Taina Latvala: Välimatka

 

Koska blogi on elänyt hiljaiseloa työstressin takia, päätin että nyt on aika ryhdistäytyä ja nousta pohjamudista. Pian alkaa kesäloma ja sitten pitäisi olla enemmän aikaakin keskittyä omiin mukaviin harrastuksiin. Sitä ennen on kuitenkin naistenviikko. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi jokavuotiseen tapaan naistenviikon kirjallisuushaastetta. Naistenviikolla luetaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, havainnoidaan naiskuvia, kirjan on voinut olla kirjoittanut juhlaviikon nimipäiväsankaritar tai ehkä kirjassa seikkailee nimipäiväänsä viettävä juhlittu. Niin tai näin, naisnäkökulma valitaan oman mielen mukaan. Taina Latvalan Välimatka (WSOY, 2012) on sikäli hyvä aloitus viikolle, että tämän tarinan keskiössä ovat naiset.

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä asuvat äiti ja tytär, jotka ovat toisistaan riippuvaisia. Toinen tytär asuu kaukana, joten kaikki vastuu äidistä jää kertojaäänen omaavalle tyttärelle. Äidin mies ja tytärten isä on hävinnyt vaimonsa ja lastensa elämästä kymmenisen vuotta sitten. Äiti ja tytär eivät kuitenkaan ole päästäneet otettaan kaipauksesta. 

Tyttäret ostavat äidilleen syntymäpäivälahjaksi Teneriffan matkan. Matkaan lähtee tietenkin mukaan tytär, joka muutenkin huolehtii äidistä. Äiti on vastahankainen, eikä ole valmis tällaiseen isoon asiaan. Entä jos mies palaakin sillä välin kotiin? Matka kuitenkin toteutetaan. Vaikka äiti ja tytär ovat toisissaan kiinni, ei se sitä tarkoita, etteikö heillä olisi omat mielensä ja omat haaveensa. Äiti haluaa pitää tyttärestään kiinni joka käänteessä. Hän huomaa heti, kun hotellin vastaanottovirkailija iskee silmänsä kiinni tyttäreen. Sanomista tulee ja huolehtimista. Tytär sen sijaan haluaa antautua pienen lomaromanssin pyörteisiin. Vahvojen eteläpohjalaisten naisten luonteet ottavat yhteen, kun tytär uhmaa äitiään. 

Välimatkassa äidin ja tyttären välit nousevat itseoikeutetusti kaiken pinnalle. Äidin ja tyttären välillä on kuilu, joka vaikuttaa olevan ylitsepääsemättömän syvä. Äiti ihmettelee tyttären touhuja. Milloin tytär on liian vähissä vaatteissa, milloin muuten vain käyttäytyy oudosti. Äidin muistelmat nuoruudesta nostavat niin ikään esiin kitkoja äidin ja äidin oman äidin välillä. Aivan samantapaisia keskusteluja tai huomautuksia äiti on kuullut oman äitinsä suustaan. Sukupolvien välinen matka on pitkä, mutta kuitenkin hyvin lähellä. Samaa sukuahan sitä loppujen lopuksi ollaan. 

Kadonnut isä ja aviomies kulkee tarinassa mukana. Äiti kuvittelee näkevänsä miehensä joka paikassa. Hän odottaa ja odottaa. Tytärkin kaipaa isäänsä, mutta hän yrittää ymmärtää, ettei isää ehkä enää ole olemassakaan. Kun kirjan tarinassa äidin ja tyttären maailmat tavallaan kääntyvät päälaelleen ja tytär tekee löydön, jollaista ei olisi voinut kuvitellakaan, on tyttären vuoro suuttua äidilleen. Miksi äiti on salannut häneltä jotain niin tärkeää? Eikö tytär ole ollut sen arvoinen, että asiasta olisi voinut kertoa? 

Latvalan teksti on kaunista. Lähes proosamaista. Yksinkertaista ja sykähdyttävää. Ei tarvitse sanoilla leikkiä, jos siihen ei ole tarvetta.

 

Lenkkarini ovat tahriintuneet menneiden syksyjen kuraan. Solmin nauhat niin kuin äiti on minua opettanut, teen yhden hiirenkorvan ja kiepsautan narun sen yli. Tekisi mieli halata äitiä, mutta jos sen teen, en pysty lähtemään koskaan. (s. 90)

 

Pidän Latvalan tyylistä, kuinka hän ottaa kirjoissaan Etelä-Pohjanmaan murteen valttikortikseen. Välimatkassa äidin ajatelmat ovat murteella kerrottuja. Omat sukujuureni ovat Etelä-Pohjanmaalta, joten on hienoa maistella murresanoja suussa. Etenkin, kun tämä on harvinaista herkkua suomalaisessa kirjallisuudessa. Muutenkin eteläpohjanmaan murretta kuulee nykyään harvemmin, ellei lähde katselemaan Pohjanmaan lakeuksia. 

