Minna Lindgren: Vihainen leski

Olin menossa katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin Vihaista leskeä, mutta en ollut lukenut kirjaa, johon näytelmä perustui. Periaatteessa tiesin köykäisesti näytelmän juonen. Enemmän asiaa ajatellessani päätin lainata Minna Lindgrenin Vihaisen lesken (Teos, 2018), koska olisihan se kiva tutustua teokseen, jonka pohjalta näytelmä on toteutettu.

Eläkkeellä oleva Ulla-Riitta on vastikään menettänyt miehensä. Hän ei miestä kaipaa. Mies oli alkoholisti, jolle riittivät kirjat ja viina. Vaimo oli välttämätön paha. Miehen kuoltua Ulla-Riitta alkaa soitella vanhoille ystävilleen. Aika moni on kuollut ja osa on täysin kuutamolla. Onhan Ulla-Riittakin jo 74-vuotias, mutta ei hän tunne itseään vielä kovin vanhaksi. Lopulta hän saa kiinni Hellun ja Piken. Ei aikaakaan, kun Pike houkuttelee Ulla-Riitan eli Ulliksen eläkeläisten menomestoihin. Ullis törmää myös Hellun veljeen Valtoseen, jonka kanssa tulee pientä säpinää. Ulla-Riitan lapsille alkaa vähitellen totuus paljastua äidin tekemisistä. Lapset ovat kauhuissaan. He ovat valmiita laittamaan edesvastuuttoman äidin jonnekin vanhustentaloon, koska se on turvallisempaa. Mitä vielä! Ullis ei suostu moiseen. Kerrankin hänen elämänsä voi olla villiä ja vapaata. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan. Ulla-Riitta on kohdannut yhdessä menomestassa miehen, joka jää kummittelemaan hänen mieleensä.

Voi jestas, mikä kirja. Vaikka en Ulliksen ikäluokkaa vielä olekaan, olen kuitenkin hyvää vauhtia matkalla siihen suuntaan. Tosin en aivan usko, että omalla kohdallani meno tulisi olemaan noin vauhdikasta kuin Ulliksella. Siitä kylläkin olen samaa mieltä, että parasta eläkkeellä olossa on vapaus. Vapaus tehdä ihan mitä huvittaa, jos vain kunto sen sallii. Ei tarvitse miettiä seuraavaa työpäivää. Antaa vain porhaltaa, jos taloudellinen tilanne sen sallii. Ai niin, saakohan minun ikäluokkani ikinä edes pienen pientä eläkettä?

Pidän Minnan Lindgrenin tavasta viedä tarinaa eteenpäin. Kirjan tarina etenee loogisesti ja tekstiä on helppo lukea. Kirjan tarina on myös koukuttava. Kukapa ei haluaisi tietää, kuinka Ulliksen elämä alkaa pyöriä aviomiehen kuoleman jälkeen. Kirjan henkilöhahmot ovat herkullisia. Pike kaikkine temppuineen ja krumeluureineen on värikäs ja vauhdikas persoona. Aivan kuin teini-ikäinen tyttönen. Toisaalta Hellun kiinnostuksen aiheet ja terveysruoat kertovat myös naisen valveutuneisuudesta. Sellaisiahan monet nykyajan nuoret ovat. Nyt on vain kyse eläkeläisistä.

Tässä kirjassa on rutkasti huumoria, mutta on myös kirpaisevia totuuksia. Välillä huumori on melkoisen mustaa, ja myönnän, että toisinaan tuli naurettua ääneen kirjan jutuille. Tosin se on hieman kiusallista, jos on esimerkiksi junassa. Kanssamatkustajat saattavat katsoa hieman kieroon. Huumorin vastakohdaksi Lindgren viiltelee teräviä viiltoja tarinaansa. Lukijan on pakko tuntea jotain nahoissaan tai ainakin alkaa pohtia yhteiskunnallisia ongelmiamme.

Lindgren on saanut ujutettua monta kimuranttia aihetta kirjaansa. Lapset, jotka yrittävät ottaa eläkkeellä olevasta vanhemmastaan otteen ja kääntää kaiken päälaelleen. Lapsenlapset, jotka työnnetään mummon hoitoon joka käänteessä kysymättä, sopiiko se lainkaan. Puhumattakaan lemmikistä, joka on myös helppo työntää vanhemman hoitoon, kun ei enää itse jaksa tai ehdi hoitaa lemmikkivelvollisuuksia. Eläkkeellä olevallahan ei ole mitään muuta kuin aikaa. Entä sitten sairastumiset ja kolotukset? Ne tulevat yllättäen ja odottamatta nurkan takaa. Kuinka sitten on rakkauden laita? Onko soveliasta ihastua tai jopa rakastua eläkkeellä ollessaan? Kuinka sellaisen asian kertoo lapsilleen? Paljon aiheita ja kirjassa vielä enemmän.

Minna Lindgrenin Vihainen leski on viihdyttävä kirja, joka sopii luettavaksi etenkin eläkeläisille, mutta myös lapsille, jotka ovat huolestuneita ikääntyneen vanhempansa toilailuista.

