Helsingin Kirjamessuilla osa 1

Helsingin Kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi. Kävin messuilla perjantaina ja lauantaina, joten koostepostaus täytynee jakaa kahteen osioon. Tässä ensimmäisessä osiossa kerron perjantaista, jolloin en ehtinyt kirjamessuhallin puolelle ollenkaan. Kävi jotenkin niin, etten päässyt kotoa lähtemään ajoissa. Juna meni. Toinen juna meni. Kolmaskin juna meni. Meneehän niitä junia Keravalta tiuhaan tahtiin, mutta haluan kulkea niillä hieman nopeammilla junilla, eikä niitä mene arkisin kuin kolme kertaa tunnissa. Ruuhka-aikaan menee ehkä useammin.

Pääsin kuitenkin lopulta messukeskukseen ja suuntasin kohti lehdistötiloja jättääkseni takkini naulakkoon. Siellä kuulin kutsuttavan Mannilaista. Siellähän istui Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Jäin Arjan kanssa juttelemaan, ja todettiinkin, ettei enää kannata mennä kiertelemään messuhalliin, koska oli alkamassa Bazarin bloggaajatilaisuus. Sinne siis.

Helsingin Kirjamessujen teemamaana oli tänä vuonna Yhdysvallat. Bazar toikin meidän bloggaajiemme kuunneltavaksi amerikkalaiskirjailija Cecilia Samartinin. Haastattelijana toimi Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Ei pitäisi keskittyä epäolennaisuuksiin, koska Samartinin uutuuskirja Kirottu kauneus (Bazar, 2018) kertoo niinkin kauheasta aiheesta kuin ihmiskaupasta, niin silti on pakko todeta, etten olisi ikinä uskonut Cecilia Samartinin olevan syntynyt vuonna 1961. Nainen on todella kaunis, eikä yhtään rupsahtanut, kuten allekirjoittanut, joka on useita vuosia nuorempi kuin Samartin. Toki Samartinin kypsyys tuli hänen puheissaan hyvin esiin. Samartinia oli olo kuunnella, vaikka kirjan aihe onkin rankka. Kirottu kauneus on kirja ihmiskaupan uhreista, mutta samalla se on kirja ystävyydestä ja toivosta. Samartinin kirjat ovat todella suosittuja Pohjoismaissa, etenkin Norjassa. Samartin ei kuitenkaan osaa sanoa selvää syytä pohjoismaiselle suosiolleen. Itse en ole lukenut yhtään Samartinin teosta, mutta Kirottu kauneus on ehdottomasti luettava. Raninin mukaan Samartinin kirjoissa on taianomaista tunnetta ja toivoa. Se jää nähtäväksi. Kirjan kansi on joka tapauksessa kaunis. Sehän on muuten usein yksi syy tarttua kirjaan.

Cecilia Samartin

Bazarin bloggaajatilaisuuden jälkeen oli vain hetki aikaa seuraavaan koitokseen. Olin mukana Antti Heikkisen Kehvelin (WSOY, 2018) bloggaajalukupiirissä, jonka piti olla varsinaisen lukupiirin keskustelunaloittaja ja -ylläpitäjä, jos keskustelusta ei meinaisi muuten tulla mitään. WSOY:n kirjallinen tuottaja Lari Mäkelä johdatti lukupiiriyleisön Kehvelin hullunhauskaan, mutta vakavaankin maailmaan. En ollut ennen nähnyt Antti Heikkistä livenä. Mies on uskomaton. Ei siinä paljon meitä bloggaajia tarvittu, vaikka sanoimmekin mielipiteitämme ja esitimme kysymyksiä kirjasta. Heikkisellä on selvästi tilannetaju kohdillaan. Tietää, milloin voi heittää vitsin ilmaan, ja milloin täytyy olla vakavampi ilme kasvoilla. Oli muuten mielenkiintoista kuulla, että Kehvelistä on kaksi eri kirjankansiversiota liikkeellä. Tupakkaa poltteleva miesfiguuri sekä heinänkortta pureskeleva miesfiguuri. S-ketju ei ollut halunnut tupakka-aiheista kirjaa valikoimiinsa, joten oli pitänyt painaa toinen, pienempi painos heinänkortta imevästä miehestä S-ketjun tarpeisiin. Heikkinen heitti tästä ilmaan ajatuksen, että jos se toinen versio onkin ruohoa poltteleva juippi. Antti Heikkinen kertoi Kehvelin olevan kunnianosoitus Arto Paasilinnalle. Kirjassa on selvät viittaukset Paasilinnan Jäniksen vuoteen.

