Paratiisin lumoissa

 

Maaliskuun kulttuuripäivä osui talvilomaviikolleni. Toki kulttuuria harrastan muutenkin kuin yhtenä päivänä kuukaudessa, mutta tämä yksi päivä on aina sellainen spesiaali tapaus, koska saan viettää sen ihanien ystävieni seurassa. Kohteemme oli tällä kertaa Sinebrychoffin taidemuseo. Itse en ole Sinebrychoffin museossa ennen vieraillut, mutta ihastuin täydellisesti museon monipuolisuuteen. 

Sinebrychoffin taidemuseossa on tällä hetkellä Linné ja pieni pala paratiisia -näyttely sekä Jarmo Mäkilän Matrix hardcore -näyttely. Lisäksi pysyvänä näyttelynä on Paul ja Fanny Sinebrychoffin kotimuseo. Kerrassaan upea kokonaisuus. Täytyy myöntää, etten ollut tutustunut taidemuseon nettisivuihin, joten kotimuseo oli minulle täysin uusi juttu. Lisäksi kuvittelin, että ihastelen vain kauniita kukka-aiheisia tauluja, niin Jarmo Mäkilän näyttely oli pelkkää plussaa tähän päälle. 

Annetaan kuvien puhua puolestaan, millainen kulttuurin lumo meitä oli tällä kertaa vastassa. Ensin katsellaan hieman pientä palaa paratiisia. Rakastan näitä kukka-aiheisia maalauksia.

Ambrosius Bosschaert I (1573-1621): Kukkakori/Basket of Flowers (1600-1620)

Jean-Michel Picart (c. 1600-1682): Kukka-asetelma/Still-Life of Flowers

Georg Dionysius Ehret (1708-1770): Kuvitusta Christoph Jacob Trewin teoksesta Uitgezochte Planten, Magnolia (1750-1773)

Magnus von Wright (1805-1868): Kukkia/Flowers (1867)

Werner Holmberg (1830-1860): Linnanpuisto auringonlaskun jälkeen/German Castle Park at Sunset (1856)

Jan Brueghel I (1568-1625): Kukkamaljakko/Vase with Flowers

Seuraavaksi siirrytään kotimuseon aarteita ihastelemaan. Sinebrychoffin taidemuseosta löytyy muuten ihastuttavia erkkereitä, jotka kutsuvat istumaan. Itse asiassa paratiisin teoksia ihastellessa istahdimme hetkeksi yhteen erkkeriin ja unelmoimme pienestä teehetkestä herkkuleivonnaisten kera.

Tuntematon taiteilija: Kissaserenaadi/Serenade to A Cat (1600-luku)

Vielä pari teosta Jarmo Mäkilältä. Siirrytään täysin erilaiseen maailmaan. Kaikesta huolimatta näissä tauluissa on jotain sellaista, joka vangitsee katseen. Sitä vain haluaa löytää lisää ja lisää yksityiskohtia.

Jarmo Mäkilä: Golgata (2021)

Jarmo Mäkilä: Kuningas/The King (2021)

Kylläpäs tuli taidenälkä taltutettua, mutta ruumiin ravintoa oli vielä saatava. Olimme varanneet pöydän legendaarisesta Café Ekbergistä. Ekberg on perustettu vuonna 1852 eli todella kunnioitettava ikä kahvilalla. Ekbergin valikoima on melkoisen laaja. Itse valitsin lounaaksi lohikeiton. Jestas, kuinka ihanan kermaista. Jälkiruoaksi herkuttelin cappuccinolla ja sitruunapailla.