Teatterissa: Puhdistus

Teatteri Jurkan olohuoneeseen eli katsomoon astuessani minut valtasi lämmin tunnelma. Näky oli kuin mummolasta. Keinutuoli, johon voisi koska tahansa istahtaa mummo tai vaari. Seinustalla oleva sänky, jonka päällä oli virkattu päiväpeitto. Jääkaappi, joka saattaisi olla täynnä mummon tekemiä herkkuja. Kaikkea sellaista, jonka liitän vahvasti mummolaan. Näky sinänsä ei ollut mitenkään väärä, mutta se vääristi tunnelman, koska tulossa oli kaikkea muuta kuin lämmintä ja leppoisaa menoa. Näyttämöllä oli alkamassa Sofi Oksasen romaaniin perustuva Puhdistus.

Wanda Dubiel

Teatteri Jurkka: Puhdistus (2019)

Kuva © Marko Mäkinen

Aliide Truu (Wanda Dubiel) on ikääntynyt nainen. Hän asuu yksinään Viron maaseudulla. Aliide löytää kotipihaltaan nuoren naisen Zaran, joka on pakomatkalla. Zaraa on pahoinpidelty. Kaikki tämä tuo Aliiden mieleen nuoruuden ja eletyn elämän 1930-luvun loppupuolella neuvostovallan aikaisessa Virossa. Aliiden sisko Ingel on jättänyt Aliiden aina varjoonsa. Ingel on osannut kaiken ja on ollut taitava siinä, mitä on tehnyt, toisin kuin Aliide. Ingel on mennyt jopa naimisiin Hansin kanssa, jota Aliide rakastaa enemmän kuin mitään. Sodan syttyessä Hansia aletaan vainota. Sisarukset päättävät piilottaa Hansin ja näin pelastaa hänen henkensä. Tästä koituu sisaruksille todella ikäviä seurauksia, koska heidän tarinaansa Hansin häviämisestä ei uskota. Asiat vyöryvät lumipallon tavoin. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että Aliide on valmis ilmiantamaan sisarensa ja hänen tyttärensä, jotta saisi Hansin omakseen.

Voitteko uskoa, että Jurkan Puhdistus on monologi? Olin hieman epäuskoinen, kuinka tämä onnistuisi, mutta lopputulos on huikea. Wanda Dubielin olemus on alusta lähtien täynnä latautunutta energiaa, joka puhkeaa milloin mistäkin syystä täysiin mittoihinsa. Eturivissä istuneena tuli välillä hieman pelokas olo, mitä tulisi tapahtumaan. Kerran ojensin jopa käteni ottaakseni keinutuolin vastaan, koska tilanne näytti sen verran hurjalta. Dubiel vaihtaa heittämällä tunnetiloja vihaisesta epätoivoiseen. Hänen kasvonilmeensä muuttuvat alati. Hullunkiilto silmissä luo omaa hurjuutta esitykseen. Dubiel on syöksynyt Aliide Truun nahkoihin sataprosenttisesti. Vaikuttavaa.

Wanda Dubiel

Teatteri Jurkka: Puhdistus (2019)

Kuva © Marko Mäkinen

Kutkuttavana yksityiskohtana on mainittava Aliiden syömiset. Näytelmän edetessä katsojat näkevät, kuinka Aliide nauttii appelsiinia, suolatikkuja ja suolakurkkuja. Suolatikkujen syöminen tai oikeastaan vähä vähältä niiden murskaaminen sormissa puolestaan assosioi hyvin Aliiden epätoivoa. Aliiden elämässä ei ole enää mitään jäljellä. Säilötyt kurkut puolestaan olivat oiva lisä hienoon kattaukseen. Aliide pääsi hieman kuittaamaan, että on hänkin oppinut kurkkuja säilömään. Sitä paitsi niitä kurkkupurkkeja oli jääkaapissa.

Ennen näytelmän näkemistä kuvittelin, etten ollut lukenut kirjaa ja siitä hieman syyllistinkin itseäni. Mutta kun näytelmä eteni, niin minut valtasi vahva tunne siitä, että olen kirjan kuitenkin lukenut. En vain muista milloin, eikä siitä ole olemassa blogipostausta. Sen muistan, että vuonna 2012 ilmestyneen elokuvaversion näin ennen kuin kirjan luin. Luultavasti olen kirjan lukenut heti elokuvan nähtyäni. Näytelmän kohtaukset ja se, mitä tulee tapahtumaan, olivat niin vahvasti mielessäni, ettei pelkkä elokuvan katsominen olisi sellaista tietoisuutta saanut aikaiseksi. Täytyy myös myöntää, että näytelmän voimakkaat kohtaukset tekivät kunniaa kirjalle. Ei voi muuta sanoa kuin loistavaa työtä koko työryhmältä. On muuten pakko mainita sekin, että itseasiassa Puhdistus nähtiin aikoinaan näyttämöllä ennen varsinaisen kirjan julkaisua.

