Alppiruusupuiston tunnelmaa

 

Olen muutamana vuotena käynyt miehen kanssa Haagan alppiruusupuistossa Helsingissä. Tänä vuonna tilanne oli uusi, koska mies nukkui alkukeväästä pois. Olin kuitenkin ajatellut, että menen ihastelemaan alppiruusuja vaikka yksinäni. Ei tarvinnut mennä yksin. Ihana ystäväni Minna ehdotti, että menisimme alppiruusupuistoon. Ei muuta kuin liukumavapaa anomukseen ja alppiruusujen keskelle puistoon. Nyt haluan jakaa kauneuskokemuksia kuvien kautta sinullekin ihana blogin lukija.

Alppiruusupuistosta löytyy myös upeita atsaleoja.

Suopursujen huumaavaa kauneutta ja tuoksua on myös nähtävillä ja aistittavissa

Tämä näky oli hieman makaaberi. Mc Donald'sin laatikko tai pussi puussa. Tarkemmin tiirailtua todettiinkin tämän olevan linnunpönttö. Tykkäättekö? 

Jos vielä jaksat kuvasateen jälkeen, niin täältä löytyvät aikaisempien vuosien alppiruusupuistopostaukset: 

Alppiruusujen lumoissa vuonna 2017

Vapaalla alppiruusupuistossa vuonna 2019

Alppiruusujen taikaa vuonna 2020 

Oletko käynyt ihailemassa alppiruusuja tänä vuonna?

Petra Hammesfahr: Syysuhri

 

Petra Hammesfahrin Syysuhri (Otava, 2005) on pyörinyt lukemattomien pinossa vuosikausia. Usein olen kirjaan törmännyt, mutta aina on ollut jotain muuta luettavaa. Kun vihdoin kirjaan tartuin, en olisi uskonut lukevani sitä kuukausikaupalla. Oikeastaan lukuaika oli lähes puoli vuotta. Nappasin kirjan tammikuussa mukaani, kun lähdimme miehen kanssa syöpätautien klinikalle kuulemaan miehen kuolemantuomiota. Tarkoitus oli lukea kirjaa junamatkoilla ja kissaulkoiluilla, mutta mitä vielä. Kirja ei edennyt. Ei edes kissaulkoiluilla, koska ne alkoivat oikeastaan vasta nyt kesäkuussa täydellä teholla. Hienoinen lukujumi siis on ollut tämän kirjan kanssa.

Syyskuun neljästoista on pelottava päivä. Ainakin joka toinen vuosi. Silloin nimittäin katoaa nuori nainen. Poikkeus on vuosi 1990, jolloin 18-vuotias Karen joutuu onnettomuuteen, joka sekoittaa hänen elämänsä täysin. Karenin elämä ei muutenkaan ole ollut helppoa. Hänet on raiskattu 15-vuotiaana. Raiskaus on johtanut raskauteen ja ei-toivotun tyttären syntymään. Onnettomuudella on silminnäkijä Marko, jonka kanssa Karen avioituu myöhemmin. Karenin veli Norbert jyrkästi avioliittoa vastaan, eikä luota Markoon yhtään. Toisaalta Norbertin joka toisena vuonna syyskuussa tekemät lomamatkat ilman perhettä ovat myös jokseenkin outoja. 

Thomas Scheib poliisista on tutkinut vuosikaudet naisten mysteerikatoamisia. Hän on jäänyt kadonneiden naisten maailmaan, eikä päästä tutkimuksistaan irti, vaikka kollegat naureskelevat ja häntä yritetään painostaa muihin tehtäviin. Scheib on tehnyt tarkkaa työtä. Kaikki kadonneet naiset ja heihin liittyvät asiat ovat kirjoissa ja kansissa. Hän on yrittänyt kääntää jokaisen kiven ja kannon selvittääkseen, kuka on naisten katoamisten takana. Kun tutkimus saa lopulta ratkaisevan käänteen, kuinka Scheibin tutkimusten kanssa käy? Onko hän ollut oikeilla jäljillä vai löytyykö ratkaisu jostain aivan muualta?

