30.1.2022

Kale Puonti: Aribo

 

Se on täällä taas! Uusin Pasilan Myrkky -dekkarisarjan kirja Aribo (Bazar, 2022) ja kirjailijahan on tietysti Kale Puonti. Kyseessä on oikeasti raikas tuulahdus erilaisiin dekkarisarjoihin. Jotain kertonee sekin, että sain kirjan perjantaina ja sunnuntaiaamupäivään mennessä olin jo ehtinyt ahmia sen. Kerrottakoon sekin, että minä en ole mikään supernopea lukija. Luultavasti ihan keskiverto. 

Nigerialaisen rikollisjärjestön jäseniä on lähetetty Tukholmasta Helsinkiin, koska Ruotsin maaperällä on alkanut olla liian kuumat paikat. Aribo on vastoin tahtoaan Helsingissä, Pohjolan peräreiässä. Udo sen sijaan viihtyy Suomessa. Hänellä on suomalainen tyttöystävä ja hän tuntee olevansa suurempikin pomo, kun saa määrätä, kuinka toimitaan. Ja toimintahan on huume- ja ihmiskauppaa. Tasaisin väliajoin Ruotsista tulee muutamia nigerialaisia naisia sisuksissaan huumeita. Helsingissä naiset joutuvat maksamaan kulunsa rikollisjärjestölle myymällä itseään. Miehet sen sijaan hoitelevat huumekaupan puolen. 

Pekko Aallon äiti on lähettänyt huikeita summia rahaa ihanalle amerikkalaisupseerille, jonka hän on tavannut Facebookissa. Mies osaa luritella kauneimmat rakkauden salat. Pekolla soi hälytyskellot välittömästi, kun hän kuulee äitinsä suuresta rakkaudesta. Pekko tietää, että äiti on monen muun naisen ohella joutunut romanssihuijauksen uhriksi. Näissäkin tapauksissa takana on usein nigerialaiset. Pekko Aalto ei kuitenkaan halua jättää asiaa pelkästään poliisin käsiin. Hän on valmis toimimaan myös itse, jotta äiti saisi rahansa takaisin. 

Nigerialaisille ongelmia alkaa syntyä, kun yksi naisista tulee vahingossa tappaneeksi venäläisen asiakkaan. Udon ja Aribon tehtäväksi jää piilottaa ruumis. Tämäkään ei suju suunnitelmien mukaan. Ruumis löydetään hyvin nopeasti ja poliisi aloittaa työnsä. Huumeryhmän rikosylikonstaapeli Pesonen käyttäytyy tällä kertaa hyvin säntillisesti. Hän toimii annettujen ohjeiden mukaisesti, vaikka muutaman kerran onkin hieman loivennettava annettujen määräysten ja asetusten kulmia. Muutenhan asiat eivät ikinä etenisi loppupisteeseen. 

Nyt täytyy sanoa, että Pasilan Myrkyn dekkarit paranevat kerta kerralta. Pidän Puontin tavasta viedä tarinaa eteenpäin. Lyhyitä lukuja, joissa otsikkona on kulloinenkin tapahtumapaikka. Käydään tapahtumapaikan asiat läpi kiertelemättä ja kaartelematta. Kerrotaan tosiasiat ja mennään eteenpäin. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin heikennä lukunautintoa. Kirjan tapahtumat etenevät koko ajan kohti lopullista päämäärää. 

Kirjan henkilöhahmot ovat hienosti rakennettuja. Jollain tavoin koin sympatiaa Ariboa ja nigerialaisia naisia kohtaan. He ovat lähteneet kotimaastaan paremman tulevaisuuden toiveessa. Eivät he ole ikinä voineet ymmärtää, millaiseen tilanteeseen he lopulta joutuvat. Elämä Pohjolassa onkin kylmempää ja raaempaa kuin kotona. Pidän myös siitä, kuinka Puonti antaa kirjoissaan hyville henkilöille toiveikkuutta tulevaisuudesta, vaikka he olisivat hieman lipsuneet kaidalta polulta. 

