Runohaasteen koosteruno

Olen nyt kerrankin ajoissa liikkeellä ja teen Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteen koostepostauksen, koska tiedän, etten enempää runokirjoja lue tänä vuonna. Haaste alkoi vuoden alussa. Oli siis kokonainen vuosi aikaa lukea runoja. Mitä tein minä? En ainakaan lukenut runoja. Viime vuonna sain luettua yhdeksän runokirjaa. Tänä vuonna vain neljä. Siis vain neljä. En tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta olisin saanut enemmän runoja luettua. Ei vain ollut minun runovuoteni. Tosin en minä muutenkaan ole mikään runovirtuoosi, joten ehkä voin tyytyä tällaiseen lukemaan.

Omppu heitti runohaasteessaan tehtävän. Vuoden lopussa eli tässä koostepostauksessa nostetaan esiin minulle merkittävimmät sitaatit, jotka yhdistetään yhdeksi runoksi. Sitaateissa ei saa muuttaa mitään, ei lisätä, poistaa, eikä taivuttaa sanoja. Annetaan vain sitaattien keskustella keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on alkujaan kirjoittanut. Tähän täytyy nyt heti kommentoida, etteivät koosterunoni sitaatit ole merkittävimpiä, vaan yritin luoda sitaattien välille jonkinlaisen yhteyden.

Annetaan sitaattien puhua puolestaan. Koosterunoni ole hyvä.

VIREYS

lumottu pullo,              

läsnäolemisen nektaria                                               (Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua s. 58)

kaukana syvällä pohjalla

                             kiiluu

                   vielä jotakin kirkasta

                            tilkka, helmi, viimeinen

                                     uhmakas pisara                     (Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät s. 39)

on onkalo kallion sisällä,

tyhjä kohta, lähde

pisara pisara pisara, vaateri

kaiken aikaa pois tasapainosta.                                 (Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! s. 43)

kissa vieköön millainen   

halpa humala

oudosta huviretkestä seurasikaan                      (Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi ote runosta Nälkä s. 49)

Runon runoteokset löytyvät linkkien takaa.

Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi

  

Runohaaste oli mukava tänäkin vuonna. Ainut vain, että täällä ruudun toisella puolella on bloggaaja, joka ei saanut kauheasti runoja luettua. Kiitos Ompulle runohaasteesta.

Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi

Uuden vuoden ottaa aina innolla vastaan ja lupautuu kaikkeen mahdolliseen. Onhan uusi vuosi kuin puhdas kirja. Se täyttyy siten, kuinka sen maalaat. Minähän otin taas tämän vuoden alussa haasteen vastaan Reader, why did I marry him? -blogin Ompulta. Nimittäin runohaasteen, ja kuinka siinä sitten kävikään? Huonosti. Runoja on tullut luettua kuluvana vuonna todella vähän. Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi (Siniplaneetta, 2007) on ollut lainassa jo pitkään. Aina välillä olen lainaa uusinut, mutta ohutta runoteosta en ole luetuksi saanut. En, ennen kuin tänään. Otin itseäni niskasta kiinni ja luin kirjan loppuun. Olinhan runoja toki lukenut silloin tällöin, eikä sivuja kauheasti edes ollut jäljellä. Kirjan runot eivät edes ole vaikeita ymmärtää, mutta oma saamattomuuteni on ollut esteenä.

Runokokoelma on jaettu kolmeen kokonaisuuteen. Kaikissa osissa käsitellään yksinäisyyttä erilaisissa elämäntilanteissa. Yksinäisyyttä, kun ihmissuhde loppuu, mutta kaipuu jää jäljelle. Yksinäisyyttä, kun maailmalla on tapahtunut jotain mullistavaa, jolloin itsensä tuntee pieneksi ihmiseksi. Yksinäisyyttä, joka tunkee uniin. Yksinäisyyttä, joka kumpuaa vuosien takaisesta rakkaussuhteesta.

