Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Postasin aiemmin onnenkantamoisesta, joka sattui kohdalleni parin kirjan muodossa. Nyt olen sitten lukenut myös toisen onnenkantamoisen tuoman kirjan eli Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesä (Otava, 2015). Kirja ilmestyi vastikään, joten ainakin paikallisista kirjastoista kirjaa joutuu jonottamaan, vaikka jono ei olekaan mikään täysin mahdoton.

Dekkarissa Karl Axel Björk jatkaa salapoliisitouhujaan. Hän saa selvitettäväkseen vanhan naisen kuoleman, jonka lääkäri on kuitannut sydänkohtauksena. Naisen testamentti on kirjoitettu hetki sitten uudestaan ja siinä on kummallisuuksia, joita sisarentyttäret ihmettelevät. Lisäksi naisen arvokas kultainen kaulakoru on hävinnyt tietämättömiin. Björkin tutkimukset syvenevät niin pitkälle, että lopulta hänen on turvauduttava poliisiystävä Martin apuun. Outoja kuolemantapauksia on useampikin.

Käärmeitten kesässä Björk henkilönä avautuu lukijalle enemmän ja Björkistä alkaa löytyä syvällisempiäkin puolia. Keikarimaisuutta ei enää korosteta niin paljon kuin Yön sydän on jäätä teoksessa, vaikka toki tästäkin puolesta edelleen kirjassa löytyy viitteitä. Etsivän työhön Björk paneutuu täysin sydämin. Miehellä tuntuu olevan tietämystä ja kokemusta alalta kuin alalta. Björkin naispulmat tuntuvat kirjassa suurenevan entisestään. Kolme kaunista naista, mutta kuka on se oikea.

Myös salapoliisitarina on selkeästi parempi kuin edellisessä teoksessa. Ainakin minut tarina veti mukaansa oikein kunnolla kaikkien myrkkyjen kera. Pidän myös siitä, että Hämeen-Anttila on kirjoittanut perinteisen salapoliisitarinan rinnalle toisen tarinan Suomen ulkopoliittisesta skandaalista, jossa hallitus, armeija ja suojeluskuntajärjestö hakevat omia paikkojaan. Kirjan päähenkilö joutuu toimensa vuoksi osalliseksi tapahtumia. Kirjailijalta taitavaa päähenkilön tarinaan ujuttamista tällainen. 

Henkilöitä kirjassa on todella paljon, mutta jotenkin kaikki henkilöt löysivät paikkansa tarinassa, eikä minulle ainakaan lukijana jäänyt tällä kertaa mietityttämään kuka oli kukin. Toisaalta joidenkin henkilöiden kirjasta pois jättäminen ei olisi ehkä heikentänyt kirjan uskottavuutta. Björkin lähimpien ystävien luonnekuvauksista olisi voinut lukea enemmäkin.

Virpi Hämeen-Anttilan tekstiä on mukava lukea. Kirjailija on paneutunut työhönsä toden teolla. Kuvaukset Helsingistä vuonna 1921 ovat hyvin uskottavia ja ilmapiirin voi aistia. Ihailen myös sitä, että Hämeen-Anttila on selvittänyt kaikkien kirjassa mainittujen kasvien ominaisuudet ja saanut niiden avulla varsin taitavan tarinan luoduksi.

Käärmeitten kesää suosittelen kaikille dekkareiden ystäville sekä henkilöille, jotka haluavat aistia historian henkäyksiä 1920-luvulta.

Kirjalle annan tähtiä 4+ (asteikko 1-5).

