989 hirmuista haastattelu-urakkaa, jossa kuunneltaisiin kaikki Leskisen levytykset läpi. Ajatuksena oli, että Juicesta piti jäädä jokin jälki Tampereen ylioppilaskunnan Radio 957:n arkistoihin, koska mies oli vastikään kääntynyt kuoleman portilta elävien kirjoihin. Tavallisesti radiokanavan lähetykset olivat olleet suoria, eikä nauhoitettuja. Juice innostui ideasta, joten kolmikko alkoi pitää istuntoja, joissa Juice avasi kappaleiden taustoja ja kertoi lyriikasta. Näiden keskustelujen pohjalta on nyt syntynyt kirja, joka perustuu alkuperäisiin leikkaamattomiin ja ennen julkaisemattomiin haastatteluosuuksiin.

Juice Leskinen kertoo haastatteluissaan paljon siitä, millaisen vastaanoton hänen ja bändin tekemä musiikki sai. Olihan se ennenkuulumatonta ja sanoituksetkin olivat melkoisen hurjia ja kaksimielisiä. Toisaalta Leskinen kertoo myös sen, että hän seurasi alkuaikoina paljon Hectorin jalanjälkiä. Vaikka miesten maailmankäsitykset ovat poikenneet toisistaan, niin suomeksi tekeminen oli antanut rohkaisua Leskiselle. Leskinen mainitsee myös sen, kuinka on kunnioittanut Dave Lindholmin musiikkiuraa. Mikko Alatalolla oli tietysti suuri yhteys Leskiseen, mutta selvää oli sekin, että järkevä ratkaisu oli, kun miesten muusikon urat erkanivat toisistaan. Juice Leskinen selkeästi arvosti Alatalon kykyä muusikkona ja sitä, että mies on aina pitänyt tietyn maalaisasenteen päällä.

Kirjaa lukiessani minua huvitti suuresti, kun Leskinen kertoi sanoittaneensa monista Uudenmaan kaupungeista ja kunnista kappaleita, mutta ei Helsingistä. Tämä oli selvää irvailua Helsinkiä kohtaan, jonka Leskinen myönsikin. Asetelma on kuitenkin yhtä herkullinen kuin nuoruusvuosinani. Musiikkialan Helsinki vs. Tampere -kilpailu. En tiedä, onko tällaista vielä, mutta ainakin 1980-luvulla asetelma oli hyvinkin selvä ja jyrkkä. Helsingistä tulivat tietyntyyppiset yhtyeet ja Tampereelta täysin toisenlaiset.

Syksyn sävel lienee useimmille tuttu kappale. Kirjassa Juice kertoo, ettei kappale oli ikinä osallistunut Syksyn sävel -kilpailuun, vaikka niin usein luullaankin. Kappaleen suosio oli yllätys Leskiselle itselleenkin. Hän oli arvioinut, että kappale myy 500 tai 50.000. Haastatteluhetkellä myyntiluku oli lähellä puolta miljoonaa, ja siitä on jo noin kolmekymmentä vuotta aikaa. Aika hurjaa, mutta onhan kappale hieno.

Katu täyttyy askelista.

Elämä on kuolemista.

Pane käsi käteen, ollaan hiljaa.

Pyydä minut aamuteelle,

anna vettä kuihtuneelle.

Nyt on elokuu, ja minä olen viljaa.

Ote Juice Leskisen kappaleesta Syksyn sävel.

Yleensä saattaa olla hieman pitkästyttävää lukea jonkun muusikon elämäkertoja, jos kirjassa käydään läpi vain muusikon levytyksiä. Juice puhuu -kirjan kanssa ei kuitenkaan tullut tällaista tunneta. Kirjan tekstistä voi kuulla Juice Leskisen oikeasti puhuvan ja muistelevan. Kirja piirtää myös kuvan miehestä, joka ei ole ollut rääväsuu, vaan ehkä enemmänkin sivustaseuraaja. Tosin silloin kun sivustaseuraaja on avannut suunsa, on sieltä tullut jotain piikikästä tai viisasta, joka on saattanut asettaa keskustelun täysin uuteen valoon.

Kirjan kolmas tekijä Kaj Lipponen ei itse ehtinyt koskaan tavata Juice Leskistä, mutta haastattelunauhojen läpikäynti tutustutti hänet mieheen, joka leikkii sanoilla ja ajatuksilla, esittää selkeitä analyysejä, mutta seuraavassa hetkessä saattaa heittää ilmaan vitsin.

Kuten kirjan nimessä mainitaan Vol. 1, on sarjaan tulossa myös toinen osa. Nyt on tietysti niin, että sarjan kakkososa käsittelee enemmän minun nuoruusaikaani, joten luultavasti minun täytyy sekin kirja lukea.