Puontin dekkareissa on hyvää myös se, että väkivallalla ei mässäillä. Toki kirjoissa on väkivaltaa, mutta nekin käydään läpi siten, ettei lukijaa ala liikaa ahdistaa. Kerrotaan tapahtumien kulku ja jatketaan tarinaa. Pidän myös huumorista, jota Puonti jakaa kirjoissaan. Meinasin tikahtua nauruun, kun kirjaa lukiessa tuli vastaan boomer. Tätä sanaa ei varmasti kukaan suomalainen enää voi olla tietämättä. Tosin myönnän, että itse olen sen verran boomer, että en edes tajunnut tuollaisen sanan olemassaoloa ja merkitystä ennen kuin valtion ykkösnainen sen esitti. Puontin dekkarit ovat siis kaikessa suhteessa hyvin tässä päivässä kiinni olevia. 

Kale Puontin Ariboa ei kannata ohittaa. etenkään, jos olet lukenut sarjan aiemmat osat ja vaikket olisikaan kannattaa tähän kirjasarjaan tarttua. Odotan jo malttamattomasti tammikuuta 2023, jolloin Pasilan Myrkyn seuraava dekkari ilmestyy. 

Pasilan Myrkyn aiemmat kirjapostaukset löytyvät täältä: 

Manni

Milo

Saarni



Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


24.1.2022

Lucinda Riley: Oliivipuu

 

Sydän meinaa pakahtua, kun luen Lucinda Rileyn kirjoja. Viimeisimpänä Oliivipuu (Bazar, 2021). Eikä sydän meinaa pakahtua ainoastaan kirjojen satumaisten tarinoiden vuoksi, vaan myös sen takia, että enää Riley ei ole kirjoittamassa meille uusia tarinoita. Kaikki Lucinda Riley -fanithan tietävät, että Riley nukkui pois viime vuonna vaikean sairauden uuvuttamana. 

Oliivipuu vie lukija kauniille Kyproksen saarelle. Vuonna 2006 Alex on 13-vuotias. Ei enää lapsi, mutta ei vielä aivan aikuinenkaan. Alex on nuoruuden kynnyksellä. Häntä ei kiinnosta Helena-äidin Pandora-talo Kyproksella. Hän vihaa ajatusta siitä, että taloon saapuu vieraaksi myös tuttavaperhe, jonka samanikäinen poika Rupes on itse ilkeys. Sitä paitsi Alex haluaa selvittää, kuka on hänen biologinen isänsä. Hänhän on syntynyt ennen kuin isä ja äiti edes tapasivat toisiaan. 

Helena rakastaa Kyprosta ja Pandoraa, mutta samalla hän on koko ajan hyvin jännittyneessä mielentilassa. Paikalle saapuu hänen ensirakkautensa Alexis, joka edelleen asuu aivan Pandoran naapurustossa. Onko Helena valmis kohtaamaan menneisyyden? Helenan nykyinen aviomies William suhtautuu nuoruudenrakkauteen mustasukkaisesti. Onko avioliitto luhistumassa vai mistä on kyse? 

Tarinan asetelma vaikuttaa itsestään selvältä. Alexis on Alexin biologinen isä ja vanha suola janottaa. Näinhän sitä lukija ensimmäiseksi ajattelee. Näin tein myös minä. Totuus on kuitenkin aivan jotain muuta. Kirjan tarina vie lukijan uskomattomiin tapahtumiin, joissa riittää selvitettävää. Kesä 2006 Pandorassa antaa monia vastauksia, jotka jollain tavoin koskettavat lähes kaikkia Pandorassa kesää viettäviä. Pandoran lipas on ollut suljettuna liian pitkään. Salaisuuksien on tultava kaikkien tietoisuuteen. Kymmenen vuotta myöhemmin on vielä auki kipeitä asioita, jotka on selvitettävä, jotta elämä voisi jatkua. 

