Kulttuurikesä vol.1: Sininen planeetta

 

Koska blogi on elänyt melkoista hiljaiseloa alkuvuoden ajan elämän nurjan puolen takia, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää kirjoittaa kesän kohokohdista eli kulttuuririennoista. Kaikkihan sen tietävät, että tänään oli eduskuntatalon edustalla kulttuurialan mielenilmaus. Itse en tällaisiin osallistu, mutta tähän olisin voinut osallistua, jos ei olisi ollut työpäivä. Korona-aika on tuonut melkoisia mullistuksia kulttuurialan työntekijöille ja yleisölle, joka kulttuuria käyttää. Itse voin rehellisesti myöntää, että henkinen hyvinvointini olisi ollut paljon paremmissa kantimissa, jos olisin välillä saanut käydä joissakin kulttuuririennoissa. Nyt on kuitenkin kesä 2021 ja aion elää sen. Nimittäin niin, että kulttuuri ei tule olemaan sivuosassa. 

Taide- ja museokeskus Sinkka Keravalla on ollut yksi koronakärsijöistä. Museo on ollut yleisöltä suljettuna kuukausikaupalla. Ainoastaan päiväkotien pienryhmät ovat saaneet käydä tutustumassa museon antimiin. Itse makasin pari viikkoa sitten perjantai-illalla lamaantuneena sohvalla ja mietin, että jotain on tehtävä ennen kuin sohva imaisee minut syövereihinsä. Menin Sinkan sivuille ja ilokseni totesin, että Sinkkaan pääsee, kunhan tekee ennakkovarauksen vierailustaan. Nyt tämäkin on historiaa ja Sinkkaan voi kävellä aukioloaikojen puitteissa. Tosin Sinkan sivuilla mainitaan, että museo voi rajoittaa kävijämäärää, jos meinaa tulla liian ahdasta. Asiakasturvallisuus ennen kaikkea. 

Sinkassa on parhaillaan Sininen planeetta -näyttely, joka esittelee etenkin Kimmo Kaivannon (1932-2012) töitä, mutta mukana ovat myös Lilli Haapalan, Laura Könösen, Antti Laitisen, Maija Närhisen ja Kim Somervuoren teoksia. Teoksilla on vahva yhteys ekologiseen maailmaan. Ilmastonmuutos on tosiasia, joka näkyy myös näissä teoksissa. Annetaan kuitenkin teoskuvien puhua puolestaan.

 

Kimmo Kaivanto: Ketju, Chain (1971), lasikuitu

Kimmo Kaivanto: Vihreällä niityllä, On A Green Meadow (1967), öljy kankaalle

Kimmo Kaivanto: Asetelma, Still Life (1973), sekatekniikka

Kimmo Kaivanto: Duetto, Duet (1997), serigrafia

Kimmo Kaivanto: Kun meri kuolee II, When The Sea Dies II (1973), öljy kankaalle

Kimmo Kaivanto: Optimistinen virhe, Optimistic Mistake (1974), öljy kankaalle

 

Kimmo Kaivannon teokset ovat ilman muuta osa kulttuurihistoriaamme. Kuinka aikaansa edellä Kaivanto on töissään ollutkaan. Osa töistä oli sellaisia, joiden edessä vain mykistyi. Hyvin koskettavia. Pidin myös siitä, kuinka näyttelyssä esitettiin YLE-arkiston dokumentti Kaivannosta. Aivan koko dokumenttia ei katsottu, koska oli sen verran pitkä. Nyt tietysti harmittaa, koska dokumenttia ei näytä olevan Areenassa.