Tarinan keskiössä ovat Karenin elämä ja hänen lähipiirinsä sekä poliisin tutkimustyötä tekevä Scheib. Kirjan henkilöhahmot jäivät hieman ohkaisiksi. Jollain tavalla olisin toivonut henkilöille vahvempia piirteitä, mutta ehkä se johtui siitä, millainen kirjan rakenne oli. Kirjan tarina on sinänsä jännittävä, mutta minua häiritsi, kuinka tarinaa kerrottiin. Ikään kuin kaikkea olisi katsottu ulkopuolelta ja vain kerrattu tapahtumien kulku. Pidän dekkareissa siitä, kuinka lukija tuntee olevansa osa tarinaa, ja kuinka jännittävät hetket nostattavat ihokarvat pystyyn. 

Syysuhrissa on paljon henkilöitä. Voisin sanoa, että jopa hieman liikaa. Tosin kirjan alkusivuilla on henkilölistaus, mutta minähän en sitä enää muistanut, koska kirjan lukemiseen meni kuukausikaupalla aikaa. Huomasin listan jälkikäteen selatessani kirjaa. Karenin perhe tulee tietenkin tutuksi, mutta kaikki muut henkilöt tuntuivat välillä sotkeutuvan yhdeksi mössöksi. Mietin, olisiko tarinaa voinut hieman teroittaa vähemmällä väkimäärällä, jolloin siihen olisi voitu saada enemmän intensiivisyyttä. Karen on mielenkiintoinen päähenkilö ja olisin pitänytkin siitä, että lukija olisi enemmän voinut tuntea olevansa Karenin nahoissa. 

Kirjan saksankielinen alkuteos Das Letzte Opfer on ilmestynyt vuonna 2002. Kirjan on suomentanut Marja Kyrö. 

Petra Hammesfahrin Syysuhri on hyvä välipalakirja muiden kesälukemistojen ohessa. 

Tällä viikolla 7.-13.6.2021 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

 

Kesäillan rauhallisuutta tai sitten ihan jotain muuta

Herra Karvajalka on ollut melkoisen innoton ulkoilija tänä keväänä. Nyt on kuitenkin kesä, joten ulkoilut ovat alkaneet kiinnostaa herraa aivan entiseen tapaan. Sinänsä tämä on tarkoittanut kevään aikana myös sitä, että itse olen saanut luettua normaalia vähemmän. Kissaulkoilulla yksi paras osuus on lukeminen, koska kissaulkoilulla ei kiirehditä, vaan edetään hitaasti tai istuskellaan vain yhdessä paikassa luonnon menoa seuraten.

Torstai-illalla lähdin herra Karvajalan kanssa ulkoilemaan joskus puoli yhdeksän aikaan illalla. Mukavasti etenimme vesitornin tontin vihreyteen. Minä kuljin kumisaappaissa ja hupparin huppu silmillä, koska hyttyset hyökkäilivät kimppuumme. Supervaatetuksella yritän myös estää punkkien puraisut.

Kauhean pusikon läpi astelimme kohti parempia paikkoja. Yhtäkkiä maasta, aivan jalkani vierestä syöksyi jokin lentoon. Kissa oli nopea. En ehtinyt nähdä kuin valkoisen tornadon, kun kissa hyppäsi pusikkoon. Linnut aloittivat varoitushuudot. Kissa oli pitkään paikallaan, ja ehdin jo miettiä, saiko tassuihinsa lintupoloisen. Onneksi ei kuitenkaan ja pääsimme jopa jatkamaan matkaamme.

Olimme juuri asettuneet hyvään kyttäyspaikkaan, kun yläkerran naapurin mies tuli koiransa kanssa lenkiltä. Koira on sekarotuinen. Iso ja kauniin punaruskea pitkä turkki. Herra Karvajalka on nyt päättänyt, että koirasta tulee hänen ystävänsä. Joka kerta, kun koiraan törmäämme, kissa aloittaa mouruamisen. Näin tapahtui myös torstai-illalla. Koira innostuu kissasta aivan yhtä paljon ja haluaa tehdä lähempää tuttavuutta. Olemme yrittäneet ottaa pieniä askeleita ja mies aina varoittaa koiraa, että voi tulla kuonoon, jos liian lähelle yrittää. Mitä vielä! Herra Karvajalka vain astelee lähemmäs ja lähemmäs koiraa. Antaa koiran haistella itseään. Myös takapuoltaan. Samalla kissa haistelee koiraa. Koira innostuu, mutta Herra Karvajalka ei ole moksiskaan. Ei myöskään esittele piikkitassuaan.