Lucinda Riley on saanut taas kerran tarinaansa maagista vetovoimaa. Kirjan henkilöhahmot ovat omia persooniaan. Yksi on ihastuttava omana itsenään, toinen ärsyttävyyden huippu. Kolmas puolestaan puhuu ohi suunsa tilanteessa kuin tilanteessa. Pidän siitä, kuinka erilaisia henkilöhahmoja kirjassa on. Vaikka henkilöitä on suhteellisen paljon, ei se haittaa lukemista. Lukijan on helppo pysyä mukana, kuka on kukin, koska henkilöillä on niin selvät luonteenpiirteet. 

Ihastuin kirjassa myös siihen, kuinka Riley on maalaillut kuvia Kyprokselta. Itse olen käynyt Kyproksella muutaman kerran. Vuosia tai oikeastaan vuosikymmeniä sitten. Silloin ainakin Kypros oli kerrassaan viehättävä paikka. Täytyy myös myöntää, että vesi herahti kielelle, kun luin kaikkia kuvauksia ruokatarjoiluista, joita Pandoran keittiössä loihdittiin. En voi myöskään kieltää sitä, etteikö minun olisi tehnyt mieli päästä auringon alle ja välillä pulahtaa Pandoran uima-altaaseen. Lisäksi ihastuin siihen, millaisia löytöjä Alex teki huoneestaan. Olisin halunnut päästä tutkimaan kirjahyllyjen salaisuuksia sekä lukemaan salaperäisiä kirjeitä. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Olive Tree on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Tuukka Pekkanen. 

Rileylla on ollut kyky kirjoittaa satuja aikuisille. Ihania satuja, joissa yleensä on onnellinen loppu. Oikeasti tällaisia kertomuksia tarvitaan. Ainakin minä tarvitsen. Uskon myös, että Oliivipuu viihdytää, jos on pitänyt muista Rileyn kirjoista.



Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

 

22.1.2022

Emma Puikkonen: Musta peili

 

Joulukuussa pääsimme vielä Bloggariklubille teatterin ja jouluglögien merkeissä. Nythän on taas kaikin puolin hiljaista teatterisaralla, mutta onneksi aina voi lukea. Bloggariklubilta saimme mukaamme yllätyspaketit. Minun paketistani löytyi Emma Puikkosen Musta peili (WSOY, 2021). Tartuin kirjaan mielenkiinnolla, koska aiemmin lukemani Puikkosen Lupaus oli varsin mielenkiintoinen ja ajassa kiinni oleva romaani. 

Kolme erilaista naista ja musta kulta. Aikakaudet vain vaihtuvat. Ida Tarbell (1857-1944) on 1860-luvulla lapsi, joka sotkee itsensä öljyyn. Öljyä on joka paikassa. Rousevillen asukkaat saavat elantonsa öljystä ja rikastuvat, mutta onnettomuuksiakin tapahtuu. Aikuisena Ida haluaa tuoda kaikkien tietoisuuteen öljymaailman karkeudet. Hän alkaa kirjoittaa artikkelisarjaa The History of The Standard Oil Company, jossa hän tuo ilmi John D. Rockefellerin öljybisnesmonopolin laajenemiseen liittyvät räikeät epäkohdat. 

Vuonna 1973 Lotte Teer on lapsi, jonka äiti on seonnut. Öljykriisi on aiheuttanut sen, ettei Hollannissa saa sunnuntaisin autoilla. Lotte lähtee etsimään siskoaan moottoritieltä, jonne ihmismassat ovat kokoontuneet piknikille. Vuosia myöhemmin Lotte työskentelee monikansallisen Shellin palveluksessa. Loten tehtävä on saada kaikki öljybisnekset näyttämään vihreiltä ja luontoa kunnioittavilta. 

Astrid Fuglesang on lapsena haaveillut öljynporauslautoista, kunnes jossain vaiheessa saa herätyksen. Öljynporaus on lopetettava kertaheitolla, koska maapallon ilmasto ei kestä tällaista rasitusta. Maapallo on tuhoutumassa. Astrid on nainen, joka kulkee omia polkujaan. Hän tunkeutuu öljynporauslautalle sabotoidakseen sen toimintaa ja näyttääkseen koko maailmalle, kuinka yksikin ihminen voi tehdä jotain. 

