Kiitos vuodelle 2017

Vuosi sitten istuin samoissa aatoksissa kirjoittaa yhteenveto vuodestani 2016, joten tehdään se sama nyt vuodelle 2017.

Kiitos sinulle vuosi 2017. En tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta toivoin ihan vain muutamia asioita. Toivoin tasaisempaa ja terveempää vuotta. Toivoin ihania kulttuurielämyksiä ja mahtavia lukunautintoja. Ihanat ulkoilukelit olivat myös listallani sekä hyvät ihmissuhteet. Miten sitten kävikään?

Tammikuu oli mahtavan kulttuuripainotteinen. Jeminan sisäpiiriläisenä olin mukana workshopissa, jossa säteilevä Jemina paljasti meille salaiset aseensa. Voitin myös liput kevään Kirja vieköön! -iltoihin, joita Baba Lybeck emännöi. Tammikuisen illan kruunasi haastattelu, jossa presidentti Tarja Halonen tenttasi Tellervo Koivistoa. Vuoden ensimmäinen kuukausi sisälsi myös kirjoja ja lastenteatteria. Niin, ja bloggariklubi vietti Bonnierilla kustantamoiltaa. Ei ollenkaan hullumpi aloitus uudelle vuodelle.

Helmikuussa isoäitini Miiri täytti 96 vuotta. Mahtava ikä. Tuollaiseen elinikään mahtuu vaikka ja mitä. Helmikuussa sain mahdollisuuden käydä Aleksanterin teatterissa katsomassa farssin Avioliitto on ikuista. Hulvaton esitys. Jeminan sisäpiiriläisenä ravasin tietysti myös mukana Jeminan avoimissa harjoituksissa, vaikkakin ensimmäisen missasin, koska joku onneton henkilö jäi junan alle. Ikäviä tapahtumia tuollaiset. Talviseen kuukauteen mahtui tietenkin myös kirjoja sekä toinen Kirja vieköön! -ilta. Kulttuurielämysten rinnalla elämä helmikuussa oli työntäyteistä, mutta melkoisen tasaista.

Maaliskuu jatkui edelleen hyvin teatteripainotteisissa merkeissä, mutta koko potin nappasi itselleen tietenkin Jemina, kun Jemina – The Great American Show vihdoin valmistui. Jeminan sisäpiiriläiset nauttivat esityksestä pinkkien vaahtokarkkidrinkkien äärellä. Edelleen tuli myös luettua ja Kirja vieköön! -illassakin kävin, vaikka siitä jäi postaus tekemättä. Muistiinpanoissani illasta lukee, että Birgitta Ulfsson, hurmaava ja elävä, ihana, ihastuttava, wau. Muistan kyllä, kuinka mahtavan vaikutuksen nainen teki. Hurmaannuin täysin. Ilmeisesti on ollut myös jonkinlaista väsymystä ilmassa, koska kulttuuri-illan postaus on jäänyt tekemättä ja muutenkin vaikuttaa siltä, että postaukset ovat laahanneet jäljessä.

Huhtikuun alkupuolella äitini kertoi, että Miiri on huonossa kunnossa. Makaa ja nukkuu vain, eikä syö. Sanoin, että taitaa olla vain ajan kysymys, milloin nukkuu ikiuneen. Ja niinhän siinä sitten kävikin, että huhtikuun loppupuolella tuli surusanoma. Vaikka vanhan ihmisen kuolema on aina hyväksyttävää, on se kuitenkin lopullista. Onneksi Miiristä jäivät ihanat muistot elämään. Alavireistä huhtikuuta sentään ilostutti tai oikeastaan jännitytti saamani kutsu After Dark Helsingin Motelliin. Hui kamala, kun oli jännää, mutta hauskaa.

Toukokuussa alkaa yleensä olla jo selkeästi kesän odotusta ilmassa. Keväistä kuukautta kuitenkin varjosti Miirin hautajaiset. Hyvin raskasta aikaa tuli elettyä, vaikka oli toukokuussa ilon hetkiäkin. Kävin piipahtamassa Turussa Linnateatterin bloggari-illassa. Hauska tilaisuus, joka muistutti, että elämässä on paljon mukavia asioita, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että ympärillä on pelkkää surua ja murhetta.

