Vesitornin vuosi 2019

Tämä postaus piti tehdä viime vuonna, mutta jäi tekemättä, kuten niin moni muukin asia. Tehdään siis nyt, koska uutena vuotena on paletti vielä puhdas.

Olen kolmena vuotena peräkkäin kuvannut piharakennustamme eli naapuritontilla sijaitsevaa Keravan vanhaa vesitornia. Olen pyrkinyt kuvaamaan vesitornin kuukauden ensimmäisenä päivänä illalla kuuden aikoihin. Viime vuonna tuli lipsuttua. Heinäkuun kuva taisi olla vasta yhdeksäs päivä, koska ajatuksissa oli niin paljon suurempia murheita. Vaikka kuvissa ei kauheasti näy luontoa, niin jotain sentään ja taivasta voi aina katsella. Nyt kun itse kuvia katselin, niin aika surullisia olivat touko-, kesä- ja heinäkuun taivaat. Missä ovat olleet kauniit, siniset taivaat? Huhtikuussa, elokuussa ja syyskuussa. Lokakuussa on ruskaa nähtävissä. Huomattavasti enemmän kuin edellisen vuoden lokakuussa. Marraskuun kuvassa on puolestaan jotain salaperäisyyden utua.

Kuvat on otettu kännykkäkameralla. En muokannut kuvia muuten kuin hieman nipistelin reunoista.  Välillä vesitorni on hieman vinksallaan, mutta ei anneta sen haitata. Annetaan kuvien puhua puolestaan.

Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu

Nyt kun katson kuvia uudelleen, niin näyttää aivan siltä kuin kesä- ja heinäkuun kuvat olisi otettu samana päivänä. Samoin elo- ja syyskuun kuvat muistuttavat kummasti toisiaan. Jokainen kuva otettu kuitenkin eri aikaan.

Oletko sinä tehnyt tällaisia kuvakollaaseja?

Aiempien vuosien kuvat voit katsoa täältä:

Vesitornin vuosi 2018

Vesitornin vuosi 2017

Lucinda Riley: Helmen sisar

Kuvittelin, etteivät Lucinda Rileyn Seitsemän sisaren -kirjasarjan osat voisi enää parantua lukiessani Tähden tarinan. Väärässä olin. Helmen sisar (Bazar, 2019) on mielestäni vielä uskomattomampi kirja. Nyt sitten jännittää, mitä seuraavat osat tuovat tullessaan. Olen niin koukussa tähän kirjasarjaan. Olen koukuttanut myös äitini ja kenties veljentyttärenikin. Helmen sisareen oli myös ihana päättää viime vuosi.

CeCe kärsii yksinäisyydestä, kun Tähti on löytänyt omalle elämälleen suuntansa. CeCe lähtee vähän kuin salaa Australiaan. Aluksi kuitenkin Thaimaahan, jonne hän jääkin hieman pidemmäksi aikaa. Thaimaassa hän tutustuu Aceen, jonka kanssa hän viettää unohtumattomia hetkiä. Ace on mies, johon CeCe luottaa, kun mieheen paremmin tutustuu. Australiassa CeCen on tarkoitus löytää sukulaisiaan. Ace on apuna tässäkin. Hän ostaa CeCelle kirjan, josta on apua naisen sukujuurien etsinnässä.

Acen ostama kirja kertoo Kitty Mercerin elämästä. Englantilaisen naisen, joka matkusti 18-vuotiaana Australiaan. Kittyn ei ollut tarkoitus jäädä maahan, mutta elämä ei mene aina niin kuin pitäisi. Kitty päätyy naimisiin, mutta avioliitto ei olekaan aivan sitä, mitä hän oletti. Mies on kiinni helmenkalastusyrityksen johdossa, eikä helmenkalastusrannikolla ole kauheasti tarjottavaa nuorelle naiselle. Kittyn elämässä on kuitenkin paljon hyvää. Uskollinen aboriginaalisisäkkö Camira huolehtii Kityn pojasta ja neuvoo Kitty-rouvaa monessa asiassa.