Lukemani kirja kuuluu BON-pokkareiden sarjaan. Pokkareilla on aina oma paikkansa sydämessäni. Ne ovat keveytensä puolesta oivia lukukirjoja kissaulkoiluilla ja matkoilla. Tämäkin kirja valikoitui lukemattomien pinosta ihan vain fyysisen keveyden vuoksi. Sen sijaan kirjan tarina on syvälle tunteisiin menevää kerrontaa. 

Taina Latvalan Välimatka on nimensä mukainen kirja. On maantieteellistä välimatkaa, mutta kirjan ehdoton vahvuus on äidin ja tyttären välimatkassa ja siinä, kuinka välimatkaa voidaan kaventaa. Upea kirja kaikille laatukirjallisuuden rakastajille.

Jori Reijula: Lattesamurai

 

Lattesamurai. Hämmentävä nimi, mutta siitä huolimatta kiinnostuin Jori Reijulan fiktiivisestä uutuusteoksesta Lattesamurai (Bazar, 2022). Minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen, eikä samurai-sana paljon innostusta nostanut, mutta ei tarvinnut pettyä. Kirja on kerrassaan mainio ja ennen kaikkea viihdyttävä. Niin, ja sekin selviää, mikä lattesamurai on, kunhan kirjan vain lukee. 

Jiipee on puutarha-alalla työskentelevä lähes kolmekymppinen diplomi-insinööri. Päällisin puolin tämä kuulostaa loisteliaalta, mutta mitä Jiipeen elämä oikeasti on? Jiipeen elämä on ailahtelevaista ja jatkuvaa haahuilua ympäriinsä. Miehellä on ollut kaksi vakavaa suhdetta. Ensimmäinen suhde Maija-ykköseen ja toinen suhde Maija-kakkoseen. Kun suhde Maija-kakkoseen yllättäen katkeaa, on mies aivan raunioina. Pelastus löytyy Whatsappista. Viesti äidille, niin heti tuntuu paremmalta. Onneksi on myös loistavia ystäviä, jotka auttavat miestä mäessä, eikä mäen alla. 

Ystävät raahaavat Jiipeen kaukaiseen Kuopioon. Kauas pois pääkaupunkiseudun pahuudesta. Ei Kuopio aivan vieras paikka ole. Asuu siellä Jiipeen veli puolisonsa kanssa. Jiipeen ja hänen ystäviensä matka on täynnä kohellusta ja nestemäisiä nautintoja, mutta on jotain muutakin. Paikallisessa blettäjien menomestassa Jiipee tutustuu Raijaan. Naiseen, jonka edessä jalat menevät spagetiksi ja kaikki muu menettää merkityksensä. Onko Raija kuitenkaan oikea nainen Jiipeelle? Alkaa melkoinen kissa ja hiiri -leikki. Raija vierailee pääkaupunkiseudulla, mutta Jiipee tapansa mukaan mokaa jotain tai sitten joku hänen ystävänsä mokaa. Mistään ei tunnu tulevan mitään, mutta Jiipee ei anna periksi. Ennen pitkää hän huomaa asuvansa Kuopiossa Raijan kanssa ja loppuelämä on pelkkää silkkiä vain. Ei todellakaan ole. Jiipee joutuu tekemään tosissaan töitä, jotta selviää Raijan asettamista tulikasteista ja vaatimuksista. 

Kirjan henkilöhahmot ovat kutkuttavia. Jiipee jo pelkästään antaa itsestään kömpelön kuvan, vaikka pitääkin itseänsä hirvittävänä bilehirmuna, jonka juttuja kaikki jaksavat kuunnella. Oikeasti Jiipee nousee omasta ahdingostaan vain iloliemen avulla. Hän miettii ja pähkäilee naisasioitaan maailman tappiin saakka. Raijan tavatessaan hän menee entistä enemmän sekaisin. Raija on päämäärätietoinen amatsoni, joka on tottunut saamaan haluamansa. Raija suuttuu helposti, eikä häntä aivan helposti lepytellä. Jiipeen on opeteltava Raijan tavoille ja osattava lukea Raijaa. Kommelluksia sattuu, mutta viisas mies oppii tunnistamaan naisen pienetkin eleet. Se täytyy kyllä myöntää, etten aivan pitänyt Raijan diktaattorimaisesta tavasta päättää esimerkiksi kaikesta sisustuksesta. Tosin ehkä Raijakin kirjan loppupuolella alkoi hieman myöntyä Jiipeen yksinkertaisimpiin ja halvempiin ratkaisuehdotuksiin. Jiipeen kavereista voisin mainita, että ärsyttäviä. Toki miehellä pitää ystäviä olla, mutta juuri sellaisia, jotka laukovat suustaan typeryyksiä minkä ehtii. Argh! 

Reijulan teksti on elävää ja kuvailevaa. Tekstissä ei ole jippoja, eikä lukijan tarvitse miettiä, mitä kirjailija tahtoo jollakin asialla sanoa. Pidän tällaisesta rehellisestä vuodatuksesta. Siinä annetaan arvoa lukijalle, jonka ei tarvitse pinnistellä eriskummallisten lauserakenteiden viidakossa.