Vesa Lahden runot osoittavat sen, kuinka paljon on erilaista yksinäisyyttä. Usein yksinäisyys koetaan asiaksi, jos ihmisellä ei ole ketään, eikä mitään ympärillään. On vain totaalisen yksin. Mielestäni se ei silti välttämättä ole yksinäisyyttä. Ihminen voi viihtyä vallan erinomaisesti yksinään. Lahden runoissa sen sijaan yksinäisyys loistaa. Rakkaan ihmisen lähtö aiheuttaa kipua ja tuskaa. Yksinäisyyttä voi olla myös siinä, jos parisuhteessa ei mene hyvin.

Olisit tämän kerran

        Hiljaa

minä en jaksa kuunnella

neuvojasi, vaateitasi

Ote lainattu Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi runokirjan runosta Disharmonia (s. 44).

Lahden runot ovat selkeitä, mutta niistä löytyy myös piilotettuja sanoja. Sanoja ja ajatuksia, jotka tuovat runoille lisämerkityksiä. Pidin myös siitä, kuinka runoissa kuvataan matkustelua. Ollaan joko itse matkalla tai rakas on kaukana jossain. Useissa runoissa on myös unikuvia. Unessahan voi monta kertaa peilautua kuluneen päivän tapahtumia oudossa valossa, mutta unissa voi nähdä myös muita asioita omasta elämästään.

lainaisitko minulle

vanhaa maisemakuvaa, jota

voisin katsella iltojeni iloksi, sillä

juuri nyt yöt hiostavat ja

aika tulee kellosta ulos

aamuisin, kun

uni on makeimmillaan

Ote lainattu Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi runokirjan runosta Kuumeessa (s. 79).

Ettei yksinäisyyteensä murenisi on osa fiktiivistä osuutta Vesa Lahden gradun Lyriikan persoonista, kirjoittajan näkökulmia. Samalla runoteos on runoilijan esikoiskokoelma.

Vesa Lahden runokokoelma Ettei yksinäisyyteensä murenisi on kirja sellaiselle henkilölle, joka haluaa oppia lukemaan runoja, muttei tiedä, mistä aloittaisi. Itse pidin hyvin paljon kirjan helppolukuisuudesta ja siitä, että runoihin oli helppo uppoutua. Siitäkin huolimatta, että teoksen lukeminen kesti ikuisuuden. Tämä vuosi ei nyt vain sattunut olemaan minun runovuoteni.

Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu

Postaukset laahaavat pahasti jäljessä. En tiedä, mihin kaikki aika hupenee. Lukupiiripostauksia on kolme jonossa, mutta aloitan viimeisimmästä. Luimme Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu (WSOY, 2008), joka sekin oli minulla kesken siinä vaiheessa, kun lukupiiriämme pidimme. Onneksi keskustelut käydään Facebookissa, niin niihin on helppo palata jälkikäteen.

Eletään 1620-luvun Persiassa, jossa nuori maalaistyttö elää auvoista elämää isänsä ja äitinsä kanssa. Tyttö on vanhempiensa silmäterä, mutta silti tulevaisuudessa häämöttää häät. Onhan tyttö jo sen ikäinen, että naimisiin on mentävä. Isän kuolema muuttaa kaiken. Myötäjäisiin ei ole varaa, joten tyttö ja hänen äitinsä elämä suistuu raiteiltaan. Kaikesta on pulaa. Äidin ja tyttären on matkustettava autiomaan poikki kauas Isfahanin kaupunkiin. Kaupunkiin, jollaisesta tyttö ei voinut ikinä kuvitella olemassakaan. Tytön setä Gostaham ottaa tytön ja äidin kotiinsa asumaan, vaikka vaimo Gordiyeh ei ajatuksesta pidäkään.

Setä on šaahin mattomestari. Tämä kiehtoo tyttöä, koska hän rakastaa mattoja. On hän itsekin yhden maton kutonut. Vaikka äitiä ja tytärtä pidetään palveluskunnan veroisena, ei se estä tyttöä kiipeämästä Gostahamin suosioon. Tyttö oppii sedältään mattotaiteen salaisuudet. Hän haluaa auttaa setäänsä kutomalla mattoja, mutta on jotain muuta, josta äiti ja tytär tienaavat paremmin. Tyttö naitetaan rikkaalle miehelle kolmen kuukauden pituiseen sigheh-liittoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tyttö on miehen petikaveri niin kauan, kunnes mies kyllästyy tyttöön. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista, joten ongelmia on tiedossa. Mitä tapahtuu, kun tyttö kieltäytyy uusimasta sigheh-liittoaan?