CeCen tutkimusmatka Australiassa johtaa Alice Springsiin. Nainen ihastuu Australian tasankojen värimaailmaan, eikä aikaakaan, kun taiteilija herää eloon naisessa. CeCen matka on yllätyksiä täynnä. Voiko hän löytää elossa olevia sukulaisia Australiasta? Entä voiko hän olla biseksuaalinen? Ainakin yksi asia on ratkennut. Hänen ulkonäkönsä salaisuus.

Ihan oikeasti en kestä, kuinka hieno kirja Helmen sisar on. Tähden tarinaa lukiessani sain CeCestä ikävähkön kuvan, joten en odottanut kirjalta suurempia, mutta se todellakin yllätti. Helmen sisar on mahtava kirja. CeCe osoittautuukin epävarmaksi ja haavoittuvaksi naiseksi, vaikka yrittää peitellä sitä. Pidin myös siitä, kuinka CeCe kulkee omia polkujaan. Hän haluaa vastauksia kysymyksiinsä ja niitä myös alkaa löytyä.

Riley kuljettaa lukijaansa vuosikymmenten ajan Australiassa. Australia on maanosana paikka, jonne aina olen haaveillut matkustavani, mutta luulen, että haaveeksi jää. Turpoavat jalkani eivät taatusti kestäisi sellaista lentomatkailua, joka olisi tehtävä, jotta Australiaan pääsisin. Ei sellainen lentäminen olisi myöskään ilmaston kannalta järkevää. Oli kuitenkin mukava uppoutua kirjan maisemakuvauksiin Australiasta. Tunsin lukiessani, kuinka punainen hiekka tunkeutui joka paikkaan, ja kuinka hiostava ilma oli. Sadekaudella en voinut välttyä tuntemasta punaista liejua varpaideni välissä. Saatoin jopa kuvitella sen sotkun, mikä kaikesta aiheutui.

Seitsemän sisarta -kirjasarjassa tarinaan kytkeytyy aina joku tai joitakin historiallisia henkilöitä. Tällä kertaa mukana oli Mikimoto, joka on helmenviljelyn edelläkävijöitä, ja joka oli varma, että helmenviljelyssä on tulevaisuus, ei helmenkalastuksessa. Toinen mielenkiintoinen henkilö oli aboriginaali Albert Namitjira, joka oli itselleni täysin vieras taiteilija entuudestaan. Oli pakko googlettaa ja sitä suosittelen teillekin. Mies on maalannut upeita maalauksia, enkä yhtään ihmettele, että hänen työnsä ovat saaneet myös kuningatar Elisabeth II:n suosion.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Pearl Sister on vuodelta 2017. Kirjan on suomentanut Hilkka Pekkanen. Kirjan kauniiden kansipapereiden takana on Laura Noponen.

Pakko vielä kertoa sekin, että hollywoodilainen tuotantoyhtiö on ostanut TV-sarjaoikeudet Seitsemän sisarta -sarjaan. En kyllä kestä, jos sarja nähdään Suomessa, ja jos se on vielä kaiken lisäksi hyvä.

Lucinda Rileyn Helmen sisar on kirja kaikille niille, jotka ovat koukussa Seitsemän sisaren -kirjasarjaan sekä niille, jotka rakastavat monta sataa sivua olevia romaaneja. Tämä on myös kirja, joka kannattaa ostaa, jos sai joululahjaksi lahjakortin kirjakauppaan. Itse jään odottamaan maaliskuuta, jolloin ilmestyy sarjan seuraava suomennos Kuun sisar.

Kiitos kustantajalle kirjasta.

Hyvää Uutta Vuotta 2020

Heti, kun kirjoitin tämän postauksen otsikon, alkoi minua ärsyttää. Oikeasti pitäisi kirjoittaa ”Hyvää uutta vuotta 2020”. Ei siis kaikkia sanoja isoilla alkukirjaimilla, kuten yleensä näkee kirjoitettavan. Annan otsikon siitä huolimatta olla. Näyttäähän se komeammalta.

