Vauhtimimmi

Nyt pitkästä aikaa ihan jotain muuta kuin teatteria tai kirjoja. Olin Herra Karvajalan kanssa ulkoilemassa. Taloyhtiön parkkipaikalle ajoi auto, josta nousi mies. Sen verran katsoin, että tutun näköinen mies, mutta ei kuitenkaan minun henkilökohtainen tuttu. Samassa autosta alkoi kuulua kiljuntaa. Mies sanoi rauhallisesti, että olen tässä, odota hetki. Tässä vaiheessa Herra Karvajalka päätti, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Kissa lähti laskeutumaan rinnettä alas ja minä perässä.

Seuraavaksi kuulin parkkipaikalta pienen tytön selitystä ja puheen porinaa. En kiinnittänyt asiaan enempää huomiota, vaan keskityin kissaan. Kuulin, kuinka tyttö huusi miehelle, että hän menee hiekkalaatikolle. Jossain vaiheessa näin sivusilmällä tytön leikkivän hiekkalaatikolla. Herra Karvajalka puolestaan keskittyi rinteessä hiirijahtiin ja minä selasin Facebookia, koska ulkoilukirja jäi kotiin.

Hetken kuluttua mies huusi parkkipaikalta hieman huolestuneena, missä sinä olet, hei mihin hävisit. Takaani kuului tytön ääni ja vastaus: ”Olen täällä!” Tyttö kipusi rinnettä pitkin kohti minua ja Herra Karvajalkaa. Kissa ei tietysti tykännyt tunkeilijasta, vaan kipusi ylemmäs ja minä yritin rauhoittaa kissaa, että nyt ihan rauhallisesti, annetaan tytön silittää sinua. Tyttö kipusi perässämme ja kysyi, kuinka ihmeessä olemme päässeet sinne ylös. En oikein edes osannut vastata mitään, koska normihommaa meille kiipeilijöille. Kysyin tytöltä, haluaako silittää kissaa. Tietenkin halusi, mutta sanoi, että kädet ovat hiekassa (fiksu tyttö!). Neuvoin, kuinka käsiä yhteen taputtelemalla hiekat saattaisivat irrota, kuten irtosivatkin. Tämän jälkeen tyttö silitti Herra Karvajalkaa, joka alistui kohtaloonsa ja oli nätisti. Neuvoin tyttöä, kuinka pääsee parhaiten takaisin parkkipaikalle miehen luokse. Vielä piti esitellä vaaleanpunaiset bling bling kumpparit (minäkin tahdon sellaiset), jonka jälkeen raporttia antamaan miehelle.

Jatkoimme kissan kanssa ulkoilua. Ihana ilma ja kissakin näytti nauttivan pitkästä aikaa ulkoilmasta. Sitten näin, että tyttö kipusi taas rinnettä ylös. Kysyin, haluaako hän vielä silittää kissaa. Ei kuulemma halunnut, vaan etsi kakulleen tikkua ja pyysi tulemaan katsomaan kakkua. Herra Karvajalka ei ollut samaa mieltä. Hän päätti, että nyt riitti ja tämä herra lähtee kotiin. Mitä teki tyttö? Lähti seuraamaan meitä. Selitin tytölle, että menemme nyt kissan kanssa kotiimme. Tyttö vastasi, että minäkin tulen teille. Sanoin, että et kai sinä nyt voi tulla meille, koska saatatte kohta lähteä. Mies oli koko ajan parkkipaikalla lataamassa akkua toisesta autosta toiseen. Tyttö ei kuitenkaan tyytynyt sanomiisini, vaan alkoi inttää janoaan. Kysyin, joisiko hän lasin vettä. ”Joo”, hän vastasi.

Pääsimme terassillemme. Parkkipaikalta näkyy terassillemme, joten oletin miehen näkevän, että tyttö seurasi minua ja Herra Karvajalkaa. Mies, joka täällä asuu, avasi terassin oven. Sanoin hänelle, tuotko tytölle lasin vettä. Tyttö meinasi koko ajan tunkea sisään. Pyysin odottamaan terassillamme. Vesi tuli juotua ja sanoin, että nyt sinun täytyy varmasti mennä takaisin. Mitä vielä. Pissahätä. Enhän minä nyt voi tyrkätä pientä, alle kouluikäistä tyttöä pois, jos pissattaa. Sanoin, että hyvä on, tule käymään pissalla. Sanoin, että kengät täytyy ottaa pois. Ennen kuin huomasinkaan, oli tyttö riisunut takin, pipon ja collegetakin. Oho. Ei tässä näin pitänyt todellakaan käydä.

Ohjasin tytön vessaan ja menin itse mukaan, jos tyttö tarvitsisi apua. Mitä tekee Herra Karvajalka? Tunkee mukaan kylpyhuoneeseen ja maukuu selvästi mustasukkaisena. Meillä ei ole lähipiirissä tämän ikäisiä pikkulapsia ja kissan kokemukset pikkulapsista ovat syntyneet vain tilanteissa, joissa joku lapsi on ulkoilutustilanteessa halunnut silittää kissaa. Tyttö hoiti tarpeensa, jonka jälkeen sanoin, että nyt puetaan ja mennään ulos. Kysyin myös, onko mies hänen isänsä. Ei kuulemma ollut, vaan pappa. Tyttö ei ollut halukas lähtemään minnekään. Oli kylmä ja palelsi ja kenties kissan lukuisat lelutkin kiinnostivat tyttöä. Olin kuitenkin tiukkana ja sanoin, että nyt puetaan, että sinua saatetaan jo etsiä.