Ida Tarbell on siis aivan oikeasti historiallinen henkilö, jonka Puikkonen on tuonut hienolla tavalla mukaan romaaniinsa. Pidin erityisen paljon siitä, millaisen lapsuudenkuvan Puikkonen on Idalle kirjoittanut. Loten aikuiselämän kuvaus vaikutti siltä, etten itse kestäisi sellaista ollenkaan. Matkoja ympäri maailmaa. Hienoakin hienompia hotelleja ja pilvenpiirtäjiä. Seminaareja ja kauniita sanoja. Uuvuttaa pelkkä ajatuskin. Astridin ajatusmaailma sen sijaan ärsytti todella paljon. Ihan oikeasti. Tiedän, että ilmastokriisi on olemassa, mutta en vain pidä tuollaisista aktivisteista, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa. Sotii minun ajatusmaailmaani vastaan. Mustassa peilissä naisten elämät sivuavat toisiaan. Tällainen on mielestäni aina taitavan kirjailijan työn tulosta. Kuin huomaamatta ihmiset kohtaavat. Se jättää aina jäljen. 

Kirjan teemana on ilman muuta öljymaailman tuoma ilmastokriisi. Myös Lupauksessa käsiteltiin ilmastokriisiä. Puikkonen ei saarnaa, mutta hän herättää tarinoillaan paljon ajatuksia. Kuinka itse voisin toimia toisin? Auttaako se, että biojätteistäni tehdään biopolttoainetta, jotta autot voisivat liikkua? Entä onko muovijätteiden kierrättämisestä hyötyä? Kiltisti niitä kierrätän, koska taloyhtiön jätehuoneessa on muovijätteille oma astiansa. 

Hollannin autoton sunnuntai sai myös ajatusnystyrät liikkeelle. Aloin miettiä, voisiko tuollainen toimia tänä päivänä. Voisi olla mielenkiintoista, jos vain hälytysajoneuvot saisivat ajoluvan sunnuntaille. Toisaalta sähköautot voisivat myös olla liikenteessä, ellei siitä nousisi kauhea kohu, jossa ihmisiä eriarvoistetaan. Uskon, että yksi autoton päivä viikossa tai edes kerran kuukaudessa vähentäisi hiilidioksidipäästöjä. Tosin tästä syntyisi aivan kauhea soppa, koska kaikki ihmiset eivät vain pysty elämään ilman autoa. Ei edes yhtä päivää viikossa tai kuukaudessa. 

Vaikka ei jaksaisi ajatella ilmastokriisiä, kannattaa Emma Puikkosen Musta peili kuitenkin lukea. Kirjan henkilöhahmot ovat jokainen omanlaisensa, ja mikä parasta Puikkosen teksti on soljuvaa ja tarinan loppu on jollain tavoin kaikessa karmeudessaan hyvin kaunis. 



Lämmin kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille hienosta kirjasta.

 

21.1.2022

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

 

Tammikuun lukupiirissä puitiin Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön -kirjaa (WSOY, 2014). Ensimmäisenä lukupiirin Elsi halusi kertoa, kuinka hänelle ensimmäistä kertaa elämässään tulee vastaan kirja, jonka yksi henkilö on Elsi. Täytyy sanoa, että itsekin hätkähdin, kun nimen kirjasta luin. 

Elsi on kaupungissa varttunut tytönheitukka, joka hetken huumassa ihastuu Einoon. Ei mene pitkään, kun Elsi huomaa odottavansa lasta. Naimisiin sitä on mentävä. Kaikki menee suhteellisen hienosti siihen asti, kunnes perheen on muutettava Einon kotitilalle Niittyyn, keskelle ei mitään. Elsi odottaa kolmatta lasta, eikä mikään tunnu miltään. Uudessa kodissa ei ole edes klosettia, eikä anopin silmien alla ole aina helppo olla, vaikka ei anoppi sinänsä paha ihminen ole. Pienen poikalapsen synnyttyä Elsi syöksyy täydelliseen pimeyteen. Kukaan ei ymmärrä, mikä häntä vaivaa. Asiat etenevät todella huonoon suuntaan. 