Vuodenvaihde meni entiseen tapaan rauhallisesti. Nukkumaan menin jo ennen puoltayötä, kun sain yhden kirjan luettua loppuun. Herra Karvajalka pelkää ilotulitteita, joten hän pysytteli palveluskunnan lähettyvillä tai makuuhuoneen sängyn alla koko illan. Aamuyöstä kömpi jalkoihini nukkumaan. Eli ei ne pelkät koirat ilotulitteita pelkää. Myös muut eläimet kärsivät ilotulitteista.

Tänä vuonnakaan en tee uuden vuoden lupauksia. En niitä pysty kuitenkaan pitämään. Viime vuonna haastoin itseni kirjoittamaan vähintään kerran kuukaudessa jotain muutakin blogiini kuin kirja- tai teatteripostauksia. Ei toteutunut sekään. Ehkä tänä vuonna, jos hyvin käy.

Muutenkin viime vuosi oli blogin suhteen melko hiljaista. Vajaa sata postausta. Tästä syytän kyllä sairastelua. Oikeasti olin välillä niin väsynyt, etten olisi muuta halunnut kuin nukkua ja nukkua. Toiveeni onkin tälle vuodelle enemmän terveitä päiviä kiitos. Muuta en toivo. En edes enempää vapaa-aikaa ja stressittömämpää elämää. Ne ovat jo menetettyjä juttuja.

Teitkö sinä uuden vuoden lupauksia tai toivoitko jotain uudelta vuodelta?

Ihanaa uutta vuotta sinulle rakas blogini lukija! Pidetään lippu korkealla ja nautitaan elämästä, vaikka se välillä hieman koetteleekin. Ja tehdäänkö tästä vuosikymmenestä iloinen, kuten 1920-lukukin oli?

Kiitos vuodelle 2019

Olen parina vuotena kiittänyt kulunutta vuotta. Tänä vuonna tekisi melkein mieli jättää väliin, mutta kiitän silti. Vuonna 2019 tapahtui monta hienoa asiaa ja sain olla monessa kulttuurijutussa mukana. Vuonna 2019 oli myös aivan liian monta ikävää asiaa, jotka olisin jättänyt väliin.

Tammikuussa koettiin kovia ja myrskyisiä pakkasilmoja. Vietin useaan otteeseen aikaani kylmällä junaseisakkeella odotellessani junaa. Juna tuli yleensä myöhemmin kuin ennemmin. Junaseisakkeella tutustuin naiseen, jonka avulla opin kunnolla ymmärtämään, millaista on köyhän ihmisen elämä Suomessa. Kyyneliäkin tuli tiputeltua asian vuoksi, mutta koska kyyneleet eivät yksin auta, autoin naista myös ihan konkreettisesti antamalla ruokaa ja hieman rahaa. Se ei tehnyt minusta parempaa ihmistä, koska en kuitenkaan voinut ryhtyä elättämään naista ja hänen lapsiaan. Apu oli vain hetkellinen. Tammikuussa jatkui jouluna alkanut flunssa, eikä loppua ollut näköpiirissä. Mies, joka täällä asuu, oli tietysti myös sairaana. Ikävähkön oloisen tammikuun aikana en kalenterin mukaan käynyt edes teatterissa. Millainen alku se sellainen on uudelle vuodelle?

Helmikuussa kulttuuria olikin sitten enemmänkin. Kävin teatterissa muutamaan otteeseen ja oopperassakin tuli käytyä. Olin mukana myös Bloggariklubilla kuuntelemassa mielenkiintoisia taiteilijoita. Helsingin Kaupunginteatterissa kävin yhtenä aamupäivänä pressitilaisuudessa kuuntelemassa, mitä Pieni merenneito toisi tullessaan. Päivän kruunasi lounas Pienen merenneidon Sebastian-ravun roolia näyttelevän Tero Koposen kanssa. Se oli sellainen oikein kunnon Wau! Kaikkea tätä tein puolikuntoisena. Flunssa oli hetkeksi helpottanut alkaakseen taas uudestaan. Mies, joka täällä asuu, sairasti kanssani.