Kesäkuu alkoi hieman iloisemmissa merkeissä. Kävin äitini ja hänen miehensä kanssa Naivistit Iittalassa -näyttelyssä, josta äiti osti minulle syyskuun synttäreitä ajatellen lahjan. Sain itse valita taulun, ja valinnaksi osuikin taulu, joka jollain tavoin tuntui tuovan helpotusta surumieliseen mielenalaan. Kesäkuussa kävin myös ihastelemassa alppiruusujen upeutta ja kesäteatterikausikin tuli korkattua. Mutta sitten tapahtui taas ikäviä. Äitini kertoi, että hänen nuorin siskonsa eli Leena-tätini on todella huonossa kunnossa. Tätini oli sairastellut paljon, joten uskoimme ja luotimme siihen, että Leena selviää tästäkin koettelemuksesta. Toisin kuitenkin kävi. Taas saimme surusanoman. Leena-tätini pääsi kärsimyksistään, mutta meille läheisille tieto tuli suurena järkytyksenä. Surullinen olen etenkin serkkujeni ja Leenan miehen puolesta. Elämä on välillä todella rankkaa.

Heinäkuussa helteitä odoteltiin, mutta ei niitä tullut. Kesäteatterissa kävin kolmeen otteeseen. Yhdellä kerralla olisi saanut olla pipo mukana, kuten yleensä kesäteatterivarusteisiini kuuluu. Jotenkin olin ajatellut, että Helsingissä on kesällä kesä. Ei ollut ei. Heinäkuussa oli myös Leena-tätini hautajaiset. Suunnilleen sama porukka kokoontui hyvästelemään Leenan kuin oli pari kuukautta aikaisemmin hyvästellyt Miirin.

Elokuussa oli vihdoin loman aika. Kolme viikkoa vapautta. Kesän kylmät kelit muuttuivat lomani aikana suotuisiksi ja olipa mukana pari lähes hellepäivääkin. Elokuussa oli aikaa osallistua myös lukumaratoniin. Ehdin käydä lomani aikana myös Helsingin Kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaisissa, jossa pääsin tutustumaan kulissien taakse peruskorjatussa teatteritalossa. Loma teki hyvää, koska viimeiset kuukaudet olivat tuoneet mukanaan surun.

Syyskuussa tapahtui taas. Äitini kertoi jossain vaiheessa, että hänen toinen siskonsa, Liisa-tätini, on hyvin huonossa kunnossa. Yritimme kuitenkin ajatella positiivisesti, mutta ei auttanut. Pian kuulimme, että Liisa oli joutunut saattohoitoon, eikä mennyt kuin muutama päivä ja Liisa oli poissa. Jos joku suurempi ohjailee elämiemme kulkua, lähetän sellaiset terveiset, että aivan kohtuutonta. Oli kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Suru iski jälleen kerran kovalla kouralla. Surua pahensi se, kun mietin, miltä serkustani ja Liisa-tätini miehestä tuntuu tai omasta äidistäni. Kuinka elämä voi toisinaan olla turhan kohtuutonta. Syyskuussa piti viettää pienimuotoisesti syntymäpäiviäni puolen vuosisadan täyttymisen takia, mutta peruin juhlat. Syntymäpäivälahjani itselleni oli Korkeasaaren reissu oman itseni kanssa. Olinhan säästänyt yhden kesälomaviikon syyskuun lopulle. Ilmoissakaan ei ollut valittamista.

Lokakuun alkupäivinä iski pahempaakin pahempi flunssa. Tauti oli sitkeässä. Ei meinannut millään helpottaa, ja luultavasi meninkin liian aikaisin töihin, koska koko syksyn olen ollut enemmän tai vähemmän flunssainen. Sairauden takia piti peruuttaa kaksi teatteri-iltaa, mutta onneksi koko kuukauden teatteri eivät huvenneet sen siliän tien. Kulttuuria ehdin onneksi myöhemminkin harrastaa. Lokakuussa oli myös Helsingin Kirjamessut, joissa olin toista kertaa bloggaajan roolissa. Ensi vuonna yritän pitää vapaata töistä koko messujen ajan.

Marraskuu, vuoden synkin kuukausi, meni tällä kertaa ihmeen helposti. Liekö sitten ratkaisu siinä, että aloin popsia jo lokakuussa D-vitamiinia. Marraskuussa oli myös mahtavia teatterinautintoja sekä lastenkutsut bloggariklubimaiseen tyyliin. Lastenkutsuilla oli mukana ihana Seela Sella. Fanitan täysillä. Voiko marraskuussa nähdä valoa tunnelin päässä?