Juice puhuu – Kootut muistelmat on kirja kaikille niille, jotka pitävät Juice Leskisen musiikista ja sanoituksista. Korona-aikana täytynee mainita, että kirjaa saa myös e-kirjana.

Kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Laura Ertimo & Mari Ahokoivu: Ihme ilmat!

Lastenkirjoja tulee luettua vähän, mutta silloin tällöin tulee tartuttua sellaiseenkin. Tällä kertaa Into muisti bloggaajia Helsingin kirjamessuilla bloggaajatilaisuudessa alakoululaisille suunnatulla tietokirjalla Ihme ilmat! (2019). Kyllähän tällainen kirja täytyi myös lukea, koska arvelin, että saatan itsekin kirjasta jotain oppia. Väärässä en ollut senkään suhteen.

Lotta ja Kasper ovat parhaimmat kaverit. Heitä alkaa huolestuttaa ilmastonmuutos tai oikeastaan se, mitä koko juttu tarkoittaa. Lapset alkavat selvittää asiaa, joka johtaa todella monimutkaisiin asioihin. Lapset eivät voi muuta kuin ihmetellä, mitä asialle voisi tehdä. Keinoja on oltava ja he aikovat toimia. Lotan ja Kasperin rinnalla kirjassa seikkailevat Ilmastokeiju sekä Fossiilimenninkäinen. Ilmastokeiju on nykyaikainen ja on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Hän haluaa, että maailma olisi parempi paikka elää kaikille. Fossiilimenninkäinen puolestaan ilkeilee ja on sitä mieltä, että mennään vanhaan malliin. Vielä parempi, jos sivussa voi hieman kohentaa omaa talouttaan.

Tosiasiahan on, että ilmastonmuutos on tässä ja nyt. Kirja kertoo rehellisesti, missä tilassa maapallo ja sitä ympäröivä ilmakehä on. Eihän se todellakaan hyvältä näytä. Pidän kuitenkin tyylistä, jolla kirja on tehty. Laura Ertimon teksti kertoo tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Kirjassa ei millään tavoin käskytetä, vaan ohjataan pehmeästi oikeaan suuntaan hienon tarinan tavoin. Mari Ahokoivun kuvitus on värikästä ja huikeaa. Osin sarjakuvamainen meininki takaa taatusti sen, että lapsi jaksaa lukea kirjan. Kirjassa ovat vastakkain myös hyvä ja paha. Paha Fossiilimenninkäinen on juuri niin hurja, että se alkaa väkisinkin naurattaa.

Helsingin kirjamessuilla Laura Ertimo oli paikan päällä kertomassa kirjastaan. Mari Ahokoivu puolestaan kertoi kirjasta Skypen välityksellä Tanskasta. Ahokoivu ei siis kuormittanut ilmakehää edestakaisella lennolla Kööpenhaminasta Helsinkiin. Hieno ilmastoteko ja pienillä askelilla jokainen voi tehdä jotain ilmastonmuutoksen eteen. Ertimo kertoi kirjaidean syntyneen lentomatkalla Roomasta Helsinkiin, mikä kuulostaa melko absurdilta kirjan aihetta ajatellen. Ertimo tosin myönsi, että kirjan tekemisen jälkeen hän on tietoisesti vähentänyt lentämistä. Ertimo ja Ahokoivu eivät tunteneet toisiaan ennen kirjan tekoa. Ahokoivua pyydettiin kirjan kuvittajaksi, johon hän ilomielin suostui, kunnes alkoi miettiä, kuinka vaikeaa on kuvittaa ilmastonmuutoksesta kertova tietokirja. Naiset kuitenkin alkoivat yhteistyöhön. Välillä oli melkoista, kun piti saada sarjakuvan puhekuplaan mahtumaan tärkeää tietoa ilmastonmuutoksesta. Kuvitus vaati tekstiltä melkoista hiomista ja lyhentämistä, mutta lopputulos on joka tapauksessa todella onnistunut. Mari Ahokoivu mainitsi myös sen, että Ertimon teksti ei vähättele lukijaa, vaan se on täsmätietoa.

Ihme ilmat! on hieno kirja. Vaikka kirja on suunnattu alakouluikäisille lapsille, niin itse ainakin sain paljon ajateltavaa kirjan luettuani. Jotenkin sitä heti alkaa paremmin tiedostaa asioita, kun joku hieman töytäisee oikeaan suuntaan. Rehellisesti voin sanoa, että en mielestäni ole pahin ilmaston saastuttaja. Olen tehnyt aiemminkin hiilijalanjälkitestin, mutta tein sen uudestaan, koska Minäkö keski-ikäinen? -blogin Tiia oli juuri postannut samasta aiheesta ja tehnyt oman testinsä. Sitran sivuilla tekemäni testin mukaan hiilijalanjälkeni on 5.200 kg CO₂e. Keskimääräinen testin tehneen hiilijalanjälki on ollut 7.200 kg CO₂e. Itse tiedostan, missä oma kulmakiveni on. Ruoka. Olen herkuttelija. Voisin jopa lihat jättää syömättä, mutta maitotuotteita en. Juustot, jäätelöt, rahkat. Nam.

Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun Ihme ilmat! on kirja, joka kannattaisi jokaisen peruskoulun ottaa valikoimiinsa. Kirja menee mielestäni hienosti oppikirjana ja vieläpä sellaisena, joka jaksaa kiinnostaa lasta. Mahtavia kuvia ja paljon asiaa mukavassa muodossa. Tosin suosittelen kirjaa myös kaikille muillekin, jotka haluavat hieman ravistella itseään ilmastonmuutoksen suhteen.

Kiitos Into hienosta bloggaajatilaisuudesta ja upeasta kirjasta.

Helsingin kirjamessuilla osa 2

Kun vauhtiin päästiin, niin jatketaan vielä toisella kirjamessuaiheisella postauksella. Edellisessä postauksessa kerroin perjantain messuiluistani. Nyt on vuorossa lauantai.

Olin ilmoittautunut kolmeen bloggaajatilaisuuteen, joten postauksen pääpaino on näissä tapahtumissa. Ennen bloggaajatilaisuuksia ehdin kuitenkin pikaisesti vielä kierrellä messuosastoja. Yleisöä oli todella paljon, mutta kyllä sekaan mahtui kirjoja kääntelemään. Kirjailijahaastatteluja en kuunnellut, paitsi pikaisesti Hakaniemi-lavalla ollutta Rosa Meriläistä, jota haastatteli Jussi Tiihonen. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi ollut puolikuntoinen, olisin nauttinut siitä, kuinka olisin voinut fiilistellä erilaisia keskusteluja kuunnellen. No, ehkä ensi vuonna ei tauti jyllää.

Tuolla kaukana Rosa Meriläinen kertoo kirjastaan Virhe (Teos, 2019)

Kiertelyiden jälkeen suunnistin kohti Kustantamo S & S:n bloggaajatilaisuutta. Mukana olivat kirjailijat Annastiina Storm, Anja Portin ja Olga Kokko kertomassa uusimmista kirjoistaan sekä kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta. Jokainen kirjailijoista myönsi, kuinka tärkeää on se, että kustannustoimittaja ohjaa kirjailijaa oikeille urille ja kertoo, mitä kannattaa jättää pois. Kustannustoimittajalta saa myös hyviä ideoita ja hän rohkaisee kokeilemaan. Olimme ennakolta saaneet valita kaksi kirjaa. Minä valitsin Annastiina Stormin Kerro, kerro (2019) ja Anja Portinin Muistokirjoituksen (2019). Ennen kuin tilaisuus ehti alkaa, Annastiina Storm kertoi, että nämä kaksi romaania on kuvattu sisarteoksiksi. Muistokirjoituksessa äiti pyytää tytärtään kirjoittamaan hänestä muistokirjoituksen. Kerro, kerro puolestaan kertoo siitä, kuinka tytär lähtee selvittämään edesmenneen äitinsä vaiettua salaisuutta. Olga Kokon Munametsä kertoo pilke silmäkulmassa kolmikymppisestä Linneasta, joka nauttii sinkkuudestaan ja harrastaa irtosuhteita. Kirja on syntynyt osin Olga Kokon blogikirjoituksista. On muuten pakko mainita, että saimme myös mahtavat Märta Tikkanen -kangaskassit kotiin vietäviksi. Kyllä sen kassin kanssa on kiva kulkea kaupungilla.

Iloiset kirjailijat Annastiina Storm, Anja Portin ja Olga Kokko

Innolla oli kaksi eri tilaisuutta, joihin molempiin halusin osallistua. Ensimmäinen tilaisuus oli aiheeltaan kuuma peruna eli ilmastonmuutos. Tällä kertaa ei kuitenkaan asiaa jauhettu kuivasti ja kapulakielellä, vaan värikkäästi ja mukavalla tavalla. Tietokirjailija Laura Ertimo ja sarjakuvataiteilija Mari Ahokoivu ovat tehneet alakouluikäisille suunnatun tietokirjan Ihme ilmat! (2019). Ertimo oli paikan päällä kertomassa kirjasta ja Ahokoivu Skypen välityksellä Tanskasta. Ahokoivu ei siis kuormittanut ilmakehää hiilidioksidipäästöillä, koska ei lentänyt Tanskasta Suomeen. Pienillä teoilla on suuri vaikutus. Ertimo ja Ahokoivu kertoivat kirjastaan, että kirjan hahmot asuvat Suomessa, mutta kirja on kansainvälinen, koska ilmastonmuutos ei ole pelkästään suomalaisten asia. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin, sillä kirjalla on selkeä tarve. Sain tilaisuudesta kirjan itselleni ja täytyy sanoa, että olen pitänyt lukemastani. Vaikka ilmastonmuutosasiat pitäisi olla jollain tasolla tiedossani, laittaa kirja ajattelemaan asioita. Lupaan, että tästä upeasta kirjasta tulee oma postaus myöhemmin.