Wanda Dubiel

Teatteri Jurkka: Puhdistus (2019)

Kuva © Marko Mäkinen

Sofi Oksanen on voittanut Puhdistuksella monia palkintoja. Finlandia-voitto vuonna 2008 on jo yksinään hieno saavutus ja kertoo teoksen ainutlaatuisuudesta. On todella mahtavaa, että Teatteri Jurkka on ottanut Puhdistuksen ohjelmistoonsa. Näytelmässä on raivokkuutta ja epätoivoa, mutta ehkä myös pikkuriikkisen rakkautta. Teatteri Jurkan esittämä Puhdistus kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos on pitänyt kirjasta.

Puhdistus sai ensi-iltansa Teatteri Jurkassa lauantaina 7.9.2019.

Roolissa: Wanda Dubiel

Alkuperäisromaani: Sofi Oksanen

Sovitus ja ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastus: Jenni Kääriäinen (Tuska Art & Design) sekä Hilkka-Liisa Iivanainen

Sävellys: Samuli Laiho

Äänisuunnittelu: Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen

Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Puvut: Minni Klasila

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Jurkalle, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Ian McEwan: Lauantai

Se on kummallista, kuinka lukemattomat kirjakasat vain kasvavat. Aina on jotain tähdellisempää tai kiireellisempää luettavaa, eikä ehdi purkaa kasoja. Yksi kerta kuitenkin yritin. Otin kirjakasan päällimmäisen kirjan Ian McEwanin Lauantain (Otava) luettavakseni. Ei ollenkaan huono valinta. Täytyy yrittää jatkossakin aina silloin tällöin napata kirja kirjakasasta ilman mitään sen suurempia syitä.

Henry Perowne on neurokirurgi. Hän on taitava työssään ja tietää sen. Henryn perheeseen kuuluvat ihana vaimo Rosalind sekä aikuiset lapset Daisy ja Theo. Henry tietää olevansa hyväosainen. Hänellä on kaunis koti ja upea auto. Puitteet ovat mitä parhaimmat, mutta eivät ne kuitenkaan takaa kaikkea. Eräs lauantainen vapaapäivä alkaa oudolla näyllä. Henry näkee ikkunasta palavan lentokoneen. Tästä päivä jatkuu jollain tavoin dominomaisesti. Palaset alkavat kaatua. Henryn mennessä pelaamaan squashia hän joutuu ikävään tilanteeseen. Hän tulee kolaroineeksi toisen auton kanssa. Autossa sattuu olemaan kolme epämääräistä tyyppiä, joista johtohahmo Baxter ei suostu Henryn sovintoehdotukseen, vaan vaatii rahaa. Henry pääsee kumminkin livahtamaan tilanteesta, vaikka se jääkin kummittelemaan hänen alitajuntaansa. Päivä jatkuu omalla omituisella tavallaan. Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta Henry ikään kuin odottaa jotain tapahtuvaksi ja niin lopulta tapahtuukin. Painajainen on alkanut.

McEwan vie tarinaa eteenpäin toteavalla ja ehkä voisi sanoa jopa lakonisella tyylillä. Hän tai oikeastaan Henry tarkkailee ympäristöään ja tekee paljon havaintoja. Sellaisia, joita me jokainen teemme päivittäin paljon, mutta emme kirjaa niitä millään tavoin muistiin. Kirjassa käydään läpi Henryn ajatuksia omasta perheestään ja työstä, joka tuntuu antavan miehelle melkoisen tyydytyksen tunteen. Lauantai kestää kirjan nimensä mukaisesti täydet 24 tuntia. Siinä ajassa ihmiselle ehtii tapahtua vaikka mitä ja taitavasti McEwan on luonut yhden päivän tapahtumista kokonaisen kirjan. Oikeastihan se on niin, että harva saisi omasta lauantaistaan kokonaista kirjaa kirjoitettua. Pidin myös siitä, kuinka kirjan lopussa ympyrä sulkeutuu hienolla tavalla.

Lauantai ei ole mielestäni nopealukuinen kirja. Teksti on tiivistä, eikä kirjassa juurikaan lukujen määrillä pelata. Vaikka kirja saattaisi vaikuttaa omituiselta, ja ehkä ainakin aluksi tapahtumaköyhältä, sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan tarinassa on koko ajan mukana jännite. Jollain tavoin lukijana odotin alati, koska alkaa tapahtua, enkä joutunut pettymään. Painajaismaisen tapahtumaketjun alkaessa vyöryä lukijan silmille, ei voi oikein muuta kuin puristaa kirjaa kovasti käsissään. Tuli hieman sellainen olo kuin olisi leijunut ylhäällä ilmassa ja seurannut tapahtumia läheltä, mutta kuitenkin kaukaa.