Puin tytölle collegetakin ja ulkovaatteet. Sanoin, että lähdemme vielä kissankin kanssa ulos. Ohjatessani tytön ulos asunnostamme pappa jo tyttöä kaipasikin. Tyttö ei kauheasti pappaa kuunnellut. Selitti vain, että hän kävi tädin luona pissalla. Pappa totesi siihen, että olisithan sinä voinut mennä mummillekin. Mummi on käsittääkseni isomummi, joka asuu samassa rapussa kuin me. Tyttö vain totesi viileästi, että halusi mennä tädin luokse. Pappa sanoi tytölle, että nyt mennään. Vastaus oli, ettei mennä, koska täti tulee katsomaan kakkua.

Lähdin sitten tytön perään ja kerroin miehelle, että tyttö kävi juomassa lasin vettä ja pissalla. Mies totesi siihen, että hirvittävä papan juoksuttaja ja olisi voinut mennä mummin luoksekin pissalle. Kuitenkin myös kiitti lämpimästi, kun olin huolehtinut työstä. Eipä tuossa nyt kauheasti vaivaa ollut, mutta kun nykyään heti miettii, epäileekö joku jotain kamalaa. Olisi tietysti pitänyt yrittää ohjata tyttö heti pappansa luokse, mutta kun se on hieman hankalaa, kun samaan aikaan yrität sooloilla kissan kanssa. 

Oli kyllä melkoinen vauhtimimmi tämän tädin perjantai-illassa. Ja se kakku oli hieno.

Teatterissa: Macbeth

Bloggariklubin Shakespeare-ilta -postauksessa kerroin, että keskustelun jälkeen ilta huipentui Kansallisteatterin Macbeth -näytelmään. Itselläni ei ollut näytelmän suhteen mitään ennakko-odotuksia, vaan menin aistit avoimina katsomaan William Shakespearen arviolta vuonna 1606 kirjoittamaa tragediaa The Tragedy of Macbeth. Luultavasti tämä oli hyvä asia, koska koin esityksen voimakkaana kokemuksena.

Palatessaan voittoisalta sotareissulta Macbeth (Antti Luusuaniemi) saa kuulla noitien ennustuksen, että hän olisi tuleva Skotlannin kuningas. Ajatus kuninkuudesta alkaa elää Macbethin päässä omaa elämäänsä. Hallitseva kuningas Duncan (Esko Salminen) palkitsee Macbethin sota-ansioista, mutta Macbeth janoaa enemmän ja hänen vaimonsa Lady Macbeth (Katariina Kaitue) vielä enemmän. Valtaa janoava pariskunta päättää saada haluamansa murhan avulla. Ajatuksista tekoihin ja Duncan pois päiviltä. Macbeth saa kruunun päähänsä, mutta mitä tapahtuu tämän jälkeen? Onko elämä pelkkää ruusuilla tanssimista? Ei. Macbethin mieli alkaa oireilla yhä pahemmin ja pahemmin. Mies on hermoraunio. Hän näkee näkyjä, hikoilee ja pelkää.

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue Macbethin pariskuntana vaikutti mielestäni alusta lähtien siltä, että Kaitue määrää avioliiton tahdin. Vaikka Luusuaniemi Macbethina olikin kunnianhimoinen ja janosi valtaa, oli Kaitue Lady Macbethin upeissa asuissa hirviömäinen ja mielipuolinen nainen. Kylmä ja laskelmoiva. Luusuaniemelle täytyy kyllä antaa täydet pisteet siitä, kuinka vahvasti hän esitti hermorauniota. Ja Esko Salminen. En edes tiedä, kuinka häntä voisin ylistää. Salminen on yksinkertaisesti mahtava. The King. Pidin myös Seppo Pääkkösestä komentaja Banquon roolissa. Pääkkönen vakuuttaa ammattitaidollaan joka kerta enemmän ja enemmän.

Se, mitä ihmettelin jälleen kerran, miksi naisia oli puettu miesten rooleihin? Vaikka naiset Fanni Noroila Malcolmina, Pihla Maalismaa Seytonina ja Karin Pacius lordi Lennoxina ihan hyvät roolisuoritukset vetivätkin, onko tämä jonkin sortin teatterimuotia, että laitetaan naiset miehiksi. Tietyntyyppisissä esityksissä tällainen sukupuolilla leikittely on mielestäni ihan hauskaa ja paikallaankin, mutta ei Shakespearen Macbethissa. Ehkä olen tässä suhteessa hieman vanhoillinen.