Dekkaristi Arne Dahl oli Innon toisen tilaisuuden kirjailijavieras. Olihan herraa mentävä katsomaan ja kuuntelemaan. Ihan vain siksi, että Arne Dahl vaikuttaa hyvin sympaattiselta mieheltä, vaikka aikamoisen karmaisevia dekkareita kirjoittaakin. Ja tuo edellinen on kohteliaisuus. Dahl kertoi, ettei Arne Dahl ole hänen oikea nimensä. Oikea nimi on Jan Arnald. Dahlin uusin suomennettu teos Äkkisyvä (2019) jatkaa Sam Bergerin ja Molly Blomin tarinaa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kirja odotti minua valmiiksi jo kotona ja odottaa lukemista. Käännöksistä kysyttäessä Dahl kertoi, että hän ei voi tietysti tarkastaa suomenkielistä käännöstä, mutta hän luottaa Kari Koskeen, joka on suomentanut Dahlin muutkin teokset. Suomalaisista dekkareista Dahl mainitsi ensimmäisinä Antti Tuomaisen ja Leena Lehtolaisen. Dahlin kirjailijaura vaati nykyään paljon matkustelua, koska kirjoja pitää markkinoida. Onnekseen hän on oppinut kirjoittamaan myös hotellihuoneissa.

Arne Dahl

Tällaiset mahtavat tilaisuudet kun sain kokea, olin niin onnellinen, että lähdin kotiin. Nyt on taas vuosi odotettava ennen seuraavia Helsingin kirjamessuja

Oletteko muuten lukeneet mitään postauksessa mainituista kirjosta?

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Viime vuonna yleisö-Finlandian lasten- ja nuortenkirjallisuudessa nappasi Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into, 2018). Olin innoissani, kun minulta kysyttiin, haluaisinko lukea Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittaman jatko-osan Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into, 2019). Ilman muuta kirja kiinnosti, vaikka en poika olekaan, enkä mies, mutta kuulun ryhmään muut.

Kirjan alaotsikko Kertomuksia huikeista miehistä Arvo Ylpöstä Kimi Räikköseen nosti odotuksia entisestään. Keitä kaikkia kirjan kansien väliin mahtuisi, koska Arvo Ylppöä olen tietysti ihaillut aina ja Kimi Räikkönen on vain niin uskomaton tapaus. Yhteistä kirjan miehille on joka tapauksessa se, että he ovat suomalaisia miehiä. Jokainen heistä on omilla avuillaan saavuttanut jotain sellaista, johon he ovat pyrkineet tai eivät välttämättä edes pyrkineet, vaan sattumien kautta ovat päätyneet siihen, missä nyt ovat tai ovat olleet. Jokainen kirjan tarina on ehdottomasti kertomisen ja ennen kaikkea lukemisen arvoinen.

Jari Litmanen nostatti hymyn huulilleni, vaikka en ole ikinä ollut jalkapallosta kiinnostunut. Oli hauska lukea, että Alankomaissa on nykyään yli kaksituhatta Jari-nimistä poikaa. Nimi on tullut tietenkin Jari Litmaselta. Zakarie Alin eräänlainen tuhkimotarina oli myös mielenkiintoista luettavaa. Nuori mies bongattiin työharjoittelusta Alepasta suoraan mallimaailman huipulle. Aleksis Kivi on niin ikään mainittava. Köyhyydessä elänyt Kivi leimattiin tyhmäksi, mutta jostain syystä hän oppi esimerkiksi puhumaan ruotsia paremmin kuin monet muut koulutoverinsa. Surullista kuitenkin on, että eläessään Kivi ei suosiota saanut, vaan Kiven nerokkuus ymmärrettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla. Kirjoittajia on ollut kolmekymmentä ja kuvittajia lähes saman verran. Kirja on erittäin selkeä ja siihen on helppo tarttua. Jokaisesta kirjassa esitellystä miehestä löytyy kuva, kahden sivun mittainen tarina sekä yhden sivun kooste. Aluksi mietin, missä järjestyksessä sankarit on esitelty, mutta vastaus olikin päivänselvä. Henkilöt ovat etunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Tällä tavoin ketään ei olla asetettu kenenkään yläpuolelle, vaan kaikki ovat omilla alueillaan sankareita.