Elsin toinen tytär Asta ottaa aikanaan kotitilan valtaansa. Asta on oman tiensä kulkija. Hänestä on puhuttu kylällä kaiken maailman asioita. Ilkeitä, mutta Asta osaa myös olla ilkeä. Hyvinkin ilkeä. Astalla on kuitenkin heikko kohta. Hänen poikansa Roope on hänelle kaikki kaikessa. Mustia pilviä alkaa nousta Astan taivaalle, kun Roope tuo tyttöystävänsä Teresan näytille Niittyyn. Mikä ihmeen hempukka tyttö kuvittelee olevansa? 

Kirjan henkilöhahmot ovat pääosin naisia. Erilaisia naisia. Yhteisiä naisille on kuitenkin ilottomuus ja jonkinlainen surumielisyys. Elsi kadottaa elämänilonsa täysin. Asta ei halua olla kenenkään muun kuin Roopen kanssa tekemisissä. Astan sisko Arja puolestaan ei näe mitään muuta kuin tutkimustyönsä. Kaikki muu on epäoleellista. Arjan tyttäret Hanna ja Riikka ovat myös oma lukunsa. Hanna on suorittaja, joka haluaa kaiken menevän paremmin kuin hyvin. Riikka puolestaan kirjoittaa runoja, joita kukaan ei ymmärrä, jos niitä nyt kukaan edes lukee. Riikka kiukuttelee, koska hänen tekstejään ei ymmärretä. Kirjassa esiintyvä Birgitta pidettiin hyvin piilossa. Salaperäinen vanhus, jolla on kuitenkin loppupeleissä iso osuus tarinassa. 

Lukupiirissä keskusteltiin, kuinka kirjassa pidettiin koko ajan mielenkiintoa yllä. Kirjan tarinaa tai kirjan henkilötarinoita oli mukava lukea. Vaikka henkilöt olivat ilottomia ja rosoisia, tällainen tuo tarinaan varmasti enemmän ilmaisuvoimaa. Ei kukaan jaksa lukea pelkää siirappimaista tarinaa. Lähteenmäki on osannut tuoda kirjaan myös paljon aiheita, jotka ovat tuoneet ainakin joillekin lukupiiriläisille elävästi mieleen erilaisia oman elämän tapahtumia. 

Kirjassa käsitellään hienolla tavalla aiheita, joista ei aina olla puhuttu tai ei edes tiedetty olevan olemassakaan. Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole millään muotoa ollut ihmisten tietoisuudessa 1950-luvulla. Aikaa on pitänyt kulua vuosikymmeniä, jotta asiasta on alettu puhua sen oikealla nimellä. Elsin tapauksessa esimerkiksi vain ihmeteltiin, miksi ihana poikalapsi ei tuo iloa äidin elämään. Kuviteltiin vain, että Elsi on väsynyt. Astan sukupuolisesta suuntautumisesta kirjan tarinassa vihjailtiin paljon. Lukupiiriläiset miettivät, oliko Roope eräänlainen todistus Astalta, että hän on tavallinen nainen. 

Kysyin lukupiirissä, onko kukaan lukenut aikaisemmin Laura Lähteenmäen kirjoja. Ei ollut. Itsekin vakuuttelin, etten ole minäkään. Aloin kuitenkin googlettaa Laura Lähteenmäkeä, niin huomasin, että Sitten alkaa sade -kirjan kannet näyttivät tutuilta. Jestas! Olinhan minä lukenut Lähteenmäkeä ja pitänytkin hienosta kirjasta. Postauskin kirjasta löytyi. Lukupiirissä puhuimme siitä, kuinka tuntui, että Hannan mies oli aina menossa. Aivan kuin hänellä olisi ollut avioliiton ulkopuolinen suhde. Tätä asiaa pyöriteltyämme puhuimme, jos Lähteenmäki kirjoittaisi kirjan, jossa käsiteltäisiin avioliiton ulkopuolista suhdetta ja kenties avioeroa. Sitten alkaa sade -kirjassa käsitellään myös avioeroa. Lähteenmäki oli siis selvästi aavistellut, että tällaisia keskusteluja voidaan joskus käydä. 😃

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön on kirja, joka kannattaa lukea, jos pitää sukutarinoista ja perheiden sisäisten ongelmien mysteereistä. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).




