Suvi Vaarla: Westend

 

Vuosi lähestyy loppuaan ja postaamattomien kirjapinoa on vielä melkoisesti jäljellä. Saas nähdä, jääkö jokin postaamatta vai tapahtuuko ihme ruudun tällä puolella. Suvi Vaarlan Westend (WSOY, 2019) oli lukupiirikirjana jo aiemmin syksyllä, mutta kun ihminen on saamaton, niin ei postaukset valmistu. 

Elina elää lapsuuden kultaisia vuosia 1980-luvulla. Hänen elämässään kaikki on täydellistä. Päällisin puolin mukavat vanhemmat, uusi mahtava asunto Westendistä ja uusi, maailman paras ystävä Sandra, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Eletään nousukautta. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Mistään ei ole puutetta. Isä ostaa muskeliveneen, jonka kyytiin hyppää usein myös Sandran perhe. Sandran isä Kai vaikuttaa olevan tarkkanäköinen, eikä ole aivan niin sinisilmäinen kuin Elinan isä. 

Mutta mitä käy, kun maan talous romahtaa 1990-luvun alussa? Elinan perheessä eletään tukalia aikoja. Posti kantaa laskuja, jotka päätyvät Elinan isän työpöydälle avaamattomina. Pankki perää omiaan, mutta mistä maksaa, jos rahaa ei ole. Seuraa muutto vuokra-asuntoon, jossa isä vajoaa entistä syvempään ahdinkoon. Äiti sen sijaan yrittää toimia. Entä mitä käy Elinan ja Sandran ystävyydelle? 

Lukupiiri kuvaili kirjaa helppo- ja nopealukuiseksi, ja sitä se todellakin on. Suvi Vaarla kuvaa asioita selkeästi. Lukijan ei tarvitse miettiä lukemaansa, vaan antaa vain sanojen soljua mieleensä. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, kuinka kirjan tarina oli osittain läkähdyttävää luettelointia parista vuosikymmenestä. Toisaalta oli viihdyttävää ja mielenkiintoista lukea tapojen syntymisestä. Yksi tällainen oli naisten viininjuonti. 

Westend tarjoaa loistavasti kuvattua nousukautta ja lamaa. Lukupiirin nuorinta osallistujaa lukuun ottamatta kaikki tunnistivat aikakauden kuvaukset. Nuorimmalle lukupiiriläiselle laman kuvaukset toivat uuttakin tietoa. Nousukauden ja laman kuvaukset synnyttivät melkoista keskustelua. Nousukauden vastuuttomat lainan tarjoamiset ilman takeita. Kirjassa onkin kuvattu hyvin hillitön rahankäyttö. Lainojen takaukset laittoivat monet sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet katkolle, kun lainoja ei pystyttykään lyhentämään suunnitelmien mukaisesti. 1980-luvulla työpaikan sai suunnilleen mistä tahansa ilman koulutusta. Työ tekijäänsä opettaa taisi olla vuosikymmenen slogan. Lamavuosina 1990-luvulla sen sijaan ei työtä enää saanut kuin suhteilla. 

Westendissä Elinan perhe oli nousukkaita. Varakkuus ei ollut perittyä. Vaikka he nousukaudella Westendissä asuivatkin, olivat he siitä huolimatta hieman alemmassa kastissa kuin niin sanottujen rikkaiden sukujen vesat. Ei sitä suoraan sanottu, mutta asia tuli hyvin esiin monessa paikassa. Laman myötä loppuivat myös suhteet rikkaisiin perheisiin. 

Itse aloitin varsinaisen työurani vuonna 1990 lokakuussa. Joulukuussa Suomi oli jo syöksynyt osittain lamaan. Koska olin viimeiseksi palkattu työpaikalleni, oli äitini varma, että saan ensimmäisenä lähtöpassit. En saanut, mutta tämä on luonut sellaisen varjon työuralleni, etten ole ikinä luottanut siihen, että saisin työpaikkani pitää. Hakiessani ammattikorkeakoulun tradenomikoulutukseen, oli pääsykokeiden ennakkomateriaalina artikkeli eri sukupolvien käyttäytymisestä työelämässä. Artikkelin kuvaama X-sukupolven tuntema epävarmuus työpaikan vakituisuudesta oli kuin kuvaus elämästäni. Siitä huolimatta X-sukupolven edustajilla on yleensä hyvin pitkiä työsuhteita. Tämänkin allekirjoitan. Ensimmäinen vakituinen työsuhteeni kesti 17,5 vuotta. Toista vakituista työsuhdetta on tätä kirjoittaessa jatkunut 12,5 vuotta. 1990-luvun lama todellakin jätti jälkensä, joten en yhtään ihmettele, että Elinakin kantoi laman taakkaa mukanaan, vaikka toki hänen elämässään oli paljon muutakin ikävää.