Antti Heikkinen

Lukupiirin jälkeen lähdin pikaisesti kiertämään Viini ja Ruoka -messut. Jotain hyvää löysin kotiin viemiseksi lähinnä miehelle, joka täällä asuu, ja joka ei voi aina ymmärtää näitä ihmeellisiä kirja- ja teatterimenoja.

Eläinlääkärissä ja paniikkikohtaus

Tiistaina pidin etäpäivän, koska Herra Karvajalka piti viedä puoliltapäivin eläinlääkäriin. Tiedossa oli kampaajaa ja hammaskiven poistoa. Voisikohan nuo jollain tavoin laskea kissan hellimiseksi? Herra Karvajalan turkkihan on niin hienoa karvaa, että takkuuntuu tosi herkästi, vaikka joka aamu kissan turkin harjaankin. Se on vain sellainen juttu, että sitten kun oikein pahasti karva takkuuntuu ja huopaantuu, niin sille ei voi mitään. En edes halua alkaa sohimaan saksien kanssa ja yrittää leikellä takkuja pois. Valkoinen kissa ja vaaleanpunainen iho on hyvin haastava yhdistelmä.

Eläinlääkärireissuthan eivät ole kivoja. Ei Herra Karvajalan mielestä, mutta ei minunkaan. Aamulla piti ottaa ruoat pois pieneltä pojalta. Hieman kyllä ihmetteli, missä kaikki ruoka on, kun aamulenkiltä palasimme. Istui sitten kärsivän näköisenä työpapereideni päälle. Ei ottanut kuuleviin korviinsa, ettei niiden päällä saisi istua. Päiväunille oli mentävä ilman ruokaa, eikä palveluskunta ottanut ulkoilupukua eli valjaitakaan pois, koska ajatteli, että on helpompi saada kissa kuljetuskassiin, kun on valjaat päällä.

Minua tietysti hermostutti koko aamupäivän, kuinka homma sujuisi. Päätäkin särki. Puoli kahdentoista aikaan aloimme valmistautua lähtöön. Herra Karvajalka pois yksiöstä, jossa nukkui sikeässä unessa. Oli ihan tokkurainen, kun mies, joka täällä asuu, nosti hänet syliinsä ja siirsi kuljetuskassiin. Minä vedin vetoketjun kiinni ja sitten alkoi mellakka. Hirvittävä huuto. Minua ahdisti tietysti entistä enemmän. Kyytimmekään ei tullut juuri sillä minuutilla, jolloin oli ollut puhe. Oli peräti minuutin myöhässä, joten piti jo soittaa perään, ettei vain ollut unohtanut asiaa.

Eläinlääkäriin päästyämme Herra Karvajalka oli hiljaa. Silmät pelosta mustina. Meidän piti odottaa odotustilassa hetki. Samassa tilassa oli nuori nainen koiransa kanssa. Yritin rauhoitella kissaa, vaikka itsekin olin aivan hermorauniona. Sitten tuli eläinlääkäri, joka sanoi, että mennään tänne ja anteeksi, että hän on myöhässä. Aamulla oli tullut pari kiiretapausta. Menimme yhteen huoneeseen ja nostin kantokassin pöydälle. Lääkäri katsahti kassin sisälle ja sanoi, että hetkinen, piti olla koiran rokotus. No huh! Onneksi ei tyrkännyt rokotetta pienelle pojalle.

Jouduimme vaihtamaan huonetta ja taas odottelemaan. Minua alkoi ahdistaa lisää. Miehen lähetin matkoihinsa, kun tuntui, että aika vain kului ja kului, ja hän oli ajatellut käväistä kaupassa. Lopulta eläinlääkäri palasi ja taas anteeksipyyntöjä sateli. Tietysti koiranomistajalla oli ollut monta kysymystä lääkärille rakkaasta lemmikistään.

Lopulta pääsimme siihen pisteeseen, että nostin herra Karvajalan pois kantokassista. Karvat vain tippuivat ja tassut olivat hiestä märät. Eläinlääkäri katsoi ensin toisen korvan taakse tullutta kaljua läikkää. Kerroin, että siihen oli iskenyt punkki, jonka olimme poistaneet. Jonkin ajan kuluttua korvan taakse ilmestyi kalju läikkä. Siinä yhteydessä vaihdoin juuri ostetun kuivamuonan viljattomaan sekä laitoin punkkilääkkeen niskaan, koska edellisestä kerrasta oli kulunut nelisen viikkoa. Lääkäri tutki myös kissan korvat ja sanoi, että hyvältä näyttää ja kaljukohdassa kasvaa jo karvoja ja iho on aivan ehjä sekä puhdas, joten sen kanssa ei ole ongelmia. Lupasi kuitenkin vielä tarkastaa korvan vierasesineen varalta, kunhan kissa olisi nukutettu.