Esko Salminen

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Macbethin suomennos ja sovitus on Eva Buchwaldin ja Janne Reinikaisen käsialaa. Näytelmä on tuotu hienosti nykyaikaan. Janne Reinikainen on myös ohjannut näytelmän, ja voisin sanoa ja sanonkin, että Macbeth on Reinikaisen näköinen näytelmä. Max Wikströmin valosuunnittelulle ja Kati Lukan lavastukselle on annettava erikoiskiitokset. Tykkäsin. Näytelmää oli elävöitetty videoilla, joilla oli näytelmässä syvempikin merkitys, jos olisi vain ehtinyt lukea käsiohjelman ennen näytöstä. Pidin etenkin niin sanotuista videoverhoista. Niin, ja videosuunnittelusta on vastannut Henna-Riikka Halonen. Esityksessä oli myös paljon elävää musiikkia muusikko Joakim ”Jusu” Berghällin esittämänä. Hienoa kuunneltavaa ja katseltavaa.

Tero Koponen, Antti Luusuaniemi ja Fanni Noroila

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Esitys kesti lähes kolme tuntia. Itse jaksoin nauttia esityksestä aivan loppumetreille saakka. Viimeiset viisi minuuttia olivat hieman tahmeat, mutta saattoi johtua omasta väsymyksestä tai muun yleisön liikehdinnästä. Jos ei pelkää modernia toteutusta, kannattaa Kansallisteatterin Macbeth ilman muuta katsastaa. Uskon kyllä, että esitys jakaa mielipiteitä. Perinteisen Shakespearen ihannoijat eivät välttämättä ilahdu näin modernista versiosta.

Macbethin ensi-ilta oli Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2017.

Rooleissa: Katariina Kaitue, Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Antti Luusuaniemi, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Timo Kalliokoski/Elmeri Ylä-Rautio

Muusikko: Joakim ”Jusu” Berghäll

Ohjaus: Janne Reinikainen

Suomennos ja sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tarja Simonen

Valosuunnittelu: Max Wikström

Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Hietala

Videosuunnittelu: Henna-Riikka Halonen, Vesiemme äärellä/Jaakko Nikkilä

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille ja Bloggariklubille hienosta illasta.

Jemina – The Great American Show

Vihdoin ja viimein saapui SE päivä, kun Team Jemina pääsi seuraamaan Helsingin Kaupunginteatterin Helsinki Dance Companyn ja Zodiak – Uuden tanssin keskuksen yhteistuotantona tehtyä Jemina – The Great American Show'ta. Team Jeminahan on saanut olla seuraamassa produktiota joulukuusta 2016 lähtien, joten itseoikeutetusti olimme myös perjantai-illan VIP-vieraita. Pöydässä meitä odottivat pinkit Jemina-drinksut, jotka oli koristeltu vaahtokarkeilla. Hiemanko tunsimme itsemme pöyhkeiksi ja ylitsevertaisiksi sisäpiiriläisiksi.

Ja nyt jos joku ihmettelee, että voihan kuka vain tilata väliajalle juotavaa, niin Seis, Halt, Stop! Jemina – The Great American Show esitetään Kaapelitehtaan Pannuhallissa ja tilaisuus on K18. Itse esitys, joka on sekoitus tanssia, teatteria, drag showta ja trashiä, on sijoitettu baarialueelle siten, että yleisö istuu pöydissä juomalasien kanssa (suotavaa on, ettei pöydissä näy tyhjiä laseja) ja esityslavat ovat Pannuhallin sivuilla sekä keskellä olevalla catwalk-tyylisellä suoralla.

Jyrki Karttunen

Kuva © Marko Mäkinen

Ennen varsinaista esitystä oli mahdollisuus kuunnella teosalustus, joka olikin varsin mielenkiintoinen ja kenties auttoi ymmärtämään esitystä hieman syvemmin. Alustuksessa viitattiin esimerkiksi Walt Disneyn tuotantoon, joka on mediaympäristön tärkein vientituote. Disneyn elokuvia myydään usein seikkailuelokuvina, mutta ne sisältävät kuitenkin suuria asioita, kuten rakkaus. Disneyn tuotannon ja lelujen avulla pystytään ohjaamaan lasten sukupuolikäsitteitä. Esimerkkinä mainittakoon isosilmäiset ja hoikkauumaiset prinsessat. Kukapa pikkutyttö ei tällainen prinsessa haluaisi olla? Jemina – The Great American Show tuo näitä asioita sarkastisesti näyttämölle. Toisaalta esityksessä oman ironia- ja sarkasmiosansa saavat jatkokertomukset, avioliitto ja yhdessä tanssiminen. Teosalustus oli kertaluonteinen eli sitä ei ole ennen muita esityskertoja. Toisaalta, perjantaina 31.3.2017, on esityksen jälkeen taiteilijatapaaminen. Se on varmasti huikea juttu sekin.

Jemina – The Great American Show’ssa on turvatarkastus juuri ennen esitystä. Osa yleisöstä joutui tiukannäköisten turvatarkastajien kohteeksi. Etenkin naispuoliset turvatarkastajat olivat melkoisen pelottavan näköisiä. Näille naisille ei kannata ryppyillä. Perjantainen yleisö suoritti turvatarkastuksen tyylipuhtaasti läpi. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos turvatarkastajat olisivat löytäneet jotain kiellettyä. Olkaa siis kiltisti ja puhtailla mielin, kun menette Pannuhallille Jeminaa katsomaan.