Lukupiiriläisten mielipiteet kirjasta vaihtelivat. Kirjan tarinaa pidettiin mahtavan hienona kuvauksena aivan erilaisesta maailmasta kuin omamme. Tarina koukutti ja sitä odotti, milloin ehtisi jatkamaan kirjan lukemista. Pidettiin myös siitä, kuinka kirjassa on vahvan tytön kasvutarina naiseksi. Toisaalta joitakin lukupiiriläisiä hieman ärsytti koko kirja. Sen sijaan käsitöiden kuvaamisesta taisivat kaikki pitää.

Sigheh-liitto herätti närästystä lukupiirissä. Selvää prostituutiota ja kaksinaismoraalin kukintaa. Kuinka pelottavalta tytöstä mahtoikaan tuntua, kun hän joutui ensimmäistä kertaa miehensä luokse. Tällaiset liitot ovat edelleen hengissä, ja niitä kuulemma harrastetaan etenkin pyhiinvaellusmatkoilla. Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää. Tällainen on kyllä hyvin kaukana siitä maailmasta, missä itse elän. Tosin en voi kieltää sitä, etteikö Suomessakin prostituutio eläisi.

Keskustelua herätti myös se, kuinka erilaiselta, mutta niin samanlaiselta 1600-luvun islamilaisuus vaikutti nykypäivään verrattuna. Kukaan lukupiiriläisistä ei tunne islamilaisuutta keskivertosuomalaista paremmin. Hunnutetut naiset ovat edelleen nykypäivää ja naisen asema suomalaisen silmin katsottuna on alempiarvoinen kuin miehen. Miehellä on oikeus ottaa useampi vaimo ja naisen on vain hyväksyttävä tämä tosiasia. Toisaalta kirjan tarina antoi virkistävän modernin kuvan islamilaisen naisen elämästä 1600-luvulla. Välillä tuli jopa mieleen, että nykyinen islamilaisuus on vanhoillisempaa.

Kirjassa on monenlaisia kohtaloita. Oli hieno lukea, kuinka joku onnistuu muuttamaan itsestään selvää tulevaisuutta. Se ei varmasti ole ollut mikään helppo tehtävä 1600-luvun Persiassa. Pohjoismaiseen hyvinvointiturvaverkkoon tottuneille saattaa olla käsittämätöntä, kuinka ihmiseltä viedään kaikki. Toisaalta on muistettava se, että nykyisin Suomessakin on todella räikeitä eroja ihmisten hyvinvoinnin välillä. Itse myönnän tiputtaneeni kyyneliä, kun luin, että vähävaraisten perheiden lapset toivovat joululahjaksi hygieniatuotteita. Ei tällaista pitäisi olla hyvinvointivaltiossa.

Kirjassa kuvataan paljon mattokäsityötä. Mallien piirtämistä, värittämistä ja lankojen valintaa. Kerrotaan myös lankojen värjäämisestä ja värien kirjosta. Mattojen kutominen on taidelaji, josta lukija saa paljon tietoa. Nautin myös siitä, kuinka paljon kirjassa kerrottiin ruoista. Mehukkaat taatelit maistuivat lähes joka ruoassa ja voitte arvata, että minun oli pakko kirjata kauppalistalle tuoreet taatelit. Itse pidin erikoisena sitä, kuinka kirjassa kuvattiin viiniä, johon sekoitettiin maitoa. Miltäköhän sellainen sekoitus mahtaa maistua? Lisäksi ihmettelin, kuinka muslimit juovat viiniä, mutta kirjan loppusivuilta löytyi siihenkin selitys. Ainakin 1600-luvun Persiassa väkijuomien juominen oli hyvin yleistä.

Tytön äiti kertoo kirjassa paljon tarinoita. Minua hieman häiritsi monen sivun kursiivit tarinat. Häiritsi sillä tavoin, että kursiivia tekstiä on vaikea lukea. Toisaalta tarinoista tulivat mieleen salaperäiset Tuhannen ja yhden yön tarinat.