Herra Karvajalka oli todella nätisti. Eläinlääkäri sai rauhassa tutkia purukalustoakin, eikä kissa reagoinut mitenkään muuten kuin karvanlähdöllä ja hikisillä tassuilla. Sitten otettiin stetoskooppi esille ja lääkäri alkoi kuunnella. Keuhkot krohisee! Onko krohissut aikaisemmin? Minä sitten sanomaan, ettei ole, mutta kissa kyllä toisinaan hieman kuorsaa. Joo, voi olla astmaa. Etenkin rotukissoilla astma on yleistä. Herra Karvajalka ei ole rotukissa, vaikka onkin ylevän näköinen. Sitten lääkäri alkoi selittää, kuinka nukutuksessa joudutaan laittamaan tippa ja operaatio joudutaan keskeyttämään, jos kissan tila heikkenee ja tulee keuhkoödeema tai ainakin näin sen muistan. Sen jälkeen on aloitettava nesteytys ja omistajalle soitetaan. Tämän tarinoinnin päätteeksi nukutuspiikki. Yritin olla reipas ja kysyin rokotuksesta, joka olisi menossa marraskuussa vanhaksi. En ollut huomannut asiaa aikaa varatessani. Rokotus voidaan kuulemma laittaa samalla kertaa.

Nukutuspiikin saatuaan Herra Karvajalka alkoi erittää sylkeä. Eläinlääkäri pyysi minua odottamaan kissan vieressä muutaman minuutin, jonka jälkeen hän tulee takaisin hakemaan kissan. Eläinlääkärin lähdettyä huoneesta minusta tuntui, että huone pyöri. Minulle tuli hirvittävä hikoilukohtaus. Kuivatessani kasvojani muutama nenäliina kastui läpimäräksi aivan hetkessä. Yritin silitellä kissaa ja olla muka rauhallinen ja vakaa. Hoin kissalle, ettei ole mitään hätää, ei yhtään mitään hätää. Hikoilun ohessa alkoi vapina ja sydämentykytys. lisäksi tuli pahoinvointi. Menin hetkeksi istumaan, mutta oli pakko nousta saman tien ylös, kun kissa liikahti. Sitten kun kissa tuntui simahtaneen täydellisesti, niin istahdin alas ja aloin katsella ympärilleni, eikö mistään löytyisi paperipussia. Minun oli pakko saada oloni kohentumaan. Eihän siellä mitään paperipussia ollut. Kärvistelin ja totesin, että olin varmasti odotellut jo vartin eläinlääkäriä takaisin. Lopulta, kun eläinlääkärin askeleet kuuluivat käytävältä. Syöksyin ylös pöydän ääreen ja yritin olla normaalisti. Eläinlääkäri sanoi, että soittavat 2-3 tunnin kuluttua, kun Herra Karvajalan voi tulla hakemaan kotiin. Hoipuin ulos eläinlääkäristä ja menin kyytiautooni istumaan.

Päästessäni kotiin, jatkoin töiden tekemistä. Vilkuilin koko ajan kelloa ja olin aivan hermona, milloin soitetaan, että kissa on nesteytyksessä ja tilanne on vakavaakin vakavampi. Töitä tein rutiinimaisesti mitään ajattelematta, joten voi olla, että jälkikäteen korjailen omia jälkiäni, koska ajatus ei ollut työnteossa ollenkaan.

Lopulta eläinlääkäristä soitettiin iloinen puhelu. Herra Karvajalan voisi hakea kotiin. Homma oli hoidettu. Mitä? Ei tullut keskeytystä, vaan kaikki meni rutiinilla. Haimme kissan kotiin. Eläinlääkäri vielä huomautti, että jos krohina pahenee, niin pitää tulla jatkotutkimuksiin. Lysti maksoi hieman vajaa 217 euroa kaikkinensa. Kissa oli ihmeen pirteä, koska joskus on voinut huonomminkin. Sain vielä jatkettua etäpäivääkin niin, että työtunnit täyttyivät. En silti väitä, etteikö tokkuraisuutta olisi ollut ilmassa koko illan ajan.

Kun itse sain työtuntini täyteen, sanoin, että menen hetkeksi sängyn päälle makaamaan, koska olen henkisesti ihan loppu. Ei mennyt kuin vartti, kun mies, joka täällä asuu, tuli sanomaan, että tule katsomaan. Herra Karvajalka oli ilmeisesti laskenut jo kantokassissa alleen ja olikin aivan märkä, kun kotiin tulimme. Kissa oli sitten mennyt hiekkalaatikolle ja pissaaminen oli vielä sitä sun tätä. Lopputulos oli, että häntä, takajalat, peräpää ja mahanalus olivat täynnä paakkuuntuvaa hiekkaa. Se siitä kampaajakäynnistä. Sanoin, että nyt kissaa ei aleta pesemään, vaan on pakko odottaa, että hiekka kuivuu, niin sitä on helpompi irrottaa. Märkänähän se vain leviää ympäriinsä.