Tero Koponen

Maaliskuun aloitin ihanalla Kellumon rentoutuskellunnalla. Olin voittanut Facebook-kilpailussa kellunnan itselleni ja ystävälleni. Jestas, että tekikin hyvää, koska flunssailu jatkui maaliskuussa. Saattaa olla, että maaliskuussa söin jopa antibioottikuurin tautiini. Mies ei syönyt, mutta sairasti silti. Sairastelusta huolimatta kävin monta kertaa teatterissa. Oli myös ihanaa bloggariklubia. Talvilomaviikolla kävin Bazarin järjestämässä Tähtien illassa, jossa Lucinda Riley oli kertomassa ihastuttavasta Seitsemän sisarta -kirjasarjastaan.

Huhtikuussa koin piinaavia hetkiä, kun veljeni oli kommentoinut erästä Facebook-keskustelua yhdestä löytökissasta. Löytökissa muistutti erehdyttävästi veljeni kadonnutta kissaa. Kissa oli viety Onnentassuun, jossa veljeni kävi sitä katsomassa. Kissa oli todella surkeassa kunnossa, mutta veljeni oli valmis ottamaan kissan itselleen, jos se selviytyisi, vaikka kissa ei ilmeisesti hänen kadonnut kissansa ollutkaan. Loppujen lopuksi kissa ei selvinnyt. Kyyneleiltä ei vältytty, mutta olen todella kiitollinen nuorille tytöille, jotka olivat saaneet kissan toimitetuksi Onnentassuun. Huhtikuussa oli jälleen kerran teatteria ja Bloggariklubia, mutta myös flunssa helpotti kuukauden lopulla. Eihän se kestänytkään kuin koko alkuvuoden.

Löytökissa
Kuva © Emma I & Co.

Kun flunssailu lopulta selätettiin, niin olikin hyvä siirtyä toukokuussa allergiakauteen. Onneksi siihen löytyy kuitenkin hyvät lääkkeet. Sen sijaan Herra Karvajalka aiheutti ongelmia. Pienen pojan iho-ongelmat alkoivat vaivata toden teolla. Kaikenlaisia kokeiluja tuli tehtyä ja kissa stressasi. Toukokuussa myös mies, joka täällä asuu, joutui yllättäen Jorviin muutamaksi yöksi. Onneksi kaikki meni sen suunnalta hyvin ja elämä saattoi taas jatkua niin normaalisti kuin se vain oli mahdollista. Toukokuussa ilon hetkiä olivat kauniit päivät ja Yleisradion Tanssiva Karhu -runokilpailun kirjabloggaajien runokirjanostatukset, johon itsekin osallistuin.

Kesäkuussa oli aika korkata kesäteatterikausi. Se on vain jostain syystä mahtavaa istua kesäteatterin katsomossa, jos sää on vain kohdillaan. Kesäkuussa pidin yhden vapaapäivän, jolloin teimme miehen kanssa retken Pohjois-Haagan alppiruusupuistoon. Ihana paikka, jossa mieli lepää. Tänä vuonna alppiruusujen kukinta ei ollut aivan niin upea kuin odotimme, mutta atsaleat olivat uskomattomassa kukinnassa. Kesäkuu oli kaiken kaikkiaan hieno kuukausi, vaikka Herra Karvajalka jouduttiinkin viemään eläinlääkärille kokeisiin ja lääkitystä saamaan. Iho-ongelmat olivat pahentuneet.

Heinäkuussa alkoi tapahtua. Miehelle, joka täällä asuu, nousi korkea kuume. Mies Peijakseen. Heti alkuun selvisi, että aorttaläppä on pahasti kalkkeutunut, mutta se ei selittänyt kuumetta. Kuumeen syytä haettiin, Taisi mennä viikko ennen kuin todellinen syy löytyi ja saatiin lääkitys kohdilleen. Keuhkokuume, vaikka mies on saanut keuhkokuumerokotteen. Se ei kuulemma kuitenkaan tehoa kuin pneumokokkiin. Sairaalasta mies siirrettiin terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä lopulta kotihoitoon. Voitte vain arvata, etten kyennyt yksin lääkitsemään Herra Karvajalkaa, joka taisi olla asiasta tyytyväinen, vaikka miestä kotiin kaipasikin. Miehen aorttaläppä alkoi vaivata heinäkuun edetessä yhä pahemmin. Heinäkuun lopussa pääsi onneksi ensimmäisiin varsinaisiin tutkimuksiin asian tiimoilta. Heinäkuun pelastaja oli ehdottomasti kissabloggaajien miitti Hämeenlinnassa, ja etenkin tutustuminen Kissakoti Kattilaan. Olisin voinut ihan vain muutaman kissan adoptoida.