On ilahduttavaa, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Kirjan tarinat ovat tosielämästä ja ne ovat oikeasti tapahtuneet. Tarinoiden avulla lukija ymmärtää, ettei mikään, mitä tavoittelee, ole täysin mahdotonta. Sankaritarinat ovat myös osoitus siitä, että myös Suomesta voi ponkaista maailman kärkeen, jos sitä haluaa. Kirja sopii mielestäni luettavaksi kaikenikäisille ihmisille, vaikka se lasten- ja nuortenkirjoihin luokitellaankin. Kirjan tarinoiden joukossa on myös sellaisia henkilöitä, joista itse en ollut kuullut aikaisemmin mitään. Tällaisetkin tarinat ovat tärkeitä, koska jokaisen ihmisen tarina on tärkeä. Jokainen meistä on oman elämänsä sankari.

Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) -kirjan julkaisutilaisuus on Helsingissä Aleksanterinkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa lauantaina 30.3.2019 klo 13.00-14.00. Aluksi Emmi Jäkkö ja Aleksis Salusjärvi kertovat kirjaprojektista. Tämän jälkeen rauhanvälittäjä Hussein al-Taee pitää puheenvuoron kirjan teemoista, jonka jälkeen Sampo Marjamaa lukee kirjan sankaritarinoita. Lopuksi kirjan sankarit noutavat oman kappaleensa kirjasta. Tänne kannattaa ehdottomasti suunnata, jos vaikka oma sankarisi olisi paikalla.

Arne Dahl: Rajamaat

Tuli luettua sellainen dekkari, että iltaisin, kun kirjan kannet suljin, oli pakko ottaa runokirja esiin, jotta sain ajatukset kauheuksista aivan muihin maailmoihin. Dekkari on Arne Dahlin Rajamaat (Into, 2017). En ole aiemmin Dahlin kirjoja lukenut, mutta voin sanoa, että jos taso on tätä, niin näihin voi jäädä koukkuun.

Tukholmalainen rikosylikonstaapeli Sam Berger etsii kolme viikkoa kadoksissa ollutta tyttöä. Tai oikeastaan hän etsii paria muutakin samanikäistä tyttöä, vaikka esimies onkin kieltänyt tällaiset tutkinnat. Sam on työssään periksiantamaton ja oman tiensä kulkija. Hän oivaltaa, että oletetuilla rikospaikoilla on aina ollut sama pyöräilevä nainen katselemassa, kun poliisi tekee tutkimustyötään. Kuka nainen on ja mikä on hänen roolinsa kadonneiden tyttöjen tapauksessa?

Alkaa tapahtua kaikkea kummallista. Yhtäkkiä Sam huomaa olevansa pakoteillä Säpon soluttautujan Molly Blomin kanssa. Molly on todella kova luu purtavaksi. Nainen, joka tuntuu osaavan ja hallitsevan kaiken mahdollisen. Hän myös tietää, ettei kadonneita tyttöjä ole vain kolme, vaan seitsemän. Mistä kaikesta on kyse ja mitä tyttöjen kaappaaja tai kenties murhaaja tahtoo teoillansa osoittaa? Sam ja Molly rakentavat palapeliä pala kerrallaan ja aina on vastassa uusia kauheuksia. Ja kuinka näin voi oikeastaan käydä, että jahtaajista tulee jahdattuja? Miksi Molly ja Sam pakoilevat poliisia, vaikka itsekin ovat Poliisin ja Säpon palkkalistoilla?

Voi hurja mikä kirja. Ihan hengästyttää, kun ajattelenkin kaikkea lukemaani. Kirjan tapahtumat alkavat heti. Lukija ikään kuin heitetään keskelle kauhunäytelmää, ja mikä parasta, se toimii. Dahl kuvailee rikospaikkojen yksityiskohtia inhottavan yksityiskohtaisesti. Melkein pystyin tuntemaan esimerkiksi kellarin kosteuden, märkyyden ja kuvottavan hajun. Ei ole ihme, että herkemmältä lukijalta saattaa mennä yöunet. Pidin myös siitä, kuinka lukijalle asetetaan ikään kuin haaste rakentaa oma palapelinsä, jotta pääsee selville, mitä on tapahtunut ja miksi. Kirjan tapahtumissa liikutaan lokakuun loppupuolella ja koko ajan sataa vettä. Luin kirjaa pahimpana hellekautena, ja välillä tuli sellainen olo, että itsekin olisin ollut sateen kastelemana ja kylmissäni pimeyden keskellä. kertoo ehkä jotain Dahlin taidosta luoda mielikuvia.