Joulukuu saapui nopeammin kuin arvasinkaan. Joulukuu tuo aina jotenkin iloisen mielen, mutta kuinka kävi tällä kertaa. Lapsuudenystäväni kertoi joulukuun alussa, että hänen pikkusiskonsa 12-vuotias lapsi oli menehtynyt liikenneonnettomuuden seurauksena. Oikeasti? Voiko tällaisesta ihminen koskaan selvitä? Tämäkin kuolema kosketti minua todella paljon, koska onhan meillä yhteinen lapsuus takana myös lapsuudenystävän pikkusiskon kanssa, vaikka aikuisiällä emme enää olekaan olleet toistemme kanssa tekemisissä. Paitsi silloin joskus, kun vielä oltiin nuoria ja käytiin juhlimassa ravintoloissa, niin silloin tuli toisinaan törmäiltyä. Joulukuu menee yleensä valmistautuessa jouluun, mutta tänä vuonna ei oikein sekään innostanut.

Kiitos sinulle Rakas lukija, joka jaksoit tänne asti lukea. Vuoteni on ollut surua täynnä. Ei tullut tasaisempaa vuotta. Terveempi ehkä, vaikka flunssaa olenkin potenut. Uupumus on kuitenkin selätetty. Kiitos siitä myös työnantajalleni, joka vihdoin ymmärsi, että tarvitsen apuvoimia selvitäkseni kaikista töistä. Ihania kulttuurielämyksiä ja lukunautintoja sain myös. Ulkoiluakin tuli harrastettua kiitettävästi aina loka-marraskuulle asti. Kerran viikossa puolentoista tunnin kävelylenkki kivan ystävän seurassa. Ensi viikolla taas jatketaan silläkin saralla. Vuoteen on mahtunut myös hyviä ihmissuhteita. Jos pitäisi summata, vuoteni olisi ollut erinomainen, jos surua olisi ollut vähemmän. Ehkä olen kuitenkin taas oppinut jotain itsestäni.

Ihanaa Uutta Vuotta 2018! Mitäköhän sieltä onkaan tulossa?

Runohaasteen koonti

Kiitos Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martinille hienosta runohaasteesta. Runohaaste heitettiin kehiin loppiaisena ja aluksi sen piti kestää kesäkuun loppuun saakka. Omppu oli kuitenkin niin innoissaan runojen aikaansaamasta lukuinnosta, että haastetta pidennettiin vuoden loppuun saakka. Tarkoituksena oli lukea suomalaista runoutta, koska onhan kyseessä ollut Suomen juhlavuosi.

Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät kauheasti runoja lue. Siksipä haaste hieman jännitti, mutta mielestäni selvisin kohtalaisesti siihen nähden, etten aiemmin ollut tainnut ikinä lukea kokonaista runokirjaa alusta loppuun saakka. Vaikeinta haasteessa oli se, mitä kirjoittaisin postauksiin. Joudun ehkä vielä hieman harjoituttamaan itseäni tämän suhteen, koska välillä oli vaikea pukea sanoiksi sitä, mitä ajatuksia runot olivat herättäneet. Koin useat runot runoilijan hyvin henkilökohtaisina oman elämän kuvauksina, vaikka näin ei välttämättä ole ollutkaan.

Mitä tarkoittaa sitten kohtalainen määrä? Luin kymmenen eri runokirjaa. Luettuja runoja kirjoista tuli yhteensä 816 kappaletta. Ja koska tykkään leikkiä Excelillä, piti tehdä parit kuvaajat.

Ensimmäisessä kuvaajassa luettujen runojen määrä kuukausitasolla. Nolottaa nollakuukaudet, mutta välillä on näin.

Tästä piti tietysti vielä myös miettiä vuodenaikojen prosentuaaliset osuudet. Talvikuukausiin laskin tammi-, helmi- ja joulukuun, kevääseen maalis-, huhti- ja toukokuun, kesään kesä-, heinä-, ja elokuun sekä syksyyn syys-, loka- ja marraskuun. Talvi on selkeästi minulle suotuisaa runojen lukuaikaa. Kesän valoisuus ja syksyn pimeimmät kuukaudet sen sijaan eivät anna aihetta syventyä runouden rujon kauniisiin sanoihin.

Jotenkin minulla oli sellainen tunne, että runojen lukemiseni keskittyi pääasiassa miesrunoilijoihin. Tästäkin oli tehtävä oma piirakkansa ja yllätys olikin suuri. Puolet ja puolet. Tosin Kirsi Kunnaksen laskin kahteen kertaan, koska häneltä tuli luettua kaksi eri runoteosta.