Englanninkielinen alkuteos The Blood of Flowers on ilmestynyt vuonna 2007. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu kirja kannattaa ehdottomasti lukea, jos pitää vieraista kulttuureista ja nauttii käsityötaiteesta.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3,5 (asteikko 1-5).

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Ilahduin, kun sain Pirjo Puukolta viestiä, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja Kunnes jalkasi kantavat (Stresa, 2019), jota hän tarjosi luettavakseni. Tartuin tilaisuuteen, koska Pirjo Puukon esikoisnovellikokoelma Mutkanlukutaito oli hersyvän elämänmakuista luettavaa. Odotukset siis olivat korkealla, eikä tarvinnut pettyä. 

Kunnes jalkasi kantavat kertoo kahden naisen elämästä. Ellin ja Anitan. Verisukulaisia toisilleen, mutta luonteeltaan hyvin erilaisia. Itäsuomalaisen Ellin lapsuus ei ole ollut helppo. Isovanhemmat ovat ottaneet hoitaakseen kuolleen tyttärensä nuoremman lapsen. Mummon kuollessa tytöstä jäävät huolehtimaan Ukko ja kaksi tätiä. Ukko on kärkäs suustaan, eivätkä teotkaan ole aina kaikkein mukavampia. Elli oppii lapsuudesta lähtien riuskan työnteon. Sotavuosina Elli on jo itsenäinen nainen, mutta joutuu piiaksi maalaistaloon. Sota tuo tulleessaan myös Oivan. Sotilaspojan, johon on helppo rakastua. Sodan jälkeen Oivaa ei vain näy, eikä kuulu. Elliin syntyy ikuinen katkeruus. Hän menee naimisiin Taunon kanssa, vaikka ei häntä rakasta,. Mies on kuitenkin luotettava. Syntyy kolme lasta, joista vanhin on Anita.

Elli opettaa Anitalle pienestä pitäen rohkeutta. Rohkeutta kohdata ihmisiä ja sanoa sanottavansa. Anita muuttaa perheensä mukana alle kouluikäisenä Helsinkiin, koska isä-Tauno on saanut kaupungista töitä. Kaupunki on erilainen kuin mikään aiemmin, mutta Anita sopeutuu nopeasti. Hänellä on ystäviä ja hän pärjää koulussa. Anita on suvun ensimmäinen ylioppilas, joten Ellillä on syytä olla ylpeä. Anita opiskelee opettajaksi ja työpaikalla koulussa hän kohtaa Olan, johon hän ihastuu äkkipäätä. Ei aikaakaan, kun Anita ja Ola muuttavat saman katon alle. Aluksi kaikki on upeaa ja asioista puhutaan, eikä mistään vaieta. Vähitellen kulissit kuitenkin kaatuvat. Onko Anitan loppuelämä samanlaista kuin Ellin? Katkeraa ja tympeää?

Ellin ja Anitan tarinat vuorottelevat kirjassa. Lukijan on helppo pysyä mukana, koska lukujen otsikoina ovat aina Ellin tai Anitan nimi sekä vuosiluku. Toisaalta mukana olisi pysynyt muutenkin, koska naisten äänet ovat niin erilaiset. Oli myös hienoa lukea, kuinka Elli ja Anita kokevat samoja asioita. Elli vanhempana ei osaa ehkä ottaa vastaan kaikkea muutosta sillä tavoin kuin Anita. Aivan kuin Ellin pitäisi olla aina hieman vastahakoinen joka asiassa. Pirjo Puukko on osannut hyvin vangita naisten luonteenpiirteet ja kannattaa niitä vahvasti mukana koko kirjan tarinan ajan.

Kirjassa on hienoa yhteiskunnallista kuvausta vuosikymmenien läpi. Lähdetään liikkeelle 1920-luvun lopulta ja päädytään vuoteen 2019. Sotavuosien kuvaukset kotirintamalta antavat hyvin kuvaa siitä, kuinka naiset antoivat kaikkensa, jotta sodan melskeessä olevilla miehillä olisi hieman parempi olla. Sotien jälkeiset vuodet ovat niukkuuden aikaa. Pakko on mainita se, kuinka Anita sai ensimmäiset kiiltokuvansa vuonna 1956. Tämä on niin pikantti yksityiskohta, jonka kytkin heti Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat -kirjaan. 1960-luvulla nuoren ihmisen mieli vapautuu. Rakkaus ei tunne rajoja. Ollaan vapaamielisiä, mutta samalla ollaan valveutuneita ja tiedostavia poliittisista asioista. Ollaan radikaaleja.