Lukulampun kesäkirjahaaste 6/6 tulee myös kuitatuksi tällä kirjalla. Haasteen luokka 4. Kirja, jossa on kesä.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Tätä kirjaa en olisi luultavasti lukenut, ellei minulla olisi käynyt hyvä tuuri tai oikeastaan kaksinkertainen tuuri. Osallistuin toukokuussa Facebookin Jännitystä elämään –sivustolla kilpailuun, jossa palkintona oli Virpi Hämeen-Anttilan Yön sydän on jäätä –kirjan (Otava, 2014) ennakkokappale. Kirja oli palkintona, koska samalla markkinoitiin dekkarisarjan toista osaa Käärmeitten kesä, joka oli juuri ilmestynyt. Minä olin sitten yksi onnekas, joka kirjan voitti. Kävi sitten vielä toinenkin onnenkantamoinen. Kulttuuri kukoistaa –blogissa oli juttua Käärmeitten kesästä sekä kilpailu, jossa voisi voittaa kyseisen kirjan. Taas osallistumaan ja Onnetar oli suosiollinen, mutta yllätyksekseni sainkin dekkarisarjan molemmat osat. Asia oli blogissa mainittu, mutta olin niin tohkeissani uutukaisesta, etten ajatellut asiaa tarkemmin. Nyt minulla on siis kaksi kirjaa Yön sydän on jäätä, mutta toisen annan ystävälleni. Kirja on paikallisissa kirjastoissa melkoisen lainattu, mutta saattaa sen silti hyllystäkin löytää.

Karl Axel Björk on päivätöissä virkamiehenä sisäasiainministeriössä. Vapaa-aikoina keikarimainen 27-vuotias mies toimii yksityisetsivänä. Björk on erittäin sivistynyt ja työstää parhaillaan väitöskirjaansa Euroopan politiikan historiasta. Mies on hyvin tarkka pukeutumisestaan ja siisteydestään. Miehen asunnosta löytyy sellaisia hajusteita ja kasvovoiteita, joista moni 1920-luvulla elänyt nainen olisi voinut vain haaveilla. Björk ei ole aviossa, mutta naisia hänellä tuntuu riittävän: Ida, Margit, Zubova ja Lisbet. Ongelmana on vain se, että Björk viihtyy parhaiten yksinään, vaikka välillä kaipaakin naisen huomiota ja hellyyttä.

Yön sydän on jäätä -kirjassa Björk pääsee avustamaan ystäväänsä ylikonstaapeli Martti Ekmania henkirikoksen selvittämisessä. Vesilinnanmäen vesisäiliöstä on löytynyt miehen ruumis, joka kuuluu valkoisten puolella taistelleelle upseerille. Johtolankoja tuntuu löytyvän, mutta ovatko kaikki oikeita? Björkin kyky toimia salapoliisina on toimivaa ja tehokasta, mutta mies menee välillä liiallisuuksiin liian itsenäisen toiminnan tähden. Poliisille Björkistä on kuitenkin hyötyä, ja monien juonikuvioiden jälkeen murhamysteerio alkaa selvitä.

Aluksi kirja tuntui olevan todella sekava. Henkilöitä on paljon ja ainakin minulta vei hetken aikaa, että kaikki henkilöt löysivät kirjassa oman paikkansa. Osaa juonenkäänteistä en aivan ymmärtänyt, mutta se, mikä kirjasta tekee todella hyvän, on Virpi Hämeen-Anttilan kyky kuvata 1920-luvun Helsinkiä sekä sen ihmisiä ja tapoja pieniä yksityiskohtia myöten. Lisäksi kirjassa kuvataan poliittista ilmapiiriä ja sen vaikutusta ihmisten elämään. Nautin myös kirjan kielestä. Hämeen-Anttila on tuonut 1920-luvun kirjaan tekstiä myöten.

Lukemassani ennakkokappaleessa ei ollut karttaa, mutta kirjan lopussa oli kerrottu, mikä kirjassa mainittu katu tai paikka vastaa nykyistä paikkaa Helsingissä. Mietin lukiessani, että kartta olisi ollut mukava lisä, ja näin oli myös ajatellut joku muukin. Kovakantisesta kirjasta Helsingin kartta löytyy. Vaikka Helsinkiä tunnenkin, oli osalla paikoista sellainen nimitys, jota ei enää käytetä. Kovakantisessa kirjassa on myös kirjanmerkkinauha. Vaikka minulta kirjanmerkkejä löytyy, on tällainen kirjanmerkkinauha aina mukava lisä kirjassa.