Mitä runoja sitten tuli luettua. Tässä listaus ja linkit postauksiin.

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista (runoja yhteensä 133 kpl)

Lassi Sinkkonen: Liikkuvat maailmat (runoja yhteensä 62 kpl)

Jukka Vieno: Ruttopuiston rakastavaiset (runoja yhteensä 165 kpl)

Mikko Rimminen: 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot (runoja yhteensä 69 kpl

Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu (runoja yhteensä 58 kpl)

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö (runoja yhteensä 55 kpl)

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tuluskukkaro (runoja yhteensä 140 kpl)

Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus (runoja yhteensä 33 kpl)

Outi Mäenpää: Naarassika (runoja yhteensä 48 kpl)

Hannu Mäkelä: Musta on meri (runoja yhteensä 53 kpl) 

Tällaiset haasteet ovat hauskoja, joissa saa vähän haastettua itseään, mutta ei tarvitse kuitenkaan suorittaa haastetta hampaat irvessä.

Vuoden viimeisen työpäivän aamu

Kuten monet jo tietävätkin, en ole aamuihminen. En sitten ollenkaan. Rakastan yksinäisiä ja hitaita aamuja. Aamuisin inhoan puhetta, toisia ihmisiä, television ääntä, radion mölinää ja ylipäätään lähes kaikkea. Herra Karvajalka on ainoa aamujen sulostuttaja, jota jaksan katsella, ellei kyseessä ole vapaapäivä, jolloin haluaisin nukkua hieman pidempään, vaikka ihan seitsemään asti. Silloin en jaksa karvaista otusta kovaäänisine vaatimuksineen.

Tänään oli kuitenkin normaali arkiaamu, vaikkakin vuoden viimeinen sellainen. Herätyskello, ihan perinteinen, alkoi piippailla hieman ennen puoli kuutta. Hyvä. Mies, joka täällä asuu, nukkui sikeästi kuorsaten. Ihmisvapaa aamu kenties tiedossa. Herra Karvajalka ilmestyi jalkoihini ohjaten minua terassin ovelle päin. Olo oli hieman tokkurainen. Olin ottanut illalla lihasrelaksantin ja yö ei ollut mennytkään hirsiä vedellessä, vaan sängyssä pyörien ja vessassa juosten.

Herra Karvajalka sai ulkoilupuvun eli valjaat päällensä ja fleksin narun niskaansa. Ovi auki ja kissa terassille. Itse kylpyhuoneeseen katselemaan peilikuvaa, jos vaikka sieltä jostain saisi kaivettua ihmismäisen näköisen otuksen esiin, niin kehtaisi lähteä julkisille paikoille liikkumaan. Vaikeaahan se on, mutta mennään siitä, mistä aita on matalin. Välillä kävin vilkuilemassa terassin suuntaan. Siellä se kissa istui pölkyn päällä ja nautti aamun raikkaasta ulkoilmasta.

Kylpyhuoneilun jälkeen keittiöön laittamaan Herra Karvajalalle ja itselleni aamupalaa. Taas vilkuilua terassille. Kaikki hyvin ja kissa nauttii olostaan. Kun sain aamupalasysteemit taiottua, menin ruokapöydän ääreen levittämään meikkini. Teekuppi ja voikkuleipä tietenkin kuuluivat myös samaan asetelmaan. Vilkaisu kelloon. Sanomalehteä en ehtisi taaskaan lukea. Sitten keskittyminen ehostukseen. Samalla muutamia puraisuja voileivästä ja teetä kyytipojaksi. Aha. Kissa on nähnyt jotain. Pölkyn päällä ei enää olla levollisessa asennossa, vaan hyökkäysvalmiina. Mustarastaatko siellä pyrähtelevät vai mitkä? Kuulen sateen ropinaa. Ei kiva juttu. Miksi? Oi miksi aina sataa?

Jatkan puuhastelujani pöydän ääressä. Yhtäkkiä kuulen, kuinka terassin ovi, joka on ollut raollaan, vedetään vauhdikkaasti auki. Herra Karvajalka on tulossa sisään. Äkkiä ripsivärin levitys loppuun. Silmälasit jäävät pöydälle, kun syöksyn irrottamaan fleksiä. Vilkuilen samalla terassin oven suuntaan, ettei kissa livahda fleksittömänä pihalle. Fleksiä irrottaessa huokaan jo valmiiksi. Kohta kissa istuisi ruokapöydällä (kyllä) meikkieni päällä. Siitä on tullut joka aamuinen traditio. Mutta mitä käy? Kissa syöksyy vauhdilla makuuhuoneeseen. Ryntään terassin ovelle katsomaan, mikä on säikäyttänyt kissan. Ei näy mitään.