Ian McEwan on todella perehtynyt asiaansa. Hänen neurokirurgiset kertomukset kirjan sivuilla ovat uskomattoman tarkkoja tai enhän minä mitään neurokirurgiasta tiedä, mutta kuvaukset vaikuttavat hyvin aidoilta. Toisaalta kiitossivuilla kirjailija kiittää erästä neurokirurgian apulaislääkäriä ja apulaisylilääkäriä, jonka opissa kirjailija on saanut olla kaksi vuotta. McEwan on oikeasti halunnut välittää lukijoille eksaktia tietoa ja hyvä tietysti niin. Jos neurokirurgisissa kuvauksissa olisi laistettu ja vääryyksiä löytyisi kirjan sivuilta, olisivat ne taatusti nousseet välittömästi otsikoihin.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Saturday on ilmestynyt vuonna 2005. Samana vuonna ilmestyi kirjan ensimmäinen suomenkielinen käännös. Itse luin Seven-pokkarin vuodelta 2013. Kirjan on suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Lauantai kannattaa lukea, jos nautit laadukkaasta kirjallisuudesta, etkä halua turhaa kiirehtiä lukemisen kanssa. Tässä kirjassa riittää pohdittavaa.

Teatterissa: Kepeä elämäni

En tiennyt, mitä odottaa, kun lähdin katsomaan Teatteri Takomoon Miiko Toiviaisen omaelämäkerrallista monologia Kepeä elämäni. Kyseessä olisi transihmisyydestä kertova esitys. Avoimin mielin joka tapauksessa liikkeelle, koska aina voi oppia jotain uutta ja aihehan on joka tapauksessa itselleni melko vieras.

Kepeä elämäni on näytelmä, joka koskettaa, naurattaa, mutta vetää myös vakavaksi. Näytelmästä ei ole helppo kirjoittaa, joten laitoin runosuonen sykkimään. Tosin sisäinen runoilijani on aika kaukana Kajaanin Runoviikosta.

Mitä on syntyä

väärään kroppaan?

Onko se outoa

alusta lähtien

vai eikö sillä

väliä ole?

Olenko ainut kummajainen

vai löytyykö muita

kohtalotovereita?

Olenko edes kummajainen?

Enkö minä ole kuitenkin

ihminen?

Ihminen siinä missä

kaikki muutkin

Minä olen minä

Sukupuoli

syntymässä saatu

ei minuutta määritä

Ihmiset puhuvat

Selän takana puhuvat

Monet kasvot

Kuvittelevat olevansa

parempia ja selvillä

minuudestaan

samalla myös minusta

Rohkea uskallan olla

Uskallan kertoa

raamit tarinani

Yksityiskohdat kiinnostavat

Se ei muille kuulu

Uuden elämän

saanut olen

Olen onnellinen

Annan näkyä sen

kaikille

myös näytelmän

katsojille

Minä olen minä

Transsukupuoliseksi syntynyt

Täytyy myöntää, että Miiko Toiviainen on rohkea, kun on tuonut oman tarinansa näyttämölle. Monologista välittyy ilo ja onnellisuus. Toiviainen on uskaltanut kulkea omaa tietään ja tehnyt suuria ratkaisuja. Pidin myös siitä, kuinka runollisuus oli esityksessä läsnä. Toiviaisella on muuten uskomattoman upea lauluääni. Olisin voinut kuunnella pidempäänkin. Esityksen ehkä kutkuttavimpina yksityiskohtina olivat tölväisyt kriitikoita kohtaan.

Vaikka esitys on nimensä mukaisesti kepeä, sysää se ajatukset väkisinkin liikkeelle. Millaista on sellaisen ihmisen elämä, joka tuntee, että hänen sukupuolensa ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla? Tavallisella ihmisellä, jos sellaisesta edes voidaan puhua, riittää murheita ja suruja, mutta voin kuvitella, että transihmisellä niitä on vielä roppakaupalla enemmän. Mieli sairastuu helpommin kuin valtaväestön ihmisellä. Mielen sairastuminen puolestaan saattaa antaa sysäyksen itsemurhaan. Miiko Toiviaisen monologista välittyi tunne, että kun ihminen on käynyt pitkän prosessin läpi päästäkseen siihen sukupuoliseen tilaan, jossa hän tuntee olevansa sinut itsensä kanssa, on ihminen kuin uuden elämän saanut.

Näytelmän nimeen Kepeä elämäni liittyy pieni jippo. Jos oikein tarkasti katsoo näytelmäjulisteen tekstiä, onko kepeä-sana alun perin ollut kipeä? Mahtavaa sanoilla leikittelyä. Toivon ja uskonkin, että nykyisin Toiviaisen elämä on kepeää. Ainakin näyttämöllä hän vaikutti hyvin tyytyväiseltä siihen, mitä hän on.

Miiko Toiviainen valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2018. Samana vuonna hänet valittiin Vuoden nuoreksi lausujaksi Kajaanin Runoviikolla. Kepeä elämäni -monologi sai alkunsa, kun voiton myötä Toiviaiselta tilattiin esitys vuoden 2019 Runoviikolle. Onneksi esitys ei jäänyt vain Kajaanin Runoviikoille, vaan Toiviainen on kiertänyt esittämässä sitä ympäri Suomen. Tämä esitys kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, jos se tulee jonnekin lähistölle nähtäväksi.