Virpi Hämeen-Anttilan Yön sydän on jäätä –kirjaan kannattaa tarttua, jos pitää perinteisistä salapoliisitarinoista. Kirja on mielestäni nostalginen ja hieno.

Kirjalle annan tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Osallistun tällä kirjalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen 5/6. Tämä kirja menee kategoriaan 6. Kirja, jonka nimessä on oma nimeni tai jonka kirjoittaja on etunimikaimani. Virpi Hämeen-Anttila on etunimikaimani.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren Heta

Ystävä varasi kesäteatteriliput Niskavuoren Hetaan, joten olihan tarina luettava ennen esitystä, vaikka elokuvan olinkin lapsena nähnyt muistaakseni useampaan otteeseen. Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta (Lasipalatsi, 2001) kantaesitettiin vuonna 1950. Näytelmäkirjan sai lainattua kirjastosta helposti. Ilmeisesti näytelmät eivät luettuna kiinnosta kuin marginaaliyleisöä. Lainaamani kirjakin näytti siltä, että olin sen ensimmäinen lukija.

Niskavuoren Heta on ylpeä ja periksiantamaton nainen. Heta menee naimisiin renki-Akustin kanssa, jotta naisen kunnia säilyy. Hänet on petetty rakkaudessa ja hän odottaa lasta paikalliselle isännälle Santeri Lammentaustalle. Aviopari muuttaa Muumäelle, jossa Hetaa odottaa rappiolla oleva tila. Niskavuorelta lähtiessä Heta on ilmoittanut, että Muumäelle tulee kutsu vasta sitten, kun uusi pytinki on pystytetty. Vuodet kuluvat, eikä pytinkiä rakenneta. Akusti kuitenkin painaa täyttä päivää ja tekee maakauppoja Hetan tietämättä. Heta pitää Akustia aina vain renkinä, vaikka Akustin asema kylän yhtenä mahti-isäntänä jo tunnustetaan laajalti. Heta väheksyy miestään ja tekee sen tiettäväksi kaikille. Lopulta kun uusi pytinki on valmis, on Heta valmis kutsumaan Niskavuorelaiset ja kylän tärkeimmät henkilöt kylään. Heta on haljeta ylpeydestä esitellessään pytinkiä. Muistaa kuitenkin mainita, että ilman hänen Niskavuorestaan saamiaan myötäjäisiä, pytinkiä ei olisi ikinä rakennettu. Hetan ja Akustin elämä jatkuu samanlaisena. Akusti on alistettu ja Heta määrää kaikesta itsevaltiaan ottein. Akustin kuollessa Hetalle vasta täysin selviää, kuinka rikas Akusti lopulta olikaan. Onko Niskavuoren Heta loppuun saakka kiittämätön ja ylpeä vai nöyrtyykö hän? Se jääköön salaisuudeksi, jos et entuudestaan tunne Niskavuoren Hetan tarinaa.

Niskavuoren Heta poikkeaa muista Hella Wuolijoen Niskavuori-teoksista jo siinä, että näytelmän alkua lukuun ottamatta kohtaukset käydään Muumäellä. Näytelmä on voimakas kertomus vahvasta ja itsenäisestä naisesta, jonka tahtoa on vaikea käännyttää. Wuolijoen teksti on loogisesti etenevää ja sopii hyvin tähänkin päivään. Näytelmän teksti imaisee mukaansa. Ainakin minun oli vaikea irrottaa käsiäni kirjasta, kun kerran tekstiä aloin lukea. Teki mieli saada selville, mitä lopussa oikeastaan tapahtuukaan.

Pidin myös kirjan alussa olleesta Hella Wuolijoen elämän kuvauksesta. Hella Wuolijoen tyttönimi oli Ella Murrik. Hän oli syntynyt Virossa. Suomeen hän muutti parikymppisenä opiskellakseen Helsingin yliopistossa. Nimi muuttui avioliiton myötä Hella Wuolijoeksi. Wuolijoki ehti moneen mukaan näytelmäkirjailijan toimen ohessa. Hän toimi mm. kirjeenvaihtajana, poliitikkona sekä Yleisradion pääjohtajana. Joutuipa rouva vankilaankin asti syytettynä maanpetoksesta.