Kun mies ja koira lähtivät kotiin, jäimme kissan kanssa parkkipaikalle pyörimään. Valkoisella turkilla oli jokin musta pilkku. Katsoin tarkemmin. Punkki! Äkkiä punkki irti kissan karvoista ja ilmoitus punkkiliveen punkkihavainnosta. Niitä ilmoituksia onkin saanut joka päivä tehtailla. Jossain vaiheessa kissa istahti siten, että laittoi häntänsä minun saappaani päälle. Varotoimenpide, koska aiemmin päivällä olin vahingossa astunut herran hännälle, kun oli äänettömästi tullut taakseni. Seuraavaksi Herra Karvajalka huomasi asfaltilla jotain mielenkiintoista. Tuhatjalkainen! Minä inhoan, mutta kissaa ötökkä tuntui kiehtovan. Onneksi ei ottanut proteiinivälipalaksi.

Aloin jo suunnitella kotiin menoa, niin kissa syöksyi parkkipaikan ja vesitornin tontin pensasaidan viereen. Linnut huusivat hätähuutoa. Kissa meinasi mennä pensasaidan läpi. Sanoin, että seis, seis. Siellä voi olla kettu tai toinen kissa. Kissa lähtikin parempaa reittiä pensasaidan toiselle puolelle. Bingo! Siellä oli harmaa kissa. Siitäkös Herra Karvajalka innostui. Nyt alkoi kunnon mouruamisshow. Koiralle mouruttiin nätisti ja pienesti. Vieraalle kissalle hyvin kovaäänisesti. Missä oli vieraan kissan ulkoilupuku ja kissan ulkoiluttaja? Tuhmat kissat liikkuvat ulkona ilman palvelusväkeä ja ulkoilupukua.

Senhän sitten tietää, että kun tällainen tilanne tulee päälle, Herra Karvajalka ei anna periksi. Kello alkoi lähennellä puoli kymmentä. Mietin, kuinka saan kissan kotiin. Enää en voi soittaa miehellekään, että tule pelastamaan meidät pulasta. Itse on selviydyttävä kaiken maailman ongelmista, joita tuntuu syntyvän jatkuvasti. Herra Karvajalan mourutessa vieras kissa otti coolisti, eikä sanonut sanaakaan. Tuijotti vain meitä kuin joitain ulkoavaruudesta ilmestyneitä tyyppejä. Herra Karvajalka yritti vetää itsensä harmaan kissan luo. Selvästi aikeena oli reviiritaisto. En kuitenkaan antanut periksi.

Jollain keinoin sain Herra Karvajalan takaisin parkkipaikan puolelle. Siellä yritin ottaa kissan syliini, niin meinasin saada kynsitassusta. Lisäksi kissa päästi ilmaan syvän tuohtumuksensa kyseisestä teosta. Häntä ei kuljetella kuin sylivauvaa, kun tilanne on päällä. Siinä sitä oltiin parkkiksella ja käytiin valtataistelua. Lopulta sain kissan jotenkin raahattua kotiin. Herra Karvajalka ei kuitenkaan suostunut tulemaan sisälle, koska tunkeilijakissa saattaisi koska tahansa ilmaantua paikalle.

Iltamyöhäisellä sain kissan sisälle. Onneksi vierasta kissaa ei ollut näkynyt mailla halmeilla, mutta ei se sitä tarkoittanut, että tilanne olisi ohi. Herra Karvajalan piti toimia ikkunavahtina ja kytätä, koska vaara lähestyy. Seuraava yö olikin hyvin rauhaton. Heräilin monta kertaa, enkä saanut uudestaan unen päästä kiinni. Lisäksi kissa kävi tasaisin väliajoin huutamassa sänkyni vieressä mielipiteensä illan tapahtumista. 

Sellaista menoa täällä. Ei ehkä aivan kamalan rauhallista, mutta näillä mennään eteenpäin.