 

Oli ihmeellistä, miten nopeasti ihminen saattoi muuttua oksennustautisesta mahahaavapotilaasta maailman valtiaaksi. Jiipeen hymy ulottui korvasta korvaan ja sydän lepatti kuin kolibri. Hän huomasi leijailevansa metrin maanpinnan yläpuolella – kuin ilmatyynyaluksella. (s.36)

 

Pidän kirjan astelemasta, jossa Jiipee on päähenkilö, joka haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Yleensähän tällainen rooli on tehty naisille, joista tunnetuin lienee roolihahmo Bridget Jones. Jiipee kipuilee kaikkien rakkauteen liittyvien kysymysten äärellä. Jos teen näin, tapahtuuko näin vai noin? Mistä oikeastaan voi tietää, mitä nainen haluaa vai haluaako nainen ylipäätään mitään? 

Lattesamurai aloittaa romaanitrilogian, jossa ei huumoria säästellä. Samalla lukija pääsee kurkistamaan kolmekymppisten nuorten miesten elämään, millaista se oikeasti on. Onko se pullistelua ja paremmuuden tavoittelua vai jotain ihan muuta? Voiko kolmekymppisen miehen sisältä löytyä lämmin ja herkkä ihminen? Itse odotan mielenkiinnolla, jatkuuko sarjan toisessa osassa Jiipeen ja Raijan yhteiselämä vai onko kertomuksen ytimessä jotkut aivan muut henkilöt. 

Jori Reijulan Lattesamurai on sopivan kepeää kesälukemista. Tätä kirjaa lukiessa voi heittää aivot narikkaan ja antaa Jiipeen hoitaa sähellykset. Aivan varmasti saa nauraa miehen edesottamuksille.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä

 

Voitteko kuvitella sellaista, että menin Keravan kirjastoon lainaamaan jonkin ihanan Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjan, niin hyllyt huusivat tyhjyyttä. Olisin halunnut ihan vain fiilistellä Pekan kanssa ennen kuin menin katsomaan Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä -kesäteatteriesitystä. Kirjastovirkailija kertoi, että ovat niin vanhoja kirjoja, ettei niitä enää oikein ole hyllyssä. Siis käsittämätöntä! Klassikkoteoksia ei saa ikinä poistaa hyllystä. Onneksi Järvenpään teatteri ei ole kääntänyt klassikolle selkäänsä. 

Järvenpäähän muuttaa uusi kissa. Hännätön kissa. Kissa, jota muut kissat karttavat, koska niin kuuluu tehdä. Oikeasti kaiken takana on Monni (Joona Majurinen). Kaikkien pitää totella ilkeää Monnia ja Monni on päättänyt, ettei hän siedä uutta kissaa, Pekkaa tai oikeammin Pekka Töpöhäntää (Markus Peltola). Monnin mielestä Pekka on sietämättömän leuhka tyyppi, joka kehuskelee kotioloillaan, eikä sellainen voi olla edes kissa, jolla ei ole häntää.

Markus Peltola ja Hanna Koskinen
Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy

Pekkaa kiusataan ja hänen ulkonäköään arvostellaan rankalla tavalla. Hieman vetää tällaiset tempaukset suloisen Pekan mielialaa matalaksi. Onneksi on kuitenkin epäilijöitä. Esimerkiksi Arkadian Ulla (Nita Laine) ei ihan nielemättä Monnin juttuja niele. Hän haluaa ottaa itse selvää, millainen tapaus Pekka on ja hän tulee yllättymään positiivisesti. Pekka on mukava kaveri, eikä ollenkaan sellainen, millaisen kuvan Monni hänestä on halunnut antaa. Tämä ei kuitenkaan tyydytä Monnia. Ilkeä kissa suuttuu entisestään, kun hän kuulee, että Pekka matkustaa Keravalle. Junalla. Eihän noin polleaa kissaa voi kukaan hyväksyä. 

Ai jai, kuinka upeita kohtauksia näyttämöllä nähtiinkään! Vaikka välillä mielen veti hieman apeaksi, kun Pekkaa kiusattiin, oli näytelmään saatu juuri sopivasti draamaa. Markus Peltola Pekan turkissa vetää hienosti kiltin kissan roolia, joka joutuu tahtomattaan ilkeiden kissojen kiusaamaksi. Joona Majurinen Monnin karvoissa puolestaan on ilkeä ja itsekeskeinen. Juuri sellainen ilkimys kuin Pekka Töpöhäntä -kirjoista kissa muistetaan. Pilli (Artturi Frisk) ja Pulla (Juha Latvala) puolestaan hännystelevät Monnia ja mokailevat minkä ehtii. Hauska parivaljakko. Mukana on tietysti myös viehättävä Maija Maitoparta (Hanna Koskinen), jolle on helppo menettää sydämensä.