Kissa piristyi iltaa kohti sen verran, että mies kävi pienellä ulkoilulenkillä kissan kanssa. Oli kuulemma hyökkäillyt mustarastaiden kimppuun ja vauhti oli ollut kova. Keskiviikkoaamuna kissa ei meinannut pysyä nahoissaan, koska ulos piti päästä heti. Märkäruokakuppi tyhjeni saman tien, kun ruokaa sinne laitoin. Illalla kissa oli kuitenkin mielestäni hieman flunssaisen oloinen. Aloin taas epäillä keuhkotautia, mutta sitten tulin lukeneeksi, että stressitilanne saattaa laukaista kissalla flunssan, kuten ihmiselläkin. Toisaalta työkaverini sanoi, että hänen toinen kissansa on rokotteen jälkeisenä päivänä saanut flunssan oireita, jotka hävisivät nopeasti. Voihan se olla sitäkin, koska tänään Herra Karvajalka ei ole vaikuttanut flunssaiselta.

Täytyy kyllä sanoa, että eläinlääkärireissut ovat stressaavia sekä kissalle että minulle. Jopa niin stressaavia, että saan itselleni aiheutettua paniikkikohtauksen. Tämä taisi olla toinen ihan aito paniikkikohtaukseni. Ensimmäisen koin kesällä hammaslääkärissä, joka oli älyttömästi myöhässä aikataulusta. Tällaiset myöhästymiset kun tapaavat antaa lisäaikaa minun mielikuvitukselleni.

Onko teidän eläinlääkärireissut helppoja vai hermoiletteko rakkaitten lemmikkienne puolesta?

Rakas Lola,

Minun oli pakko tarttua kynään, tai no, läppäriin. Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa. Sinä et tunne minua. En minäkään sinua, mutta olen nähnyt sinut kahdesti. Ensimmäisen kerran elokuussa Helsingin Kaupunginteatterin kauden avajaisissa, jossa yleisö sai esimakua tulevasta. Nimittäin Kinky Bootsista, jossa sinä esiinnyt. Viime lauantaina näin sinut toiseen otteeseen, vaikka läheltä piti, etten olisi sinua nähnytkään. Kinky Bootsin päivänäytöshän jouduttiin aloittamaan melko reilusti myöhässä. Ne äänentoistolaitteet. Huh! Onneksi selvittiin säikähdyksellä. Oli hieman jännitystä ilmassa, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Kuvassa keskellä Lauri Mikkola
Helsingin Kaupunginteatteri: Kinky Boots
Kuva © Mirka Kleemola

En oikeastaan tiennyt, mitä lauantailta odottaa. Koko syksyn ajan olen lukenut mitä mairittelevampia arvioita Kinky Bootsista. Some hehkuu ja säihkyy punaisissa koroissa. Eräs tuttavani on nähnyt esityksen jo yli kymmenen kertaa, eikä loppua näy. Toinen tuttavani on varannut jokaiselle tulevalle kuukaudelle lipun esitykseenne. Jossain vaiheessa yksi, jos toinen valitteli, ettei lippuja enää saa syyskauden näytöksiin, mutta onneksi näytökset saivat jatkoa keväälle. Aika hurjaa vai mitä? Onko tämä jotain joukkohysteriaa vai mitä?

Täytyy sanoa, että lauantaina näin, kuinka pajatso räjäytti täyspotin. Aivan mieletöntä! Kinky Bootsin tarina on jo sinänsä ihana, mutta musikaalinhan tekevät henkilöt, jotka siinä esiintyvät. Niin, ja tietysti se koko joukko ihmisiä siinä taustalla orkesteria myöten. Lola, sinä ole tärkeä osa sitä kavalkadia, joka on näyttämöllä. Olitte kerrassaan huikeita. Harvoin tulee nähneeksi sellaista, että yleisö nousee osoittamaan suosiotaan esityksen loppuminuuteilla. Nyt tuli nähdyksi ja tietenkin olin itsekin mukana tuossa yleisössä.