Kulttuurikesä vol.1: Sininen planeetta

 

Koska blogi on elänyt melkoista hiljaiseloa alkuvuoden ajan elämän nurjan puolen takia, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää kirjoittaa kesän kohokohdista eli kulttuuririennoista. Kaikkihan sen tietävät, että tänään oli eduskuntatalon edustalla kulttuurialan mielenilmaus. Itse en tällaisiin osallistu, mutta tähän olisin voinut osallistua, jos ei olisi ollut työpäivä. Korona-aika on tuonut melkoisia mullistuksia kulttuurialan työntekijöille ja yleisölle, joka kulttuuria käyttää. Itse voin rehellisesti myöntää, että henkinen hyvinvointini olisi ollut paljon paremmissa kantimissa, jos olisin välillä saanut käydä joissakin kulttuuririennoissa. Nyt on kuitenkin kesä 2021 ja aion elää sen. Nimittäin niin, että kulttuuri ei tule olemaan sivuosassa. 

Taide- ja museokeskus Sinkka Keravalla on ollut yksi koronakärsijöistä. Museo on ollut yleisöltä suljettuna kuukausikaupalla. Ainoastaan päiväkotien pienryhmät ovat saaneet käydä tutustumassa museon antimiin. Itse makasin pari viikkoa sitten perjantai-illalla lamaantuneena sohvalla ja mietin, että jotain on tehtävä ennen kuin sohva imaisee minut syövereihinsä. Menin Sinkan sivuille ja ilokseni totesin, että Sinkkaan pääsee, kunhan tekee ennakkovarauksen vierailustaan. Nyt tämäkin on historiaa ja Sinkkaan voi kävellä aukioloaikojen puitteissa. Tosin Sinkan sivuilla mainitaan, että museo voi rajoittaa kävijämäärää, jos meinaa tulla liian ahdasta. Asiakasturvallisuus ennen kaikkea. 

Sinkassa on parhaillaan Sininen planeetta -näyttely, joka esittelee etenkin Kimmo Kaivannon (1932-2012) töitä, mutta mukana ovat myös Lilli Haapalan, Laura Könösen, Antti Laitisen, Maija Närhisen ja Kim Somervuoren teoksia. Teoksilla on vahva yhteys ekologiseen maailmaan. Ilmastonmuutos on tosiasia, joka näkyy myös näissä teoksissa. Annetaan kuitenkin teoskuvien puhua puolestaan.

 

Kimmo Kaivanto: Ketju, Chain (1971), lasikuitu

Kimmo Kaivanto: Vihreällä niityllä, On A Green Meadow (1967), öljy kankaalle

Kimmo Kaivanto: Asetelma, Still Life (1973), sekatekniikka

Kimmo Kaivanto: Duetto, Duet (1997), serigrafia

Kimmo Kaivanto: Kun meri kuolee II, When The Sea Dies II (1973), öljy kankaalle

Kimmo Kaivanto: Optimistinen virhe, Optimistic Mistake (1974), öljy kankaalle

 

Kimmo Kaivannon teokset ovat ilman muuta osa kulttuurihistoriaamme. Kuinka aikaansa edellä Kaivanto on töissään ollutkaan. Osa töistä oli sellaisia, joiden edessä vain mykistyi. Hyvin koskettavia. Pidin myös siitä, kuinka näyttelyssä esitettiin YLE-arkiston dokumentti Kaivannosta. Aivan koko dokumenttia ei katsottu, koska oli sen verran pitkä. Nyt tietysti harmittaa, koska dokumenttia ei näytä olevan Areenassa.

Antti Laitinen: It’s My Island II (2007), pigmenttivedos, Diasec

Laura Könönen: Puraisu, Bite (2019), maalattu dioriitti

Osa Lilli Haapalan teosta: Tutkimusmatkoja (paikkoihin joita ei ole), Explorations (to Places That Don’t Exist) (2020), video- ja esineinstallaatio