Kuva © Marko Mäkinen

Mitä illan show’ssa sitten tapahtuu? Ensinnäkin se, että kimalteleva Jemina on taipunut moneksi. Jyrki Karttunen ei todellakaan ollut illan ainoa Jemina, jos niin kuvittelitte. Vai kävikös sille Jeminalle jotain ihan siinä esityksen alkumetreillä? Joka tapauksessa esitys alkaa parodioida stereotypioita heti turvatarkastuksen jälkeen. Pirteät cheerleaderit pienissä asuissaan. Häikäisevä Pirkko-Jemina saluunassa räkäisten ja kännisten örveltäjien kähminnän kohteena. Pikkutytöt pienissä karamellivärisissä pikku-pikku-mekoissaan. Ammustehtaan väsyneen näköiset naiset ihannoimassa rohkeaa ja erilaista Jeminaa. Kohahduttava muotinäytös kevään viimeisimmästä huippumuodista. Elävä puu, joka ei muuten ollut kimmeltävä, kuten avointen harjoitusten jälkeen toivoin, vaan hyvin riisuttu, mutta koskettava ja kaunis. Ja Sebastian. Aivan tajuton tapaus, jolle voisi luoda vaikka oman televisio-ohjelman. Voiko Sebastian viedä Jeminan paikan?

Kuva © Marko Mäkinen

Itse esitys oli mahtava ja hauska. Esitys koostui pienistä irrallisista kohtauksista, jotka kuitenkin yhdistettiin toisiinsa hienoilla säikeillä ja/tai välispiikeillä. Naiset esiintyivät välillä miehekkäästi miehinä ja miehet naisellisissa hepeneissä, mutta se ei menoa haitannut. Eikä Jemina olisi Jemina, jos tällaista sekoittamista ei tapahtuisi. Tanssiesitykset olivat huikaisevan taidokkaita. En voinut myöskään olla ihailematta tanssijoiden ilmeitä esityksen aikana. Täytyy myöntää, ettei tanssi todellakaan ole pelkkää tanssia, vaan siinä vaaditaan esittäjältä paljon muutakin. Mielettömiä monilahjakkuuksia tuntuvat olevan. Yksityiskohtana mainittakoon myös se, kuinka sutjakkaasti esiintyjät vaihtoivat vaatteita ja niitä loistokkaita esiintymisasuja oli hirmuinen määrä. Yhteensä noin 130 kappaletta. Kun esityksen oli katsonut loppuun saakka, löytyi esityksestä tarina, joka oli jollain lailla toivoa antava, vaikka esityksessä paljon ironiaa ja satiiria viljeltiinkin.

Esityksen jälkeen Team Jeminalla oli ilo ja kunnia vielä kerran kohdata työryhmän jäseniä kasvokkain. Kauheasti ei kysyttävää ollut, koska esitys oli niin huikaiseva. Hieman kyllä jäi vielä epäselväksi se, oliko se yksi nainen Herttakuningatar Liisa Ihmemaassa -teoksesta vai Katariina Suuri vai kenties Tähkäpää? Aikamoinen täti joka tapauksessa. Jeminan tanssijat vaikuttivat esityksen jälkeen iloisilta ja tyytyväisiltä. Jyrki Karttunen oli hieman väsyneen oloinen, mutta eihän tuo ole ihmekään. Kenellä vain olisi takki tyhjä tuollaisen rutistuksen jälkeen.

Kuva © Mirja Neuvonen/Riikka Kiviaho

Nyt muuten kannattaa sitten kiirehtiä. Jemina – The Great American Show’n viimeiset esitykset ovat Pannuhallissa 8.4.2017. Mene ja koe Jemina. Lähde myös mukaan tanssimaan, kun kutsun lavalta saat.

Kiitos koko Jemina-tiimille mahtavasta illasta ja hienosta kokemuksesta, jonka olen saanut kokea Team Jeminassa. Ja kiitokset tietysti myös suurenmoiselle Team Jeminalle. Ne pinkit hiukset ja bling blingit. 💗💗💗

Jemina – The Great American Show sai ensi-iltansa Kaapelitehtaan Pannuhallissa 22.3.2017.

Esiintyjät: Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen (Teak) ja Kaisa Torkkeli.

Koreografia ja konsepti: Jyrki Karttunen

Henkilöohjaus ja käsikirjoitus: Heidi Räsänen

Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti

Valosuunnittelu ja lavastus: Jukka Huitila

Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila

Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Harjoittaja ja koreografin assistentti: Johanna Elovaara

Näin esityksen erikoisilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille ja Zodiak – Uuden tanssin keskukselle, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Keskustelua William Shakespearesta

Olin viime viikolla Kansallisteatterin ullakolla viettämässä Bloggariklubin järjestämää Shakespeare -iltaa. Tai oikeastaan ilta alkoi ullakolta ja päätyi Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, jossa näimme Shakespearen Macbethin. Täytyy kyllä myöntää, että Kansallisteatterin ullakolta on huikaisevat näkymät rautatientorin yli Ateneumille. Ihanaa, kun tämäkin tuli koettua ja nähtyä. Nyt nimittäin katson Kansallisteatteria sillä silmällä, että tuolla on ullakko.