Jos Niskavuoren Hetan tarina oli mielenkiintoinen, on sitä myös Hella Wuolijoen oma tarina. Suosittelen Niskavuoren Hetaa kaikille, jotka haluavat lukea draamaa, joka keskittyy Suomen maaseudulle. 

Tähtiä kirja saa 4+ (asteikko 1-5).

Niskavuoren Hetalla jatkan Lukulampun kesäkirjahaasteen parissa 4/6. Tämä kirja menee luokkaan 7. Kirja, jonka lainasin kirjastosta.

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Mies, joka täällä asuu, sai joululahjaksi Antti Heikkisen kirjan Risainen elämä – Juice Leskinen 1950-2006 (Siltala, 2014). Kirja päätyi kirjahyllyyn pölyttymään, kuten arvelinkin. Aikani kirjaa katselin, kunnes nappasin sen luettavakseni. Kirja kiinnosti minua jo sen takia, että olen aina tykännyt Juicen musiikista tai lähinnä sanoituksista. Lisäksi 1980-luvun nuorta kiinnosti, mitä Juicesta kerrottaisiin tältä aikakaudelta, koska tulihan sitä aikoinaan Rällämin keikoillakin heiluttua. Paikallisissa kirjastoissa kirja on suhteellisen lainattu, mutta hyvällä tuurilla kirjan saattaa saada lainatuksi suoraan hyllystä.

Risainen elämä käy läpi Juice Leskisen elämän syntymästä kuolemaan. Kirja on todellinen tietojätti. Kuin huomaamatta kirja imaisee mukaansa. Juicen lapsuus- ja nuoruusvuodet Juankoskella on kuvattu tavalla, joka antaa kuvan, etteivät Juicen elämän ensiaskeleet olleet aina kovinkaan auvoiset. Elämään mahtui kuolemantapauksia ja sietämätön isäpuoli, mutta toisaalta Juice sai jo nuorena uppoutua kirjojen maailmaan, runoilla ja heilua kylillä sellaisena pitkätukkana kuin halusi. Kirja etenee kronologisesti. Juice muuttaa Tampereelle ja aloittaa diplomikielenkääntäjän opinnot Tampereen kieli-instituutissa. Vähitellen musiikki ottaa yhä enemmän ja enemmän aikaa ja opinnot kärsivät. Opintolainaa ei enää heru, joten opinnot jäävät kesken. Juice Leskinen alkoi omistautua runoilleen ja musiikilleen kokopäiväisesti. Lopulta syntyy käsite Juice Leskinen, jonka varmasti kaikki suomalaiset jollain tavalla tuntevat ja tietävät.

Juice Leskinen Grand Slam keikalla jossain päin Suomea 1980-luvulla.
Huomatkaa legendaarinen Suomi-kitara.

Juice Leskinen oli verbaalisti käsittämättömän lahjakas. Risainen elämä vahvistaa kuvaa entisestään. Juicen lahjakkuus ilmeni etenkin runojen ja niistä tehtyjen musiikkikappaleiden kautta. Vaikka Juice julkaisi kirjoja laajalti, jäi häneltä kuitenkin kirjoittamatta kunnon romaani. Runojen ja musiikkikappaleiden kautta Juice pääsi helpoimmin leikittelemään sanoilla. Juice rakasti myös englannin kieltä. Hän käänsi lauluja englannista suomeksi ja joskus käänsi vielä suomennoksen takaisin englanniksi ja lähetti oman englanninkielisen version laulun tekijälle ihmeteltäväksi. Juicen kirjallinen lahjakkuus oli toisaalta myös ongelma, Juice työsti tekstejään oikeastaan aina hereillä olleessaan. Tämä aiheutti sen, että Juice oli fyysisesti läsnä, mutta oikeasti hyvinkin poissaoleva.

