Helsingin Kirjamessuilla osa 1

Helsingin Kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi. Kävin messuilla perjantaina ja lauantaina, joten koostepostaus täytynee jakaa kahteen osioon. Tässä ensimmäisessä osiossa kerron perjantaista, jolloin en ehtinyt kirjamessuhallin puolelle ollenkaan. Kävi jotenkin niin, etten päässyt kotoa lähtemään ajoissa. Juna meni. Toinen juna meni. Kolmaskin juna meni. Meneehän niitä junia Keravalta tiuhaan tahtiin, mutta haluan kulkea niillä hieman nopeammilla junilla, eikä niitä mene arkisin kuin kolme kertaa tunnissa. Ruuhka-aikaan menee ehkä useammin.

Pääsin kuitenkin lopulta messukeskukseen ja suuntasin kohti lehdistötiloja jättääkseni takkini naulakkoon. Siellä kuulin kutsuttavan Mannilaista. Siellähän istui Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Jäin Arjan kanssa juttelemaan, ja todettiinkin, ettei enää kannata mennä kiertelemään messuhalliin, koska oli alkamassa Bazarin bloggaajatilaisuus. Sinne siis.

Helsingin Kirjamessujen teemamaana oli tänä vuonna Yhdysvallat. Bazar toikin meidän bloggaajiemme kuunneltavaksi amerikkalaiskirjailija Cecilia Samartinin. Haastattelijana toimi Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Ei pitäisi keskittyä epäolennaisuuksiin, koska Samartinin uutuuskirja Kirottu kauneus (Bazar, 2018) kertoo niinkin kauheasta aiheesta kuin ihmiskaupasta, niin silti on pakko todeta, etten olisi ikinä uskonut Cecilia Samartinin olevan syntynyt vuonna 1961. Nainen on todella kaunis, eikä yhtään rupsahtanut, kuten allekirjoittanut, joka on useita vuosia nuorempi kuin Samartin. Toki Samartinin kypsyys tuli hänen puheissaan hyvin esiin. Samartinia oli olo kuunnella, vaikka kirjan aihe onkin rankka. Kirottu kauneus on kirja ihmiskaupan uhreista, mutta samalla se on kirja ystävyydestä ja toivosta. Samartinin kirjat ovat todella suosittuja Pohjoismaissa, etenkin Norjassa. Samartin ei kuitenkaan osaa sanoa selvää syytä pohjoismaiselle suosiolleen. Itse en ole lukenut yhtään Samartinin teosta, mutta Kirottu kauneus on ehdottomasti luettava. Raninin mukaan Samartinin kirjoissa on taianomaista tunnetta ja toivoa. Se jää nähtäväksi. Kirjan kansi on joka tapauksessa kaunis. Sehän on muuten usein yksi syy tarttua kirjaan.

Cecilia Samartin

Bazarin bloggaajatilaisuuden jälkeen oli vain hetki aikaa seuraavaan koitokseen. Olin mukana Antti Heikkisen Kehvelin (WSOY, 2018) bloggaajalukupiirissä, jonka piti olla varsinaisen lukupiirin keskustelunaloittaja ja -ylläpitäjä, jos keskustelusta ei meinaisi muuten tulla mitään. WSOY:n kirjallinen tuottaja Lari Mäkelä johdatti lukupiiriyleisön Kehvelin hullunhauskaan, mutta vakavaankin maailmaan. En ollut ennen nähnyt Antti Heikkistä livenä. Mies on uskomaton. Ei siinä paljon meitä bloggaajia tarvittu, vaikka sanoimmekin mielipiteitämme ja esitimme kysymyksiä kirjasta. Heikkisellä on selvästi tilannetaju kohdillaan. Tietää, milloin voi heittää vitsin ilmaan, ja milloin täytyy olla vakavampi ilme kasvoilla. Oli muuten mielenkiintoista kuulla, että Kehvelistä on kaksi eri kirjankansiversiota liikkeellä. Tupakkaa poltteleva miesfiguuri sekä heinänkortta pureskeleva miesfiguuri. S-ketju ei ollut halunnut tupakka-aiheista kirjaa valikoimiinsa, joten oli pitänyt painaa toinen, pienempi painos heinänkortta imevästä miehestä S-ketjun tarpeisiin. Heikkinen heitti tästä ilmaan ajatuksen, että jos se toinen versio onkin ruohoa poltteleva juippi. Antti Heikkinen kertoi Kehvelin olevan kunnianosoitus Arto Paasilinnalle. Kirjassa on selvät viittaukset Paasilinnan Jäniksen vuoteen.