19.1.2022

Taidetta, kissoja ja herkkuja

 

Vapaapäivä arkena on ihan luksusta. Sellainen oli tänään. Ei muuta kuin koronaa uhmaten FFP2-maski kasvoille ja kohti Helsinkiä. Seurana tietysti parhaimmat ja ihanimmat ystävät. 

Ensimmäiseksi suuntasimme kohti Didrichsenin taidemuseota. Vielä tammikuun ajan ehtii käydä ihailemassa taiteilija Björn Weckströmin monipuolista taidetta. Minua henkilökohtaisesti kiinnosti tämä näyttely siksi, että työskentelin aikoinaan Lapponia Jewelryn sekä Kaleva Koru -konsernin palveluksessa. Björn Weckström oli ilman muuta Lapponian ikonisin taiteilija, vaikka en yhtään väheksy muidenkaan taiteilijoiden tuotoksia. Aivan mielettömän kauniita koruja taiteilijat osaavat suunnitella ja muotoilla. Pieniä taideteoksia. 

Didrichsenin taidemuseossa Weckströmin tuotantoa oli paljon laajemmin nähtävillä. Weckströmin uskomattomat, kiiltävät pronssiveistokset ovat mielestäni todella legendaarisia ja huikeita. Näiden lisäksi löytyy mm. lasista ja akryylistä tehtyjä veistoksia. Itselleni uutena asiana tulivat Weckströmin purjekankaille tehdyt öljyvärimaalaukset. Mahtavia teoksia nämäkin. Yhdessä näyttelyhuoneessa oli upea valaistus ja ihmeellisen kaunis äänimaailma. Äänimaailman takana on ollut Cecilia Weckström, Björn Weckströmin tytär. Huoneen vaikutus oli hyvin rauhoittava. Mukaan mahtui tietysti myös kattava kokoelma Weckströmin suunnittelemia koruja. Korunäyttely on tehty yhteistyönä Kalevala Korun kanssa. 

Mutta annetaan taiteen puhua puolestaan.


Björn Weckström: Ikaros/Icarus (1980-82), pronssi


Alla oleva Ajattelija on teos, joka minua sykähdyttää erityisen paljon.


Björn Weckström: Ajattelija/Tänkaren/Thinker (1988), pronssi



Björn Weckström: Musta aurinko/Svart sol/Black Sun (2003), öljy purjekankaalle



Björn Weckström: Kahdeksan luotia/Åtta skott/Eight Bullets (1971), akryyli, hopeoitu pronssi


Weckströmin lasimiehet tuovat myös aina hymyn huulille.


Björn Weckström: Lasimies I/Glasman I, Glass Man I (1976), lasi
Lasinpuhaltaja Jaakko Niemi


Björn Weckströmin suunnittelemia ja muotoilemia hopeakoruja


Oli upea käydä katsomassa Björn Weckströmin näyttely. Viimeksi näkemäni Weckströmin näyttely on tainnut olla aikoinaan Helsingin tuomiokirkon kryptassa. 

Taiteen ihaileminen tuottaa kovan nälän. Senhän tietävät kaikki. Olimme varanneet Kissakahvila Helkatista pöydän, joten matka jatkui seuraavaksi sinne. Ihanaan kissamaailmaan. Toki kotoa löytyy Herra Karvajalka, mutta ei se estä ihailemasta muita söpöläisiä. Helkatissa koimme iloisen yllätyksen. Jaloissa pyöri myös pari kania. Suurin osa kissoista oli päiväunilla, joten yritimme olla häiritsemättä niitä, kuten kissakahvilan säännöissäkin kerrotaan. Kissaa ei saa häiritä, jos se nukkuu. Neljän kuukauden ikäinen Helga jaksoi juosta ja leikkiä todella pitkään ennen kuin totaalinen väsymys iski. Hyvin tyypillistä kissavauvoille. 