 

Älä koskaan häpeä rehellistä työtä. Älä tee työtä työn vuoksi vaan tavoitteiden vuoksi. Aseta itsellesi jokin tavoite, kirjoita se ylös, katso vuoden kuluttua miten olet onnistunut siinä. Jokainen tarvitsee elämässään yhden tavoitteen, joka on muita suurempi. (s. 163)

 

Suvi Vaarla oli vuosi sitten Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Hän kertoi, että hänelle on tärkeää kielen rytmi. Kielen täytyy soljua eteenpäin. Vaarla kertoi myös, että hän halusi kirjoittaa 1990-luvun lamasta, koska siitä ei ole paljon kirjoitettu. Kirjailijan mielestä oli myös helpompi kirjoittaa lapsen näkökulmasta. Työelämästä oli vaikea kirjoittaa. 

Kirjan kansien suunnittelun takana on Maria Ahonen. Kansikuva on todella osuva. Nostokurkia ja helposti rikkoutuvia saippuakuplia. Kukin voi arvata, mitä tämä symbolisoi. 

Suvi Vaarlan Westend tarjoaa mikrohistoriaa pienen ihmisen näkökulmasta. Kirja kannattaa lukea, jos on elänyt 1980-luvun nousukauden ja 1990-luvun laman. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

Kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille kirjasta.

Salainen Joulukissa 2020

 

Tassulinnan emäntä houkutteli meidät mukaan Salaiseen Joulukissaan. Jännittävää. Paketti joltain Salaiselta Joulukissalta. Me tietysti myös lähetimme oman pakettimme matkaan. Herra Karvajalan mielestä paketointi on hurjan hauskaa. 

Keskiviikkona tuli tekstiviesti. Salaisen Joulukissan paketti olisi noudettavissa. Ei muuta kuin ulkovaatteet päälle ja kovaa vauhtia menoksi. Herra Karvajalka jäi vielä nukkuman päiväunia, jotta jaksaisi kaiken jännityksen. Ja mitä ihanuuksia paketti sisälsikään? Oikeasti minulla kostuivat silmäkulmat. Todella kauniita paketteja ja upeita juttuja. Ei nyt kuitenkaan mennä asioiden edelle, vaan avataan ensin paketti. 

Herra Karvajalka kiinnostui heti, kun olohuoneen pöydälle nostettiin paketti. Mikäs juttu tämä on?

Onpas tässä laatikossa mielenkiintoisia tuoksuja. Selvästi joidenkin ihanien pimujen tuoksujälkiä.

Mitä ihmeen esteitä tähän on laitettu?

Tällaiset paperit eivät minua estä.

Mitä kauniita paketteja täältä löytyykään?

Ihan oikeasti? Näin monta pakettia! Punanauhaiset Herra Karvajalalle ja hopeanauhaiset palvelijattarelle. Ollaanko me oikeasti oltu näin kilttejä?

Palvelijatar, avaa sinä ne paketit, niin minä tutkin tätä laatikkoa tarkemmin. Tässä on oikeasti ihanat tuoksut.

Mitä kaikkea jännittävää paketeista löytyikään? Herra Karvajalka sai suosikkinamejaan Itsy Bitsyn kanapaloja, kissanmintulla täytetyn pötkylän ja superhauskan vaijerilelun. Ihan paras kaikista. Palvelijatar puolestaan voi nauttia ihanista teehetkistä suklaatryffeleiden kera. Lisäksi nyt on maailman suloisin kissaheijastin. Oikea karvahäntä heijastimessa! Ihan huippujuttu ja niin tärkeä, kun pimeillä kujilla kulkee.

Ja mitä tapahtuu tässä kuvassa? Uusi vaijerilelu saa kyytiä. Kyllä minä tuollaisille jutuille näytän tassuni. Minulla ei muuten ikinä aikaisemmin ole ollut tällaista lelua. Aivan huippuhauska.

Onko minulla kolme tassua? Ei, vaan kissanminttupötkylän päällä on nautinnollista makoilla.

Ihan oikeasti Palvelijatar! Kuinka me noin hirvittävästi saimme lahjoja? Olemmeko ansainneet nuo kaikki?

Olen aivan hämmentynyt tästä kaikesta. Ihanat lelut ja namit, hyvältä tuoksuva pahvilaatikko ja paljon rapisevaa paperia. Kiitos.