Antti Heikkinen kertoo kirjassaan hyvin avoimesti ja kaunistelematta Juicen ongelmista. Juice aloitti alkoholin nauttimisen luultavasti samalla tavoin kuin sadattuhannet muut, nuorena ja kokeilunhaluisena. Sen sijaan kirjasta saa sen kuvan, että Juice joi jo nuorena lukioikäisenä aivan liikaa – ainakin silloisen tyttöystävänsä mielestä. Alkoholin käyttö lisääntyi vuosien ja vuosikymmenien aikana ja lopulta tilanne oli se, että Juicen terveys oli mennyt alkoholin myötä. Erikoista Juicen elämässä oli se, että tupakoinnin hän aloitti vasta suhteellisen ”vanhana”. Tästä ikävästä tavasta tuli kuitenkin nopeasti Juicen yksi tunnusmerkki. Savuava syöpäkääryle sormien välissä. Juice oli ehkä myös jollain tavalla narsisti. Hän uskoi aina olevansa oikeassa. Jos Leskisen sai suuttumaan, tunsi sen varmasti luissa ja nahoissa. Saattoipa Juice äityä mollaamaan vihan kohdetta julkisestikin. Leskisen yksi iso ongelma olivat naiset. Hän rakastui helposti ja tulisesti. Rakkauden kohteena kulloinkin ollut nainen kirvoitti miehen runosuolta entisestään. Kun rakkaus sitten syystä tai toisesta alkoi hiipua, myös tämä sai Juicen avautumaan paperille.

Juice Leskinen Grand Slam keikalla jossain päin Suomea 1980-luvulla.
Mies ja tupakka.

Antti Heikkinen on tehnyt tavattoman loistavaa taustatyötä kirjaansa varten. Hän on haastatellut kymmeniä ja kymmeniä Juicen elämässä mukana olleita henkilöitä, aina lapsuudenystävistä ja sukulaisista julkisuuden henkilöihin. Kirjassa läpikäydään myös Juice Leskisen tuotanto alusta loppuun saakka. Uskomatonta, mistä Heikkinen on kaivanut kaiken tiedon, esimerkiksi joidenkin kappaleiden alkuperät tai innoitukset ovat sellaista luettavaa, josta minulla ei ainakaan aiemmin ollut mitään käsitystä. Myös Juicen eri yhtyekokoonpanot läpikäydään seikkaperäisesti. Myös kirjan ajankuvaukset ovat hyvin aitoja ja uskottavia. Heikkiselle täytyy nostaa hattua. Mies on tehnyt mahtavan työn saadessaan aikaiseksi tällaisen lukupaketin.

Kirjan teksti on helppotajuista ja erittäin mielenkiintoista luettavaa. Heikkinen on tuonut kirjaansa suoraan haastateltavien haastattelupätkiä, jotka elävöittävät tekstiä erittäin paljon. Lisäksi mieleen tulee henkilöitä, joiden olemassaolon olin jo itse jollain tasolla unohtanut. Edesmennyt Matti Pellonpää oli yksi tällainen. Appo Hurula on toinen henkilö, jonka muistan itse nähneeni useaan otteeseen 1980-luvulla Juicen keikoilla mukana, mutta unohtaneeni miehen ajan saatossa. Mielenkiintoista oli myös esimerkiksi se, kuinka Juice oli ollut tekemisissä 1970-luvulla nykyisen presidenttimme Sauli Niinistön kanssa. Usein Juice tunnetaan vain omien kappaleidensa kautta, mutta kirjassa nostetaan esiin sekin puoli Juicesta, että mies teki todella paljon sanoituksia myös muille muusikoille.

Risaista elämää suosittelen kaikille, jotka ovat jossain vaiheessa olleet kiinnostuneita Juicen tuotannosta. Kirja on todellinen tietopaketti, jota ei kannata jättää lukematta.

Tähtiä kirja ansaitsee täydet 5 (asteikko 1-5).