Pidin siitä, kuinka Puukko kuvaa äidin ja tyttären suhdetta. Vaikka Anita on ei-toivottu lapsi, haluaa Elli kuitenkin antaa hänelle parastaan. Anita puolestaan on iloinen vaatteista, joita Elli tekee. Vaatteet ovat kauniita ja Anita tuntee olevansa aina hyvin puettu. Elli on kuitenkin myös tiukka kasvattaja. Kun Anita varttuu, alkaa Elli huolehtia tytöstä entistä enemmän, ettei vain sattuisi mitään. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta välejä hiertää Ellin kovuus. Elli on paha suustaan, joten Anitan on välillä pakko ottaa aikalisä äitiinsä. Kaikkea ei vain voi sulattaa. Kirjan kansikuva kuvaa mielestäni hyvin Ellin ja Anitan suhdetta. Yhteen sulautuneet kohdut. Kiehtovan kansikuvituksen takana on Amelia Nyman.

Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat on kirja kaikille niille, jotka pitävät tarinoista, joissa eletään suomalaisen perheen arkea, ja joissa on myös omat salaisuutensa. Tällaisen kirjan uskoisin ilahduttavan myös joululahjan saajaa.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 3. luukku

On se aika vuodesta, jolloin kirjabloggaajat ilahduttavat lukijoitaan joulukalenterilla. Tänään on minun vuoroni raottaa joulukalenterin luukkua. Ota siis hyvä asento ja rentoudu hetkeksi joulukalenterin äärellä.

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi

Kuka ei voisi muistaa ihania Tammen kultaisia kirjoja? Lasten kuvakirjasarjaa, joiden tarinoita olet lapsena ehkä kuunnellut vanhemman sylissä istuen. Myöhemmin olet kenties itse käännellyt ja lukenut kirjan sivuja. Olet mahdollisesti lukenut kirjoja omalle lapsellesi tai ehkäpä lapsenlapsellesi. Onhan kirjasarjaa julkaistu jo vuodesta 1952 lähtien. Aika paljon on vuosia kulunut ja edelleen kirjasarja on hengissä.

Tänä syksynä on ilmestynyt varsinainen mahtiteos kirjasarjan rinnalle. Disneyn kultainen joulukirja (Tammi, 2019) sisältää yhteensä viisi toinen toistaan jouluisempaa Walt Disneyn joulutarinaa. Neljä tarinaa on aiemmin ilmestynyt Tammen kultaisissa kirjoissa, mutta mukana on myös yksi uusi kertomus Mikki Hiiren jouluposti. Tällaisen kirjan kanssa on ihana odotella joulua.

Aku Ankka ja joulupukki on tarina siitä, kuinka Aku Ankka yrittää juksata joulupukkia. Aku haluaa mielettömän lahjakasan, joten hän käy ympäri maailmaa laittamassa joululahjatoivelistojaan esille. Aikamoista ahneutta Akulta, mutta mitä luulette, kuinka Akun toiveiden kanssa käy?

Lukiessani Mikki Hiiren joulupostia, oli pakko ajatella, olisiko Mikki Hiiri rientänyt apuun Postin lakon aikana vai olisiko hänet leimattu rikkuriksi. Tarinassa nimittäin Mikki Hiirtä pyydetään apuun, kun joulupostit pitää saada toimitettua perille.

Televisiosta tutusta jouluaaton suosikkiohjelmasta Samu Sirkan joulutervehdyksestä monet muistavat Tikun ja Takun ilakoinnin joulukuusessa ja Pluton hermostumisen. Disneyn kultaisesta joulukirjasta löytyy tarina Aku Ankan joulukuusi, jossa Pluto pääsee jälleen kerran hämmentymään Tikun ja Takun käytöksestä.