Juha Latvala, Joona Majurinen ja Artturi Frisk
Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy

Samuli Reunanen on sovittanut ja ohjannut näytelmän. Mies onkin osannut tehdä keski-uusimaalaiseen atmosfääriin loistavan tarkkasilmäisen sovituksen. Vaikka näytelmän voi ajatella olevan lapsille suunnattu, on siinä paljon ammennettavaa aikuisillekin. Näytelmässä tuodaan upeasti kulttuuria esille sekä tietenkin myös keravalaiseen historiaan sopivaa fiftarimeininkiä. Keski-Uusimaalaisille on tuttu käsite Sherwood. Nimitys, jota Keravasta usein myös käytetään. Myös tämä on nostettu mukaan näytelmän tuoksinoihin. Pidän tällaisista pienistä yllätyksellisistä detaljeista, joista katsoja voi löytää jotain tuttua ja hauskaa, ehkä jopa hieman eräänlaista sisäpiiritietouttakin. 

Puvustuksen takana ovat olleet Sinikka Zannoni ja Tanja Lundsten. Pekan hopeanvälkkyvä discohilebileasu toi juuri sopivaa lisäpotkua Monnin antamille kuvauksille ylimielisestä uudesta kissasta. Kissojen hännät puolestaan olivat todella upeaa katseltavaa. Tuuheita ja paksuja. Pitkiä ja raidallisia. Kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä, paitsi tietenkin hännättömällä Pekalla, mutta sehän ei kissaa huononna millään tavoin.

Järvenpään teatteri: Pekka Töpöhäntä (2022)
Kuva © Kapina Oy

Pekka Töpöhäntä on näytelmä, joka muistuttaa katsojaa siitä, kuinka erilaisia me ihmiset, ja miksei myös kissat, olemme. Olemme erinäköisiä. Toinen on hoikka. Toinen hieman pulskempi. Toinen säihkyy ulkoisesti. Toinen puolestaan sisäisesti. Meillä on erilaiset luonteenpiirteet. Osa piirteistä on vahvempia, osa heikompia. Pitäisi kuitenkin aina muistaa, että jokaisella meillä on oikeus ihmisarvoiseen tai kissan arvoiseen elämään. Kiusaaminen ei ole ikinä mikään vastaus mihinkään. Tämä kannattaisi muistaa taas piakkoin, kun koulut avaavat ovensa. Ei syrjitä, eikä kiusata toisia erilaisuuden vuoksi. 

Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä on koko perheen näytelmä, josta löytyy paljon musiikkia ja vauhdikasta menoa. Perheen pienempiä aktivoidaan välillä näyttämöltä käsin, niin jaksaa mielenkiinto pysyä yllä näytelmän loppuun asti. Mainittakoon vielä se, että kesäteatterin katsomo on katettu, joten mahdollinen sadekaan ei haittaa teatterielämystä. 

Järvenpään teatterin Pekka Töpöhäntä sai ensi-iltansa lauantaina 11.6.2022 Järvenpään Vanhankylänniemen kesäteatterin näyttämöllä.

 

Rooleissa: Markus Peltola, Joona Majurinen, Artturi Frisk, Juha Latvala, Nita Laine, Marja Parviala, Vesa Saralehto, Marju Karlsson, Anna Tapper, Tanja Lundsten, Ilpo Halonen ja Hanna Koskinen

 

Alkuteos: Gösta Knutsson 

Sovitus & ohjaus: Samuli Reunanen

Lavastuksen suunnittelu: Samuli Reunanen

Kapellimestari: Johannes Korpijaakko

Puvustus: Sinikka Zannoni, Tanja Lundsten

Järjestäjä: Tiina Seppänen

Tuotanto: Ulla Luuk, Sari Lehtosalo, Järvenpään teatteri

Valokuvat: Kapina Oy

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatterille.

 

Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet!

 

Kesäteatterikausi on korkattu! Keski-Uudenmaan Teatterin Krapin Kesäteatterissa pyörii tänä kesänä Ray ja Michael Cooneyn käsikirjoittama farssi Voi veljet! Täytyy myöntää, että tästä näytelmästä ei puutu kiivaita ja sekasortoisia kohtauksia. Kaikkihan menee juuri niin kuin kunnon farssissa pitääkin mennä. 

Antero Nieminen, Jari Vainionkukka ja Kalle Tahkolahti
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy

Ake (Antero Nieminen) ja Liisa (Anni-Maija Koskinen) ovat odotusta täynnä. Heille on tulossa sosiaalityöntekijä Rouva Porvali (Sanna Saarijärvi) tekemään arviota pariskunnan kelpoisuudesta adoptoida lapsi. Kaiken pitää olla kotona viimeisen päälle kunnossa, mutta mitä tapahtuu, kun paikalle pöllähtää Aken veli Make (Jari Vainionkukka). Makella sattuu olemaan pakettiauto täynnä salaa maahantuotua viinaa ja tupakkaa. Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Paikalle pamahtaa myös Pera (Kalle Tahkolahti), joka kuuluu samaan veljeskaartiin. Pera vaikuttaa näennäisesti kunnon mieheltä, vaikkakin ehkä hieman yksinkertaiselta, kunnes selviää, että hänellä on mukanaan jälleenmyyntiä odottava ruumis! Ei hyvät hyssykät! Tämä ei tule näyttämään hyvältä Rouva Porvalin silmissä. Alkaa mieletön järjestely kulissien ylläpitämiseksi, jota sekoittamaan saapuvat pakolaiset Andreas (Seppo Halttunen) ja Katerina (Veera Väisänen). Tietenkin paikalle tulee myös lainvalvoja konstaapeli Salo (Juha Suihko). 