Miiko Toiviaisen Kepeä elämäni on saanut ensi-iltansa 7.7.2019 Kajaanin Runoviikolla.

Roolissa: Miiko Toiviainen

Ohjaaja: Riikka Oksanen

Dramaturgi: Aino Pennanen

Sävellys ja äänisuunnittelu: Eeva Kontu

Visuaalinen suunnittelu: Sofia Palillo

Musiikin tuotanto: Mikko Renfors

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Takomolle.

Laura Ertimo & Mari Ahokoivu: Ihme ilmat!

Lastenkirjoja tulee luettua vähän, mutta silloin tällöin tulee tartuttua sellaiseenkin. Tällä kertaa Into muisti bloggaajia Helsingin kirjamessuilla bloggaajatilaisuudessa alakoululaisille suunnatulla tietokirjalla Ihme ilmat! (2019). Kyllähän tällainen kirja täytyi myös lukea, koska arvelin, että saatan itsekin kirjasta jotain oppia. Väärässä en ollut senkään suhteen.

Lotta ja Kasper ovat parhaimmat kaverit. Heitä alkaa huolestuttaa ilmastonmuutos tai oikeastaan se, mitä koko juttu tarkoittaa. Lapset alkavat selvittää asiaa, joka johtaa todella monimutkaisiin asioihin. Lapset eivät voi muuta kuin ihmetellä, mitä asialle voisi tehdä. Keinoja on oltava ja he aikovat toimia. Lotan ja Kasperin rinnalla kirjassa seikkailevat Ilmastokeiju sekä Fossiilimenninkäinen. Ilmastokeiju on nykyaikainen ja on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Hän haluaa, että maailma olisi parempi paikka elää kaikille. Fossiilimenninkäinen puolestaan ilkeilee ja on sitä mieltä, että mennään vanhaan malliin. Vielä parempi, jos sivussa voi hieman kohentaa omaa talouttaan.

Tosiasiahan on, että ilmastonmuutos on tässä ja nyt. Kirja kertoo rehellisesti, missä tilassa maapallo ja sitä ympäröivä ilmakehä on. Eihän se todellakaan hyvältä näytä. Pidän kuitenkin tyylistä, jolla kirja on tehty. Laura Ertimon teksti kertoo tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Kirjassa ei millään tavoin käskytetä, vaan ohjataan pehmeästi oikeaan suuntaan hienon tarinan tavoin. Mari Ahokoivun kuvitus on värikästä ja huikeaa. Osin sarjakuvamainen meininki takaa taatusti sen, että lapsi jaksaa lukea kirjan. Kirjassa ovat vastakkain myös hyvä ja paha. Paha Fossiilimenninkäinen on juuri niin hurja, että se alkaa väkisinkin naurattaa.

Helsingin kirjamessuilla Laura Ertimo oli paikan päällä kertomassa kirjastaan. Mari Ahokoivu puolestaan kertoi kirjasta Skypen välityksellä Tanskasta. Ahokoivu ei siis kuormittanut ilmakehää edestakaisella lennolla Kööpenhaminasta Helsinkiin. Hieno ilmastoteko ja pienillä askelilla jokainen voi tehdä jotain ilmastonmuutoksen eteen. Ertimo kertoi kirjaidean syntyneen lentomatkalla Roomasta Helsinkiin, mikä kuulostaa melko absurdilta kirjan aihetta ajatellen. Ertimo tosin myönsi, että kirjan tekemisen jälkeen hän on tietoisesti vähentänyt lentämistä. Ertimo ja Ahokoivu eivät tunteneet toisiaan ennen kirjan tekoa. Ahokoivua pyydettiin kirjan kuvittajaksi, johon hän ilomielin suostui, kunnes alkoi miettiä, kuinka vaikeaa on kuvittaa ilmastonmuutoksesta kertova tietokirja. Naiset kuitenkin alkoivat yhteistyöhön. Välillä oli melkoista, kun piti saada sarjakuvan puhekuplaan mahtumaan tärkeää tietoa ilmastonmuutoksesta. Kuvitus vaati tekstiltä melkoista hiomista ja lyhentämistä, mutta lopputulos on joka tapauksessa todella onnistunut. Mari Ahokoivu mainitsi myös sen, että Ertimon teksti ei vähättele lukijaa, vaan se on täsmätietoa.