Risaisella elämällä osallistun myös Lukulampun kesäkirjahaasteeseen 3/6. Kirja menee luokkaan 10 tiiliskivikirja eli paksu teos. Kirjassa ei ole sivuja kuin 478, mutta kirja on todella iso ja painaa noin 1,2 kiloa. Kirjaa on hieman hankala lukea sängyssä, mutta menee, koska kirja on sen verran hyvä.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632

Lukupiirissä luettiin vaihteeksi hieman erilaista kirjallisuutta. Eräs lukupiiriläinen valitsi luettavaksi kirjaksi Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 (Siltala, 2014.). Itselleni kirja oli täysi arvoitus. Vasta aloittaessani kirjan lukemisen selvisi, että nyt mennään todellista historiaa läpi ilman fiktiota. Paikallisesta kirjastosta kirjan sai lainatuksi pienellä jonottamisella, mutta ilmeisesti esimerkiksi Helsingissä kirjaan on pitkä jonotusaika.

Pohjolan Leijona kertoo Kustaa II Aadolfin hallitsijavuosien tarinan. Kustaa Aadolfia voidaan pitää Ruotsin legendaarisimpana hallitsijana kautta aikain. Kustaa Aadolf ja hänen oikea kätensä Axel Oxenstierna saivat aikaan monia asioita Kustaa Aadolfin hallitsijakaudella. Ruotsin ja Suomen oikeuslaitos kehittyi, kaupunkeja alkoi syntyä ja yritettiinpä kaivostoimintaakin harjoittaa. Verotusta alettiin harjoittaa systemaattisesti ja laajalti. Kustaa Aadolfin aikana syntyi myös käsitteitä, jotka ovat edelleen voimissaan. Tällaisia ovat mm. hakkapeliitta ja hovioikeus.

Suomalaisten keskuudessa Kustaa Aadolf oli pidetty ja oikeudenmukainen hallitsija, vaikka kirja antaakin sen kuvan, ettei Kustaa Aadolf itse ollut kovinkaan suomimyönteinen. Kustaa Aadolfin aikana sodittiin paljon. Kustaa Aadolf halusi yleensä ehdottomasti johtaa sotajoukkojaan ja lopulta 30-vuotinen sota koituikin hänen kohtalokseen. Vaikka kirja antaa älykkään ja toisaalta myös inhimillisen kuvan Kustaa Aadolfista, en itse ainakaan voinut olla hymyilemättä lukiessani Vasa-laivan ensiseilauksesta. Laiva oli täysin merikelvoton, jonka merikapteeni totesi heti ensimmäisellä kerralla, kun laivan kannella asteli. Kustaa Aadolf kuitenkin vaati, että laivalla sotimaan lähdetään. Sinänsä kammottava tarina, vaikka minua hymyilyttikin. Kertooko tämä jotain Kustaa Aadolfista?

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa mielenkiintoisena. Lappalaisen teksti on lennokasta, taitavaa ja kansantajuista. Kuvaukset ovat hyvin aidosti kirjoitettuja. Kirja saa tällaisen historiaa vieroksuvankin kuin varkain janoamaan lisää. Keskustelua herätti etenkin se, että jo tuolloin sotien takana saattoivat olla uskonnolliset syyt. Tulee vain mieleen, eikö ihminen koskaan opi vai onko tämä sitä, kun sanotaan, että historia toistaa itseään. Kirjasta kävi myös hyvin ilmi se, mikä on nykyisinkin nähtävissä. Häikäilemättömimmät ja kovimmat ihmiset yleensä korjaavat potin. Vaikka kirja oli hyvin kirjoitettu, jäi lukupiiriä hieman mietityttämään, mitä veronvuokraus pohjimmiltaan tarkoittaa. Maallikoille tämä ei täysin auennut, vaikka lukupiiriläiset hyviä veikkauksia esittivätkin ja kenties oikeaan osuivat. Lukupiiri olisi kaivannut myös karttaa, josta olisi voinut seurata, missä kulloinkin mentiin ja millaiset rajat valtioilla tähän aikaan oikeastaan olivatkaan.

Mirkka Lappalainen sai kirjallaan Pohjolan Leijona Tieto-Finlandian vuonna 2014 ja aivan aiheesta. Kirja on todellinen tietopaketti. Kirjan lähdeluettelo on niin laaja, ettei voi muuta kuin nostaa hattua Lappalaiselle. Nainen on todellakin läksynsä lukenut.