Antti Heikkinen

Lukupiirin jälkeen lähdin pikaisesti kiertämään Viini ja Ruoka -messut. Jotain hyvää löysin kotiin viemiseksi lähinnä miehelle, joka täällä asuu, ja joka ei voi aina ymmärtää näitä ihmeellisiä kirja- ja teatterimenoja.

Antti Heikkinen: Kehveli

Minulle tulee Antti Heikkisestä aina mieleen Juice Leskinen. Miksikö? Siksi, että Heikkisen Juicesta kertova Risainen elämä on jättänyt sellaisen lukujäljen, että sitä on ollut vaikea pyyhkiä pois. Nyt kuitenkin tapahtui jotain. Sain Antti Heikkisen uutuuskirjan Kehveli (WSOY, 2018) luettavakseni. Kehveli on jotain aivan muuta kuin Juicesta kertova tosiasioihin perustuva kirja. Kehvelin luettuani täytyy todeta, että Antti Heikkinen on monilahjakkuus. Mies osaa kirjoittaa kirjoja ääripäästä toiseen. Hienoa.

Kehveli syntyy pahnanpohjimmaiseksi pappisperheeseen. Vanhemmilla ei oikeastaan ollut enää aikeita tehdä lapsia, mutta sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Kehvelin rohkeus ja kekseliäisyys sai jo lapsuus- ja nuoruusvuosina ihailua ja ihmettelyä aikaiseksi. Vuonna 1939 Kehveli saavutti täysi-ikäisyyden merkkipaalun ja sotataipaleellehan nuoren miehen oli lähdettävä. Mies sai kuitenkin jossain vaiheessa sotimisesta tarpeekseen ja päätti ottaa hatkat. Hatkat, jotka muokkasivat miehen loppuelämän taipaletta.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että Kehveli on kerrassaan mainio kirja. Nauraa sai, ja välillä junassa kanssamatkustajat katselivat minua alta kulmain, kun en voinut estää hihitystä. Eihän julkisessa kulkuvälineessä saa yksin nauraa. Siitä saa eräänlaisen leiman otsalohkoonsa. Antti Heikkinen on oikea tarinankertoja. Rakastan tällaisia veijariromaaneja, joissa totuus ikään kuin hämärtyy ja kaikki tuntuu olevan mahdollista. En halua paljastaa liikaa, mutta aikamoisia rooleja Heikkinen on jaellut Mannerheimille, entisille poliitikoille ja ihan hieman nykyisillekin tai ainakin yhdelle. Pähkähullua, mutta ah, niin hauskaa!

Antti Heikkisen kieli on rikasta ja hienoa sanoilla taiturointia. Miehellä on myös taito kuljettaa tarinaa. Pidin siitä, kuinka Kehveli tapaa elämänsä aikana erilaisia, ja voisiko sanoa jopa eriskummallisia henkilöitä. Jostain kumman syystä mies törmää samoihin henkilöihin uudelleen, ja alkuperäinen tarina saa jollain tavoin jatkoa sille, johon oli jääty aikaisemmin. Pidin myös kirjan jaottelusta kolmeen osaan. Koti, Uskonto ja Isänmaa. Tarvitseeko muuta edes sanoa?

En yleensä pidä siitä, kuinka kirjailijoita verrataan toisiinsa, mutta nyt on pakko ottaa vertaus. Olen ollut surullinen siitä, kuinka Arto Paasilinnan on käynyt. Mieheltä tuskin enää koskaan saadaan odottaa uutta romaania. Olen ollut jopa huolissani suomalaisten veijaritarinoiden jatkumosta. Nyt en enää ole. Antti Heikkinen on vastaus siihen ongelmaan. Täytyy myös mainita, että kirjan alussa ja lopussa mainitun jäniksen haluan viittaavan jollain tavoin yhteen Paasilinnan rakastetuimmista romaaneista Jäniksen vuosi.