Ja kuka meille lähetti näin ihanan paketin? Miukumaan Sofi, Olga ja Päivi. Kiitos teille rakkaat. Olette ihania. Paketti oli oikea piristyspommi tämän kauhean koronavuoden keskellä. 💖 

Ihanaa joulunodotusta kaikille suloisille karvaisille ja heidän palvelijoilleen! 🎅 

PS. Pahoittelen kuvien heikkoa laatua. Oli sen verran reipasta menoa Herra Karvajalalla, jotta tuli hieman huonoja kuvia. Myös tämä ikuinen pimeys hankaloittaa kuvaamista.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020: 3. luukku

 

Vuosi taas vierähti ja on aika availla kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria. Kolmannen luukun sisällön esittelen minä. Tervetuloa hetkeksi rauhoittumaan joulukalenterin äärelle.

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi

Teki mieli hypätä jouluisen tarinan syövereihin, joten lainasin kirjastosta äskettäin ilmestyneen Karin Erlandssonin ja Peter Bergtingin Yöjunan (S & S, 2020). Kirjassa on 24 lukua, joten kirja toimisi hyvin myös joulukalenterina. Minä tosin ahmin kirjan muutamassa päivässä. Sen verran huikea tarina kirjan kansien sisältä löytyi.

Yksitoistavuotiaan Danjan perhe matkustaa isoäidin luokse joka vuosi heti joulukuun alussa, jotta yhteiselle jouluajalle jäisi riittävästi aikaa. Isoäiti asuu vanhassa asemarakennuksessa, joka on varsin mielenkiintoinen paikka. Danja rakastaa etenkin lipastoa, josta löytyy vaikka minkälaisia tavaroita. Lipasto on oikea aarreaitta. Tänä vuonna kaikki vaikuttaa kuitenkin olevan hieman huonosti. Isoäiti on vanhentunut ja tarvitsee paljon apua, eikä hän välillä muista asioita. Kaiken lisäksi hän höpöttää jostain hopea-avaimesta. Mikä se on? 

Yhtäkkiä isoäiti häviää. Häntä ei löydy mistään. Koko perhe on suunniltaan huolesta. Äiti, isä, Danja ja Danjan isosiso Nanda etsivät perheen ystävien kanssa isoäitiä joka paikasta. Missä hän voi olla? Eihän iäkäs ihminen voi selviytyä keskellä talvea elävänä. Tapahtuu myös muuta kummaa. Yöllä junarataa pitkin kolistelee juna, joka pysähtyy isoäidin vanhan asemarakennuksen kohdalle, vaikka asema ei ole ollut vuosikausiin käytössä. Danja hyppää junan kyytiin ja joutuu elämänsä seikkailuun, jossa mikä tahansa on mahdollista. 

Kerrassaan ihastuttava kirja, jonka seurassa viihtyi hyvin keski-ikäinen tätihenkilökin. Rakastan tällaisia tarinoita, joissa on salaisuuksia ja salaperäisiä asioita. Olisin itse esimerkiksi halunnut koluta lipaston jokaisen laatikon läpi ihan vain nähdäkseni, mitä kaikkea lipastoon oli vuosien saatossa säilötty. Voin kuvitella, kuinka hyvin kirjan tarina uppoaa alakouluikäiseen lukijaan. Kirjassa on mielettömiä juonikuvioita ja hieman jännitystä, mutta ei missään tapauksessa liikaa. Tarina etenee koko ajan, eikä jää junnaamaan paikalle. Yöjuna on seikkailukertomus, joka sopii sekä tytöille että pojille. 

Pidin kirjan henkilöhahmoista, joiden luonteenpiirteet tulivat nopeasti lukijalle selviksi. Danja on rohkea tyttö, joka uskaltaa juksata vanhempiaan ja lähteä yöjunan matkaan, jos tarve vaatii. Nanda puolestaan on puberteettia lähestyvä ärsyttävä isosisko, joka tietää kaiken, eikä todellakaan halua enää leikkiä tyhmiä lasten leikkejä. Danjan ystävä Konrad on puolestaan hieman pikkuvanha, mutta samalla hyvin älykäs, mitä tulee teknisiin laitteisiin.

Kirjasta löytyy myös kuvitusta, jota jokaisessa alakouluikäiselle lapselle suunnatussa kirjassa soisi olevan. Kuvitusta ei ole missään nimessä liikaa. Juuri sopivasti, jotta lukeminen ei käy liian raskaaksi. Hienon seikkailuhenkisen kuvituksen takana on Peter Bergting. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Nattexpressen on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Anu Koivunen. 