Veljeskullat varastivat näytelmän totaalisesti ja niinhän se tietysti pitää ollakin, koska näytelmän keskiössä ovat veljet. Pidin siitä, kuinka veljesten kemia pelasi yhteen näytelmässä. Antero Nieminen Akena yrittää pitää kaiken kasassa, etteivät vaimo ja vielä vähemmän Rouva Porvali, saisi tietää, mitä taustalla tapahtuu. Jari Vainionkukka puolestaan on loistava Make. Mies tihkuu jotain pikkurikollista konnaa, vaikka rinnassa lyö lämmin sydän. Kalle Tahkolahti veljestrion nuorimpana on selvästi pahnan pohjimmainen, jota ei ikinä oteta vakavasti, ja jolle on helppo huutaa ärtymyksensä. Ake yrittää ohjailla veljiään, mutta pieleenhän kaikki menee. 

Anni-Maija Koskinen, Sanna Saarijärvi ja Antero Nieminen
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy

Näytelmän sovituksesta ja ohjauksesta on vastannut Mika Nuojua. Kohtaukset etenevät sujuvasti, eikä nopeatempoisessa farssissa tule katkoksia. Näyttelijöiden on täytynyt hioa liikkeensä viimeisimmilleen, jotta näytelmä toimii niin hienosti kuin Krapin Kesäteatterissa nähtiin. Näytelmän lavastuksesta on vastannut Teemu Loikas. Lavastuksessa on tietysti useampi ovi, kuten kunnon farsseissa täytyy ollakin. Rakastin näyttämöllä olevaa sohvaa, joka varsinaisen yllätysmomentin näytelmän kulkuun järjestikin. Upeaa! 

Voi veljet! on näytelmä, josta on moneksi. Mielestäni näytelmä sopii niin aikuisten kuin kouluikäisten lastenkin katsottavaksi. Aikuisille näytelmän anti on tietysti laajempi. Vaikka näytelmä onkin farssi, löytyy siitä paljon puhuttelevia aiheita: vanhemmuus ja lapsen adoptointi, lähisukulaisuus, pakolaispolitiikka, kunnalliset ja valtiolliset viranhaltijat sekä rikollisuus. Suuria aiheita, joista löytyy niin monta mielipidettä kuin on keskustelijaa. Lasta näytelmässä kiehtovat taatusti hullunhauskat kohtaukset, joissa Pera joutuu melko usein kaltoin kohdelluksi, tai kun Andreas avaa kielenkantimensa ja yrittää saada sanomansa perille, vaikka vastapuoli ei ymmärrä sanaakaan miehen puheesta. 

Kalle Tahkolahti ja Jari Vainionkukka
Keski-Uudenmaan Teatteri: Voi veljet! (2022)
Kuva © Kapina Oy

Loppuaplodien ja kukitusten päätteeksi Sanna Saarijärvi huudahtaa koko yleisölle tervehdyksensä: ”Aurinkoista kesää!” Ah, miten rakastettavaa sarkasmia. Ensi-illan sää oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Vettä satoi ja oli kylmä. Kesäteatteriin kannattaakin siis ehdottomasti pukeutua kelin mukaisesti. Itselläni oli kevyttoppatakki, farkkujen alla sukkahousut, kengissä villasukat, pipo päässä ja käsineet käsissä, eikä siltikään ollut liian kuuma. Huopakin lisäksi lämmitti jalkojani. Kaikesta huolimatta rakastan Suomen kesän monimuotoisuutta. Näyttelijöitä jaksan silti ihmetellä, kuinka ammattitaitoisesti jaksavat näytellä, vaikka taivaalta sataisi pieniä mummoja. 

Voi veljet! on juuri sopiva kesäteatteri-irrottelu. Näytelmä sopii etenkin sellaisille, jotka harvemmin teatterissa käyvät. Tätä näytelmää katsoessa ei tarvitse vilkuilla kelloa, koska meno näyttämöllä on sen verran kiihkeää, että mukana pysyäkseen on koko ajan seurattava, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Keski-Uudenmaan teatterin esittämä Voi veljet! sai ensi-iltansa Krapin Kesäteatterissa torstaina 2.6.2022.

 

Rooleissa: Antero Nieminen, Anni-Maija Koskinen, Jari Vainionkukka, Kalle Tahkolahti, Juha Suihko, Sanna Saarijärvi, Seppo Halttunen, Veera Väisänen ja Seppo Pirskanen 

Käsikirjoitus: Ray & Michael Cooney

Suomennos: Pekka Kesälahti

Sovitus ja ohjaus: Mika Nuojua

Lavastus: Teemu Loikas

Puvustus: Merja Thil

Äänet ja tekniikka: Olli Tamminen

Järjestäjä: Willjam Fagerström

Valokuvat: Kapina Oy

 

Lämmin kiitos Keski-Uudenmaan teatterille kutsuvieraslipusta.