Kissakoti Kattilan asukas, jonka olisin voinut adoptoida

Kesälomani oli vasta elokuussa, tai jos sitä lomaksi voi sanoa. Miehen kunto romahti totaalisesti ja pariin otteeseen jouduin soittamaan ambulanssin. Toisella kertaa miestä hoitanut lääkäri otti onneksi yhteyttä Meilahteen. Mies siirrettiin sinne ja operaatioaika saatiin samalle viikolle. Meilahdessakaan ei kaikki mennyt niin kuin pitäisi, mutta se on jo aivan toinen tarina. Mies kotiutui viimeisenä kesälomapäivänäni, joten voitaisiinko todeta, että kyllä naista koeteltiin. Herra Karvajalan iho-oireiden kanssa päädyimme siihen, että kissa on vähemmän stressaantunut, joten annetaan ajan näyttää, mitä ihon kanssa käy. Itse sain diagnoosin vaikeasta uniapneasta. Ilmankos olen aina väsynyt. Elokuussa ehdin onneksi kaikkien murheiden keskellä vielä kesäteatteriin, Helsingin Kaupunginteatterin kauden avajaisiin ja pariin taidenäyttelyyn.

Aimo Vuorinen: Kukkapenkin asukki (2017)

Syyskuussa teatterikausi alkoi kunnolla. Monta hienoa esitystä näin. Miehen kuntoutuminen alkoi myös hyvin, ja saatoin lähteä kuukauden lopulla viikonlopuksi naisten perinteiselle mökkiviikonlopulle aivoja lataamaan. Tuntui, että olin todellakin loman tarpeessa, vaikka vastikään olin ollut kesälomalla.

Teatteria riitti lokakuussakin. Teatteri on kyllä sellainen arjen piristäjä, etten toista tiedä. Ainut vain, että näytökset saisivat alkaa aikaisemmin, jotta pääsisin ajoissa nukkumaan. Lokakuussa kävin myös terveyskeskuksen laboratoriossa verikokeissa. Siitähän se elämä vasta alkoikin. Minulle soitettiin päivystyksestä, että kaliumarvo on mennyt hälytysrajan alapuolelle. Tuntui olevan suuri hätä ja kyseltiin vointia. Sanoin, että olen ollut äärettömän väsynyt. Omalääkärin vastaanotolla käydessäni sain lisäohjeita ja lisää verikokeita. Lokakuun ehdoton huippu oli Helsingin Kirjamessut, jossa olin tietenkin kirjabloggaajan ominaisuudessa.

Marraskuussa on mielestäni masentavin kuukausi säiden puolesta, mutta tänä vuonna marraskuu päästi minut helpolla. Ei tarvinnut ahdistua räntäsateista. Sen sijaan laboratoriossa juoksin ja sain lisäohjeita ja lisää verikokeita. Samaan aikaan, kun juoksin verikokeissa, Herra Karvajalan turkki parani entisestään. Kissa alkoi muistuttaa vanhaa kunnon Mannia. Kulttuuripuolella marraskuussa kävin teatterissa keskimäärin kerran viikossa.