Karin Erlandssonin ja Peter Bergtingin Yöjunan kyytiin ehtii vielä hyvin, jos haluaa lukea kirjaa joulukalenterimaisesti. Lukee vaikka adventtisunnuntaisin pari lukua kerrallaan. 

Kirjabloggaajien joulukalenterin neljännen luukun esittelee Kirjasähkökäyrän Mai.

Eilisen luukun tarjosi Kirjailuja -blogin Viivi. 

Säkenöivää joulunodotusta kaikille ihanille lukijoille. 🎅

 

Marraskuun lukuhaaste 2020

 

En ole aikaisemmin osallistunut Karo Hämäläisen luotsaamaan marraskuun lukuhaasteeseen. On mennyt jotenkin aina ohi. Tänä vuonna huomasin kuitenkin Instagramissa @marimoision lukuhaastevinkkauksen, joten olin kärppänä mukana haasteessa. Kuinka sitten kävikään?

1.-7.11.2020

Sunnuntaina heti innolla mukaan lukuhaasteeseen ja luettuja sivuja tuli 37, mutta sen jälkeen iskikin arki. Herra Karvajalka alkoi oksennella sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten ajatukset olivat muutaman päivän ajan ihan jossain muualla kuin lukemisessa. Viikon loppua kohti sivumäärät hieman kasvoivat, mutta vain kolmena päivänä ehdin lukea vähintään 30 sivua. Kuluneella viikolla luin Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraamaa ja Kjell Westön Tritonusta.

 

8.-14.11.2020

Kuvittelin, että seuraava viikko olisi mennyt paremmin, mutta yhteensä luettuja sivuja oli vielä vähemmän kuin ensimmäisellä viikolla. Surkeaa toimintaa. Kolmena päivänä sentään pääsin haasteen asettamaan tavoitteeseen. Tällä viikolla sain päätökseen Hakkaraisen Dioraaman. Sen sijaan Westön Tritonus jatkui edelleen. Lisäksi aloitin lukemaan Annamari Marttisen Korsettia.

 

15.-21.11.2020

Jee! Kolmas viikko ja peräti viiden päivän saavutukset haasteessa. Tällä viikolla viihdyin edelleen Tritonuksen ja Korsetin parissa.

 

22.-28.11.2020

Jestas. Tällä viikolla luin eniten sivuja koko kuukautena, vaikka tässä haasteessa ei yhteismääriä lasketakaan. Mutta kun tilastoa katselen, niin vain kolmena päivänä olen ennättänyt lukea vähintään 30 sivua. Korsetti tuli luettua loppuun, mutta Tritonus on edelleen kesken. Luin myös Karin Erlandssonin ja Peter Bergtingin Yöjunan tällä viikolla.

 

29.-30.11.2020

Kuukauden viimeiset kaksi päivää haaste meni kirkkaasti läpi. Sain Tritonuksen päätökseen. Eihän siinä mennyt kuin koko marraskuu, että sain kirjan luettua. Hitaasti hyvä tulee. Lisäksi aloitin lukemaan Davis Baldaccin Jouluksi kotiin -kirjaa.

 

Yhteenvetona voi sanoa, että kuutenatoista päivänä ehdin lukea haasteen asettaman tavoitteen verran eli ei mitenkään kehuttavasti. Toisaalta lukemisesta ei saa ottaa paineita, vaan siitä pitää nauttia. Toisinaan on enemmän aikaa lukea ja toisinaan vähemmän.

Osallistuitko sinä marraskuun lukuhaasteeseen? Jos osallistuit, kuinka meni?

 

 

 

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

 

Huh Huh! Ihan Big Brotherista tutuin sanakääntein pitää aloittaa. Ensinnäkin tämä kirjapostaus olisi pitänyt tehdä jo elokuussa, mutta niin vain oli jäänyt tämäkin kirja postaamattomien pinoon. Toisekseen tämä kirja oli kerrassaan samaistuttava. Kirjan parissa tuli vietettyä ihanan hilpeitä hetkiä. Anna-Leena Härkönen; kiitos mahtavasta kirjasta Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (Seven, 2011). 