Ihme ilmat! on hieno kirja. Vaikka kirja on suunnattu alakouluikäisille lapsille, niin itse ainakin sain paljon ajateltavaa kirjan luettuani. Jotenkin sitä heti alkaa paremmin tiedostaa asioita, kun joku hieman töytäisee oikeaan suuntaan. Rehellisesti voin sanoa, että en mielestäni ole pahin ilmaston saastuttaja. Olen tehnyt aiemminkin hiilijalanjälkitestin, mutta tein sen uudestaan, koska Minäkö keski-ikäinen? -blogin Tiia oli juuri postannut samasta aiheesta ja tehnyt oman testinsä. Sitran sivuilla tekemäni testin mukaan hiilijalanjälkeni on 5.200 kg CO₂e. Keskimääräinen testin tehneen hiilijalanjälki on ollut 7.200 kg CO₂e. Itse tiedostan, missä oma kulmakiveni on. Ruoka. Olen herkuttelija. Voisin jopa lihat jättää syömättä, mutta maitotuotteita en. Juustot, jäätelöt, rahkat. Nam.

Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun Ihme ilmat! on kirja, joka kannattaisi jokaisen peruskoulun ottaa valikoimiinsa. Kirja menee mielestäni hienosti oppikirjana ja vieläpä sellaisena, joka jaksaa kiinnostaa lasta. Mahtavia kuvia ja paljon asiaa mukavassa muodossa. Tosin suosittelen kirjaa myös kaikille muillekin, jotka haluavat hieman ravistella itseään ilmastonmuutoksen suhteen.

Kiitos Into hienosta bloggaajatilaisuudesta ja upeasta kirjasta.

Helsingin kirjamessuilla osa 2

Kun vauhtiin päästiin, niin jatketaan vielä toisella kirjamessuaiheisella postauksella. Edellisessä postauksessa kerroin perjantain messuiluistani. Nyt on vuorossa lauantai.

Olin ilmoittautunut kolmeen bloggaajatilaisuuteen, joten postauksen pääpaino on näissä tapahtumissa. Ennen bloggaajatilaisuuksia ehdin kuitenkin pikaisesti vielä kierrellä messuosastoja. Yleisöä oli todella paljon, mutta kyllä sekaan mahtui kirjoja kääntelemään. Kirjailijahaastatteluja en kuunnellut, paitsi pikaisesti Hakaniemi-lavalla ollutta Rosa Meriläistä, jota haastatteli Jussi Tiihonen. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi ollut puolikuntoinen, olisin nauttinut siitä, kuinka olisin voinut fiilistellä erilaisia keskusteluja kuunnellen. No, ehkä ensi vuonna ei tauti jyllää.

Tuolla kaukana Rosa Meriläinen kertoo kirjastaan Virhe (Teos, 2019)

Kiertelyiden jälkeen suunnistin kohti Kustantamo S & S:n bloggaajatilaisuutta. Mukana olivat kirjailijat Annastiina Storm, Anja Portin ja Olga Kokko kertomassa uusimmista kirjoistaan sekä kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta. Jokainen kirjailijoista myönsi, kuinka tärkeää on se, että kustannustoimittaja ohjaa kirjailijaa oikeille urille ja kertoo, mitä kannattaa jättää pois. Kustannustoimittajalta saa myös hyviä ideoita ja hän rohkaisee kokeilemaan. Olimme ennakolta saaneet valita kaksi kirjaa. Minä valitsin Annastiina Stormin Kerro, kerro (2019) ja Anja Portinin Muistokirjoituksen (2019). Ennen kuin tilaisuus ehti alkaa, Annastiina Storm kertoi, että nämä kaksi romaania on kuvattu sisarteoksiksi. Muistokirjoituksessa äiti pyytää tytärtään kirjoittamaan hänestä muistokirjoituksen. Kerro, kerro puolestaan kertoo siitä, kuinka tytär lähtee selvittämään edesmenneen äitinsä vaiettua salaisuutta. Olga Kokon Munametsä kertoo pilke silmäkulmassa kolmikymppisestä Linneasta, joka nauttii sinkkuudestaan ja harrastaa irtosuhteita. Kirja on syntynyt osin Olga Kokon blogikirjoituksista. On muuten pakko mainita, että saimme myös mahtavat Märta Tikkanen -kangaskassit kotiin vietäviksi. Kyllä sen kassin kanssa on kiva kulkea kaupungilla.

Iloiset kirjailijat Annastiina Storm, Anja Portin ja Olga Kokko

Innolla oli kaksi eri tilaisuutta, joihin molempiin halusin osallistua. Ensimmäinen tilaisuus oli aiheeltaan kuuma peruna eli ilmastonmuutos. Tällä kertaa ei kuitenkaan asiaa jauhettu kuivasti ja kapulakielellä, vaan värikkäästi ja mukavalla tavalla. Tietokirjailija Laura Ertimo ja sarjakuvataiteilija Mari Ahokoivu ovat tehneet alakouluikäisille suunnatun tietokirjan Ihme ilmat! (2019). Ertimo oli paikan päällä kertomassa kirjasta ja Ahokoivu Skypen välityksellä Tanskasta. Ahokoivu ei siis kuormittanut ilmakehää hiilidioksidipäästöillä, koska ei lentänyt Tanskasta Suomeen. Pienillä teoilla on suuri vaikutus. Ertimo ja Ahokoivu kertoivat kirjastaan, että kirjan hahmot asuvat Suomessa, mutta kirja on kansainvälinen, koska ilmastonmuutos ei ole pelkästään suomalaisten asia. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin, sillä kirjalla on selkeä tarve. Sain tilaisuudesta kirjan itselleni ja täytyy sanoa, että olen pitänyt lukemastani. Vaikka ilmastonmuutosasiat pitäisi olla jollain tasolla tiedossani, laittaa kirja ajattelemaan asioita. Lupaan, että tästä upeasta kirjasta tulee oma postaus myöhemmin.