Kaunis, valkoinen, pitkäturkkinen Puu heräsi yhdessä vaiheessa päiväuniltaan. Oli jotenkin hyvin tuohtuneen näköinen. Kovaa vauhtia kiiruhti kissakahvilan vessaan. Minua alkoi hirvittää, jos joku oli jättänyt vessanpöntön kannen auki. Pöntössä kyllä oli ohje kannen sulkemisesta, mutta eivät kaikki sitä huomaa. Kävin tarkastamassa tilanteen. Kansi oli kiinni ja Puu nukkui pöntön vieressä olevalla tuolilla kissapedissä. Sanoisinko, että vessakäynti voi olla hellyttävä, kun vieressä kehrää suloinen kissa. Kotona kissa tulee mukaan vessaan, mutta yleensä joko asioimaan hiekkalaatikolle samaan aikaan kuin itse hoidan asiaani tai juomaan vettä. Kehräystä ei vessassa kuulu. Ainoastaan kovaäänistä maukumista, jos on jotain asiaa ja sitähän meillä riittää. 

Helkatin tv:n suorassa livelähetyksessä oli rauhallinen meno. Ohikulkijat pysähtyivät kuitenkin televisiota katsomaan. Rentouttava lähetys. Tässä vaiheessa vielä Puukin oli nukkumassa julkisesti.



Tyylilyyli kerjää maharapsutuksia. Ihan parasta joutenoloa.



Akvaarion päälle mahtui myös kissoja nukkumaan.



Tämä töpöhäntäinen kissa hyppäsi akvaarion päältä alas ja haki huomiotamme. Harmillisesti syöminen oli kesken, niin emme ehtineet helliä kissaa. Kiitoksena kissa häipyi paikalta.



Puu on siirtynyt wc:n rauhaan.



Pupuilla riitti myös vauhtia.



Ja pakollinen herkkukuva jälkiruoasta.






Helkatin kissamaisesta tunnelmasta lähdimme aivan toisenlaisiin maisemiin. Kohti Teurastamoa ja Väyrysen leipomoa. Jossain somefeedissä tuli vastaan kirjoitus, jossa kehuttiin Väyrysen leipomon lihapiirakoita. Silloin, kun juttua luin, herahti vesi kielelle. Helkatin täyttävän ja herkullisen lounaan jälkeen ei kyllä tehnyt lihapiirakkaa mieli. Ei edes iltaruoaksi. Menimme kuitenkin katsomaan. Yllättäen joku muukin oli lukenut saman jutun. Kioskin tiskillä oli jonoa, mutta lihapiirakat olivat loppu! Emme sitten loppupeleissä ostaneet mitään, vaan lähdimme kotimatkalle. 

Vapaapäivä oli kaikessa kokonaisuudessaan loistava. Tällaisia päiviä pitäisi olla kerran kuukaudessa. Ajatukset narikkaan. Hyvät ystävät seuraksi. Taidetta, kissoja ja herkkuja.



6.1.2022

Vesitornin vuosi 2021

 

On aika paljastaa viidennen kerran Keravan vanhan vesitornin vuodenkierron kuvat. En ole kuvia muuten muokkaillut kuin hieman reunoja nipistellyt. Pääsääntöisesti otan kuvat kuukauden ensimmäisenä päivänä noin kuuden aikaan illansuussa. Tosin välillä unohtuu tai en ole kotona, joten kuvaaminen voi siirtyä päivällä tai muutamalla. Niin, ja kännykameralla kuvat napsin.

Nyt kuitenkin vesitorni estradille.


Tammikuu



Helmikuu



Maaliskuu



Huhtikuu



Toukokuu



Kesäkuu



Heinäkuu



Elokuu



Syyskuu



Lokakuu



Marraskuu



Joulukuu


Kuvia katsellessa en voi kuin ihmetellä tammikuun alun lumettomuutta. Sen jälkeenhän lunta tuli ja tuli. Enemmän kuin tarpeeksi. Ihmettelen myös, kuinka samaa sinisen sävyä on huhtikuun, kesäkuun ja heinäkuun taivaissa. Ykkössuosikki on lokakuu. Ihan vain värikkyyden takia. 