Sain kirjan viime syksynä Innon ja Aulan bloggaajatilaisuudesta Helsingin Kirjamessuilla. Suurkiitokset kustantajalle kirjasta. Arne Dahl vieraili myös kyseisessä tilaisuudessa. Läheltä kyllä piti, ettei mies myöhästynyt tilaisuudesta. Syynä oli ruotsalainen lentoyhtiö. Hih. Arne Dahlista välittyi leppoisa kuva. Siksipä olikin melkoisen yllättävää, että mies kirjoittaa näin tiivistunnelmaista tekstiä. Dahl kertoikin tilaisuudessa, että käyttää kirjoissaan hieman pelkoa ja jotain muuta. Lisäksi vanhoista trillereistä on varastettu atmosfääriä. Näitä kirjasta kyllä tihkuu ja oikein roppakaupalla, mutta mikään ei silti tunnu menevän yli äyräiden. Dahl kertoi tilaisuudessa myös, että rakentaa kirjojensa tarinoita Post-It -lappujen avulla. On varmaan ihan järkevä keino, jotta kaikki langat pysyvät kuosissa.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Utmarker ilmestyi vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Kari Koski.

Arne Dahlin Rajamaat aloittaa uuden rikosromaanisarjan. Suosittelen tarttumaan kirjaan, jos rakastaa dekkareita, eikä hätkähdä vähästä. Sitä paitsi elokuussa ilmestyy sarjan toinen osa Sydänmaa, joka menee ainakin täällä lukulistalle.

Perjantaina Helsingin Kirjamessuilla

Oli tarkoitus mennä Helsingin Kirjamessuille vain lauantaina, koska työt. Sitten tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Perjantaille oli luvaksi pari mielenkiintoista bloggaajatilaisuutta, joten laitoin kerrankin harrastukseni muun elämän edelle. Ensin siis harrastus ja sitten vasta työ. Ainakin tänään ja se kyllä kannatti. Maanantaina voi kyllä olla tuskanhiki töissä, mutta kerran täällä vain ollaan. Joskun on vain osattava irrottautua ja heittäytyä hetken vietäväksi.

Ennen bloggaajatilaisuuksia kiertelin kirjamessuilla aistimassa messujen yleistunnelmaa. Messuhallissa pyöri paljon koululaisia. Nostan hattua opettajille, jotka tuovat oppilaansa kirjamessuille, mutta kritisoin sitä, kuinka koululaiset valtaavat kaikki messuhallin istumapaikat. Kirjamessut vetävät kuitenkin puoleensa paljon ikääntyneitä tai kenties sairaitakin, jotka oikeasti tarvitsisivat välillä istumapaikkaa, jotta saisivat levähdettyä. No niin. Tämä oli postauksen kriittinen osuus. Mitä muuta aistin messuhallista. Kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Hyviä tarjouksia ja iloisia ilmeitä. Useamman kirjailijahaastattelunkin ohitin. Pieniä ja isoja kirjakustantamoita. Antikvaarinen osasto. Lastenkirjoja, dekkareita, tietokirjoja. Kirjamessuilta löytyy varmasti jokaiselle jotakin. Huomenna aion syventyä asiaan tarkemmin, koska lauantaina aion viettää messukeskuksessa koko päivän.

Perjantain ensimmäinen bloggaajatilaisuus oli Innon ja Aulan Syksy. Tilaisuus alkoi iloisen tanskalaisen Lone Theilsin haastattelulla, jossa kirjailija kertoi uutuusdekkaristaan Runoilijan vaimo (Aula & Co, 2017). Kirja on Nora Sand -sarjan itsenäinen jatko-osa. Itse en ole ensimmäistä Nora Sand -kirjaa Kohtalokas merimatka lukenut, mutta jos Runoilijan vaimo kolahtaa, niin varmasti luen ensimmäisenkin osan. Jostain syystä pohjoismaiset dekkarit ovat vain niin kiinnostavia. Luke Hardingin Vaiennettu (Into, 2017) perustuu tositapahtumiin, jossa Alexander Litvinenko myrkytettiin kuoliaaksi Lontoossa vuonna 2006. Kirja on tosielämän trilleri. Kauhea ja traaginen, mutta pakkohan tämäkin kirja on lukea, jos vaikka ymmärtäisi asioista enemmän. Toivottavasti kirjan lukemisen jälkeen ei kuitenkaan tarvitse pelätä enemmän. Kolmas kirjailijavieras oli suomalainen Laura Gustafsson, joka on kirjoittanut omakohtaisen kaunokirjallisen teoksen Pohja (Into, 2017). Kirjassa käsitellään masentuneisuuden ja piilorasistisuuden pohjasyitä. Asioita ei yritetä ratkoa, koska ensin on selvitettävä asioiden juurisyyt. Eräs bloggari vihjasi, että kirja on todella hyvä. Tilaisuuden viimeisen kirjailijavieraan saapumista jännitettiin viimeiseen saakka. Arne Dahl ehti kuitenkin paikalle. Myöhästymisen syy oli kuulemma ruotsalaisessa lentoyhtiössä. Tämä aiheutti riemastusta suomalaisessa bloggaajayleisössä. Arne Dahlin Rajamaat (Into, 2017) aloittaa uuden dekkarisarjan, jonka keskushenkilöinä ovat Sam Berger ja Molly Blom. Tiivistunnelmaisessa kirjassa etsitään kenties Ruotsin ensimmäistä sarjamurhaajaa. Hui.