Haen kylpyhuoneesta kissan pyyhkeen ja kutsun herran paikalle turkin kuivaukseen. Herra Karvajalka marssii makuuhuoneesta hölmistyneen näköisenä. Suussa roikkuu jokin otus! Alkaa huuto. Apua! Mitä ihmettä olet tuonut sisälle? Kamalaa. Ryntään kissan ohi makuuhuoneeseen ja hyppään sängyn päälle kiljumaan. Mies, joka täällä asuu, herää huutooni. On sen näköinen, että ärräpäät ovat lähellä. Huudan, että Mannilla on myyrä.

Kissa ei ole kiinnostunut metelöinnistäni. Kivempi on esimerkiksi heitellä lihavaa myyrää pitkin makuuhuoneen mattoa. Mies katsoo meidän touhuja hyvin väsyneen näköisenä. Silmät ristissä hakee paperia, ottaa myyrän – jo kuolleen – ja käy heittämässä myyrän terassille. Tokaisee samalla, että myyräleikit hoidetaan ulkona. Herra Karvajalka etsii myyrää makuuhuoneesta. Meinaa hermostua, kun otan syliini ja kiikutan terassille jatkamaan myyräleikkejään.

Ei kiinnostanut myyrä enää. Takaisin pölkyn päälle katselemaan. Puuteroin nopeasti jännityksestä kostuneet kasvoni ja syön aamupalan loppuun. Sitten repeän. Alan nauraa hysteerisesti, eikä naurulle meinaa tulla loppua. Puettuani on aika kiirehtiä asemalle. Minua naurattaa edelleen aivan älyttömästi. Mies on sen näköinen, että aamuohjelmassa ei ollut mitään huvittavaa.

Soitto pankkiin

Olen vanhanaikainen. Myönnän sen. Nordea alkoi lähetellä jo viime vuoden puolella perinteisiä kirjeitä ja verkkopankkitiedotteita, että tunnuslukukortit poistuisivat käytöstä. Jokaisen uuden tunnuslukukortin mukana tuli samat litaniat. No, mitä teen minä? Odottelen. On kuin jäitä polttelisi. En siis tehnyt yhtään mitään hienon uudistuksen eteen, jossa tunnuslukukortit kovautuisivat jollain ihmevempeleellä. Ilmeisesti ei tehnyt moni muukaan, koska uudistus sai vuoden jatkoa.

Keväällä sitten kuitenkin tilasin ihmevempeleen eli tunnuslukulaitteen. Ai miksikö en ottanut mitään nykyaikaisempaa systeemiä? Onhan siellä tarjolla esimerkiksi tunnuslukusovellus tai näemmä jokin salasanakin. Käytössäni oleva älyluuri on työsuhdepuhelin, mutta en halua ladata siihen mitään tällaisia sovelluksia. Olen ehkä tyhmä ja vanhanaikainen, mutta näin se nyt vain menee. Toisekseen olen kuullut huhuja, että emoyhtiön suunnalta tultaisiin rajoittamaan huomattavasti myös sitä, mitä työsuhdepuhelimiin voi ladata. En tiedä, onko se kuinka laillista, jos puhelimista kuitenkin verotusarvot maksetaan. Ja tuosta salasana-asiasta en tiedä mitään eli en viitsinyt edes tutustua asiaan tarkemmin. Niin, ja onhan minulla vielä oma, ikivanha nokialainen käytössä. Liukukansimalli. Ei todellakaan mikään älypuhelin, ehkä ennemminkin antiikkia, antiikkia. Ei siihen sovelluksia ladata kuitenkaan.

Mutta takaisin asiaan. Tunnuslukulaite on kaihertanut mieltäni, koska en ole ottanut sitä käyttööni. Laite ei ole mielestäni mitenkään näppärän kokoinen, vaikka sitä niin mainostettiin. Ei sitä lompakkoon voi tunkea. On liian paksu ja kai ne numeronäppäimetkin painuvat itsekseen. Kivasti on aina tullut uudet tunnuslukukortit ajallaan ja tähän olen tyytynyt. Nyt iski kuitenkin jonkinlainen paniikki. Kohta vaihtuu vuosi, ja kuvittelin, että sitten se on loppu. Meinaan tunnuslukukorttiaika.