Kirsi Karlenius, Petrus Kähkönen, Lauri Mikkola ja Emilia Nyman

Helsingin Kaupunginteatteri: Kinky Boots

Kuva © Mirka Kleemola

Lola, olen sinulle kuitenkin kateellinen. Olet pitkä ja näyttävä. Upeat sääresi eivät näytä loppuvan ollenkaan. Sinulla on upeita kampauksia. Osaat kantaa taidokkaasti kimaltelevat juhla-asusi, jotka eivät tietenkään kiristä ja purista vääristä paikoista, vaan juuri niistä tärkeistä. Niistä, joilla saat miesten katseet kääntymään puoleesi. Niin, ja varmasti myös naisten, kuten minun. Olen kateellinen sinun upealle lauluäänellesi. Olen kateellinen sinun tanssitaidoille ja notkeudelle. Olen kateellinen sinun enkeleille. Olen myös kateellinen siitä, että pystyt kävelemään kinky bootseilla. Reiteen asti ulottuvilla, piikkikorkoisilla punaisilla saappailla. Tiedätkö Lola? Sinä olet oikeastaan kaikkea sitä, mitä minä en ole.

Lola, sinä kuitenkin annoit hyvän elämänohjeen. Pyysit Donia hyväksymään ihminen sellaisena kuin hän on. Minusta tämä on loistava elämänohje. Uskon, että sinäkin hyväksyisit minut, vaikken olekaan pitkä ja kaunis, enkä omaa lauluääntä, enkä tanssitaitoja. Fantastiset juhla-asut eivät ole ikinä imarrelleet minua. Ehkä minussa on kuitenkin sellaisia puolia, jotka loistavat jollain muilla tavoin.

Lauri Mikkola

Helsingin Kaupunginteatteri: Kinky Boots

Kuva © Mirka Kleemola

Nyt on aika lopetella tämä kirjoittelu. Kinky Boots on todellakin uskomattoman hieno ja taitavasti toteutettu musikaali. Eivät ne muut ihmiset ole väärässä olleet. Toivotan Lola sinulle onnea tulevaan. Kerro myös kaikille muille kinky bootsilaisille lämpöisiä terveisiä. Te kaikki olette ihania.

Rakkaudella,

Virpi

Kinky Boots sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä torstaina 30.8.2018.

Näin Kinky Bootsin pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Helsingin Kirjamessujen kirja- ja lippuarvonnan voittajat

Nyt on suoritettu Helsingin Kirjamessujen kirja- jalippuarvonta. Onnettaren roolissa oli mies, joka täällä asuu. Virallinen valvoja Herra Karvajalka virallisti toimintaa olemalla ulkona.

Voittajat ovat:

1. palkinto: Antti Heikkisen Kehveli ja 1 pääsylippu Helsingin Kirjamessuille

Voittaja on Siinatar, jota kiinnostavat kirjauutuudet. Olen sinuun yhteydessä, koska sähköpostiosoitteesi löytyi vastauksesi yhteydestä.

2. palkinto: 2 pääsylippua Helsingin Kirjamessuille

Voittaja on Scarlett, jonka mielenkiinnon kohteina messuilla ovat hyvä ohjelma ja halvat kirjat. Scarlett, laitatko minulle sähköpostia viimeistään keskiviikkoiltaan mennessä, niin lähetän sinulle pääsyliput sähköpostilla. Sähköpostiosoitteeni löytyy oikealla olevasta profiilista.
Koska Scarlett ei ottanut yhteyttä keskiviikkoiltaan mennessä, arvoin uuden voittajan, joka on Kristiina / Kauniimpaa kuin koskaan. Kristiinaa kiinnostaa messuilla uutuuskirjat ja tunnelma. Kristiina, laitan sinulle liput sähköpostilla.

Onnea voittajille sekä mukavia messuhetkiä!

Jos jostain syystä käy niin, ettei Scarlett ota yhteyttä keskiviikkoiltaan mennessä, suoritan uuden arvonnan kahdesta pääsylipusta.

Lindsey Kelk: Meillähän oli tauko

Tuli taas kerran luettua kirja, joka vaati nenäliinapaketin käsien ulottuville. Lindsey Kelkin Meillähän oli tauko (HarperCollins Nordic, 2018) on takuuvarmaa ihmissuhdedraamaa ensimmäisiltä sivuilta kirjan loppuun saakka. Tällaisia kirjoja on toisinaan hyvä lukea. Aina ei tarvitse olla kirjallisuuden syvällistä ja paljon ajattelua vaativaa.

Livin ja Adamin lomareissun viimeisenä iltana Liv odottaa kuin kuuta nousevaa, että Adam kosisi häntä. Liv on kuullut Adamin aikeista parhaalta ystävältään Cassielta, joka on naimisissa Adamin veljen Chrisin kanssa. Adam on varannut ravintolapöydän jumalaiselta paikalta, joka on kuin tehty romanttisten kosintojen kohtauspaikaksi. Liv, joka arkielämässä pukeutuu mukavasti ja käytännöllisesti, on laittanut jalkoihinsa sellaiset korkokengät, jotka ovat taatusti pois hänen mukavuusalueeltaan. Mekkokin on pirun kallis, mutta hän haluaa olla kauneimmillaan näin tärkeänä iltana. Jokin menee kuitenkin pieleen tai itse asiassa aika moni asia menee pieleen. Pariskunta ei ikinä päädy ravintolaan, eikä Adam kosi. Sen sijaan paluumatkan päätteeksi Adam haluaa pitää suhteesta taukoa. Taukoa! Livin elämä on murskana.