Kirjaa suosittelen kaikille historiasta kiinnostuneille ja myös niille, jotka haluavat yllättää itsensä tarttumalla kirjaan, johon ei tulisi muuten tartuttua.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4+ (asteikko 1-5).

Pohjolan Leijonalla osallistun myös Lukulampun kesäkirjahaasteeseen 2/6. Tämä kirja menee minulla kategoriaan 9. eli kirja genrestä, jota en yleensä lue.

Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi

Kissanulkoilutus- sekä työmatkalukemiseksi valikoitui tällä kertaa Tuomas Kyrön Benjamin Kivi (WSOY, 2007). Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kyllä, kyllä minä luen kirjoja ulkoiluttaessani herra Karvajalkaa, koska siinä saatetaan olla samassa paikassa tuntikin, ja mikäs mahtavampaa kuin hyödyntää tämä aika sivistämällä tai viihdyttämällä itseään. Lukemani versio oli Bon-pokkari vuodelta 2014. Kirjan sain äidiltäni lainaksi. Paikallisista kirjastoista kirjan saa suhteellisen helposti lainattua.

Benjamin Kivi on minä-muotoon kirjoitettu kirja, jonka päähenkilönä on niinkään Benjamin Kivi – mies, joka ehtii elämänsä aikana vaihtaa nimeäänkin muutamaan otteeseen. Kirjassa ei selkeästi kerrota, mitä aikakautta kulloinkin eletään, mutta päättelemällä voi itse antaa ajat ja paikat kirjan tapahtumille, vaikka kirja fiktiota onkin. Aluksi eletään vuoden 1918 tienoilla, jolloin punaiset ja valkoiset ottavat toisistaan mittaa. Benjamin on tällöin 14-vuotias. Isän kadotessa Benjamin ja hänen äitinsä lähtevät sotaa pakoon äidin vanhempien luokse. Samalla nuorukaisen tyttöystävä Elsi jää pojan muistoihin. Kun he palaavat takaisin kotiin, on kaikki muuttunut. Benjamin ottaa omasta elämästään vastuun ja päättää olla voittaja. Benjamin on mies, joka halutessaan jättää taakseen kaiken, jos kyse on rahan takomisesta vai jättääkö sittenkään?

Kirjan johtavana teemana on mielestäni ihmisen moraali. Kuinka pitkälle ihminen voi mennä petoksen keinoin ja kuinka paljon ihminen voi valehdella lähimmäisilleen? Entä mitä kaikkea ihminen voi sivustakatsojana hyväksyä toisilta ihmisiltä? Hieno teema on kätketty veijaritarinan sisuksiin. Välillä kirja kauhistuttaa, välillä naurattaa. Kylmäksi kirja ei taatusti jätä, koska se pakottaa lukijaa ajattelemaan asioita laajemmin.

Tuomas Kyrö tunnettaneen parhaiten Mielensäpahoittaja –kirjoistaan, mutta täytyy sanoa, että Benjamin Kivi on sellaista sanallista taiteilua, että siinä jäävät mielensäpahoittajat toiseksi. Kyröllä on uskomaton taito käyttää kynää ja siitä on todisteena Benjamin Kivi. Välillä oli pakko jäädä toviksi miettimään Kyrön tekstejä ja oivalluksia. Teksti on vahvaa ja suorasukaista. Kirjan juoni on nerokas, eikä kirjaa malttaisi laskea välillä käsistään.

Tuomas Kyrön Benjamin Kiveä suosittelen kaikille, jotka nauttivat taitavasti kirjoitetuista romaaneista, mutta osaavat lukea kirjoja myös pilke silmäkulmassa.

Tähtiä kirja ansaitsee 4½ (asteikko 1-5).

Samalla osallistun Lukulampun kesäkirjahaasteeseen. Tämä kirja menee kategoriaan 5. eli kirja, jonka löysin luettavakseni ilmaiseksi (esimerkiksi kirjojen vaihtopisteestä). Oikeasti itse en tätä löytänyt, vaan äitini paikallisen kirjaston kierrätyshyllystä, mutta mielestäni tämän voi hyvin ujuttaa tähän kategoriaan.