Rakastuin siihen, kuinka Anna-Leena Härkönen kertoi olevansa Popeda-fani. Sitähän ei yleensä keski-ikäiset naiset tunnusta. Minä voin myös tässä tunnustaa, että olen Popeda-fani. Nuorena neitona paljon kiihkeämpi kuin nykyään, mutta edelleen ihastun, jos kuulen jostain Popedan soitantaa. Mutta tämä ei ollut asian pointti, vaan se, kuinka Härkönen oli ihmetellyt joitakin Popedan laulujen sanoituksia, niin minä puolestani olin kuullut yhden Pate Mustajärven laulamat sanat täysin väärin. Moni tietää kappaleen Elämässä pitää olla runkkua. Siinä on kohta, jossa sanat menevät ”ei tarvita me pressaa eikä kunkkua”. Minä kuulin hyvin pitkään, että sanat menivät ”ei tarvita me vessaa eikä kunkkua”. Hieman sitä ihmettelin, mutta onneksi ystäväni oikaisi minua. Naurattaa tämä vuosikymmenten jälkeenkin, kuinka olen laulaa hoilottanut sanoja täysin väärin. 

Entä sitten sivistyssanat. Härkönen kirjoittaa, kuinka seurueeseen mahtuu aina henkilöitä, jotka viljelevät sivistyssanoja, joita kaikki eivät ymmärrä. Yleensä ihmiset vain hymistelevät ja nyökkäilevät, mutta kuka on se rohkea, joka uskaltaa avata suunsa ja kysyä, mitä vaikea sana tarkoittaa? Härkönen uskaltaa. Siinä vaiheessa yleensä hymistelijät hymyilevät ylimielisesti, vaikka eivät itsekään ole ymmärtäneet sanan merkitystä. Myönnän, että minä taidan olla sellainen, joka hymyilee kuullessani vaikean sanan, mutta tarkastan sen jälkikäteen netistä. Uskoakseni en hymistele ilkeämielisesti, jos joku uskaltautuu kysymään, mitä sana tarkoittaa. 

Olen lukenut ties kuinka monta vuotta eri kouluissa englantia ja ruotsia ja jopa vähän saksaa. Mutta se on sellainen juttu, ettei minulla oikeasti ole kielipäätä. Menen mykäksi, jos pitää kommunikoida vierailla kielillä tai änkytän jotain naama punaisena ja hikisenä. Härkönen nostaa tämänkin kissan pöydälle. Miksi kaikkien pitää seurustella vieraalla kielellä, jos seurueeseen tulee yksi vierasta kieltä puhuva henkilö. Yleensä joku seurueesta osaa kieltä todella taitavasti ja muut kuuntelevat sujuvasti tai yrittävät miettiä, kuinka jokin asia sanotaan vieraalla kielellä. Kyllä kuulkaa on vaikeaa. 

Härkösen teksteihin on helppo samaistua. Kirjaa lukiessani purskahdin monta kertaa nauruun, koska totesin, että asia on juuri tuolla tavoin kuin Härkönen sen ilmaissut. Kirjaa ei voi lukea vakavalla naamalla, koska silloin ei välttämättä ymmärrä asioiden koomisia puolia. Rakastan sitä, että ihminen osaa nauraa itselleen – niin, ja hieman myös muille. Härkönen sivaltaa tekstillä itseään, mutta samalla myös koko ihmiskuntaa. Juuri tällaista kirjallisuutta on pakko välillä lukea. Voi estotta nauraa, kuinka hullunkurinen tapaus ihminen kokonaisuudessaan on. 

Pidän kirjan rakenteesta, jossa voi hetkeksi hypätä yhden luvun tai kolumnin kimppuun. Tarinat ovat sopivan pituisia välipaloja esimerkiksi muun tekemisen ohessa. Toki kirjaa voi lukea pidemmissäkin pätkissä, kuten minä tein. En ole aivan varma, onko tästä ilmestynyt äänikirjaa, mutta jotenkin on sellainen tunne, että se toimisi loistavasti. Etenkin, jos Anna-Leena Härkönen itse lukisi kirjan. Itse en ole äänikirjojen ystävä, mutta tämän saattaisin kuunnellakin. 

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää Härkösen kolumneja useilta eri vuosilta. Kirja sisältää aiemmin julkaistut kirjat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia. 

Anna-Leena Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia on kirja kaikille naisille, jotka uskaltavat nauraa itselleen. Toki mieskin kirjan voi lukea, mutta kirjassa on melkoisen vahva naisnäkökulma.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24

 

Miltä kuulostaisi ikuinen elämä? Nuoruuden eliksiiri, jolla voisit jatkaa maallista taivallustasi eteenpäin ja eteenpäin. Itsestäni tämä kuulostaisi aika kauhealta, mutta niin se vain on, että Kaspar Colling Nielsen on kirjoittanut aiheesta kirjan Tanskan sisällissota 2018-24 (Aula, 2019). Nimestä voi tietysti arvata, että kirjan tarina on täysin fiktiivinen, vaikka se sivaltaakin nykymaailman menoa rajulla tavalla. 