Paniikki kun iskee, niin on toimittava. Otin tunnuslukulaitteen esiin ja aloin ihmetellä, mitä pitäisi tehdä. Kivan YouTube-videon löysin. Kädestä pitäen neuvottiin, kuinka pitää toimia. Ohjeitten mukaan etenin, kunnes pääsin kohtaan, että ”Ota käyttöön”. Tästä, kun jatkaisi, niin pitäisi puhelimeen tulla tekstiviestillä jokin tunnistesarja. Öö, mitä sitten tehdään, jos verkkopankissa on täysin outo puhelinnumero? Voinko vaihtaa numeron nettipankissa? En nähtävästi. Onneksi videopätkässä oli puhelinnumero 24/7 mahdollisten ongelmatilanteiden varalle. Luuri käteen siis.

Nordean automaattinen konemies vastasi heti. Pyysi kertomaan asiani, jotta minut voitaisiin ohjata oikeaan putkeen. Siis mitä? Alanko minä puhua jollekin konemiehelle? Hetken aikaa olin hiljaa, mutta sitten aloin tarinoida ongelmastani. Konemies kuunteli hiljaisena. Puheeni loputtua kertoi, että puheluni siirtyisi automaattisesti jonnekin tuubiin. Seuraavaksi samainen konemies pahoitteli noin kahdenkymmenen minuutin odotteluaikaa. Jonotusta voisin kuitenkin nopeuttaa näppäilemällä käyttäjätunnukseni ja ruudun. Jokin muu vaihtoehto oli tarjolla myös, mutta valitsin tuon. Onneksi olin ottanut käteeni antiikkisen nokialaisen, koska siinä pystyy näpyttelemään haluttuja numeroita ja risuaitoja. Älyluuri menee usein pimeäksi puhelun aikana ja myönnän, en osaa aktivoida niitä numeronäppäimiä kesken puhelun. Vanhanaikainen mikä vanhanaikainen.

Mitä sitten seuraavaksi liukukansimalli pöydälle kaiutin päällä ja säröilevää musiikkia kuuntelemaan. Parin minuutin välein konemies pahoitteli odotusaikaa. No, mutta minähän olin nopeuttanut jonotustani näppäilemällä oikean sarjan. Aikaa kului ja kului. Aikani kuluksi luin blogipostauksia ja aloin tehdä runohaasteen koontia vääntelemällä Exceliä. Voihan jonotusajan näinkin hyödyntää.

Lopulta kuuntelin, vastasiko joku. Otin luurin korvalle ja kyllä. Konemies oli vaihtunut ihka eläväksi naishenkilöksi. Hieman murtaen kylläkin suomea puhuvaksi, mutta hällä väliä, Oikea ihminen toisessa päässä. Kerroin naiselle ongelmani, niin vastaus oli, että täällä on tämä sama puhelinnumero, josta soitatte! Siis mitä ihmettä? Ei todellakaan ole. Luettelin numeron, joka näkyi verkkopankissa. Kerroin vielä, että saattaa olla entisen työnantajan työsuhdepuhelimen numero. Mistä noita kaikkia muistaa vai oliko se jokin sellainen numero, joka tuli joskus jonkin kännykkäjutun kytkentänä. Kolmas numero talouteen, jossa on kaksi henkilöä.

Asia meinasi mennä puhelimessa todella hankalaksi. Lopulta yritin puhelimessa vääntää rautalangasta, että verkkopankissa oleva puhelinnumero täytyy poistaa ja tilalle täytyy laittaa numero, josta soitan. Tuli hiljaista. Hyvin hiljaista. Aloin miettiä, katkesiko puhelu. Ei ääntä. Ei edes konemiestä. Meni minuutti, meni kaksi ja odottavan aika voi olla pitkä. Lopulta nainen tuli takaisin linjoille. Nyt on kuulemma numero vaihdettu. Oli pakko tarkastaa, ja siellä se oikea numero vihdoin killitti. Kiitin palvelusta ja heippa.

Puhelun päätyttyä totesin, että kaksikymmentä minuuttia luvattiin, mutta koko puhelun kesto oli yhteensä kolmekymmentäkuusi minuuttia ja risat, joista ainakin puoli tuntia jonottelin. Olen ehkä huono asiakas, koska jonotusaika piteni. 