Antti Laitinen puolestaan on rakentanut oman saarensa, jolla hän on matkannut myös Thames-jokea pitkin. Tosin performanssi päätyi kesken, koska poliisi puuttui asiaan. Laura Könösen omenateoksessa on jotain hyvin karua ja kaunista. Jokainen voi miettiä, mitä tämä merkitsee. Pidin todella paljon myös Lilli Haapalan video- ja esineinstallaatiosta. Häkellyttävä. Kaunis ja jollain tavoin hyvin erilainen. Maija Närhisen teosta en kuvannut, mutta kyseessä on hämmästyttävä teos, joka on kooltaan valtava, mutta se, mistä teos on tehty, on uskomaton. Närhinen on leikannut karttojen jokia, jotka skannattiin ja tulostettiin arkistokelpoisilla pigmenttiväreillä. Kim Somervuoren teos Life Is A Huge Sketch (2020) on niin ikään suurikokoinen. Teoksesta tulee mieleen sarjakuva tai koko elämän kirjo. 

Sinkan Sininen planeetta -näyttely jatkuu 26.9.2021 saakka eli vielä ehtii hyvin tutustumaan upeaan näyttelykokonaisuuteen. Itse voin myöntää, että näyttelyssä käyminen oli voimaannuttava. Henkinen olotila nousi kohisten. Kulttuuri on ihan parasta. 

Eläköön kulttuurikesä 2021!

Dean Nicholson: Nalan maailma

 

Olen kaivannut luettavaa, joka tuo hymyn huulilleni, eikä sekään kauheasti haittaa, jos pitää hieman nenäliinaa kaivaa esiin. Dean Nicholsonin Nalan maailma (WSOY, 2021) on tällaiseen fiilikseen todella hyvä valinta. Ihana, ihana kirja, jossa mies ja kissa seikkailevat ympäri maailmaa. 

Nalan maailma perustuu tositapahtumiin. Skotlantilainen Dean Nicholsonin elämä on suuntaa vailla. Hän lähtee syksyllä 2018 valloittamaan maailmaa hyvän ystävänsä kanssa. Ystävän kanssa menee kuitenkin helposti liian kovaa ja se tapahtuu myös näille miehille. Matkanteosta ei meinaa tulla mitään, joten ystävykset päättävät jatkaa matkaansa yksinään. Muutaman kuukauden kuluttua Dean löytää itsensä Bosnian vuoristosta. On vain hän ja polkupyörä, mutta yhtäkkiä on jotain muutakin. Resuinen ja maukuva kissanpentu. Dean ei voi jättää kissaa yksinään vuoriston armoille. Eläinrakkaus voittaa. 

Tästä alkaa varsinainen seikkailu. Kuinka saada paperiton kissa salakuljetetuksi rajan yli Montenegroon? Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja niin myös tässä tapauksessa. Melko pian Dean vie kissanpennun eläinlääkärin tutkittavaksi. Selviää erinäisiä yllättäviä asioita ja matkantekoon meinaa tulla pitkiä viivästyksiä. On kuitenkin selvää, että kissalla täytyy olla viralliset paperit, passi ja rokotukset kunnossa, kun se ylittää maiden rajoja. 

Dean ristii tyttökissan Nalaksi. Heistä tulee erottamaton parivaljakko. Dean ei voi keskittyä enää itseensä, vaan hänen on huolehdittava myös Nalan tarpeista. Melkoinen parivaljakko kyseessä onkin. Nalan sairastuessa Dean valvoo kissan vierellä, mutta kun Dean sairastuu, on Nalan aika ottaa hoitovastuu. Parivaljakon matka etenee pääasiassa polkupyörällä, mutta välillä on turvauduttava linja-autoon tai junaan. Dean ja Nala tapaavat matkansa aikana uskomattomia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan ja jakamaan vähästään parivaljakolle. 

Deanin Instagram-tili alkaa vähitellen saada hurjia seuraajamääriä. Dean ymmärtää, että hän voi Nalan kanssa auttaa kaikenkarvaisia eläimiä tekemällä sometempauksia. Nalalle lähetellään lahjoja ympäri maailmaa, mutta nopeasti Dean pyytää, että lahjarahat lahjoitettaisiin hyväntekeväisyyteen. Nalalla on kaikkea, mutta joillakin ei ole mitään. 