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

 

Lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala, 2021), koska yhdelle lukupiiriläiselle oli toinen asiakas vinkannut kirjastossa, että kirja on ihana. No, lukupiiriläisten mielestä kirja oli kaikkea muuta kuin ihana, mutta mielipiteitähän on monia. Kirja on rankka ja surullinen, mutta paljon ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea hyvin kirjoitettu. 

15-vuotiaan Helenan äiti on kuollut. Hautajaispäivänä hän ajattelee kaikkea muuta kuin äitiä. Hän ei halua kohdata surua. Helena on joutunut seuraamaan koko lapsuutensa ajan äidin omituista käytöstä. Välillä äiti on rakastava ja hellä, mutta aivan liian usein äiti jää makaamaan päiväkausiksi sänkyyn. Pahinta on, kun ei voi kertoa isälle, kuinka äiti ja Helena ovat istuneet suljetussa pimeässä komerossa piilossa maailmalta. Helena on yrittänyt aina kysyä, mikä äidillä on, saamatta vastausta. Tämä kaikki jättää Helenaan syvät jäljet, joita häntä kantaa mukanaan aina. 

Helenan aikuistuessa hän muuttaa omaan asuntoon ja opiskelee yliopistossa vailla mitään sen kummempia kontakteja. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Helena tapaa Lilin. Lili on kaikkea sitä, mitä Helena ei ole. Lilin kautta aukeaa täysin uusi maailma, vaikka surumielisyys on edelleen läsnä Helenan elämässä. Helenan elämään astuu myös Eero, joka tuntuu alusta lähtien tutulta ja turvalliselta. Kaikesta huolimatta Helenan lapsuuden traumat kummittelevat taustalla. Voiko Eero auttaa, kun Helena vaipuu syvään masennukseen? Kertautuuko Helenassa hänen äitinsä elämä? 

Kuten mainitsin heti alussa, kyseessä ei todellakaan ole ihana kirja. Tämän naisen elämä on kauttaaltaan surumielinen ja ahdistava kirja. Helmi Kekkosen kieli on kuitenkin rikasta ja kirjaa oli helppo lukea. Ei tarvinnut takellella virkkeiden kanssa ja miettiä niiden tarkoitusta. Osin voisi jopa sanoa, että Kekkosen teksti on runollista.

 

Maa jalkojemme alla on jo tummenneista omenoista täysi, lehdet haravoimatta ja talon edustalla pitkä puinen pöytä hieman kallellaan. (s. 157)

 

Psykiatriset sairaudet vaikuttavat kaikkiin lähimmäisiin. Kirjan tarinassa Helena tuntee olevansa pienestä lapsesta alkaen syyllinen ja vastuunkantaja, joka kasvattaa hänen ympärilleen muurin, jota on vaikea murtaa. Isä on hyvin samankaltainen. Helenan äidin sairaus oli vaiettu salaisuus, josta ei puhuttu ääneen. Tämä kaikki aiheutti sen, että Helena katkeroitui, eikä osannut vanhempanakaan avautua ja kertoa omista tunnoistaan. Onko syyllistäminen perisuomalainen ominaisuus kulttuurissamme? 

Kirjan tarinassa kerrotaan myös toisesta sairaudesta, josta ei yleensä kauheasti puhuta. Endometrioosista. Tästä vaivasta Helenakin kärsi nuoresta tytöstä lähtien. Helenan isä yritti auttaa tyttöä, mutta hoito ei ollut toivotunlaista. Kovat kivut tekivät Helenan olon sietämättömäksi, eikä pahimpina päivinä voinut muuta kuin maata sängyssä tai lattialla. Onneksi tähän asiaan Helena sai myöhemmin helpotusta. On kuitenkin totta, että tähänkään ongelmaan ei aina osata hakea apua, koska asiasta ei haluta puhua ääneen. 

Osa lukupiiriläisistä löysi Helenan tarinassa paljon tarttumapintaa omasta elämästään. Kirja onkin ilman muuta sellainen, joka nostattaa tuntoja ja muistoja esiin. Pakosti myös ajattelee, kuinka paljon helpompaa olisi, jos asioista puhuttaisiin avoimesti. 

Yksi lukupiiriläinen oli kuunnellut kirjan äänikirjana ja antoi täydet pisteet Pihla Viitalalle, äänikirjan lukijalle. Viitalan ääni oli eleetöntä ja todella hyvin sopivaa kirjan tarinalle. 