Tunnuslukulaitteen sain toimimaan, mutta video ei kertonut enää sitä, kuinka laitetta käytetään. Huoh. Maksoin laskut vanhaan malliin tunnuslukukortilla. Syvennyn asiaan jonakin toisena iltana. Myöhemmin luin myös netistä, että kortit poistuvat käytöstä vuoden 2018 aikana. Josko vieläkin vetkuttelisin? Eihän ole pakko, jos ei halua? Ja miten muuten vielä minua vanhanaikaisemmat henkilöt selviytyvät tästä kaikesta?

Hannu Mäkelä: Musta on meri

Runohaaste vetelee viimeisiään ja nyt on viimeisen runokirjan postauksen aika tämän haasteen alla. Toivottavasti kuitenkin jatkan runojen lukemista. Tästä on auennut antoisa tie. Haasteen viimeisin lukemani runokirja on Hannu Mäkelän Musta on meri (Paasilinna, 2013). Tähän halusin tarttua ihan vain sen takia, että Mäkelän Muistan -teokset ovat ilahduttaneet minua suuresti.

Suomalainen mies on Venäjällä Volkonkan kylässä Mustanmeren äärellä. Vierellä on rakas. Runojen kautta mies katselee luontoa, omaa elämäänsä ja rakastettuaan. Runot ovat unenomaisia tulkintoja miehen elämästä ja irrallisuudesta. Mies peilaa myös omaa elämäänsä ystävien ja pois lähteneiden kautta. Tätäkö se on? Ikääntymistä. Ovatko kaikki suunnitelmat vaarassa sortua ja murtua? On kuitenkin rakas. Tärkeä ihminen, jolla on vieras kieli, mutta joka ymmärtää miestä jo pelkästä katseesta. On kuitenkin hetkiä, jolloin suhdekin on vaarassa kaatua. Kuinka kääntää kaikki siten, että matkaa voidaan jatkaa yhdessä tuumin? Elämä on samanaikaisesti raskasta ja rakasta.

Tykkään Hannu Mäkelän sanoilla leikittelystä. Kirjan runojen maailmaan on helppo heittäytyä. Kieli on kaunista ja puhuttelevaa. Kirjan runoista on myös löydettävissä tarina. Minulle tuli runoja lukiessa myös vahva tunne siitä, että Mäkelän on kirjoittanut runot omasta itsestään eli jonkinlaista omaelämäkerrallisuutta runoista löytyy myös. Voin tietysti olla täysin väärässäkin, mutta jotenkin Muistan -teokset ovat antaneet viitettä, että tällaisia runoja voisi miehen omasta elämästä löytyä.

Kirjan runot on luokiteltu sarjoihin ja ehkä sarjoittelu antoikin runoille enemmän ryhtiä ja yhtenäisyyttä, vaikka en voi kieltää, etteivätkö runot olisi puhutelleet ilman ryhmittelyäkin. Joka tapauksessa hyvin jäsenneltyjä. Tällaiseen runoteokseen on helppo tarttua sellaisenkin, joka lukee vähemmän runoja.

Hannu Mäkelän Meri on musta kannattaa lukea, jos pitää Mäkelän kirjoitustavasta. Tämä on hieno lukukokemus.

Avaat heti silmät ja katsot minuun,

kysyt pienellä unen raapimalla äänellä,

eikö minun tule lainkaan kylmä,

kun olen siinä hereillä ja mumisen.

Silti jatkan ja kaavin yhä vain kokoon

uuden kasan toivon ja lohdun sanoja,

joita kuitenkaan en millään kielellä

voi koskaan täysin osata.

Ote lainattu Hannu Mäkelän Musta on meri -kirjasta.

Hannu Mäkelän Musta on meri -kirjalla osallistun Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen. Kirjassa on runoja yhteensä 54, mutta haasteeseen kelpuutan vain 53 runoa, koska kirjan ensimmäinen runo on Mäkelän suomennos Aleksandr Pushkinin runosta. Muistaakseni runohaasteessa oli tarkoitus käsitellä vain suomalaista runoutta.

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Jouluna on ihana sukeltaa seikkailutarinoiden maailmaan. On aikaa heittäytyä ja nauttia lukemastaan. Mutta mikä tekee lukunautinnosta vielä paremman? Kaunis, joulunpunainen, kultakoristeinen kansi. Tätä kaikkea on A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga, 2017). Kirja, jonka sain Bonnierin järjestämältä bloggaaja-aamiaiselta Helsingin Kirjamessujen yhteydessä.