Tällainen tarina on kuin satu. Voiko kellekään sattua tällaista, että törmää elämänsä eläimeen jossain aivan oudossa paikassa? Onneksi Dean huomasi kissanpennun, koska muuten pienellä maukujalla ei olisi kauheasti ollut toivoa elämän jatkumisesta. Deanille ja Nalalle sattuu ja tapahtuu. Välillä sai jännittyneenä lukea, kuinka tarina etenee ja vuodattaa kyyneleitä, kun siltä tuntui. Miehen ja kissan tarina on joka tapauksessa kertomisen arvoinen. Deanistä kasvaa vastuuntuntoinen mies, joka haluaa auttaa myös muita. Nala puolestaan on uskomaton tapaus. Kissa, joka varmasti sulattaa kovimmankin sydämen. 

Pidin myös siitä, kuinka pyyteettömiä monet ihmiset ovat. Toki suurin osa ihmisistä oli kiinnostuneita Nalasta, Instagram-tähdestä, mutta moni halusi oikeasti auttaa Deaniä ja Nalaa, jos he tarvitsivat apua. Tämä kertoo siitä, kuinka hyviä ihmisiä maailmassa vielä on. Ollaan valmiita auttamaan tuntemattomia ihmisiä, eikä vaadita mitään vastinetta. 

Garry Jenkin on ollut Dreanin apuna kirjan kirjoittamisessa. Kirjan englanninkielinen alkuteos Nala’s world – One man, his rescue cat and a bike ride around the globe on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Veera Kaski. Kirjan välissä on kaksi kuvaliitettä. Upeita värikuvia Nalan ja Deanin matkasta. Lisäksi kirjaa kuvittaa Kelly Ulrichin upeat piirroskuvat Deanistä ja Nalasta. 

Deanin ja Nalan matka jatkuu edelleen. Nalan maailma on alkuraapaisua suurelle matkalle, joka toivottavasti joskus toteutuu kokonaisuudessaan, kunhan korona saadaan kuriin. Parivaljakon matkaa voi seurata Instagramissa ja YouTubessa @1bike1world -nimillä. Sanomattakin selvää on, että minä olen yksi seuraajista.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

 

Otto Gabrielsson: Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle

 

Voitin S & S:n joulukalenteriarvonnassa kirjapaketin, joka sisälsi Otto Gabrielssonin kirjan Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle (S & S, 2020). Rehellisesti voin sanoa, ettei Jörn Donnerin pojan kohuteos olisi ikinä tarttunut näppeihini, ellen kirjaa olisi voittanut. Halusin kuitenkin antaa kirjalle tilaisuuden, koska se lukemattomien pinossa oli. 

Jörn Donnerilla (1933 - 2020) oli Wikipedian mukaan kuusi lasta. Useimmilla eri äiti. Otto Gabrielsson on syntynyt vuonna 1981 Jörn Donnerin ja elokuvatuottaja Lisbeth Gabrielssonin suhteen hedelmänä. Koska Donnerilla oli kautta koko elämänsä paljon erilaisia naissuhteita, ei hän halunnut asettautua aloilleen ja ryhtyä isän rooliin täyspäiväisesti, kun Otto ilmaantui maailmaan. Donner kuitenkin myönsi isyytensä. Isänä Donner oli ilman muuta etäinen, eikä maininta siitä, että Otto oli erehdys, kauheasti kasvattanut isä-poika-suhteen siteitä. Kaikesta huolimatta Otto tuntui ihailevan isäänsä lapsena, kunnes alkoi ymmärtää asioita ja liian monta kipeää asiaa alkoi nousta esiin. Oli aika kirjoittaa isälle kirje, eikä mikä tahansa kirje, vaan päiväkirjamainen kirja, jossa poika lataa täyslaidallisen paskaa isänsä kasvoille. Ainut vain, ettei Donner ehtinyt ikinä kirjaa lukea. Hän kuoli ennen kirjan julkaisua. 