Antti Laitinen: It’s My Island II (2007), pigmenttivedos, Diasec

Laura Könönen: Puraisu, Bite (2019), maalattu dioriitti

Osa Lilli Haapalan teosta: Tutkimusmatkoja (paikkoihin joita ei ole), Explorations (to Places That Don’t Exist) (2020), video- ja esineinstallaatio

Antti Laitinen puolestaan on rakentanut oman saarensa, jolla hän on matkannut myös Thames-jokea pitkin. Tosin performanssi päätyi kesken, koska poliisi puuttui asiaan. Laura Könösen omenateoksessa on jotain hyvin karua ja kaunista. Jokainen voi miettiä, mitä tämä merkitsee. Pidin todella paljon myös Lilli Haapalan video- ja esineinstallaatiosta. Häkellyttävä. Kaunis ja jollain tavoin hyvin erilainen. Maija Närhisen teosta en kuvannut, mutta kyseessä on hämmästyttävä teos, joka on kooltaan valtava, mutta se, mistä teos on tehty, on uskomaton. Närhinen on leikannut karttojen jokia, jotka skannattiin ja tulostettiin arkistokelpoisilla pigmenttiväreillä. Kim Somervuoren teos Life Is A Huge Sketch (2020) on niin ikään suurikokoinen. Teoksesta tulee mieleen sarjakuva tai koko elämän kirjo. 

Sinkan Sininen planeetta -näyttely jatkuu 26.9.2021 saakka eli vielä ehtii hyvin tutustumaan upeaan näyttelykokonaisuuteen. Itse voin myöntää, että näyttelyssä käyminen oli voimaannuttava. Henkinen olotila nousi kohisten. Kulttuuri on ihan parasta. 

Eläköön kulttuurikesä 2021!

Siluetteja ja varjokuvia

Olen huono käymään taidenäyttelyissä, koska tuntuu, ettei ikinä ole aikaa tarpeeksi. Onneksi ystäväni hieman töytäisi ja ymmärsin vihjeen. Lähdin hänen kanssaan Keravan Sinkkaan, jossa oli viimeistä päivää pystyssä Siluetteja ja varjokuvia -näyttely. Itse asiassa olin suunnitellut tänne menoa aikaisemmin, mutta olin vain siirtänyt sitäkin menoa. Hyvä, että menimme, koska taas tuli uutta tietoa taidemaailmasta. Sekään ei tietysti haitannut, että näyttelyyn sattui olemaan vapaa pääsy. On kuulemma aina kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Ilmankos porukkaa olikin melkoisesti liikkeellä.

Olen aina yhdistänyt siluetit huvipuistoon ja lähinnä Linnanmäkeen. Linnanmäellä tämä perinne lähes loppui, kun Sirkka Lekman jäi eläkkeelle. Lekmanin jälkeen Linnanmäellä siluetteja on leikelty satunnaisesti. Sen sijaan Särkänniemessä Väinö Kemppainen on leikannut siluetteja vuodesta 1983 lähtien. Sirkka Lekmanin isää Eero Mannista olen itse pitänyt siluettitaiteen suurena nimenä Suomessa, mutta kyllä niitä on monta muutakin. Sinkan näyttelyssä yleisöltä oli pyydetty lainaksi siluettileikkauksia. Aika moni näistä oli peräisin huvipuistoretkeltä.

Eero Manninen: Urho Kekkonen (1948). Juha Mieto (1978), Veikko Sinisalo (1968) ja Pertti Pasanen (1978)

Emil Cedercreutz on tunnettu kuvanveistäjänä, mutta myös siluettien tekijänä. Pidin Cedercreutzin taidokkaista leikkauksista, jossa ajankuva huokui. Kauniita naisia upeissa mekoissaan. Toisaalta välillä näin jotain muutakin. Aivan kuin siluetti olisi näyttänyt joltain muulta kuin piti. Tiedätte kyllä sellaiset kuvat, joissa joku näkee ihan muuta kuin joku toinen. Tuskin tämä on ollut Cedercreutzin tarkoitus, vaan katsojan eli minun silmieni vääristämää illuusiota.

Emil Cedercreutz: Paperileikkauksia (1900-luvun alkupuoli)

Se, mikä näyttelyssä yllätti, oli teosten suuruus. Jotenkin taas vain olin kuvitellut pieniä siluettileikkauksia, mutta yllätys oli suuri, kun vastaan tuli suurten seinien kokoisia paperileikkauksia. Yhdysvaltalaisen Randal Thurstonin teoksissa löytyi hurjasti yksityiskohtia. Alla olevassa kuvassa katselin ensin vain kauniita koristeellisia leikkauksia ja upeita barokkimaisia muotoja. Sitten silmät alkoivat löytää mustia, pelottavia lintuja. Taiteilija itse on kertonut teoksen vievän ajatukset nykypäivän poliittiseen todellisuuteen. Voi sen kyllä näin ajatella. Ensin kaikkea kaunista ja sitten rumaa ja likaista. Poliittista peliä.