Kulttuuri-illassa oli neljä Shakespeare -asiantuntijaa, Saara Pääkkönen, Alice Martin, Jussi Nikkilä ja Eva Buchwald, jotka kertoivat omasta suhteestaan William Shakespeareen. Saara Pääkkönen on WSOY:n käännetyn kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja ja sivutoiminen kääntäjä. Hän kuului myös WSOY:n Shakespeare-suomennoshankkeen toimituskuntaan. Saara itse kertoo olevansa bändäri, kun puhutaan Shakespearesta. Alice Martin oli niin ikään mukana WSOY:n kymmenvuotisessa Shakespeare-suomennosprojektissa alusta alkaen. Hankkeen valmistuttua hän perusti Shakespeare-lukupiirin Rikhardinkadun kirjastoon. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä on ohjannut Willensaunan Rikhard III -esityksen, joka muuten sivumennen sanottuna on itseltäni edelleen näkemättä. Piti mennä tammikuussa katsomaan, mutta sairastumistapauksen vuoksi näytäntö peruttiin, enkä saanut aikaiseksi hankittua uutta lippua ja nyt näyttäisi olevan kaikki loppukevään näytännöt loppuunmyytyjä. Nopeat syövät hitaat. Mutta takaisin asiaan. Nikkilä on myös opiskellut Shakespearen teatteria Englannissa. Eva Buchwald on Kansallisteatterin dramaturgi, jonka tehtäviin kuuluvat muun muassa uuden kotimaisen draaman kehittämistyö ja ulkomaisten tekstien kartoittaminen. Hän on kääntänyt ja sovittanut Kansallisteatterin Macbeth -teoksen yhdessä ohjaaja Janne Reinikaisen kanssa.

Saara Pääkkönen ja Alice Martin

Pääkkönen ja Martin kertoivat, että WSOY:n Shakespeare-hankkeen tarkoituksena oli tuoda Shakespearen näytelmät tähän päivään, koska Paavo Cajanderin suomennoksista oli kulunut yli sata vuotta. Suomennosprojekti oli myös merkittävä kulttuuriteko, jolla todistettiin suomen kielen monimuotoisuutta. Käännöstyö tehtiin englannista pohjatietojen perusteella suomeksi eli vanhoja käännöksiä ei käytetty suomennoshankkeessa. Pyrkimyksenä oli tehdä käännöksistä hyvin tarkkoja. Kirjoissa on käytetty myös alaviitteitä ohjaamaan lukijaa. Kirjasarja ei myöskään perustu mihinkään tiettyjen asioiden korostamiseen.

Jussi  Nikkilä ja Eva Buchwald

WSOY:n Shakespeare-hankkeen käännöksistä lähes puolet on tehnyt Matti Rossi. Keskustelun aikana Martin ja Pääkkönen kysyivät, miksei Macbethissa ole käytetty Rossin käännöstä, vaan Buchwaldin ja Reinikaisen käännöstä. Tähän Buchwald vastasi, ettei Rossi anna sekoittaa omaan käännökseensä mitään muuta käännöstä. Macbeth haluttiin saada nykyaikaan istuvaksi ja haluttiin leikitellä käännösten kanssa. Sen sijaan Rikhard III:ssa on käytetty Rossin käännöstä. Nikkilä sanoikin, että WSOY:n käännökset tuntuvat hyvin alkuperäisiltä käännöksiltä.

Pääkkönen kertoi, että Shakespeare luotaa ihmiskohtaloa ja tutkii ihmistä. Martinin mukaan Shakespeare oli kiinnostunut kaikesta elämästä, eikä hänellä ollut agendaa kirjoituksilleen. William Shakespeare on ollut todella vaikuttava näytelmäkirjailija. Hänen näytelmistään löytyy komedioita, historiallisia näytelmiä ja tragedioita. Shakespearen tekstit ovat edelleen ajankohtaisia. Lisäksi hän on tietenkin ollut merkittävä englanninkielen kehittäjä ja hänen tekstinsä ovat hyvin monivivahteisia.

Bloggariklubilaisilta kysyttiin heidän suhdettaan Shakespeareen. Minulla on perussuhde eli ei mitään varsinaista suhdetta, vaikka kyllähän se aina hieman ”Vau” on, kun puhutaan Shakespearesta. Sen sijaan mieleeni muistui tapaus lukiovuosiltani joskus hamassa menneisyydessä 80-luvulla. Äidinkielenopettaja oli järjestänyt luokallemme teatteri-illan. Se ilmeisesti liittyi johonkin lukiokurssiin. En muista, mikä teatterikappale olisi ollut kyseessä, mutta minä ja ystäväni emme voineet teatteririentoon osallistua, koska meillä oli liput Dingon konserttiin. Oli siis kulttuuri vastaan kulttuuri ja nuorisomusiikki voitti. Opettaja ei kuitenkaan päästänyt meitä vähällä. Hän hankki meille liput Kansallisteatteriin Kuningas Leariin. Siis Shakespearea. Esityksestä jäi huono kuva, koska istuimme muistaakseni ylimmän kerroksen aitiossa ja kaide esti osittain näkyvyyden. Yritin kurkotella, mutta keskittyminen herpaantui, kun piti keskittyä kurkotteluun. Lukiokurssi tuli kuitenkin suoritettua ja sain jopa jonkinlaisen esseen esityksestä kirjoitettua. Enkä minä mikään teatterivihaaja ollut nuoruudessani. Olin aina menossa mukana, jos joku vain teatterilippuja oli ostamassa.