Dekkaristi Arne Dahl oli Innon toisen tilaisuuden kirjailijavieras. Olihan herraa mentävä katsomaan ja kuuntelemaan. Ihan vain siksi, että Arne Dahl vaikuttaa hyvin sympaattiselta mieheltä, vaikka aikamoisen karmaisevia dekkareita kirjoittaakin. Ja tuo edellinen on kohteliaisuus. Dahl kertoi, ettei Arne Dahl ole hänen oikea nimensä. Oikea nimi on Jan Arnald. Dahlin uusin suomennettu teos Äkkisyvä (2019) jatkaa Sam Bergerin ja Molly Blomin tarinaa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kirja odotti minua valmiiksi jo kotona ja odottaa lukemista. Käännöksistä kysyttäessä Dahl kertoi, että hän ei voi tietysti tarkastaa suomenkielistä käännöstä, mutta hän luottaa Kari Koskeen, joka on suomentanut Dahlin muutkin teokset. Suomalaisista dekkareista Dahl mainitsi ensimmäisinä Antti Tuomaisen ja Leena Lehtolaisen. Dahlin kirjailijaura vaati nykyään paljon matkustelua, koska kirjoja pitää markkinoida. Onnekseen hän on oppinut kirjoittamaan myös hotellihuoneissa.

Arne Dahl

Tällaiset mahtavat tilaisuudet kun sain kokea, olin niin onnellinen, että lähdin kotiin. Nyt on taas vuosi odotettava ennen seuraavia Helsingin kirjamessuja

Oletteko muuten lukeneet mitään postauksessa mainituista kirjosta?

Helsingin kirjamessuilla osa 1

Olin tänäkin vuonna bloggaajapassilla Helsingin kirjamessuilla. Olin ennakoiva ja otin kaksi kesälomapäivää torstaille ja perjantaille, jotta voisin nauttia messuhumusta kaikin sydämin, mutta kuinkas kävikään. Olin koputtanut puuta eli päätä, jotta en sairastuisi syysflunssaan. Aloitin reilu viikko sitten syödä sinkkikuuria, ettei flunssa yllättäisi. Pesin käsiä mennen tullen, mutta kaikki niin turhaa. Niin turhaa, etten tiedä, miten päin olisin. Olen ollut väsynyt, mutta tällä viikolla väsymys sai kunnon otteen ja perjantaina tiesin saaneeni syysflunssan. Tosin luultavasti lievempänä, mutta kuitenkin voimia vievänä. Torstain messupäivän skippasin jo aiemmin mielestäni, koska torstai-illalla oli teatteri. En uskonut jaksavani sekä messuja että teatteria samana päivänä. Messuiluni kutistui perjantaille ja lauantaille ja niinäkin päivinä lähestulkoon pelkästään bloggaajatilaisuuksiin, joihin olin ennalta ilmoittautunut. Kerron nyt kuitenkin näistä mukavista tilaisuuksista, joista olen todella kiitollinen kustantajille. Tässä postauksessa keskitytään perjantain ohjelmaan ja seuraavassa postauksessa lauantain, koska postauksesta olisi tullut muuten aivan liian pitkä.

Ajoitin menoni messuille siten, että menin ensimmäisenä Avain-kustantamon tilaisuuteen, jossa Markku Kaskela ja Tomi Kontio kertoivat toimittamastaan Vaelluksia Italiassa (2019) -kirjasta. Tilaisuus alkoi kuohuvalla, koska siihen oli painava syy. Kirja oli valittu Mondo-lehden Vuoden matkakirjaksi 2019. Hieno saavutus, eikä tästä voi muuta kuin onnitella. Tilaisuudessa miehet kertoivat kirjastaan ja kirjan muista tarinoiden kirjoittajista. Vaeltaa voi monella tavalla. Vaeltaminen ei tarkoita pelkkää vuorilla vaeltamista, vaan sitä voi harrastaa vaikka kaupungissa. Tällaisesta tykkään. Itse en ole ikinä käynyt Italiassa, mutta olen sinne pitkään halunnut matkustaa. Miksikö? Herkkusuuna vastaan, että ruoan takia. Kaskelan ja Kontion kertomukset herättivät kuitenkin halun tutustua maahan muutenkin. En kauheasti juo olutta, mutta italialainen panimokulttuuri kuulostaa sen verran erikoiselta, että siihen voisi tutustua tarkemminkin.