Randal Thurston: yksityiskohta teoksesta Memoria Palatium (2019)

Näyttelyä kiertäessä tuli väkisin mieleen, kuinka näyttely oli pystytetty, ja kuinka näyttely purettaisiin. Esimerkiksi saksalaisen Heike Weberin töiden monikerroksellisuus ja leikkaus luovat varmasti haasteita niille, jotka joutuvat teoksiin koskemaan. Täytyy olla oma taiteenlajinsa sekin. Olen silti iloinen nähdessäni tällaisia töitä. Weberin kädenjälkikin oli upeaa katseltavaa ja saatoin tuntea, kuinka syöksyin keskelle pusikkoa.

Heike Weber: Scrub, Pusikko (2018)

Sasha Huberin siluetit hämmästyttivät. Siluetteja nitomalla. Ihan oikeasti! Töitä katsellessani mietin sitä, kuinka itse olisin vähintään joka toisen niitin kohdalla hokenut ”eiku eiku” ja repinyt niittejä työstä irti ja yrittänyt uudestaan. Täytyy sanoa, että oivaltavia teoksia. En tiedä, moniko muu tällaista on tehnyt. Postausta kirjoittaessani huomasin, että olin niin hämmästynyt teoksista, etten huomannut ottaa yhtään kuvaa. Sen sijaan olin onneksi napannut yhden kuvan, jossa on myös mukana niittejä.

Sasha Huber ja Petri Saarikko: Juuret, Roots (2015)

Joistakin teoksista voi löytää hämmästyttävän määrän yksityiskohtia. Aluksi ihastelin Katri Kuparisen pikkutarkkoja paperileikkauksia, mutta sitten teoksista alkoi paljastua kaikkea muutakin. Kuparinen on ottanut Timesin ja Der Spiegelin sivuilta katastrofaalisia kuvia, joita on ujuttanut teokseensa. Oli pakko tarkastella teoksia melkoisen kauan ja hakea niistä kaikkea mahdollista. Samalla unohtui teosten uskomaton mahtipontisuus ja pikkutarkka työ.

Katri Kuparinen: yksityiskohta teoksesta Nimetön

Sinkan näyttelytiloista löytyi yksi valtava teos, joka ulottui huoneesta toiseen. Väliseinä vain korosti teoksen mammuttimaisuutta. Taiteilija Andreas Kocks oli laittanut parastaan. Ei ihmekään, että teoksen suomennettu nimi oli Elefantin henkäys. Pidin myös Kocksin käsintehdylle vesiväripaperille tehdyistä kaiverrustöistä. Niissä ei ole saanut veitsi mennä väärään kohtaan. Huikeita.

Andreas Kocks: yksityiskohta teoksesta Untitled (2019)

Näyttelyssä oli mukana Lotte Reinigerin kaksi siluettianimaatiota. Lähes sata vuotta vanha Tuhkimo (1922) oli melkoisen pelottava satu verrattuna Disneyn versioon. En uskalla jakaa tähän postaukseen videota, koska en tiedä, millaiset tekijänoikeudet pitäisi olla vai tarvitseeko mitään. YouTubesta voi kuitenkin hakea haulla Lotta Reiniger Cinderella, niin pääsee katsomaan uskomatonta siluettianimaatiota. Käsittämätöntä, että teos on oikeasti lähes sata vuotta vanha.

Sinkassa oli mukana myös monien upeiden taiteilijoiden teoksia. Olin yllättynyt, kun löysin näyttelystä nuoren 13-vuotiaan Axel Gallénin eli taiteilija Akseli Gallen-Kallelan muotokuvasiluetteja. Mies on ollut todella taiteellinen pienestä pitäen. Ulla Jokisalon Minä-peli -installaatio oli hämmentävä. Kiiltokuvamaisia tyttöjä, joiden kasvoja peitti naamio. Naamio ei kuitenkaan aina ollut kiiltokuvamainen kaunistus, vaan jopa peljästys. Jokisalon mukaan maskit ovatkin yksi minuuden peili. Eteläafrikkalaisen William Kentridgen Shadow Procession -animaatio puolestaan kutsui näyttelyvieraita pimeään huoneeseen afrikkalaisilla soundeilla säestettynä. Mustien sorto paiskautui voimakkaasti kohti katsojaa.