Kuinkas käy Mortille ja Vertille, kun he lähtevät Minnin ja Mikin kanssa jouluostoksille suureen tavarataloon? Sen voi lukea tarinasta Mikki Hiiri jouluostoksilla.

Joulupukin lelupaja avaa ovet joulupukin pajalle. Pajalle, jossa joulupukki valmistaa tonttujen kanssa leluja, leluja ja leluja. Joulupukki ei kuitenkaan itse ikinä ennätä leikkiä leluilla. Mikä neuvoksi?

Disneyn kultaisen joulukirjan tarinat ovat ihastuttavia, mutta niin on myös kuvituskin. Kauniita, hauskoja ja ilman muuta Disney-henkisiä kuvia kirja pullollaan. Joku voi ajatella, että Disney on liian kaupallista, eikä tällaista pitäisi suosia, mutta itse olen eri mieltä. Tämä kirja kunnioittaa vanhaa kunnon Disneytä. Sitä paitsi Disneyn kultainen joulukirja yhdistää sukupolvia toisiinsa, koska tarinat ovat vanhoja. Niitä samoja, joita vanhemmat lukijat muistavat omasta lapsuudestaan.

Onko sinulla omaa suosikkia Tammen kultaisissa kirjoissa? Itse muistan parhaiten kirjan numero 113 Junalla Timbuktuun. Tätä kirjaa luimme kymmeniä, kenties jopa satoja kertoja veljenpojalleni, joka ei ikinä tuntunut kyllästyvän kirjan tarinaan. Eikä siinä mitään, onhan tarina yksinkertaisesti mukava.

Kirjabloggaajien joulukalenterin neljännen luukun avaa Hemulin kirjahyllyn Henna.

Eilisen luukun tarjosi Kirjasähkökäyrän Mai.

Ihanaa joulunodotusta kaikille 🎅

A. M. Frost: Likaista peliä

Joskus tekee hyvää poiketa omalta mukavuusalueelta pois. Itse tein tällaisen loikan, kun tartuin A. M. Frostin sotadekkarisarjan toiseen osaan Likaista peliä (Bazar, 2019). Ensimmäistä osaa en tietenkään ollut lukenut, mutta toinen osa meni hyvin itsenäisenä ja aikamoisen hyytävän jännittävänä lukukokemuksena.

Eletään talvisodan jälkipuoliskoa. Haavoittuneita suomalaissotilaita kuljettanut linja-auto ei ole ikinä saapunut määränpäähänsä. Majuri Peder Jang lähtee tukikohtaan selvittämään, mitä on tapahtunut. Sitä ennen on ehditty lähettää sotilasjoukko etsimään linja-autoa. Sotilaita odottaa järkyttävä näky. Linja-autossa olleet sotilaat on tapettu raa’asti. Linja-auto löytyy hieman etäämpää hylättynä, mutta tämäkään ei riitä. Ei tarvita kuin yksi suuri pamaus ja kaikki on mennyttä tai ei sentään ihan kaikki. Yksi sotamies selviää. Tämä on alkusysäys sille, mitä alkaa tapahtua Suomen rajojen ulkopuolella. Samaan aikaan tukikohdassa alkaa selittämättömien murhien suma. Kuka viljelee tuhoa omiensa parissa?

Huh huh! Oikeasti en ikinä lue tällaisia sotakirjoja. Kirja ei missään nimessä ollut huono, vaan järkyttävän jännittävä. Ensimmäisinä iltoina, kun kirjaa luin, aloin nähdä painajaisia. Hetken jo mietin, pystynkö jatkamaan lukemista. Onneksi jatkoin, koska painajaiset väistyivät syrjään ja oli helpompi eläytyä kirjan tunnelmaan. Olen ehkä hieman liiankin herkkä eläytymisessä. Minä oikeasti jännitin, kuinka Peder Jangin johtamalle sissipartiolle käy vihollisen rajojen sisäpuolella. Täytyy myöntää, että A. M. Frost on osannut kirjoittaa tarinan, jonka jokaista liikettä lukija seuraa keskittyneesti ja lähes hengittämättä samalla peläten pahinta että toivoen parasta.