Juhannusruusu marraskuussa

Joulukuun alussa sain vihdoin CPAP-laitteen uniapneaan. Täytyy sanoa, että olen ollut virkeämpi, eikä laitteen kanssa nukkuminen edes ole kauhean hankalaa. Joulukuussa sain lopulta myös lähetteen sisätautipoliklinikalle. Lähete palautui kuitenkin bumerangina. Laboratoriokokeet piti uusia, koska olin ymmärtänyt lääkärin ohjeet väärin. Täytyy sanoa, että välillä pitäisi itse tietää kaiken maailman terveydenhoitoalan jutuista kaikki mahdollinen. Olen siis jatkanut laboratoriossa juoksua ja tällä hetkellä odotan vielä lääkärin soittoa, miten jatkossa edetään. Joulu meni mukavan leppoisasti. Nyt kun vuosi on vaihtumassa, on todettava kuitenkin se, että herra Karvajalan iho-oireet ovat alkaneet palata. Peseminen on vimmattua. Toivon, etteivät viime kesän kauhut palaa kissalle.

Kirjoja tuli luettua vuoden aikana tasaiseen tahtiin. Töissä jatkui koko vuoden kiireet, eikä stressi pahemmin helpottanut. Jos vain joskus tunsit hetkenkin niin sanottua normaalia olotilaa, saatoit olla varma, että kohta rysähtäisi jotain ikävää päällesi. Vaikka vuoteen on mahtunut aivan älyttömän paljon sairastelua ja stressiä, niin onneksi kaikki ihanat kulttuuriasiat painavat vaakakupissa enemmän. Pakko sanoa siis kuitenkin kiitos kuluneelle vuodelle.

Kiitos vuosi 2019. Helpolla et päästänyt, mutta eteenpäin mennään.

Kiitos sinulle rakas blogini lukija, jos jaksoit tänne asti lukea. Kuinka sinulla meni vuosi 2019?

Nyt katse eteenpäin! Onnea uudelle vuodelle 2020!

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Jotkin kirjapostaukset ovat laahanneet paljon jäljessä, vaikka kirjassa ei sinänsä mitään huonoa olisi ollutkaan. Ei vain ole aika riittänyt tai on ollut jotain muuta hässäkkää. Eeva Kilven Sininen muistikirja (WSOY, 2019) luettiin lukupiirissä, mutta keskusteluistunto jäi minulta kesken. Lähdin Postiin selvittelemään kadonneen Delicard-paketin mysteeriä, koska olin asiasta lievästi sanottuna ärsyyntynyt.

Sinisessä muistikirjassa on Eeva Kilven päiväkirjamerkintöjä kahdelta vuosikymmeneltä. Suurin osa mietteistä on vuosilta 2002 ja 2003. Tämän jälkeen ajatuksia on vain yksittäisiä, ja useilta vuosilta ei ole merkintöjä ollenkaan. Vuonna 2018 Kilpi lukee muistikirjan läpi ja huomaa, että muistikirja on saatu lapsenlapselta Sohvilta. Koska ajatukset ovat kuolemattomia, antaa Kilpi julkaista muistikirjansa.

Kilven päiväkirjamerkinnät ovat lyhyitä ajatuksia, harvoin mitään päivittäisten tapahtumien ja asioiden läpikäyntiä, vaikka toki sellaisiakin joukosta löytyy. Ikääntyminen, yksinäisyys ja kuolema puhuttelevat Kilpeä paljon. Merkinnät ovat aforismimaisia ja jopa runomaisia. Suuria ajatuksia, joista löytyy paljon sisältöä ja elämän totuuksia.

29.6.2002 KLO 23.50

Suurimpia arvoituksia ovat ihmiselle ne joita hän rakastaa. (s. 17)

Lukupiiriläisten ajatukset kirjasta vaihtelivat. Kirjasta oli pidetty paljon ja muutamia mietteitä oli jäänyt myöhemmin makusteltavaksi. Toisaalta siihen oltiin pettyneitä, että ajatelmat olivat pääosin yli viisitoista vuotta sitten kirjoitettuja. Toisaalta se ei kaikkia haitannut. Ajatukset kuitenkin elävät edelleen, vaikka vuosia on kulunut. Kirjaa pidettiin myös sympaattisena. Sanottiin myös, että löytyi paljon samaistuttavaa vanhuuden tuntojen ja pohdintojen osalta. Sitä myös ihasteltiin, kuinka Kilpi oli avannut kaipauksen ja ikävöinnin eron.