Shakespeare-ilta oli mielenkiintoinen kaiken kaikkiaan, joten kiitokset ihanille Bloggariklubin vetäjille. Hain kirjastosta muutaman Shakespeare-kirjan kuvittaakseni tätä postausta. Kotiin tullessa jumiuduin heti yhden kirjan alkusivuille lukiessani Erik Söderblomin esipuhetta. Nyt se mielenkiinto vasta heräsikin William Shakespearea kohtaan. Onko vaarana se, että minusta tulee fani? Ja se Macbeth. Siitä on tulossa oma postaus myöhemmin.

Mikko Rimminen: 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot

Nyt tuli hirviöotsikko, mutta ei voi mitään, koska halusin otsikkoon lukemani runokokoelman molempien kokoelmin nimet. Siis mitä? Voiko vaikeammin asian esittää? Aloitetaan alusta. Helmikuun Kirja vieköön! -illassa yhtenä kirjailijavieraana oli Mikko Rimminen. Tajusin vasta illan aikana, että mieheltä on ilmestynyt runokokoelmia ennen varsinaista läpimurtoromaania Pussikaljaromaania (Teos, 2004). Olihan sitä runohaasteen nimissä siis tartuttava Rimmisen runoihin. Kirjastosta niitä tietysti löytyi ja nappasin mukaani hieman paksumman kirjan, joka kuitenkin oli ohut. Pari muuta hyllystä löytyvää teosta olivat lähinnä vihkosia. Kotona tutkin kirjaa tarkemmin ja tajusin, että samoihin kansiin oli sisällytetty Rimmisen kaksi runokokoelmaa. Tästä siis tulee kirjan nimi 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot (Tammi, 2011).

Runokokoelma alkaa Rimmisen kokoelmalla Jännittävää olisi nähdä lintuja (2000). Kokoelman runot on lajiteltu viiden otsikon alle. Yhteistä runoille on sanoilla leikittely. Aluksi lähdetään liikkeelle unettomista öistä, joissa alakerran naapurissa tippakaan ei tapa ja verhon takaa voi löytyä pimeyttä tai satavaa lunta. Kun uni on vihdoin tullut ja on saatu levättyä, voidaan siirtyä miettimään jotain muuta ja päädytään merelle. Ollaan matkalla tai oikeastaan matka on matkalla. Ei kuitenkaan päästä lähellekään perille. Käydään hieman toriostoksilla ja haistellaan kalanhajuista valoa. Lopulta päädytään jälleen yön pimeyteen ja kulkemaan ikkunoiden taakse perheiden valoon. Mutta kyllä se aurinkokin paistaa.

Sumusta pulppuavat mustat autot (2003) on selkeästi erilainen kuin kirjan ensimmäinen puolisko. Vaikka sanoilla leikittely jatkuu, on jälkimmäisen kokoelman runot mielestäni lähempänä pieniä tarinoita. Se, mikä näissä runoissa on hauskaa ja lukijaa kenties harhauttavaakin, on runojen nimet. Minulla meni hetki jos toinenkin, kun ihmettelin, kuinka runojen otsikot olivat vaihtaneet paikkaansa ja meinasin jopa lähteä kirjastoon tarkastamaan asiaa alkuperäisestä runokokoelmasta. En kuitenkaan mennyt. Tässä toisessa osassa runot on tosiaan nimetty siten, että runon nimi on seuraavan runon alku. Kuitenkin runo, joka on nimetty seuraavan runon alulla, sisältää otsikon iskulauseen jollain lailla. Hämmentävän hienoa sanoilla taiteilua.

Rimmisen runokokoelma vaatii lukijalta aikaa pysähtyä ja miettiä lukemaansa. Runot eivät välttämättä avaudu helposti, mutta niissä on jotain hyvin rauhoittavaa. Eräänä iltana tulin jostain iltariennosta ja kävin tapani mukaan ylikierroksilla. Hieman jo pelotti aikainen aamuherätys, koska unesta ei ollut tietoakaan. Otin 2 x Rimmisen käteeni ja luin pari runoa. Runot eivät olleet nukuttavia, mutta rauhoittavia olivat. Ei aikaakaan, kun ylikierrokset olivat tipotiessään ja minä olin valmis unten maille.

Mikko Rimmisen runokokoelmaa 2 x Rimminen suosittelen kaikille, jotka ovat pitäneet Rimmisen romaanien sanataituruudesta. Näissä runoissa sanoilla taiteillaan oikein kunnolla.

Minä viittasin kintaalla

ja kaikki tulivat kuulemaan

mitä asiaa minulla oli

Lainattu Mikko Rimmisen runokokoelmasta 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot.

2 x Rimmisellä osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa oli yhteensä 69.