Lindsey Kelkin tarina kulkee sutjakkaasti ja tapahtumia riittää. Kirjassa Liv ja Adam vuorottelevat eli tarina etenee molempien henkilöiden ajatusten ja tekojen kautta. Ihan mukavaa, koska usein tällaiset kirjat käydään pelkästään naisen näkökulmasta. Vaikka kirjan loppuratkaisu on jokseenkin arvattavissa, on tarinassa monta mehevää puolta. Kuinka helppo on loukata toista osapuolta, joko tahallisesti tai tahattomasti. Sukulaiset ja ystävät tuntuvat tietävän parhaiten, mikä on parhaaksi Liville ja Adamille, ja kuinka he pääsevät kaikesta yli. Tällainen ohjaaminen tai painostus voi tuntua ainoastaan ahdistavalta henkilöistä, joiden elämä on saanut täysin uuden suunnan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat perienglantilaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Teet mitä tahansa, niin varmasti joku huomaa tai näkee. Ihastuin tietysti myös siihen, kuinka osa kirjan tapahtumista sijoittui kylän pubiin. Kulahtaneeseen ja tahmaiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen. Kelk on luonut kirjaan myös mainiot henkilöt. Jokaisen henkilön ominaispiirteet tulevat lukijalle enemmänkin kuin tutuiksi. Täytyy kyllä myöntää, että hieman ihmettelin, ettei Livin työkaveri David ollut homo. Piirteet ja käytös oli kuin stereotyyppisellä homolla, mutta David olikin jotain aivan muuta.

Yksi asia kirjassa tökki. Cassin ja Chrisin esikoisen ristiäiset jo sinänsä ampuivat yli ja pahasti, mutta oli jotain muutakin. Jos ollaan tällaisissa juhlissa, niin juhlitaan juhlakalua, eikä aleta riidellä parisuhteista tai mistään muistakaan suhteista tai asioista. Kyllä aikuisten ihmisten pitää sen verran osata käyttäytyä, että muutaman tunnin osaa näytellä sivistynyttä, vaikka kuinka jurppisi. Tällaisesta en tykkää, että unohdetaan juhlittava, ja viedään show omiin nimiinsä.

Kirjan englanninkielin alkuteos We Were on a Break on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Virpi Kuusela.

Lindsey Kelkin Meillähän oli tauko on sopiva kirja, kun haluaa saada irtioton arjen kiireisiin. Tätä kirjaa lukiessa unohtuvat omat murheet. Kirja on juuri sopiva viihdelukemiseksi. Draamaa ja rakkautta löytyy.

Kiitos kustantajalle viihdyttävästä lukunautinnosta.

Pullo cavaa ja aurinkoa

Kun teatterikappaleen nimi on Pullo cavaa ja aurinkoa, tuo se jo nimellään hymyn huulille. Sehän on juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt ja tässä hetkessä. Sitä on myös itse teatteriesitys. Hymyä, iloa ja tunteiden kuohuntaa. Kyllä Helsingin Kaupunginteatteri on taas kerran osannut vetää oikeista naruista.

Neljällä ystävättärellä on tapana tehdä vuosittain taidematka. Ei miehiä, eikä lapsia, vain naiset. Tosin, suhteita tai liittoja miehiin naisilla ei ole tai on hyvin harvakseltaan. Sen sijaan puhetta miehistä kyllä riittää. Naiset ovat ikääntyneitä, ja tämän vuotisen taidematkan organisoija Inka (Heidi Herala) onkin saanut loistavan idean. Matkakohde on idyllisessä portugalilaisessa keramiikkakylässä. Asunto on kuin tehty taiteen tekemiselle. Inka on päättänyt, että talosta tehdään vanhainkoti, jota ystävättäret alkavat pitää. Puuttuu vain rahat ja toisten naisten hyväksyntä.