Tanskalainen 475-vuotias mies kertoo 350-vuotiaalle Geoff-koiralleen elämästään tai siitä ajasta, jolloin koiraa ei vielä ollut ja Tanskaa koetteli raaka sisällissota. Mies ja koira ovat molemmat saaneet kantasoluterapian avulla itselleen ikuisen nuoruuden tai ainakin ikuisen elämän, koska henkilö voi itse päättää, minkä ikäinen hän tahtoo milloinkin olla. Jaksaako sitä esimerkiksi nuoruuden iloja vuosisadasta toiseen, kun hieman vanhempanakin voi harrastaa siveetöntä elämää ja huikeita orgioita. Kaikki on vain rahasta kiinni. 

Mutta siis Tanskassako sisällissota? Kyllä vain. Onhan se uskottava, kun sen kirjasta lukee, vaikka tietenkään tarina ei voi olla totta, koska nyt eletään vasta vuotta 2020. Miehen muistellessa menneitä vuosia, käy hän samalla läpi rakkauttaan Leonoraan. Naiseen, jonka kanssa mies uskoi tulevaan, mutta sisällissota erotti heidät. Päällisin puolin Tanskan sisällissodassa oli kyse luokkaeroista. Rikkaat vastaan köyhät. Se ikiaikainen ongelma, josta ei varmasti ikinä päästä yli. Aina jossain päin maailmaa ollaan valmiita taistelemaan tasa-arvoisemman elämän puolesta. Sinänsähän tämä ei ole hullumpi ajatus, mutta totuus on kuitenkin se, että aina on ollut köyhiä ja rikkaita, eikä se siitä miksikään muutu. Päinvastoin. Mielestäni nykyään luokkaerot ovat räikeämpiä kuin aikaisemmin. 

Kun mies muistelee mennyttä elämäänsä, hän heittelee ilmaan eriskummallisia tarinoita ihmisistä, paikoista ja tapahtumista, joihin hän on elämänsä aikana törmännyt. Tällaiset tarinat tuovat miehen tarinaan eloa ja iloa, vaikka välillä tarinat ovat hyvinkin traagisia. Näitä tarinoita voisi pitää miehen elämän suolana. Ilman niitä hänen elämänsä olisi ollut paljon yksioikoisempaa. 

Olin täysin välinpitämätön. Me kaikki olimme välinpitämättömiä. Millään ei ollut enää merkitystä. Muistelin elämääni. Hymähtelin ivallisesti nuoruuteni ahdistukselle. Kun sitä ajattelee jälkeenpäin, se oli niin banaalia, ja loputtoman samantekevää, heitinkö henkeni täällä vai jossain muualla. Oikeastaan olisi ollut parempi, jos olisin pudonnut varresta silloin. (sivu 190)

 

Päällimmäinen ajatus, joka minuun iski kirjan luettuani, muuttuuko ihminen koskaan. Onko kyse aina ja vain rahasta ja taloudellisesta hyvinvoinnista? Jos Kaspar Colling Nielsen on kirjoittanut kirjan, jossa eletään kaukana tulevaisuudessa, mutta kirjan tapahtumat ovat nykyisestä ajastamme, on pakko spekuloida, onko Eurooppa murenemassa käsiin. Mitä tapahtuu, kun Brexit astuu voimaan vuodenvaihteessa? Onko tämä alkusysäys jollekin suuremmalle vai pitäväkö jäljelle jäävät EU-maat kynsin ja nahoin yhteisestä unionista kiinni? Syöksyykö Iso-Britannia valtavaan rotkoon vai tehtiinkö siellä järkiratkaisu? 

Kaspar Colling Nielsen oli vuoden 2019 Helsingin kirjamessuilla bloggaajatilaisuudessa kertomassa kirjastaan. Sain kirjasta sellaisen kuvan, että kirjaa lukiessa saisi nauraa paljon, mutta toisaalta myös sellaisen kuvan, että kirja on vakava muistutus hyvinvointivaltion kepeistä rakenteista. Lukiessani kirjaa minua ahdisti melkoisen paljon. Toki kirjassa oli meheviä ja maukkaita tarinoita, jotka naurattivat kaikella absurdiudellaan, mutta päällisin puolin minua hirvitti. Tässä voi olla tietysti sellainenkin juttu, että tanskalaiset ymmärtävät erilaista huumoria kuin suomalaiset. Ehkä he osaavat kepeämmin suhtautua kirjailijan kuvaamiin tapahtumiin. 