Teatterissa: Isä

Tuli taas vaihteeksi käytyä teatterissa. Joku ajattelee, että taas, mutta se on osa minun elämää. Mahtava harrastus, joka vie ajatukset arkisista asioista. Nyt kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Isän (Le Père, 2012) Studio Pasilassa. Isä on Florian Zellerin palkittu musta komedia, joka nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa.

Isä kuvaa absurdilla tavalla arkipäivää, joka pitää aloittaa joka aamu puhtaalta pöydältä, eikä mikään tuttu meinaa pysyä muistissa. Annen (Vuokko Hovatta) iäkäs isä Arne (Jari Pehkonen) on alkanut kärsiä muistiongelmista. Tytär käy isänsä luona päivittäin, mutta ongelmat alkavat kasaantua ja väsymys meinaa kaataa tyttären. Anne palkkaa hoitajan toisensa perään, eikä Arne voi sietää sitä. Hän ei halua vieraita ihmisiä kotiinsa. Ei etenkään, jos vieraat varastelevat hänen omaisuuttaan. Voisiko ratkaisu olla siinä, että isä muuttaa tyttären ja tämän miehen Patrikin (Heikki Sankari) luokse asumaan? Toisaalta, missä Arne oikeastaan asuu? Eikö tyttären pitänyt muuttaa Osloon miesystävänsä kanssa? Kuka on mies, joka asunnossa pyörii kuin kotonaan? Ja missä muuten on se kivempi tytär, joka jaksaa aina hymyillä?

Jari Pehkonen ja Vuokko Hovatta

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Pidän Jari Pehkosen heittäytymisestä rooliin kuin rooliin. Näytelmän isänä Pehkonen on välillä hellyttävä kiukuttelija ja toisinaan taas tuska paistaa Pehkosen kasvoilta. Pehkonen eläytyy rooliinsa niin antaumuksella kuin olisi aivan oikeasti unohtanut kaiken. Hieman myös suupieliä nosti se, kuinka Pehkonen näyttämöllä liikkui. Aivan kuin oikea vanhus. Vuokko Hovatan kasvoilta pystyi lukemaan ahdistuksen, jonka isän sairaus tyttäressä aiheutti. Lisäksi Hovatassa näki jopa fyysistä kipua, kun hän mietti, mitä tehdä isänsä kanssa. Pehkonen ja Hovatta vetivät näyttämöllä koskettavaa esitystä. En usko, että näytelmä jätti kylmäksi ketään. Hienoa työtä koko työryhmältä.

Leenamari Unho ja Jari Pehkonen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Isän on ohjannut Milko Lehto. Lehto on tehnyt näytelmästä toimivan kokonaisuuden, jossa muistisairas isä vie tyttären ja hänen miehensä romahtamisen partaalle. Janne Siltavuoren lavastus oli yllättävä. Mietin, kuinka hankalaa näyttelijöille oli näytellä kaltevalla näyttämöllä. Pidin myös siitä, millä tavoin isän mielikuva ikkunaverhojen tippumisesta oli kuvattu. Lasiseinä oli myös hyvin symbolinen. Suljettu tila, jossa näkee, mutta ulospääsyä ei ole.

Vuokko Hovatta ja Jari Pehkonen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Kuvittelin Isän olevan komedia ja ehkä se sitä osittain olikin, mutta minut näytelmä sai hieman surumieliseksi. Toki näytelmässä oli hauskoja kohtauksia, mutta taustalla oli koko ajan huoli hämmentyneestä vanhuksesta, joka ei tiedä, missä mennään. Tyttären huoli painoi päälle myös. Raskaita aiheita, joita on vaikea peittää edes komedian varjolla. Varmasti lähes jokaisella on tällaisia tapauksia tuttavapiirissä, jos ei aivan itse ole joutunut vastaavaan tilanteeseen. Sen, jolla muisti vielä pelaa, on tehtävä vaikeita valintoja, jotka vaikuttavat muistisairaan elämään lopullisesti. Lisäksi näytelmä herätti ajatuksia vanhustenhoidosta. Saako muistisairas vanhus tarpeeksi aikaa hoitajilta ja onko hoito tarpeeksi laadukasta? Kimurantteja asioita, joihin ei ole yhtä ja oikeaa vastausta.

Isää suosittelen katsomaan jo pelkästään loistavien näyttelijöiden takia. Isä herättää myös paljon ajatuksia ja keskustelunaiheita.

Näytelmä sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa 19.1.2017.

Rooleissa: Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari ja Leenamari Unho

Suomennos: Reita Lounatvuori

Ohjaus: Milko Lehto

Lavastus: Janne Siltavuori

Puvut: Riitta Anttonen-Palo

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Ari-Pekka Saarikko

Naamiointi ja kampaukset: Milja Mensonen 

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Käykö teille ikinä niin, että teitä alkaa naurattaa julkisella paikalla ja olette yksin? Minulle käy, ja nyt kävi aika useasti. Minulla oli työmatkalukemisena Mikko Kalajoen Miesmuisti (WSOY, 2017), joka jaksoi naurattaa pähkähulluudellaan. Junassa istuessani suupieleni nousivat tuon tuostakin ylöspäin ja tunsin, kuinka minuun saatettiin katsoa hieman oudoksuen. Yritin kaikin keinoin kuitenkin olla nauramatta ääneen, vaikka vaikeaa se välillä olikin. Olin tammikuussa Bloggariklubin järjestämässä kustantamoillassa, jossa yhtenä kirjailijavieraana oli Mikko Kalajoki. Mielenkiintoisen illan päätteeksi saimme kirjailijavieraiden uutukaiskirjat kotiin viemisiksi, joten kiitos Mikko Kalajoen Miesmuistista lähtee kustantajalle.