Markku Kaskela ja Tomi Kontio

Avaimen tilaisuudesta lähdin kiertelemään messuosastoja. Olin päättänyt ennakolta, etten ostaisi kirjoja ja päätöksessäni pysyin. Hyvä minä, vaikka täytyy myöntää, että niin paljon oli houkuttelevia tarjouksia, että kovana oli vaikea olla. En jäänyt kauheasti kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja, mutta Kalle Päätalo -keskustelua jäin kuuntelemaan Töölö-lavalle. Esa Liljan haastattelussa olivat Antti Heikkinen ja Karoliina Timonen. Molemmilta on ilmestynyt kirja Päätalon tiimoilta, joten lavalla oli varsinaisia Päätalo-tietäjiä. Perjantaina päivällä oli melkoinen ryysis yleisön suhteen. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt, koska keskityin omiin mielenkiinnon kohteisiini. Oli kuitenkin yksi, mikä häiritsi. Yhdellä ständillä kaupattiin aikakauslehtiä. Sanoin, etten ehdi lukea niitä, koska luen kirjoja. Nuori mies alkoi väkisin tyrkyttää Aku Ankkaa. Lopulta huomasin, että olen viiden nuorukaisen ympäröimänä ja olo oli kuin turkkilaisessa basaarissa entisaikaan. Inhottavan hyökkäävää kaupantekoa. En tilannut lehteä ja tämän jälkeen kiersin kyseisen pisteen hyvin tarkkaan.

Olin sopinut käyväni Stresan ständillä, jossa odottelikin Pirjo Puukko. Helsingin kirjamessut olivat muuttaneet messujen ulkoasua ja myös pienkustantamot olivat saaneet parempia paikkoja omille osastoilleen. Pirjo kertoikin, että on ollut selkeästi vilkkaampaa kuin viime vuonna, jolloin heidän osastonsa oli muiden pienten osastojen keskuudessa. Ikävä tosiasiahan on se, että usein messuvierailijat jättävät pienet osastot kiertämättä, koska isot kiinnostavat. Stresan kirjailijat olivat ahkeroineet ja tarjolla oli useampikin uutukainen. Kotiin viemisiksi sain Pirjo Puukon romaanin Kunnes jalkasi kantavat (2019) sekä Pekka Arppen novellikokoelman Hajonnan sisällä (2019).

Pirjo Puukko

Kävin tietysti tutustumassa myös Viini ja ruoka -messujen antiin. En juonut viiniä, enkä mitään muutakaan alkoholipitoista. Sen sijaan ostin Forsmanin teetä, vaikka kaupasta saa suurin piirtein samaan hintaan, mutta paikallisen Prisman valikoimassa ei ole kuin paria makua. Messuilla valikoima on laaja ja sainkin maisteltavaksi makuja, joita en ole aiemmin maistellut. Nam! Teki mieli ostella juustoja, mutta pidin siinäkin pintani. En ostanut, vaikka ne herkullisia olisivatkin olleet.

Aula-kustantamo järjesti myös tilaisuuden bloggaajille, jossa olin mukana. En tiedä miksi, mutta kuvittelin, että paikalla olisi vain Tanskan kirjallisuuden kauhukakaraksi nimetty Kaspar Colling Nielsen, mutta olihan siellä muitakin. Ehkä flunssa oli sekoittanut pääkoppani totaalisesti. Ensimmäisenä Lasse Nousiainen kertoi kirjastaan Itärajatapaus (2019). Kirja kertoo helsinkiläisperheen matkasta Itä-Suomeen. Mielenkiintoista on se, että Nousiainen on kirjoittanut kirjan Brasiliassa. Tuli jotenkin sellainen tunne, että tämä kirja on hauska. Toisena vieraana oli Lucia Berlinin novellitrilogian suomentanut Kristiina Drews. Drews on kohdannut huikeita juttuja oman elämänsä ja Lucia Berlinin elämän suhteen. Suomentaja sai myös erikoiskiitokset käännöksistään Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martinilta. Kaspar Colling Nielsen vaikutti melko velmulta mieheltä. Hänen romaaninsa Tanskan sisällissota 2018-24 (2019) sijoittuu kauas tulevaisuuteen. Tanskalainen mies ja hänen koiransa ovat saaneet itselleen ikuisen elämän. Mies kertoo elämästään koiralle, ja etenkin sisällissodasta ja siihen johtaneista syistä. En yleensä ole kiinnostunut tulevaisuuteen sijoittuvista kirjoista, mutta tämä kuulostaa niin hullulta, että pakkohan kirja on lukea. Olin muuten ihan superkiitollinen, kun saimme Aulan tilaisuudessa kaikki esitellyt kirjat sekä hienon Lucia Berlin -kirjakassin. Samalla sain tilaisuuden lyhentää kirjaston varausjonoa perumalla varaukseni Lucia Berlinin Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (2019) -kirjasta.

Aulan tilaisuuden jälkeen lähdin kotiin lepäilemään ja availemaan uusien ja ihanien kirjojen kansia.

Kävitkö sinä Helsingin kirjamessuilla? Teitkö hyviä kirjaostoja?