Kirjan tanskankielinen alkuteos Den Danske Borgerkrig 2018-24 on ilmestynyt vuonna 2013. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen. 

Kaspar Colling Nielsenin Tanskan sisällissota 2018-24 on kirja kaikille satiirista pitäville mietiskelijöille. Mustaa huumoria löytyy myös.

Kiitos kustantajalle kirjasta, joka herätti paljon ajatuksia.

Luontodokumenttia livenä

 

Tänä aamuna oli luontodokumenttia omasta takaa. Lähdin viikonlopun kunniaksi Herra Karvajalan kanssa aamu-ulkoilulle tai voiko sitä sanoa enää aamu-ulkoiluksi, jos lähdetään liikenteeseen yhdeksän jälkeen aamulla? Oli miten oli, kissa kipitti kovaa vauhtia vesitornin tontille. Aamupissat ja kauhealla touhotuksella vaahteranlehtiä päälle peitteeksi. Tämän jälkeen muutaman metrin päähän koivujen viereen hiiriä kyttäämään.

Kissan asettautuessa lopulta paikoilleen, aloin touhuta kännykkäkameran kanssa. Tarkoitus oli ottaa kissaulkoilusta ja kirjasta muutama kuva Instagramiin. Siinä seisoessani ja kameralla tähtäillessäni ihmettelin, miksi Herra Karvajalka oli hieman oudossa asennossa. Ei tulisi kivoja kuvia tällaisista. Samassa kissa olikin tassuineen puolen metrin päässä jaloistani. Kauheasti oli sen näköinen, että jotain oli saalistavinaan. Minua tilanne huvitti, koska edellisiltana kissa oli ollut kuin kissanpentu, joka leikkii ja paljon. Herra Karvatassun etutassut olivat kuitenkin ojossa ja naama piti työntää tassujen väliin. Ette ikinä arvaa, mutta siitä jalkojeni juuresta napattiin tuosta vain saalis.

Kun saalis oli Herra Karvajalan suussa, juoksimme kovaa vauhtia kotiterassille. Siellä oli upeaa esitellä saalista. Iso myyräpaisti. Luulin, että myyrä oli jo päivänsä nähnyt, mutta ei. Vielä riitti vikinää ja pakoonkin yritti kipaista. Tämähän vain lisäsi Herra Karvajalan myllyyn vettä. Lisää hyökkäyksiä ja hieman myyrän heittoa ilmaan. Ei ole kivaa, mutta minkä kissa luonteelleen voi. Sitä paitsi eläinlääkärin sanoin tällainen tekee hyvää kissan psyykelle. Aikansa myyrätemppuja esiteltyään, oli aamiaisen aika.

Myyrän syötyään juoksimme takaisin myyräpaikalle. Samassa, kun pääsimme aloillemme, huomasin, että takavasemmalta ilmestyi kissa. Sama irtokissa, johon olemme kerran aikaisemmin törmänneet. Silloin kissa lähti melko kiireesti karkuun, mutta mitä kävi nyt? Herra Karvajalka huomasi kissan samaan aikaan kuin minä. Heti lähdettiin kohti kissaa. Kissa lähti hieman karkuun, mutta jäi selvästi odottamaan, mitä tuleman pitää. Kun Herra Karvajalka raivokkaana mouruten lähestyi, irtokissa alkoi pörhistellä ja sähistä. Herra Karvajalkaa tällainen ei haitannut. Hänen reviiri, muut pois.

Irtokissa huomasi tilanteen uhkaavuuden ja kiipesi hetkeksi lähimpään mäntyyn. Minua alkoi tilanne naurattaa. Kissa ajaa kissan puuhun. Soitetaanko palokunta paikalle? Herra Karvajalka lähestyi mäntyä, jolloin aloin miettiä, hyppääkö irtokissa Herra Karvajalan niskaan. Ei onneksi hypännyt. Tuli puusta alas. Tämän jälkeen alkoi varsinainen väsytystaistelu. Herra Karvajalka veti itseään lähemmäksi vierasta kissaa ja minä jarrutin. Irtokissa laittoi tyynesti itsensä makuuasentoon. Etutassut vatsan alle ja tilanteen seuraaminen. Seuratessani tilannetta aloin miettiä, kuinka kaunis kissa oli päästetty yksinään ulkoilemaan. Lähistöllä on kuitenkin melkoisesti liikennettä. Mietin jopa sitä, oliko kyseessä rotukissa. Kenties Thai kissa? Kaunis väritys ja vaalean siniharmaat silmät, joista toinen hieman karsasti. Ihan oikeasti, kuka päästää tällaisen kissan kulkemaan vapaana?