Joonaanmäki on saari jossain päin Suomenlahtea. Porvoon edustalta sinne voi seilata, vaikka varovaisuutta se vaatiikin. Joonaanmäki on paikka, jossa on kaikki vähän toisin. Saari on hieman unohtunut muulta maailmalta. Joonaanmäen ilmasto poikkeuksellinen. Siellä voi tavata lintuja, joita ei muualla näe, mutta toisaalta siellä voi myös kasvattaa viiniä. Saaren asukkaat ovat myös erikoisia. Johannes on kirjan minä-kertoja, joka kuvaa saaren verkkaista, mutta yhteisöllistä elämää.

Kirjan seikkailu alkaa oikeastaan siitä, kun Joonaanmäelle mätkähtää valas, jota asukkaat pitävät hengissä, kunnes saavat apua valaan takaisin mereen saattamisessa. Avuksi saarelaiset saavat merikapteeni Igorin sekä Hansin, joka osoittautuu lähes satavuotiaaksi agentiksi. Hansin perimässä on karhua, mutta myös liskoa, joka pitää miehen virkeässä kunnossa. Hansilla on tehtävä, johon saarelaiset lähtevät uteliaina mukaan. Johanneksen asunnon alimman kirjastokerroksen alta löytyy yllättäen Jules Vernen Nautilus-sukellusvene, jolla saarelaiset lähtevät suorittamaan kiperältä vaikuttavaa tehtävää. Alkaa seikkailu, joka saa uskomattomia piirteitä. Enempää ei voi kertoa, vaikka kuinka mieli tekisi, koska muuten tulee liikaa paljastuksia.

Oikeasti. Harvoin haluaisin nähdä lukemani kirjan valkokankaalla, mutta tämän tarinan haluaisin. Ei varmasti olisi halpa tuotanto, mutta uskoisin, että lopputuloksesta voisi tulla käsittämättömän hieno. Sitä nimittäin on tämä kirja. Kunnon seikkailukertomus aivan kaikenikäisille. Tällaisia kirjoja on nautinto lukea.

Kun tartuin Joonaanmäen valaisiin, ihmettelin aluksi kirjan rakennetta. Teksti on kirjoitettu ikään kuin runomuotoiseksi. Mietin, kuinka lukeminen sujuu, mutta hyvin sujui, kunhan muisteli maistella kauniita ja hienoja kuvauksia kaikessa rauhassa. A. W. Yrjänä on paremmin tunnettu CMX-yhtyeestä, ja voi olla niinkin, että tällainen kirjoitustapa on Yrjänälle luonteenomaisempaa. Hän kertoikin bloggaajatilaisuudessa, että Joonaanmäen valaat on syntynyt runoista romaaniksi.

A. W. Yrjänä kertoi bloggaaja-aamiaisella, ettei halunnut kirjoittaa kirjaa muusikon kasvukivuista, vaan halusi kirjoittaa perinteisen seikkailusadun. Kirjaa on kirjoitettu kolmena kesänä auringonvarjon alla. Jotenkin voin tunteakin tuon, kuinka auringonvarjon alla syntyy tällaista tekstiä. Yrjänä kertoi myös, että kirjan henkilöiden nimet olivat vaikeita. Lopulta hän päätyi ottamaan henkilöiden nimet naapurustustosta ulkonäön perusteella. Yrjänä kertoi myös, että hän haki lapsena koettua ihmeellisyyden tunnetta. Tässä on mielestäni onnistuttu loistavasti.

Pidin myös siitä, että kirjasta löytyi kuvitusta. Jokainen luku alkaa kauniilla graaffisella neliöllä, jolle on varmasti jokin nimityskin olemassa, mutta sitä en tiedä tai en muista. Kirjan sivuja puolestaan koristavat kauniit reunukset. On myös taitavasti tehtyjä koko sivun kokoisia kuvituksia. Graafinen suunnittelu on Mika Wistin käsialaa.

A: W. Yrjänän Joonaanmäen valaat kannattaa ottaa esimerkiksi vanhemman ja lapsen yhteiseksi iltalukemiseksi. Ihmeteltävää riittää moneksi illaksi.

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Hyvää Joulua

Hei, 

Nisset ja Nasset,

valmiina odottavat 

Kinkku on uunissa,

levittäen tuoksuaan

herkullista, maittavaa 

Joulukuusi

koristeltu on,

koti samoin,

kimallusta saanut on

 Kynttilän liekki

lepattaa,

tuoden

valoa pimeyteen

ja joulun juhlaan ihanaan

Rauhallista ja hienoa Joulua sinulle,

rakas blogini lukija 💖