Otto Gabrielsson on vihaa täynnä. Hän nostaa kirjassaan jokaisen kiven ylös, joka on satuttanut häntä ja häntä on todellakin satutettu. Vaikuttaa siltä, että on Donner sanonut mitä tahansa, Otto on loukkaantunut. Toki ei ole kiva kuunnella, kuinka oma isä pitää monologiaan taloudellisesta tilanteestaan, kuinka vaikeaa on, kun hänen vaimolleen ja itselleen ostamansa uudet autot vievät tolkuttoman paljon rahaa. Samaan aikaan oma poika Otto tulee ilmeisesti juuri ja juuri toimeen tuloillansa. Gabrielsson vihaa myös sitä, kuinka isä ei ota häneen yhteyttä, kun vierailee Ruotsissa, tai kuinka isä vastaa lyhyesti parilla sanalla hänen kirjeisiinsä tai ei ollenkaan. Otto vihaa myös sitä, kuinka isä on nostanut jalustalleen kaksi nuorinta poikaansa, joita puheiden mukaan testamentissa muistettaisiin varsin avokätisesti. En sitten tiedä, kuinka tässä on käynyt loppupeleissä. Uskon kuitenkin, että perunkirjoitus on mahtanut olla melkoinen työ. 

Jörn Donnerin Mammutti -kirjassa (2013) Donner kirjoittaa useaan otteeseen pojastaan Otosta nimellä Erehdys. Tämä kirvoitti pojassa sellaiset tunteet, että hän kutsuu isäänsä omassa kirjassaan nimellä Papputti. Gabrielsson lyttää Donnerin kaikki kulttuurilliset teot. Hän on sitä mieltä, että hänen isänsä ei ole ansainnut sellaista arvostusta, jota hän on saanut. Pojan mielestä isä nauttii parrasvaloissa olemista sekä drinkkien juomisesta, mutta oman lapsensa hän unohtaa. Otto ei muista koskaan saaneensa isältään joulu- tai syntymäpäivälahjaa. Joltain isänsä naisystävältä tai vaimolta sen sijaan liikeni viineri, jota ei kukaan ollut jaksanut syödä. 

Kaikesta tylyttämisestä huolimatta kirjasta huokuu myös se, että Otto oli loppupeleissä myös ylpeä isästään. Miksi muuten hän olisi jokaisella kännäysreissullaan ottanut puheeksi isänsä Jörn Donnerin. Osa kuulijoista ei Donneria tunnistanut, mutta ne, jotka tunnistivat, saattoivat ikään kuin nostaa Oton statusta korkeammalle. Jos Otto vihasi isäänsä, miksi hän olisi isästään edes halunnut puhua mitään? Otto kuvailee myös sitä, kuinka hän lyöttäytyy isänsä kirjan julkistamistilaisuuteen, vaikka häntä ei ole erikseen kutsuttu. Hän halusi selvästi tuntea olevansa isällensä joku tärkeä. 

Täytyy myöntää, että Rikkaruoho on sellainen tilitys, että vaikeaa teki lukea koko kirjaa läpi. Kirjan negatiivisuus oli jotain kammottavaa. Ymmärrän, että toiset ihmiset ovat herkempiä, eivätkä he pääse yli siitä, jos heitä ei huomioida. Itselleni tuli kirjaa lukiessani sellainen tunne, että anna jo olla. Jätä itsesi ja isäsi riivaaminen ja ala elää omaa elämää. Opiskele ja valmistu ja lyöttäydy tavallisen ja oman elämäsi piiriin. Jos isäsi ei sinua kaivannut, täytyy päästää irti, vaikka se kuinka kirvelisi. Elämä olisi joka tapauksessa helpompaa, kun ei koko ajan tarvitsisi pohtia omaa isä-poika-suhdettaan, jos sellaista ei ikinä kunnolla ollut. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Vildhavre. Sista brevet till pappa on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on käsikirjoituksesta suomentanut Laura Kulmala. 

Otto Gabrielssonin Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle ei ole kevyttä luettavaa, mutta jos haluaa haastaa itsensä ja tykkää kurkistaa kulissien taakse, niin tämä on hyvä valinta.

 

 

Emma Rous: Täydelliset vieraat

 

Vaikka en ikinä ole pelannut mitään mysteeripeliä tai käynyt Escape Roomissa, niin aihe jollain tavoin kiehtoo minua. Tai olen minä oikeasti kerran ollut melkoisessa elämyksessä After Dark Helsingin Motellissa, mutta se on tarina erikseen. Joka tapauksessa kiinnostuin, kun luin kuvauksen Emma Rousin Täydelliset vieraat (Minerva, 2021) kirjasta. Näyttelijätär saa työtarjouksen, jossa vietetään viikonloppu kartanossa mysteeripeliä pelaten. 