Kirjasta voi löytää useita erilaisia kohtaloita. On lotta Marian ja sotamies Auliksen suhde. Voiko mikään palata ennalleen vai onko sota tehnyt tehtävänsä rakkauden suhteen? Helle Haagalla on lääkintälotan tehtävien rinnalla komennus Valpolta. Kuinka kaunis nainen selviytyy kaikesta? Majuri Peder Jang on mies, joka on arvostuksensa ansainnut, mutta mitä hänen olisi tehtävä, jotta myös Helle Haaga luottaisi häneen? Entä mikä on tukikohdan pastori Saastamoinen miehiään?

Pidin myös siitä, kuinka kirjassa kuljetetaan kahta päätarinaa rinnakkain. Tarinat ovat järkyttäviä, mutta erittäin hyvin eteenpäin vietyjä. Kumpikaan päätarina ei jää kesken, vaan asiat tulevat selvitetyksi tavalla tai toisella. Päätarinoiden rinnalla kulkevat henkilöiden tarinat. Itseäni jäi kaihertamaan se, kuinka Marialle ja Aulikselle käy. Haluaisin, että heille käy hyvin, mutta ikävä kyllä sota jättää jälkensä.

Kirjassa on hyvin paljon psykologista peliä. Sota tuo ihmisestä esiin sellaisia piirteitä, joita ei välttämättä muuten havaittaisi. Tilanteet kärjistyvät hetkessä, kun ihmisen psyyke on kovalla koetuksella. Syntyy konflikteja pienimmistäkin asioista ja ilmassa on nopeasti muutakin kuin ruudin tuoksua. Tällainen lisää kirjan trillerimäisyyttä.

Itse en tietenkään tiedä sodista juuri mitään. Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea erilaisia asioita, joille varmasti löytyy todellisuusperää. Ensinnäkin tänä päivänä olisi tavatonta, jos tupakoita jaettaisiin armeijan sissien muona-annoksiin. Ainakin uskon niin. Toisen maailmansodan aikana sissit ovat saaneet kolme holkki-Saimaata päivässä. Oli myös aika hurjaa lukea siitä, millaisia ansoja puhtaanvalkean lumen keskellä voi odottaa, tai kuinka puhelinlinjoja on kuunneltu.

Kirjailija A. M. Frostista on pakko mainita, että kyseessä ei ole yksi henkilö, vaan pariskunta Anne ja Matti Frost. Uskon, että tässä on yksi syy siihen, että viihdyin kirjan parissa kaikista kauhuhetkistä huolimatta. Kirjasta löytyy myös rakkautta ja hempeyttä. Frostin pariskunnan on tarkoitus kirjoittaa kokonainen jännärisarja toisesta maailmansodasta. Yhdessä kirjassa liikutaan ajassa noin puolisen vuotta kerrallaan. Kirjasarjan ensimmäinen osa on Näkymätön kuolema.

A. M. Frostin Likaista peliä on kirja niille, jotka pitävät sotakirjallisuudesta sekä niille, jotka rakastavat trillerimäisiä jännäreitä. Tässä on myös hyvä joululahjaidea, tai jos oikein haluaa yllättää, ostaa samaan pakettiin kirjasarjan ykkösosan.

Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos siihen suuntaan.

Teatterissa: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu

Se on sellainen juttu, että välillä on ihana heittäytyä lapsenomaiseen maailmaan. Tällä kertaa tein sen menemällä katsomaan Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) vastikään ensi-iltaan tullutta koko perheen näytelmää Mimmi Lehmän ja Variksen joulu. Näytelmä perustuu Jujja ja Tomas Wieslanderin samannimiseen lastenkirjaan. Wieslanderin kirjat lienevät monille tuttuja, mutta itselleni ne ovat vieraita. Tosin näytelmän katsottuani tiedän, mistä on kyse, eikä se olotila ole ollenkaan hullumpi.