Heidi Herala, Aino Seppo, Jaana Saarinen ja Eija Vilpas

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Aivan mahtavat näyttelijät näyttämöllä. Näytelmän alussa hieman hätkähdin, kun en nähnytkään Heidi Heralaa, Jaana Saarista, Aino Seppoa ja Eija Vilpasta näyttämöllä. Näyttämöllä olivat Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää. Nuoripari, joka yrittää saada yhteiselämänsä rullaamaan. Sanna-June Hyde sopi rooliinsa Laurana erinomaisesti. Kaunis ja nuori vaaleaverikkö rakastuneena portugalilaiseen komistukseen Carlokseen. Sauli Suonpään kaksoisroolitus Carloksen ja Oulan rooleissa oli hulvatonta. Portugalilainen mies, jonka huoli pienen perheensä taloudellisesta tilasta on käsinkosketeltavaa. Oulana Suonpää puolestaan oli juuri sellainen perus Suomi-juntti. Rahaa on millä mällätä. Lisäksi naisia on kiva naurattaa ja hieman kutitellakin. Huh huh.

Näytelmän ystävättäret olivat mahtavissa rooleissa. Heidi Herala Inkana yrittää luoda hyvää yhteishenkeä ja vakuuttaa ystävättärensä vanhainkodin järkevyydestä. Yvonnen tai tuttavallisemmin Vonnen roolissa keikaroinut Jaana Saarinen on kunnon vamppi. Kyllä sai nauraa tälle naiselle. Aino Seppo puolestaan Tuulian roolissa on herkkä ja helposti haavoittuva. Nainen, jolle perhearvot ovat tärkeitä, mutta joka hetkessä hurmaa miehen kuin miehen. Entä sitten Eija Vilpas Anitana? Voi että, sitä pientä, eikä ehkä aivan pientäkään kieroilua, jota entinen vakuutusvirkailija oli tullut tehneeksi.

Sauli Suonpää ja Jaana Saarinen

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Pullo cavaa ja aurinkoa pursuaa ystävyyttä ja rakkautta. Vaikka välillä hieman saatetaan suutahtaa, on aina paikallaan ottaa lasi kuohuvaa ja puhua asiat läpikotaisin selviksi. Ei jätetä hampaankoloon märehtimisen aiheita. Välillä voidaan myös tirauttaa itkut ja päälle nauraa hersyvät naurut. Ystävät kyllä tietävät, millainen olet. On ihana nähdä vanhoja ystäviä ja muistella menneitä. Sille voi taas ottaa lasillisen cavaa. Näytelmässä tulee hyvin myös ilmi se, että yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Ystävyys kantaa.

Pakko on mainita ihana lavastus ja valaistus, jotka tuovat oikeasti mieleen etelän lämmön. Pidin etenkin siitä, kuinka toiselle sivustalle avautui näkymä terassille. Kaunista. Lavastuksesta on vastannut Katariina Kirjavainen ja valosuunnittelusta Kari Leppälä. Sanna Levon pukusuunnittelulle on myös pakko antaa erityiskiitokset. Ihania kukkaismekkoja ja pellava-asuja. Juuri sellaisia naisten asuja, joilla kelpaa näyttäytyä Portugalin kujilla ja kaduilla.

Aino Seppo, Jaana Saarinen, Eija Vilpas ja Heidi Herala

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Milko Lehto on ohjannut kutkuttavan näytelmän. Näytelmän, joka sopii naisille, naisille ja naisille. Myönnetään, oli samassa näytöksessä, jossa kävin, miehiäkin. Ehkä yksi mies per penkkirivi. Siitä voi hieman laskeskella, millainen kälätys lämpiössä ja teatterisalissa kävi ennen esitystä, esityksen väliajalla ja esityksen jälkeen. Kyllä ei olisi mies, joka täällä asuu, kestänyt sellaista kälätystä. Onneksi ei ollut mies seuranani, vaan oma äitini. Meitä ei kälätys haitannut, koska varmasti itsekin kälätimme. Pullo cavaa ja aurinkoa on näytelmä, joka sopii nimenomaan naisporukoille, ystävättärille, siskoksille. Ihanaa, kun on tällainen naisnäytelmä syksyn pimeisiin iltoihin.

Pullo cavaa ja aurinkoa sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä keskiviikkona 12.9.2018.

Rooleissa: Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Sanna-June Hyde/Maija Lang ja Sauli Suonpää

Käsikirjoitus: Helena Anttonen

Ohjaus: Milko Lehto

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Koreografia: Sari Haapamäki

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Lauri Koivisto

Naamioinnin suunnittelu: Jaana Nykänen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Kimmo Oksanen & Heidi Piiroinen: Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina

Välillä tulee tartuttua kirjaan, joka jollain tavoin laittaa miettimään asioita laajemmin ja uudella tavalla. Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina (WSOY, 2018) on juuri tällainen kirja. Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen sekä valokuvaaja ja  dokumenttiohjaaja Heidi Piiroinen ovat tehneet vuosikausia töitä yhdessä. Heidän journalistiseen taustaansa kuuluvat mm. reportaasit romanikerjäläisistä yli kymmenen vuoden ajalta. Materiaalia on kertynyt vuosien varrella hurja määrä, joten kaksikko päätti tuoda yhden romaniperheen kirjan kansien väliin.