14-vuotias Beth on orpo, jolla on maailman kiireisin täti, joka ei ehdi toimia Bethin holhoojana, vaan sysää vastuun uppo-oudolle Averellin perheelle Itä-Englannin syrjäkylille. Perhe ottaa tytön kuitenkin lämpimästi vastaan. Onhan heillä samanikäinen tytär Nina, joka tarvitsee ystävän. Beth kotiutuu nopeasti ja heistä tulee Ninan kanssa parhaimmat ystävät. Jotain outoa perheessä kuitenkin on. Nina, eikä mielellään Bethkään, saa lähteä tapaamaan kavereita tai luuhaamaan kylille. Koulunkäynnissäkin on aivan omat kuvionsa. Beth on kuitenkin sopeutuvainen, eikä nurise turhista, mutta jotkin hälytyskellot hänellä soivat, kun Nina on sairastunut ja Bethiä pyydetään näyttelemään Ninaa isoisälle, joka tulee kartanoon vierailulle. 

Kuluu kolme vuosikymmentä. Näyttelijätär Sadie Langton on suurissa taloudellisissa ongelmissa. Kuin taivaan lahjana hän saa erikoisen työtarjouksen. Työtarjous on kutsu saapua viikonlopuksi kartanoon, jossa pelataan roolipeliä. Jokainen vieras on roolitettu ja he saavat etukäteen käytettäväkseen roolivaatteet. Eikä tässä vielä kaikki. Rahattomalle Sadielle tämä on pelastus. Korvaus viikonlopun roolituksesta on uskomattoman runsaskätinen. Tällaista tilaisuutta ei voi ohittaa. Roolipelin aikana Sadie alkaa kummastella montaa asiaa. Mikä tämän kaiken esityksen takana on ja onko kartanossa edes turvallista oleskella? 

Kirjan tapahtumat kulkevat eri aikatasoilla. On Bethin tarina ja Sadien tarina, mutta on myös kolmas, nimettömän henkilön tarina. Monella ei aikatasolla kulkevan kirjan rakenne saattaa olla haastava, mutta Rous on kiertänyt karikot kaukaa. Tarina etenee hienosti, oli kyseessä, kenen tahansa henkilön tarina. Itse ihastuin aluksi Bethin tarinaan, mutta mitä pidemmälle luin Sadien tarinaa, en olisi välillä halunnut tehdä aikaloikkaa takaisin Bethin kummallisen perheen pariin. 

Henkilöhahmoina Beth, Nina ja Sadie ovat hyvin luontevia. Heidän persoonansa nousevat hyvin esiin. Etenkin Nina on tottunut siihen, että hänet huomioidaan ja hän on keskipisteenä. Ainut asia, josta Nina ei saa tahtoaan läpi, on muiden kyläläisten tapaaminen. Beth puolestaan on paikkansa tietävä nuori neiti. Hän on tottelevainen ja kiltti, vaikka välillä hieman ihmetteleekin kartanon touhuja. Sadien jonkinlainen epävakaisuus heijastuu hänen talousahdingostaan. Ninan vanhemmista sen sijaan huokuu jotain eriskummallista, mutta se on tietysti ollut tarkoituskin. 

Täydelliset vieraat on kirja, jonka voisi luokitella suoraan jännityskirjoihin, mutta toisaalta kirjasta löytyy paljon muutakin. On nuoren tytön kasvukertomusta, ensirakkautta ja parasta ystävyyttä. Juuri sellaisia kunnon romaanin elementtejä. Kirjassa ei kuitenkaan ole mitään liikaa, vaikka täytyy sanoa, että kirjan lopputapahtumat vyöryivät sellaisella vauhdilla, että välillä piti pysähtyä miettimään, kuka, mitä, missä. Loppuratkaisu on joka tapauksessa nerokas. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Perfect Guests on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Maikki Soro. 

Emma Rousin Täydelliset vieraat kannattaa pitää muistissa etenkin tulevia kesälomia ajatellen. Tällaiset kirjat sopivat loistavasti kesälukemiseksi.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.