On pakko antaa vinkki isänpäiväksi. Se on Antti Heikkisen Kehveli lahjapaketissa.

Antti Heikkiseen ja Kehveliin palaan blogissani myöhemminkin ainakin muutaman sanan verran. Olen nimittäin menossa Helsingin Kirjamessuille ja pääsin Antti Heikkisen Kehvelin lukupiiriin yhtenä bloggaajana. Minun lisäkseni keskustelemassa ovat bloggaajat blogeista: Amman lukuhetki, Kirjamies, Kirsin Book Club ja Tuulevin lukublogi. Lukupiiri pidetään perjantaina 26.10.2018 klo 16.30. Jos kiinnostuit, niin ilmoita itsesi mukaan lukupiiriin. Uskon, että tiedossa on viihtyisä tunti.

Kannattaa muuten olla kuulolla. Helsingin Kirjamessuihin liittyen tulossa on blogiarvonta.

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Mies, joka täällä asuu, sai joululahjaksi Antti Heikkisen kirjan Risainen elämä – Juice Leskinen 1950-2006 (Siltala, 2014). Kirja päätyi kirjahyllyyn pölyttymään, kuten arvelinkin. Aikani kirjaa katselin, kunnes nappasin sen luettavakseni. Kirja kiinnosti minua jo sen takia, että olen aina tykännyt Juicen musiikista tai lähinnä sanoituksista. Lisäksi 1980-luvun nuorta kiinnosti, mitä Juicesta kerrottaisiin tältä aikakaudelta, koska tulihan sitä aikoinaan Rällämin keikoillakin heiluttua. Paikallisissa kirjastoissa kirja on suhteellisen lainattu, mutta hyvällä tuurilla kirjan saattaa saada lainatuksi suoraan hyllystä.

Risainen elämä käy läpi Juice Leskisen elämän syntymästä kuolemaan. Kirja on todellinen tietojätti. Kuin huomaamatta kirja imaisee mukaansa. Juicen lapsuus- ja nuoruusvuodet Juankoskella on kuvattu tavalla, joka antaa kuvan, etteivät Juicen elämän ensiaskeleet olleet aina kovinkaan auvoiset. Elämään mahtui kuolemantapauksia ja sietämätön isäpuoli, mutta toisaalta Juice sai jo nuorena uppoutua kirjojen maailmaan, runoilla ja heilua kylillä sellaisena pitkätukkana kuin halusi. Kirja etenee kronologisesti. Juice muuttaa Tampereelle ja aloittaa diplomikielenkääntäjän opinnot Tampereen kieli-instituutissa. Vähitellen musiikki ottaa yhä enemmän ja enemmän aikaa ja opinnot kärsivät. Opintolainaa ei enää heru, joten opinnot jäävät kesken. Juice Leskinen alkoi omistautua runoilleen ja musiikilleen kokopäiväisesti. Lopulta syntyy käsite Juice Leskinen, jonka varmasti kaikki suomalaiset jollain tavalla tuntevat ja tietävät.

Juice Leskinen Grand Slam keikalla jossain päin Suomea 1980-luvulla.
Huomatkaa legendaarinen Suomi-kitara.

Juice Leskinen oli verbaalisti käsittämättömän lahjakas. Risainen elämä vahvistaa kuvaa entisestään. Juicen lahjakkuus ilmeni etenkin runojen ja niistä tehtyjen musiikkikappaleiden kautta. Vaikka Juice julkaisi kirjoja laajalti, jäi häneltä kuitenkin kirjoittamatta kunnon romaani. Runojen ja musiikkikappaleiden kautta Juice pääsi helpoimmin leikittelemään sanoilla. Juice rakasti myös englannin kieltä. Hän käänsi lauluja englannista suomeksi ja joskus käänsi vielä suomennoksen takaisin englanniksi ja lähetti oman englanninkielisen version laulun tekijälle ihmeteltäväksi. Juicen kirjallinen lahjakkuus oli toisaalta myös ongelma, Juice työsti tekstejään oikeastaan aina hereillä olleessaan. Tämä aiheutti sen, että Juice oli fyysisesti läsnä, mutta oikeasti hyvinkin poissaoleva.