Yhden mukavan tiedon haluan vielä jakaa. Tiedättekö, mistä juontuu nimitys siluetti? Minä en tiennyt. 1700-luvulla elänyt pihi ranskalainen valtiovarainministeri Étienne de Silhouette määräsi verovapaudesta nauttivan aateliston maksamaan veroa muotokuvien kaltaisista ylellisyystuotteista. Siluettimuotokuvat olivat maalauksia edullisempi tapa ikuistaa mallin piirteet.

Värikkään elämän rakastajat

Lähellä on kaukana vai kuinka se menikään? Oli käydä niin, että Keravan Sinkassa huhtikuun lopulta alkaen ollut Naivismin pioneereja – Värikkään elämän rakastajat -näyttely meinasi jäädä väliin. Siis minähän asun Keravalla, mutta mielestäni minulla oli runsaasti aikaa nähdä näyttely. Aika kuitenkin kului ja aina oli jotakin muuta tekemistä tai menoa. Kaiken lisäksi olin sopinut äitini kanssa, että menemme näyttelyyn yhdessä, koska me molemmat pidämme naivistisesta taiteesta. Lopulta kuitenkin otimme ajan, vaikka tuntui, ettei olisi oikein ehtinyt. Onneksi kuitenkin ehdimme, koska näyttely oli loistava.

Martti ”Huuhaa” Innanen: Tuupovaaran tuijottaja (1999)

Naivismin pioneereja – Värikkään elämän rakastajat -näyttely esittelee oikeasti koko joukon mahtavien taiteilijoiden teoksia. Martti ”Huuhaa” Innanen on yksi suosikkini. Tämä taulukuva oli pakko laittaa tähän, koska viittasin teokseen heinäkuisessa Naivistit Iittalassa -postauksessa. Jostain syystä, kun tätä taulua katsoo, alkaa väkisinkin naurattaa. Aivan huipputeos. Mielenkiintoista on muuten se, että Innanen otti oppia taiteilijoilta Andreas Alariestolta ja Pirkko Lepistöltä. Håkan Brunberg oli se, joka sytytti ensimmäisenä taiteen palon Innaseen. 

Martti ”Huuhaa” Innanen: Helsingin Juppi-Jurvakaiset (1987)

On pakko laittaa tähän toinenkin Innasen teos. Helsingin Juppi-Jurvakaiset kuvaa mielestäni loistavalla tavalla 1980-lukulaista tyyliä. Vaatetus ja kampaukset ovat suoraan 1980-luvulta. Olkatoppaukset ovat loistavat. Tämän näköisiä ihmisiä todellakin liikuskeli kaupungin kaduilla 1980-luvulla. Pidin muuten siitä, kuinka monessa Innasen teoksessa olivat rouheat lautakehykset.

Enni Id: Kissa (1973)

Enni Id syntyi vuonna 1904. Häntä pidettiin rääväsuisena sahdinkeittäjänä. Maalaamisen hän aloitti jäätyään leskeksi vuonna 1966. Id tunnetaan kissa- ja enkelitauluistaan, mutta hän on myös osannut kuvata katoavaa maaseudun elämää. Idin tauluja katsellessa tuli tunne, että olisi ollut museossa kurkistamassa vanhoihin pirtteihin. Tähän postaukseen valitsin kuitenkin kissataulun, eikä tarvitse arvata syytä, miksi.

Andreas Alariesto: Karhut kalamiehinä

Olin todella äimistynyt, kun aloin katsella Andreas Alarieston teoksia. Teoksia, jotka kuvaavat lappalaisten elämäntapaa, pohjoisen luontoa, Lapin tarinoita. Aivan uskomattoman pikkutarkkaa työtä ja upeita värejä. Ihmettelen vain, kuinka pitkään yhden taulun maalaaminen on vienyt, koska töistä oikeasti näkee, että ovat olleet suuritöisiä.