Yksinäisyys on yksi kirjan teemoista. Vanhetessa ihminen saattaa huomata, kuinka yhteisöllisyys vähenee. Saattaa myös käydä niin, että lähiomaiset eivät enää kohtele ikääntynyttä ihmistä, kuten pitäisi. Kilpi antaa kynänsä sivaltaa muistikirjassaan. Perhe saa lukea suorat sanat muistikirjan sivuilta.

Eeva Kilpi käsittelee kirjassaan myös sotaa, mitä se on aiheuttanut hänen sosiaalisuuteen kasvamisessa. Evakkoon lähtö, ero perheestä ja siihen liittyvät asiat ovat päiväkirjamerkintöjen mukaan olleet osa Kilven identiteettiä läpi elämän, eikä ihme. Tällaiset asiat jättävät jälkensä jokaiseen, joka on jollain tavoin sodan uhriksi joutunut.

Lukupiirissä oli käyty keskustelua myös siitä, kuinka kirja päätettiin julkaista. Kilven mukaan muistikirjan ajatuksia ei pitänyt julkaista. Kirjan piti olla perintö pojantyttärelle. Kustantaja oli nähnyt muistikirjan ja ihastunut siihen. Oli miten oli. Ihastuttava ajatus sinänsä, jos pojantytär olisi saanut tällaisen uniikin muistikirjan perintönä. Toisaalta haluan olla tässä kohtaa itsekäs ja todeta, että mahtavaa, että muistikirjan sivut julkaistiin koko kansan luettaviksi.

Eeva Kilven Sininen muistikirja on kirja kaikille niille, jotka haluavat lukea hienoja ajatuksia lyhyissä pätkissä. Kirja on myös sopivan pieni. Mahtuu vaikka taskuun.

Alla oleva ajatus kannattaa myös muistaa.

14.7.2002 KLO 4.30

Aina kun ihmisiä on paljon yhdessä, kuten juhannuksena, niin älykkyysosamäärä laskee. (s. 21)

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Runohaasteen koosteruno

Olen nyt kerrankin ajoissa liikkeellä ja teen Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteen koostepostauksen, koska tiedän, etten enempää runokirjoja lue tänä vuonna. Haaste alkoi vuoden alussa. Oli siis kokonainen vuosi aikaa lukea runoja. Mitä tein minä? En ainakaan lukenut runoja. Viime vuonna sain luettua yhdeksän runokirjaa. Tänä vuonna vain neljä. Siis vain neljä. En tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta olisin saanut enemmän runoja luettua. Ei vain ollut minun runovuoteni. Tosin en minä muutenkaan ole mikään runovirtuoosi, joten ehkä voin tyytyä tällaiseen lukemaan.

Omppu heitti runohaasteessaan tehtävän. Vuoden lopussa eli tässä koostepostauksessa nostetaan esiin minulle merkittävimmät sitaatit, jotka yhdistetään yhdeksi runoksi. Sitaateissa ei saa muuttaa mitään, ei lisätä, poistaa, eikä taivuttaa sanoja. Annetaan vain sitaattien keskustella keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on alkujaan kirjoittanut. Tähän täytyy nyt heti kommentoida, etteivät koosterunoni sitaatit ole merkittävimpiä, vaan yritin luoda sitaattien välille jonkinlaisen yhteyden.

Annetaan sitaattien puhua puolestaan. Koosterunoni ole hyvä.

VIREYS

lumottu pullo,              

läsnäolemisen nektaria                                               (Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua s. 58)

kaukana syvällä pohjalla

                             kiiluu

                   vielä jotakin kirkasta

                            tilkka, helmi, viimeinen

                                     uhmakas pisara                     (Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät s. 39)

on onkalo kallion sisällä,

tyhjä kohta, lähde

pisara pisara pisara, vaateri

kaiken aikaa pois tasapainosta.                                 (Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! s. 43)

kissa vieköön millainen   

halpa humala

oudosta huviretkestä seurasikaan                      (Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi ote runosta Nälkä s. 49)

Runon runoteokset löytyvät linkkien takaa.

Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi

  

Runohaaste oli mukava tänäkin vuonna. Ainut vain, että täällä ruudun toisella puolella on bloggaaja, joka ei saanut kauheasti runoja luettua. Kiitos Ompulle runohaasteesta.

Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi

Uuden vuoden ottaa aina innolla vastaan ja lupautuu kaikkeen mahdolliseen. Onhan uusi vuosi kuin puhdas kirja. Se täyttyy siten, kuinka sen maalaat. Minähän otin taas tämän vuoden alussa haasteen vastaan Reader, why did I marry him? -blogin Ompulta. Nimittäin runohaasteen, ja kuinka siinä sitten kävikään? Huonosti. Runoja on tullut luettua kuluvana vuonna todella vähän. Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi (Siniplaneetta, 2007) on ollut lainassa jo pitkään. Aina välillä olen lainaa uusinut, mutta ohutta runoteosta en ole luetuksi saanut. En, ennen kuin tänään. Otin itseäni niskasta kiinni ja luin kirjan loppuun. Olinhan runoja toki lukenut silloin tällöin, eikä sivuja kauheasti edes ollut jäljellä. Kirjan runot eivät edes ole vaikeita ymmärtää, mutta oma saamattomuuteni on ollut esteenä.

Runokokoelma on jaettu kolmeen kokonaisuuteen. Kaikissa osissa käsitellään yksinäisyyttä erilaisissa elämäntilanteissa. Yksinäisyyttä, kun ihmissuhde loppuu, mutta kaipuu jää jäljelle. Yksinäisyyttä, kun maailmalla on tapahtunut jotain mullistavaa, jolloin itsensä tuntee pieneksi ihmiseksi. Yksinäisyyttä, joka tunkee uniin. Yksinäisyyttä, joka kumpuaa vuosien takaisesta rakkaussuhteesta.

Vesa Lahden runot osoittavat sen, kuinka paljon on erilaista yksinäisyyttä. Usein yksinäisyys koetaan asiaksi, jos ihmisellä ei ole ketään, eikä mitään ympärillään. On vain totaalisen yksin. Mielestäni se ei silti välttämättä ole yksinäisyyttä. Ihminen voi viihtyä vallan erinomaisesti yksinään. Lahden runoissa sen sijaan yksinäisyys loistaa. Rakkaan ihmisen lähtö aiheuttaa kipua ja tuskaa. Yksinäisyyttä voi olla myös siinä, jos parisuhteessa ei mene hyvin.

Olisit tämän kerran

        Hiljaa

minä en jaksa kuunnella

neuvojasi, vaateitasi

Ote lainattu Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi runokirjan runosta Disharmonia (s. 44).

Lahden runot ovat selkeitä, mutta niistä löytyy myös piilotettuja sanoja. Sanoja ja ajatuksia, jotka tuovat runoille lisämerkityksiä. Pidin myös siitä, kuinka runoissa kuvataan matkustelua. Ollaan joko itse matkalla tai rakas on kaukana jossain. Useissa runoissa on myös unikuvia. Unessahan voi monta kertaa peilautua kuluneen päivän tapahtumia oudossa valossa, mutta unissa voi nähdä myös muita asioita omasta elämästään.

lainaisitko minulle

vanhaa maisemakuvaa, jota

voisin katsella iltojeni iloksi, sillä

juuri nyt yöt hiostavat ja

aika tulee kellosta ulos

aamuisin, kun

uni on makeimmillaan

Ote lainattu Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi runokirjan runosta Kuumeessa (s. 79).

Ettei yksinäisyyteensä murenisi on osa fiktiivistä osuutta Vesa Lahden gradun Lyriikan persoonista, kirjoittajan näkökulmia. Samalla runoteos on runoilijan esikoiskokoelma.

Vesa Lahden runokokoelma Ettei yksinäisyyteensä murenisi on kirja sellaiselle henkilölle, joka haluaa oppia lukemaan runoja, muttei tiedä, mistä aloittaisi. Itse pidin hyvin paljon kirjan helppolukuisuudesta ja siitä, että runoihin oli helppo uppoutua. Siitäkin huolimatta, että teoksen lukeminen kesti ikuisuuden. Tämä vuosi ei nyt vain sattunut olemaan minun runovuoteni.