Tiukan tunnin jälkeen oli puolisen tuntia aikaa virkistäytyä. Tämän jälkeen alkoi päivän toinen bloggaajatilaisuus. Reuna ja Selkokeskus kertoivat selkokirjoista. Selkokeskuksen Ari Sainio kertoi, että selkokirjat ovat kirjoja, joissa on helpompaa tekstiä niille, jotka sitä tarvitsevat. Selkokirjojen kohderyhmiä ovat henkilöt, joilla on neurologisia syitä, ikäihmiset sekä suomea opiskelevat henkilöt. Sainio kertoi myös, että Suomessa on noin puoli miljoonaa ihmistä, jotka tarvitsevat selkokirjoja. Hirvittävän iso luku. Reuna-kustantamon Tarja Tornaeus oli sitä mieltä, että selkokirjat on muutettava valtakirjoiksi. Tilaisuudessa olivat paikalla myös kirjailijat Sanna-Leena Knuuttila ja Jasu Rinneoja, jotka ovat kirjoittaneet selkokieliset kirjat. Knuuttilan Ne lensivät tästä yli (Reuna, 2017) on päiväkirjamainen kirja kotirintamalta talvisodan aikaan. Rinneojan Kauno ja Sutki (Reuna, 2017) liikkuu huumoripohjalla. Kirjassa on kaksi erillistä tarinaa, mutta samat päähenkilöt. Onko ilmassa rakkautta vai miesten välisiä kahnauksia? Tilaisuudessa oli myös mukana noin kaksi vuotta Suomessa asunut Alexandra Schibleva (anteeksipyyntöni, jos nimi on väärin kirjoitettu). Alexandra on opiskellut suomen kieltä noin viisitoista kuukautta. Hän oli lukenut molemmat kirjat, ja hänellä olikin kirjailijoille monta kysymystä esitettävänä. Täytyy sanoa, että oli todella mielenkiintoinen tilaisuus. Tunsin selkokirjat entuudestaan nimeltä, ja joskus kirjastossa olin jotain kirjaa selaillutkin, mutta tämän tilaisuuden myötä opin monta uutta asiaa.

Tässä vaiheessa päivää oli jo iltapäivä. Päätin, että kierrän vielä Viini ja Ruoka -tapahtuman. Oi joi, mitä herkkuja. En sortunut muuhun kuin Forsmanin teehen, koska haudutettava tee oli lähes lopussa ja messuilla oli kattava valikoima erilaisia teesekoituksia. Luulen kyllä, että huomenna kirjamessuilujen ohessa tulee jälleen käväistyä täälläkin. Juustot ja Lindtin suklaa houkuttelevat. Paha, paha ja hyvä hyvä.

Joko sinä olet ehtinyt käydä kirjamessuilla? Tuliko tehtyä hyviä löytöjä?

Kiitokset kustantajille mahtavista bloggaajatilaisuuksista sekä upeista kirjoista.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Lukupiirissä luettiin vaihteeksi kotimaista kaunokirjallisuutta. Valintana oli Aino Kiven Maailman kaunein tyttö (Into, 2016). Itselleni meinasi tulla kiire lukemisen kanssa, koska katsoin, että kirja löytyy kirjaston hyllyltä. En tehnyt varausta ja lopulta mennessäni kirjastoon, kaikki Maailman kauneimmat tytöt olivatkin lainauksessa. Ei muuta kuin kirja varaukseen ja aika nopeastihan sen luettavakseni sainkin.