Miesmuisti kertoo neljääkymmentä ikävuotta lähestyvästä Arto Tiensuusta, jonka arkeen kuuluvat vaimo, kaksi alle kouluikäistä lasta sekä remontin alla oleva rintamamiestalo. Aika tyypillistä, mutta pakkaa sekoittaa myös Arton kaistapäinen pomo, joka sattuu olemaan miehen lapsuudenystävä. Lisäksi Arton katseet ja ajatukset alkavat yhä useammin liikkua lastentarhan parikymppisessä hottiksessa. Samaan aikaan Arton nuoruudenrakastettu on ilmestynyt kuin huomaamatta miehen tielle. Mihin hävisivät kaksikymmentä vuotta miehen elämästä, ja kuinka kaikki tuntuu olevan nykyään niin hankalaa ja hermoja raastavaa? Miksi aika ei riitä kaikkeen? Ja mikä on patti, jonka Arto löytää vasemmasta kiveksestään? Kipeä se ainakin on.

Mikko Kalajoen Miesmuistissa liikutaan nykypäivässä ja välillä sukelletaan Arton nuoruusvuosiin 1980-luvulle, kun kaikki oli vielä toisin ja maailma odotti valloitustaan. Kirjasta löytyy myös wikipediamaisia tietoiskuja esimerkiksi rintamamiestaloista ja juoksemisesta. Kirja on hyvin rakennettu pakkaus. Ainakin huomattavasti paremmin kuin rintamamiestalo, jota Arto remontoi. Vaikka nykypäivästä syöksytään välillä 80-luvulle, ei se tee kirjasta sekavaa, vaan antaa lukijalle laajemman kuvan siitä, millainen mies Arto Tiensuu on. Lisäksi se toi ainakin itselleni, 80-luvun nuorelle, muistoja kultaisesta nuoruudesta tai ei se kyllä tainnut niin kultainen kuitenkaan olla, mutta isot hiukset oli ja olkatoppaukset joka tapauksessa. Oli miten oli, mutta Iron Maiden ja Kiss olivat kovia bändejä ja ovat sitä tietysti edelleenkin. Mutta Limahlia en olisi muistanut ilman Miesmuistia.

Miesmuisti on helposti luettava ja mukaansatempaava kirja. Keski-ikäisen miehen elämä vaikuttaa olevan vaikeaa ja se jaksaa naurattaa tällaista keski-ikäistä naista. Kirja on kaikessa koomisuudessaan kuvaus keski-ikäistymisestä, isyydestä ja avioliitosta. Kirjan päähenkilö joutuu tekemään ratkaisuja, jotka eivät mene aivan putkeen ja kirjan loppupuolella mielestäni mentiinkin jo hieman yli laitojen tai ehkä ei niin hiemankaan. Oikeasti ei kellään voi mennä ihan tuolla tavalla elämässä vai voiko? Kaikkea ei voi paljastaa, mutta kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin. Ja vaikka kirjan loppu olikin ihan jotain muuta kuin odotin, pidin kirjasta todella paljon.

Kustantamoklubilla WSOY:n kirjallinen tuottaja Lari Mäkelä haastatteli Mikko Kalajokea. Hän kertoi Miesmuistin tekstin olevan sujuvaa ja vuolassanaista, kuten Kalajoen puhekin. Kalajoki itse totesi, että se, mikä näyttää sujuvalta, sitä on treenattu ja hiottu paljon. En tiedä, mutta hyvin on treenattu ja hiottu. Sen huomaa, kun lukee kirjaa. Aamulehti on kirjoittanut kirjan olevan tanakkaa äijäproosaa. Kirjailijaa itseään tämä hymyilyttää, koska kirjassa otetaan kantaa mieheksi kasvamiseen ja miehisyyden ristipaineisiin. Kalajoki itse pitää äijyyttä myös herkkyytenä. Kalajoki kertoi myös, että kirjasta leikattiin paljon pois 80-luvun takaumia, joka tuotti kirjailijalle melkoista tuskaa. Toisaalta hän uskalsi luottaa kustantajaan, ja lopputuloksena syntyikin kirja, joka on ainakin kirjallisen tuottaja Mäkelän mukaan vuoden kiinnostavin kirja. Lukijan on vaikea tähän vielä tässä vaiheessa vuotta sanoa mitään, mutta ehdottomasti kirja kiipeää allekirjoittaneen lukijan listoilla kärkipaikoille. 

Mikko Kalajoen Miesmuisti kannattaa pitää muistissa. uskon, että tästä kirjasta kuullaan vielä enemmänkin. Kirja kannattaa myös lukea, jos pitää hulvattomasta menosta ja äkkiputoamisista.