Muissakin blogeissa on näitä vuosi kuvina, mutta useimmat päivittävät kuvan tai kuvat kerran kuukaudessa blogissaan. Kiva tapa sekin. 

Koska tästä vesitornin kuvaamisesta on jo tullut perinne. Jatkan sitä tänäkin vuonna, ellei mitään ihmeellistä tapahdu. 

Mikä on sinun kuvasuosikkisi?

Edellisten vuoden kuvat löytyvät täältä: 

Vesitornin vuosi 2020

Vesitornin vuosi 2019

Vesitornin vuosi 2018

Vesitornin vuosi 2017


4.1.2022

Lesley Anne Ivory: Omat kissani

 

Joskus jokin aivan pieni asia voi saada hymyn huulille. Sain äidiltäni joululahjaksi kierrätyslahjan. Ihanan Lesley Anne Ivoryn kissakirjan Omat kissani (WSOY, 1991). Kirjan kansi vaikutti tutulta, mutta täytyy myöntää, etten kirjaa ollut aikaisemmin lukenut. Muutenkin tämä kierrätyslahja on kiva idea. Joskus työpaikkalääkärini kertoi, että he lainaavat vaimonsa kanssa toisilleen kirjastosta joululahjaksi kirjat. Mikä loistava idea sekin. 

Lesley Anne Ivory on kirjoittanut kirjan omista kissoistaan. Ihanista, persoonallisista karvapalloista, joita on kirjan kirjoitushetkellä ollut peräti kokonainen tusina. Mukaan on mahtunut Jemma, joka haki Ivoryn paikan päälle kätilöksi, kun oli synnytyksen aika. Viiru puolestaan oli iso kolli, joka toimi jenginjohtajana, kun piti tehdä jotain pahaa. Siamilainen Amon-Ra puolestaan saattoi tiputtaa jotain lattialle. Teon tehtyään siniset silmät katsoivat hämmästyneen viattomasti, ettei kissalla ollut aavistustakaan, kuka tiputti ja mitä tiputti. 

Ivoryn tapa kertoa kissoistaan on ihastuttava. Hän kertoo, kuinka mikäkin kissa on heille joutunut, ja millaisia luonteenpiirteitä kissalla on. Jokainen kissanomistaja tietää, että kissat ovat suuria persoonallisuuksia. Ivory kertoo myös tyttökissojen pentueista, ja kuinka joku tai parikin pentua saattoi jäädä heille asumaan. Pidin myös siitä, kuinka Ivory kuvaili kissojen välisiä suhteita. Osa kissoista saattoi olla parhaita ystäviä koko kissan eliniän ajan. 

Kirjan paras anti on ilman muuta Ivoryn mahtava kuvitus. Ivoryn kissakuvat ovat kerrassaan suloisia. Kissat ovat todella aidon näköisiä viimeistä viiksikarvaa myöten. Ihastuin myös kuvien värikkyyteen. Kissakuvien taustat ovat yksinkertaisesti kauniita. Aloin heti miettiä sitä, kuinka mahtavaa olisi tehdä Ivoryn kissakuvasta palapeli, ja tiedättekö mitä? Googlasin ja todellakin Ivoryn kissakuvista on tehty palapelejä. Menee luultavasti ostoslistalle. Vielä en kuitenkaan mitään tilannut, koska tekemättömiä palapelejä on joitakin kappaleita muutenkin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Meet My Cats on ilmestynyt vuonna 1989. Kirjan on suomentanut Eeva Heikkinen. 

Lesley Anne Ivoryn Omat kissani on ihana kuvakirja, jossa on kuitenkin myös kivoja tarinoita kissoista. Tämä kirja kannattaa kaikkien kissaihmisten lukea, jos vain osuu kohdalle.