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä on alakuloinen tarina, mutta kirjan aihepiirit ovat sellaisia, jotka pakottavat jatkamaan lukemista. Kirja ei missään tapauksessa ole huono, eikä sitä kannata sivuuttaa, jos vastaan tulee. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Lucinda Riley: Italialainen tyttö

 

Lucinda Riley elää muistoissa, mutta onneksi voi aina siirtyä Rileyn uskomattomiin maailmoihin. Etenkin, kun suomennoksia ilmestyy edelleen. Italialainen tyttö (Bazar, 2022) osoittautui jälleen kerran sellaiseksi kirjaksi, että nenäliinapaketti täytyi pitää vieressä. 

Rosanna on vasta 11-vuotias, kun hän ihastuu tai oikeastaan rakastuu Robertoon. Robertoon, joka on tunnettu oopperalaulaja. Robertoon, jolla on naisia joka sormelle ja varpaalle. Robertoon, joka ei halua sitoutua. Robertoon, jonka ulkonäkö on jotain uskomattoman karismaattista ja komeaa. Rosannan ja Roberton kohtaaminen johtaa kuitenkin siihen, että Rosanna saa sysäyksen lähteä harjoituttamaan laulua. Onhan tytöllä upea ääni. 

Vuosien vieriessä Rosanna lähtee stipendin turvin opiskelemaan milanolaiseen musiikkikouluun. Hänen veljensä Luca lähtee esiliinaksi Milanoon, jossa hän puolestaan kokee uskonnollisen herätyksen. Rosannan ja Roberton tiet risteävät vääjäämättä, eikä kolhuja voi olla syntymättä. Roberto hakkailee edelleen kauniita naisia. Jopa Rosannan paras ystävä Abi joutuu miehen valtoihin, vaikka tietää, ettei suhteelle ole tulevaisuutta. Rosanna on vihainen ja mustasukkainen. Hän rakentaa itselleen suojamuurin, ettei murtuisi joka kerta, kun kuulee Roberton uudesta valloituksesta. Suojamuurit murtuvat, kun Roberto vihdoin huomaa Rosannan ja haluaa valloittaa hänet. Vuosisadan rakkaustarina on syntynyt, mutta voiko tarina kestää, jos on liikaa salaisuuksia, joita ei haluta tuoda julkisuuteen? 

Voi Rosanna! Menit sitten ja rakastuit Robertoon. Et nähnyt miehen itserakkautta ja omahyväisyyttä. Itsekin olisin ehkä ihastunut mieheen, mutta luulen, että melko pian olisin huomannut, mikä iljetys koko mies on. Robertohan käytti kaikkia ihmisiä pelinappuloinaan, myös Rosannaa. Toki Roberto oli syvästi rakastunut Rosannaan, mutta siitä huolimatta hän halusi järjestellä kaikki asiat siten, kuten hänestä itsestään tuntui parhaimmalta. Rosannalla ei ollut paljon sananvaltaa. 

Kirjan henkilöhahmot ovat hyvin rakennettuja. Rosannan sinisilmäisyys ja Roberton sikamaisuus puskevat joka käänteessä esiin. Abin ja Lucan sähköiset välit puolestaan tuovat hienoa lisäpotkua kirjan tarinaan. Rikkaan Donatellan pakan sekoittaminen ihan vain sen takia, että nainen saisi sen, mitä havittelee. Rosannan siskon Carlottan vaiettu salaisuus. Ihmissuhteita ja salaisuuksia. Niistä tämä kirja rakentuu. 

Moni saattaa pitää Italialaista tyttöä tyypillisenä rakkausromaanina ja toki kirjasta tätäkin löytyy, mutta myös paljon muuta. Pidän sitä, kuinka Riley kuvailee oopperamaailmaa ja upeita oopperataloja. Kirjassa on myös viittauksia kulttuurihistoriallisiin paikkoihin. Muun kuin musiikillisen taidemaailman verhoja raotetaan myös lukijalle. Lukija voi miettiä, pitääkö paikkansa, että maailmassa on taideteoksia, jotka ovat vain keräilijän hallussa, ja joista muu maailman ei tiedä mitään. Luultavasti tämä on hyvinkin totta. Olisihan se upeaa, jos omistaisi jonkin mittaamattoman arvokkaan taideteoksen, josta muut eivät tietäisi. 

Kirjan yksi teema on ilman muuta salaisuudet. Jokainen voi vain miettiä, mitä tuhoa salaisuudet saattavat saada aikaiseksi. Hyvä tarkoitus on, ettei vastapuolta loukattaisi salaisuuksien esiin tuomisella, mutta mitä sitten, kun salaisuus paljastuu? Yleensä siinä vaiheessa tilanne on jo niin herkkä, että salaisuuden paljastaminen rikkoo jotain lopullisesti. Voiko tällaisista palasista vielä rakentaa ehjää ja toimivaa suhdetta? 

Kirjan lopputeksteissä Riley kertoo, että Italialainen tyttö on julkaistu kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran kirja julkaistiin kirjailijanimellä Lucinda Edmonds. Uudemman kerran kirja julkaistiin kustannustoimittajan pyynnöstä vuonna 2014. Englanninkielisen alkuteoksen nimi on The Italian Girl. Suomennoksesta on vastannut Hilkka Pekkanen. Kirjan hempeän kauniiden kansipapereiden takana on Laura Noponen. 