Vuonna 2008 Mihaela on vain 16-vuotias tyttö. On talvi ja helmikuun pakkaset. Mihaela on rakastunut ja raskaana. Hän nukkuu yöt Herttoniemen sillan alla miehensä Surasin vieressä. Mihaela ja Suras ovat tulleet Suomeen kerjäämään. Heidän kotimaassaan Romaniassa asiat ovat vielä hullummin kuin Suomessa. Romaniassa he olivat alinta kastia. Ehkä he Suomessakin ovat alinta kastia, mutta aina on joku, joka heittää kuppiin euron tai kaksi. Toimeentulo on joka tapauksessa huomattavasti parempaa kuin Romaniassa. Mihaelan raskaus on kuitenkin niin pitkällä, että Helsingin sosiaalivirasto on päättänyt aloittaa maasta avustamisen. Romaniassa Mihaelan on parempi synnyttää esikoisensa. Synnytys ehtii kuitenkin käynnistyä muutamia tunteja ennen laivamatkaa Ruotsiin. Maasta avustaminen keskeytetään. Mihaelan ja Surasin esikoinen syntyy Helsingin Naistenklinikalla.

Tämä kaikki on alkusoittoa sille, mistä Ohikuljetut kertoo. Kirjan matkassa päästään Romaniaan, jossa romanien taustoja valotetaan kunnolla. EU:n myötä Romanian on ollut pakko alkaa huolehtia romanien asioista. Lasten täytyy päästä samoihin kouluihin, joita parempiosaiset käyvät. Koulunkäynnissä on vain se ongelma, että useimmilla romaneilla se keskeytyy. Ei lasten älyssä mitään vikaa ole, vaan siinä, että lasten vanhemmat lähtevät kerjäämään ympäri Eurooppaa ja ottavat lapset mukaansa, jolloin koulunkäynti keskeytyy. Tai jos vanhemmat eivät ota lapsia mukaansa, niin lapset jäävät esimerkiksi isovanhempien huomaan, ja koulun käymisestä on helppo alkaa luistaa. Romanit elävät tässä ja nyt. He eivät ole tottuneet ajattelemaan tulevaa, ja esimerkiksi sitä, kuinka koulutus voisi taata heidän lapsilleen turvatumman tulevaisuuden.

Kirjan nimi Ohikuljetut on enemmän kuin osuva. Itse kuulun juuri niihin ohikulkeviin, jotka kääntävät katseensa muualle, eivätkä halua ottaa katsekontaktia kerjäläisiin. Aivan kuin se jotenkin olisi helpompaa olla näkemättä toisen ahdinkoa. Se, mitä ei näe, ei kosketa minua. Niinkö se meni? Kirjan luettuani olen vasta alkanut ymmärtää, kuinka nämä kerjäläiset oikeasti yrittävät tienata leipäänsä. Ei se palkka sieltä kupin pohjalta helposti kerry. Pahimmissa tapauksissa päälle syljetään, potkitaan ja hakataan. Ehkä minä itse jonakin päivänä rohkaistun ja annan kuppiin euron tai kaksi. Kerjäläiset ovat ihmisiä siinä missä me muutkin. Heidän kohtalonsa on vain täysin erilainen kuin meidän. Ei ole helppoa olla luku- ja kirjoitustaidottomana vieraassa maassa, jonka kielikin on aivan erilaista kuin oma kieli. En sano, että kaikki kerjäläiset olisivat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta uskon, että melkoisen suuri prosentti tähän kategoriaan kuuluu.

Olisin ehkä ollut huomioimatta koko kirjaa, ellei Kimmo Oksanen olisi ollut Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Oksanen kertoi kirjasta niin mielenkiintoisesti, että kirja lähti lukuun lähes heti. Jotenkin tuli tunne, että haluan tietää aiheesta enemmän ja tämän kirjan avulla se onnistui. Oksanen kertoi, että romanien matkassa on pitänyt heittää kyynisyys pois, olla silmät tarkkoina ja korvat kuulolla. Kirja on konkreettinen teko, joka on samalla kuvaus romanien tavallisesta elämästä.

Kirjassa on myös runsaasti valokuvia, koska onhan toisena tekijänä ollut valokuvaaja. Kuvat ovat koskettavia ja pysähdyttäviä. On kuvia romanien tavallisesta arjesta. On lasten riemua ja naurua, mutta on myös köyhyyttä ja kurjuutta. Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljettuihin kannattaa tarttua ihan sen takia, että kirja herättää paljon ajatuksia.

Kirjan sain kustantajalta, joten kiitos lähtee siihen suuntaan.