Antti Heikkinen kertoo kirjassaan hyvin avoimesti ja kaunistelematta Juicen ongelmista. Juice aloitti alkoholin nauttimisen luultavasti samalla tavoin kuin sadattuhannet muut, nuorena ja kokeilunhaluisena. Sen sijaan kirjasta saa sen kuvan, että Juice joi jo nuorena lukioikäisenä aivan liikaa – ainakin silloisen tyttöystävänsä mielestä. Alkoholin käyttö lisääntyi vuosien ja vuosikymmenien aikana ja lopulta tilanne oli se, että Juicen terveys oli mennyt alkoholin myötä. Erikoista Juicen elämässä oli se, että tupakoinnin hän aloitti vasta suhteellisen ”vanhana”. Tästä ikävästä tavasta tuli kuitenkin nopeasti Juicen yksi tunnusmerkki. Savuava syöpäkääryle sormien välissä. Juice oli ehkä myös jollain tavalla narsisti. Hän uskoi aina olevansa oikeassa. Jos Leskisen sai suuttumaan, tunsi sen varmasti luissa ja nahoissa. Saattoipa Juice äityä mollaamaan vihan kohdetta julkisestikin. Leskisen yksi iso ongelma olivat naiset. Hän rakastui helposti ja tulisesti. Rakkauden kohteena kulloinkin ollut nainen kirvoitti miehen runosuolta entisestään. Kun rakkaus sitten syystä tai toisesta alkoi hiipua, myös tämä sai Juicen avautumaan paperille.

Juice Leskinen Grand Slam keikalla jossain päin Suomea 1980-luvulla.
Mies ja tupakka.

Antti Heikkinen on tehnyt tavattoman loistavaa taustatyötä kirjaansa varten. Hän on haastatellut kymmeniä ja kymmeniä Juicen elämässä mukana olleita henkilöitä, aina lapsuudenystävistä ja sukulaisista julkisuuden henkilöihin. Kirjassa läpikäydään myös Juice Leskisen tuotanto alusta loppuun saakka. Uskomatonta, mistä Heikkinen on kaivanut kaiken tiedon, esimerkiksi joidenkin kappaleiden alkuperät tai innoitukset ovat sellaista luettavaa, josta minulla ei ainakaan aiemmin ollut mitään käsitystä. Myös Juicen eri yhtyekokoonpanot läpikäydään seikkaperäisesti. Myös kirjan ajankuvaukset ovat hyvin aitoja ja uskottavia. Heikkiselle täytyy nostaa hattua. Mies on tehnyt mahtavan työn saadessaan aikaiseksi tällaisen lukupaketin.

Kirjan teksti on helppotajuista ja erittäin mielenkiintoista luettavaa. Heikkinen on tuonut kirjaansa suoraan haastateltavien haastattelupätkiä, jotka elävöittävät tekstiä erittäin paljon. Lisäksi mieleen tulee henkilöitä, joiden olemassaolon olin jo itse jollain tasolla unohtanut. Edesmennyt Matti Pellonpää oli yksi tällainen. Appo Hurula on toinen henkilö, jonka muistan itse nähneeni useaan otteeseen 1980-luvulla Juicen keikoilla mukana, mutta unohtaneeni miehen ajan saatossa. Mielenkiintoista oli myös esimerkiksi se, kuinka Juice oli ollut tekemisissä 1970-luvulla nykyisen presidenttimme Sauli Niinistön kanssa. Usein Juice tunnetaan vain omien kappaleidensa kautta, mutta kirjassa nostetaan esiin sekin puoli Juicesta, että mies teki todella paljon sanoituksia myös muille muusikoille.

Risaista elämää suosittelen kaikille, jotka ovat jossain vaiheessa olleet kiinnostuneita Juicen tuotannosta. Kirja on todellinen tietopaketti, jota ei kannata jättää lukematta.

Tähtiä kirja ansaitsee täydet 5 (asteikko 1-5).

Risaisella elämällä osallistun myös Lukulampun kesäkirjahaasteeseen 3/6. Kirja menee luokkaan 10 tiiliskivikirja eli paksu teos. Kirjassa ei ole sivuja kuin 478, mutta kirja on todella iso ja painaa noin 1,2 kiloa. Kirjaa on hieman hankala lukea sängyssä, mutta menee, koska kirja on sen verran hyvä.