Maailman kaunein tyttö on neljän sisaren tarina kolmella eri vuosikymmenellä. Eletään vuotta 1994. Perhe viettää kesälomaa saaressa. Aliisa, tyttäristä vanhin, on älykäs ja kaunis. Hän on rakastanut Kurt Cobainiin, Nirvanan keväällä kuolleeseen solistiin ja kitaristiin. Saaressa vietetään Aliisan 15-vuotissyntymäpäiviä. Ada, sisaruksista toiseksi vanhin, tuntee jäävänsä Aliisan kauneuden varjoon. Ada auttaa äitiä kotitöissä ja hoitaa huomattavasti nuorempia sisaruksia Annia ja Almaa. Hän on kateellinen Aliisan itsevarmuudelle ja onkin valmis tekemään mitä tahansa, jotta Aliisa joutuisi kärsimään. Ja jotain sellaista tapahtuu, joka muuttaa Aliisan loppuelämän kulun.

Kuluu vajaa kymmenen vuotta ja Anni on kasvanut murrosikäiseksi, kapinoivaksi nuoreksi. Hän hakee rajojaan tutustuttuaan pari vuotta vanhempaan Susannaan, joka uskaltaa tehdä mitä tahansa. Anni menee ystävänsä Susannan perässä. Tapahtuu sellaisia asioita, joita ei soisi nuorelle tytölle tapahtuvan. Anni kuitenkin luottaa itseensä. Hänkin on kaunis ja älykäs. Vain taivas tuntuu olevan rajana.

Vuonna 2014 sisaruskatraan nuorin, Alma, on eksyksissä. Hän ei tiedä, mitä elämällään tekisi. Opinnot yliopistolla eivät ota sujuakseen. Hän kuulee öisin Aliisan äänen ja askeleita. Kuin sattuman oikusta, hän tapaa yliopistolla filosofian opettajan, joka tuntee perheen saarikesältä. Alma ja filosofian opettaja joutuvat suhteeseen, joka vähitellen avaa Alman halun tietää, mitä Aliisalle tapahtui.

Lukupiirin päällimmäiset mietteet Aino Kiven kirjasta olivat hyvin samankaltaiset. Kirjan alusta pidettiin, mutta muuten kirjaa pidettiin epätasaisena. Lisäksi kirja kärsi uskottavuusongelmista. Lukupiirissä keskustelua herätti esimerkiksi se, miksi Kurt Cobain oli saanut kirjassa niinkin suuren osan. Aliisa toki ihannoi Cobainia ja kirjan alussa Cobain oli ihan perusteltua, mutta sen jälkeen hän oli lukupiirin mielestä turha sivujuonne. Täytyy kyllä myöntää, että pidin osuudesta, joka oli Cobainin kuviteltua kerrontaa. Teksti nimittäin oli hyvin runollista. Itse mietin myös hieman sitä, olisiko Kivi halunnut kirjoittaa Cobainista enemmänkin, mutta sanomiset ikään kuin loppuivat kesken. Tuli myös mieleen, olisiko Cobainin osuudet korvata kokonaan Aliisan päiväkirjamerkinnöillä.

Lukupiirissä mietittiin myös sitä, kuka oli kirjan päähenkilö. Kaikkien tytärten elämässä käsiteltiin Aliisan elämää, mutta toisaalta Aliisasta tiedettiin lopulta hyvin vähän. Ada oli kirjassa kaikkein konkreettisin ja käytännönläheisin ja kenties selväjärkisinkin. Annin osuus kirjassa oli käsittämätön. Vaikka 13-14-vuotiaalla tytöllä olisi kuinka paljon tahansa sukupuolikokemuksia, tietysti toivon, ettei olisi, niin ei hän oikeasti tiedä sukupuolielämästä yhtään mitään. Tuon ikäinen on vielä tyttö, eikä mikään nainen, vaikka Anni sitä koko ajan kirjassa hehkuttikin. Alma puolestaan häilyi mielipuolisuuden rajamailla ja oli jotenkin hyvin pelottavan lähellä Aliisaa. Aino Kivi on hienosti saanut tehtyä jokaisesta tyttärestä omanlaisensa, mutta esimerkiksi Annin tekstiosuus ei lukupiirin mielestä missään tapauksessa ollut uskottava. Sen sijaan Aliisan päiväkirjamerkinnät olisivat voineet hyvinkin olla 15-vuotiaan tytön päiväkirjasta.

Perheen kaikki tytöt olivat selkeästi hyvin älykkäitä. Henkiseltä kehitykseltään tytöt sitten olivatkin jäljessä muista. Kaiken kaikkiaan hyvin kummallisia tapauksia samaan perheeseen oli syntynyt. Kirjassa on kuitenkin hyvin kuvattu se, kuinka äidin ajatus ihanneperheestä ja kauniista lapsista on lopulta pelkkää kulissia.

Aino Kiven Maailman kaunein tyttö kannattaa lukea, jos haluaa lukea romaanin nykyajan sisarusparven elämästä. Ongelmia on, mutta ehkä hieman erilaisia kuin ennen vanhaan.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).