Tarja Polari: Tänään näen punaista (2008)

Tarja Polarin tauluja ihastellessamme äitini sanoi, onkohan nainen sukua Oiva Polarille, joka on ollut hänellä piirustuksenopettajana kouluaikana. Vastaus saatiin melko nopeasti, kun luimme Pirjo Polarista kertovaa infotaulua. Kyllä. Taidemaalari Oiva Polari oli hänen isänsä. Aika hauska yhteensattuma. Ihastuin Pirjo Polarin värikylläisiin teoksiin. Pidin myös siitä, että Pirjo Polari on lahjoittanut näyttelyssä olevat teokset Keravan taidemuseon kokoelmiin. Kiitos. Tällainen on suuri kunnia keravalaiselle taidemuseolle.

Alice Kaira: Ennen näytäntöä (1983)

Klovnit ja valkeat sirkushevoset ovat Alice Kairan tunnusmerkki. Klovni viihdyttää, mutta piilottaa itsensä maalattujen kasvojen taakse. Jollain lailla surumieliset klovnit kuitenkin ovat sykähdyttävää katsottavaa. Kairalle sirkus oli vapauden maailma ja elämän vertauskuva. Helpolta näyttävät sirkustemput kätkevät itseensä paljon harjoittelua ja työtä, kuten taiteilijan teoksetkin.

Pekka Hiltunen: Aikaa (1988)

Lisää klovneja. Tästä Pekka Hiltusen taulusta tulee leppoisa olo. Ihan kesälomafiilis. Kun katselen taulua tarkemmin, niin onko taivaalla kuunsirppi? Kiva yksityiskohta. Jos tällainen taulu olisi seinällä, niin rentouttaisikohan se, jos stressiä pukkaisi? Uskon, että rentouttaisi. Tällaista naivistitaide on parhaimmillaan. Leppoisaa ja mukavaa.

Aune Paulin: Lukutoukat (1993)

Lisää näitä leppoisia ihanuuksia. Paulinin teokset ovat hyväntuulisia ja täynnä yksityiskohtia. Todella kaunis taulu. Aune Paulin on toiminut myös Rörstandin posliinitehtaan mallisuunnittelijana, Sanduddin tapettisuunnittelijana ja Rosenthalin posliinimallisuunnittelijana. Kyvykäs nainen, jonka taidot onneksi huomattiin.

Pirkko Lepistö: Sisäkuva (1991)

Yksityiskohtia vilisee myös Pirkko Lepistön teoksessa. Rakastan näitä tauluja, joista voi etsiä kissoja ja koiria. Lepistön maalauksia hallitsevat sinisen ja vihreän sävyt, kuten tässäkin taulussa tai ainakin sinistä löytyy melkoisen paljon. Lepistön tauluissa on usein myös sellainen piirre, että kuvaa katsotaan ikään kuin ylhäältäpäin. Pirkko Lepistö on Alice Kairan ohella saanut perusteellisen taideopetuksen.

Keravan Sinkan näyttelyssä on mukana myös teoksia taiteilijoilta Nikolai Lehdolta, Håkan Brunbergilta, Ella-Maija Anttila-Laitasalolta, Alpo Jaakolalta, Kosti Ahoselta ja Kaarina Alstalta.

Jos innostuit tauluista, niin Naivismin pioneereja – Värikkään elämän rakastajat -näyttely jatkuu Keravan Sinkassa vielä viikon verran. Viimeinen näyttelypäivä on 19.8.2018.

Rakkaudesta vapauteen

Kesäloma on siitä mukavaa aikaa, että voi tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa, jos ei ole aikatauluttanut lomaansa millään tavoin. Keravan Taidemuseo Sinkassa on pitänyt käydä katsomassa erinäisiä näyttelyitä, mutta aina on muka ollut niin kiire, ettei ole tuntia ehtinyt repäistä itselleen ja taiteelle. Nyt tein kuitenkin niin, että marssin tiistaina Sinkkaan, koska Sinkassa oli avautunut viime viikolla graffititaiteen näyttely Rakkaudesta vapauteen.