Vieras kissa liikahti jossain vaiheessa hieman kauemmaksi tilanteesta, mutta jäi kuitenkin kyttäämään meitä. Herra Karvajalka oli asiasta täysin eri mieltä. Hän näyttäisi irtokissalle, kuka täällä määrää. Voi jestas sitä vetämistä ja mouruamista. Irtokissa oli vain ihan hiljaa. Lopulta päädyimme lasten rakentamalle majan tyngälle. Irtokissa oli etevä kiipeilijä ohuine ja siroine tassuineen. Herra Karvajalka katseli alempaa.

Aikaa kului ja kului. En ollut syönyt aamupalaa, enkä pessyt hampaita. Vihdoin vieras kissa alkoi poistua paikalta. Seurasin kissan menoa. Yhdessä hetkessä vaanittiin ja hyökättiin jonkin olemattoman kimppuun. Kyseessä oli mitä ilmeisemmin hyvin nuori kissa. Leikkisyyttä riitti, ja mistä sitä tietää, jos hän olisi vain halunnut leikkiä Herra Karvajalan kanssa. Tosin Herra Karvajalka ei tällaisesta taida innostua. Sain hieman hengähdettyä, kun kissa hävisi vesitornin taakse. Mutta mitä tekee Herra Karvajalka? Lähtee kiertämään vesitornia toiselta puolelta ja siellähän se kissa oli. Vesitornin ovella.

Luulen kuitenkin, että irtokissa oli jo kyllästynyt isoon valkoiseen kissaan, joka vain mouruaa. Irtokissa hieman leikitteli vesitornin juurella ja lähti liikkeelle. Herra Karvajalka lähti myös. Ajattelin, että nyt päästään kotiin, niin ei. Kierto parkkipaikan kautta takaisin vesitornin tontille ja kissaa kyttäämään. Tässä vaiheessa mies, joka täällä asuu, tuli paikalle. Yritti hätistää kissaa, mutta ei siitä mitään tullut. Kissa tuli parkkipaikan puolelle ja alkoi pyöriä parkissa olevien autojen takana. Herra Karvajalka edelleen seurasi tilannetta tiiviisti.

Lopulta minä ja molemmat kissat pyörimme pitkin taloyhtiömme pihaa. Irtokissa meni jossain vaiheessa terassialueemme tuijien alle kyttäämään. Herra Karvajalka ryntäsi puolustamaan omaa terassiaan. Minä vedin Herra Karvajalkaa ja huikkasin miehelle, joka oli siirtynyt sisätiloihin, että tule suihkepullon kanssa ajamaan kissa pois. Mies tuli. Ilman suihkepulloa. Tilanne eskaloitui kuitenkin siten, että irtokissa lähti pois paikalta maukuen. Ihan ensimmäistä kertaa kuulin irtokissan maukuvan. Kuulosti surulliselta.

Sain Herra Karvajalan sisälle ja pääsin aamutoimille. Herra Karvajalka maukui koko ajan ja olisi pitänyt päästä takaisin ulos, mutta emme päästäneet. Luontodokumenttia oli jo muutenkin jatkunut pari tuntia. Oli aika lähteä kauppaan. Hampaita pestessäni kuulin, kuinka Herra Karvajalka mourusi. Irtokissa oli palannut. Oli tullut terassillemme ja käynyt juomassa Herra Karvajalan ulkovesiastiasta! Johan on ennenkuulumatonta. Kesällä juoma-astiaa hyödynsi siili ja nyt irtokissa. Meidän kauppaan lähdöstä ei meinannut tulla mitään, kun Herra Karvajalka yritti kaikkensa, jotta olisi päässyt vielä ulos selvittelemään tilannetta.

Oli kyllä aikamoinen aamu. Kun palasimme kaupasta, olisi Herra Karvajalan pitänyt olla unten mailla, mutta mitä vielä. Minun piti lähteä heti uudestaan ulkoilemaan, koska piti selvittää, minne irtokissa oli mennyt. Aikamme tutkittuamme ympäristöä kissa taisi todeta, ettei irtokissaa enää näkynyt. Menimme takaisin kotiin. Ei sekään meinannut riittää. Minun piti itse siirtyä makuuhuoneen puolelle, jonne Herra Karvajalka seurasi. Hyppäsi sängyn päälle ja sammui heti. Todella raskasta tehdä luontodokumenttia. 

Saa nähdä, tuleeko dokumentille jatkoa. Kuinka te olette selvinneet vastaavista tilanteista?