Mimmi Lehmä (Elina Varjomäki) on innoissaan. Kohta on joulu. Navetan katonrajassa roikkuu joulukalenteri, josta voi nappaista lappuja alas sitä mukaa kuin päivät kuluvat. Välillä Varis (Jari Vainionkukka) käy pyrähtämässä navetassa. Varis ei oikein pidä talvesta. On pimeää ja kylmää. Sitä saattaa helposti lentää esimerkiksi puita päin. Ei Varis kauheasti jouluakaan odota, koska hän ei ikinä saa lahjoja. Mimmi Lehmällä on kuitenkin iso sydän. Hänellä on yllätys Varikselle.

Elina Varjomäki ja Jari Vainionkukka

Keski-Uudenmaan Teatteri: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu (2019)

Kuva © Sami Lamberg / Kapina Oy

Voi kuinka mainiot hahmot näyttämöllä olivatkaan! Mimmi Lehmän nahoissa ollut Elina Varjomäki toi aurinkoisuudellaan valoa pimeyden keskelle. Jari Vainionkukka puolestaan oli sopivan ketku Variksen rooliin. Variksen hienoinen liioittelu ja itsesääli sopivat hienosti Mimmi Lehmän positiivisuuden rinnalle. Näytelmässä onkin hyvä asetelma positiivisuus vastaan negatiivisuus.

Näytelmässä on paljon musiikkia, mikä sopii loistavasti tällaiseen lapsille suunnattuun näytelmään. Laulujen sanoitukset tarttuivat helposti mieleen, ja voisipa jostain kappaleesta saada itselleen jopa korvamadonkin. Teatteriseuranani olleet lapset ainakin lallattivat yhtä kappaletta heti näytelmän jälkeen. Pidin myös siitä, kuinka kekseliäitä sanoitukset olivat. Luisteluaiheiseen kappaleeseen oli saatu hyvin mahdutettua myös Selänne. Laulujen sanoituksista lähtevät kiitokset Elina Varjomäelle ja Jussi Hongistolle. On pakko myös kehua Varjomäen laulutaitoa ja ääntä. Se on todella upeaa kuunneltavaa.

Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Keski-Uudenmaan Teatteri: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu (2019)

Kuva © Sami Lamberg / Kapina Oy

Lastenteatterissa on vastavuoroisuus tärkeää. Sitäkään ei oltu unohdettu. Lapset hihkuivat ilosta, kun Varis lähti pyörimään ympäri katsomoa ja hakemaan etsimäänsä. Siinä saivat irtojalkineetkin osuutensa. Mimmi Lehmän irrotellessa joulukalenterilappuja ja laskiessa päiviä, alkoi katsomosta kuulua laskemista. Joku laski jopa hieman pidemmällekin. Niin, ja uskaliaimmat tietysti lauloivat mukana, kun laulujen sanat olivat löytyneet. Niin, ja mikä parasta. Mimmi Lehmä ja Varis jäivät esityksen jälkeen kuvattaviksi. Lapset jonottivat ja kamerat kävivät. Tällaisesta jää hienot muistot lapsille.

Mimmi Lehmän ja Variksen joulu on myös tarina itsekkyydestä ja antamisen ilosta. Tarinan avulla lapsi oppii ehkä hieman ymmärtämään, millaista on olla itsekäs tai kuinka voi tuottaa iloa muille. Tällaisia tarinoita ei ole koskaan liikaa.

Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä Mimmi Lehmän ja Variksen joulu on näytelmä, jota on helppo suositella kaikille lapsiperheille. Sopii mainiosti joulunalusaikaan. Liput kannattaa varata etukäteen, ettei käy niin, että kun paikalle saavutaan, näytös onkin loppuunmyyty.

Mimmi Lehmän ja Variksen joulu sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan teatterissa lauantaina 16.11.2019.

Rooleissa: Elina Varjomäki ja Jari Vainionkukka

Alkuperäinen tarina: Jujja & Tomas Wieslander

Käsikirjoitus ja dramatisointi: Jujja & Tomas Wieslanderin kirjojen pohjalta Elina Varjomäki

Ohjaus: Kalle Tahkolahti

Musiikki: Jussi Hongisto

Koreografiat: Elina Varjomäki & Jari Vainionkukka

Laulujen sanat: Jussi Hongisto & Elina Varjomäki

Pukusuunnittelu: Aino Simola

Ompelija: Pauliina Sutinen

Tekniikka: Iain MacIntosh

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.