© Round: Bad Hair Day 2 (2017)

Graffitit ovat mielenkiintoisia mielipiteiden jakajia. Toiset pitävät graffiteja rumina ja epäsiisteinä merkkeinä katukuvassa, mutta osa näkee graffitit selkeästi taiteellisina töinä. Suomeen graffitit tulivat 1980-luvulla breakdancen mukana. Itse en alun perin pitänyt graffiteista. En pitänyt siitä, kuinka rakennusten julkisivuja, betonisia rakenteita tai junia töhrittiin tageilla. En vain nähnyt siinä mitään järkeä. Siinä vaiheessa, kun näin ensimmäisen selkeästi taiteellisen graffitin, ajattelin, että wau, tuossa on ideaa. Graffitin syntyhistoria alkaakin selkeästi pelkistetyistä merkinnöistä, joista vähitellen kasvoi omaleimaisia kirjasinmerkkejä. Tästä graffitit ovat kehittyneet vuosien saatossa mitä monimuotoisimmiksi teoksiksi. Sinkan näyttelyssä graffitin historiasta saakin kunnon kattauksen.

© Masters: Masters (2017)

Itse en ole tietenkään ikinä maalannut graffiteja. Ei ole taitoa, eikä ole ollut minkäänlaista intohimoa tällaiseen. Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä on mahdollisuus kokeilla omia graffitin tekotaitojaan virtuaalisesti. En kokeillut, koska oli jonoa, mutta olisihan se tietysti ollut kiva kokeilla. Luulen kyllä, että lopputulos olisi ollut täydellinen sekasorto. Olenkin aina ihmetellyt, kuinka graffitien tekijät onnistuvat luomaan loistavia lopputuloksia. Miten kummassa spraymaalilla voi saada aikaiseksi sellaisia teoksia kuin olen nähnyt?

© Jani Tolin: Self Portrait (2005)

Pidin näyttelyn teoksista valtavan paljon. Väriä, muotoja, sarjakuvamaisuutta sekä paljon muuta. Täytyy myös myöntää, että näyttelyssä on teoksia, joita voisi ihailla kotiseinilläkin. Etenkin, jos olisi isot tilat. Ja ihan oikeasti näitä teoksia katsoi mielellään. On joskus tullut käytyä sellaisissakin näyttelyissä, joiden kiertäminen on ollut varsinaista pakkopullaa.

© Claudia ”MadC” Walde: Fragments 15072017 (2017)

Yksi näyttelyn taiteilijoista on saksalainen Claudia ”MadC” Walde, joka on toteuttanut Sinkan ulkoseinille kaksi valtavan kokoista teosta. Hätkähdyttävän kokoiset teokset peittävät Sinkan ulkoseinistä 200 neliön kokoiset alueet. Itse asiassa MadC:n luomat teokset Sinkan ulkoseinillä olivat osasyy siihen, miksi halusin graffitinäyttelyn nähdä. Teokset ovat todellisia katseenvangitsijoita, ja mikä parasta, teokset jäävät seinille pysyviksi.

© Jouni ”Psyke” Väänänen: The Struggle Continues (2017)

Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn on koonnut keravalainen Jouni ”Psyke” Väänänen, joka on keravalaisille tuttu entuudestaan esimerkiksi Purkutaide-projekteistaan. Purkutaide-projekteissa Väänänen on ollut esimerkiksi organisoimassa lupia, joilla graffititaiteilijat ovat saaneet vapaat kädet kuvittaa rakennuksia, jotka ovat tulleet tiensä päähän. Keravalla esimerkiksi sai ihailla viime syksynä toinen toistaan upeampia graffiteja purettavien rakennusten seinillä. Väänänen on ainakin Keravalla ollut tuomassa positiivista asennetta graffiteja kohtaan. Eipä ole ihmekään, että mies vastaa nykyään kaupunkitaiteesta Keravan kaupungilla. Jotenkin minulla on myös sellainen muistikuva, että Väänänen olisi kosinut tyttöystäväänsä graffitin avulla. Aivan taatusti sellainen kosinta, jonka harva nainen kokee. Kerrassaan uniikki. 

Mitä itse pidät graffiteista? Roskaa vai taidetta? Menisitkö käymään tällaisessa näyttelyssä? Itse näyttelyä suosittelen katsottavaksi. Pääsylipun hintakaan ei ole päätä huimaava.