Lucinda Rileyn Italialainen tyttö kannattaa ottaa kesälukemiseksi. Kirjan tarina viihdyttää ja vie lukijan italialaisen tavernan herkkupatojen ääreltä aivan erilaisiin maailmoihin. Ja nenäliinat on todellakin syytä pitää käden ulottuvilla.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

 

Ihastuin muutama vuosi sitten Akseli Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet. Siksi olinkin aivan täpinöissäni, kun tiesin, että tänä keväänä Heikkilältä ilmestyy uusi kirja Hiljainen vieras (WSOY, 2022). Kirja oli heti saatava käsiini ja täytyy myöntää, ettei todellakaan tarvinnut pettyä. Kirja on kaikessa karmeudessaan huikean hyvä. 

Oona ja Tuomas muuttavat Oonan kotiseudulle asumaan, koska heidän kaupunkikotinsa on palanut tulipalossa asuinkelvottomaksi. Oona ei ole kauhean innoissaan asiasta, mutta Tuomas on yltiöpositiivinen. Oonan vanhemmat ovat antaneet heille vanhan sukukartanon, Korpikummun, asuttavaksi. Oonaa paikka ahdistaa. Aivan kuin paikassa olisi jotain outoa. 

Melko pian muuton jälkeen Oona huomaa odottavansa lasta. Lasta, jota he olivat vuosikausia yrittäneet. Oliko maalle muutosta apua lapsettomuuteen? Oona ei osaa iloita raskaudesta, koska hänelle on alkanut sattua outoja asioita, joista hän ei ole halunnut puhua Tuomakselle. Tuomaksen ollessa töissä, paikalle on tullut outo, mustiin pukeutunut nainen. Nainen väittää Oonan odottamaa lasta omakseen. Eihän tämä voi olla mahdollista. Oonan todellisuus alkaa sekoittua epätodelliseen. Pian nainen ei tiedä, mikä on totta, ja mikä ei. Oonan ahdistuksen keskellä Tuomas alkaa tutkia, miksi heidän uudella asuinseudullaan on tapahtunut järjettömän paljon lasten kuolemia. 

Huh huh! Nyt täytyy sanoa, että olipas selkäpiitä karmiva tarina. Kirjan alkuasetelma on jo melko alakuloinen, mutta ei missään tapauksessa sillä tavoin, että kirja jäisi kesken. Päinvastoin. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietää, mitä tulee tapahtumaan ja kirjassahan todellakin tapahtuu. Tapahtuu synkkiä ja kauheita asioita. Toisaalta myös historiasta alkaa tihkua tietoja, joita Oona ei ehkä olisi ikinä halunnut tietää. Tarinaa sävyttävät melankolisuus ja mustanharmaat sävyt. 

Kirjan rakenne on selkeä. Tarina etenee kronologisesti. Toki välillä muistellaan menneitä, mutta ihan vain sen takia, että menneisyys selittää nykyisyyttä. Heikkilän teksti on sujuvaa ja kaunista, jos nyt kauhutarinan yhteydessä voi puhua kauneudesta. Itse ainakin nautin lukemisesta, kun ei tarvitse ärsyyntyä eriskummallisista lauserakenteista ja sekavista kuvauksista.

 

Huomasin valkoisen arkun keskellä pihaa. Se oli kaunis ja surullinen kuin siipiensä suojaan käpertynyt joutsen. (s. 11)

 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Oona ja Tuomas vaikuttavat olevan toistensa vastakohdat. Tuomas näkee asioiden kauniit puolet ja on onnellinen elämän pienistä iloista. Tuleva lapsi on hänen elämänsä tärkein asia. Hänestä tulee isä. Oona puolestaan ei tunnu iloitsevan mistään. Hän ei tunne edes odottavansa lasta, eikä hänellä tunnu olevan lapseen minkäänlaista sidettä. Oonan vanhemmat ovat jollain tavoin outoja. Toki heilläkin on ollut omat ristinsä kannettavinaan. Mustiin pukeutunut nainen, Elisabet, puolestaan on itsevarma. Hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja pystyy ohjailemaan Oonaa kuin marionettia. 

Heikkilän edellisen kirjan yksi teema oli äitiys. Tässä kirjassa kuljetaan saman teeman ympärillä, mutta selkeästi tummemmilla tai pitäisikö sanoa erilaisemmilla vesillä. Lukiessani ihailin sitä, kuinka Heikkilä on uskaltanut tarttua tietynlaiseen äititeemaisuuteen. Ei taatusti mikään helppo pala mieskirjailijalle, mutta se kertoo mielestäni kirjailijan monipuolisuudesta ja rohkeudesta. 

Akseli Heikkilän Hiljainen vieras on kirja, jota ei kannata ohittaa, jos vähänkään pidät kauhusta. Sitä tämä nimittäin on. Kauhukirja, joka ahdistaa, mutta jota ei malta laskea käsistään.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.