Mainittakoon muuten sekin, että salaa olimme taas haaveilleet rauhallisesta museokäynnistä ja vain taiteen ihastelemisesta. Kuinkas kävikään? Kun museo avautui kello 11.00, tulimme sopivasti paikalle nähdäksemme, että jokin koululuokka syöksyi museon ovista sisään. Näiden perään asteli suuri joukko varttuneempaa väestöä. Se siitä rauhallisuudesta, mutta iloitsen siitä, että koululaisille annetaan tällaista sivistävää kulttuurihistoriallista opetusta. Lisäksi on aina mahtavaa, kun varttuneempi väestö on aktiivista ja haluaa nauttia taiteen antimista. Taide kuuluu kaikille. 

Huhtikuun kulttuuripäivästäkin oli jo puhetta. Siitä myöhemmin lisää, jos ei tule mutkia matkaan.

Kulttuurikesä vol.1: Sininen planeetta

 

Koska blogi on elänyt melkoista hiljaiseloa alkuvuoden ajan elämän nurjan puolen takia, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää kirjoittaa kesän kohokohdista eli kulttuuririennoista. Kaikkihan sen tietävät, että tänään oli eduskuntatalon edustalla kulttuurialan mielenilmaus. Itse en tällaisiin osallistu, mutta tähän olisin voinut osallistua, jos ei olisi ollut työpäivä. Korona-aika on tuonut melkoisia mullistuksia kulttuurialan työntekijöille ja yleisölle, joka kulttuuria käyttää. Itse voin rehellisesti myöntää, että henkinen hyvinvointini olisi ollut paljon paremmissa kantimissa, jos olisin välillä saanut käydä joissakin kulttuuririennoissa. Nyt on kuitenkin kesä 2021 ja aion elää sen. Nimittäin niin, että kulttuuri ei tule olemaan sivuosassa. 

Taide- ja museokeskus Sinkka Keravalla on ollut yksi koronakärsijöistä. Museo on ollut yleisöltä suljettuna kuukausikaupalla. Ainoastaan päiväkotien pienryhmät ovat saaneet käydä tutustumassa museon antimiin. Itse makasin pari viikkoa sitten perjantai-illalla lamaantuneena sohvalla ja mietin, että jotain on tehtävä ennen kuin sohva imaisee minut syövereihinsä. Menin Sinkan sivuille ja ilokseni totesin, että Sinkkaan pääsee, kunhan tekee ennakkovarauksen vierailustaan. Nyt tämäkin on historiaa ja Sinkkaan voi kävellä aukioloaikojen puitteissa. Tosin Sinkan sivuilla mainitaan, että museo voi rajoittaa kävijämäärää, jos meinaa tulla liian ahdasta. Asiakasturvallisuus ennen kaikkea. 

Sinkassa on parhaillaan Sininen planeetta -näyttely, joka esittelee etenkin Kimmo Kaivannon (1932-2012) töitä, mutta mukana ovat myös Lilli Haapalan, Laura Könösen, Antti Laitisen, Maija Närhisen ja Kim Somervuoren teoksia. Teoksilla on vahva yhteys ekologiseen maailmaan. Ilmastonmuutos on tosiasia, joka näkyy myös näissä teoksissa. Annetaan kuitenkin teoskuvien puhua puolestaan.

 

Kimmo Kaivanto: Ketju, Chain (1971), lasikuitu

Kimmo Kaivanto: Vihreällä niityllä, On A Green Meadow (1967), öljy kankaalle

Kimmo Kaivanto: Asetelma, Still Life (1973), sekatekniikka

Kimmo Kaivanto: Duetto, Duet (1997), serigrafia

Kimmo Kaivanto: Kun meri kuolee II, When The Sea Dies II (1973), öljy kankaalle

Kimmo Kaivanto: Optimistinen virhe, Optimistic Mistake (1974), öljy kankaalle

 

Kimmo Kaivannon teokset ovat ilman muuta osa kulttuurihistoriaamme. Kuinka aikaansa edellä Kaivanto on töissään ollutkaan. Osa töistä oli sellaisia, joiden edessä vain mykistyi. Hyvin koskettavia. Pidin myös siitä, kuinka näyttelyssä esitettiin YLE-arkiston dokumentti Kaivannosta. Aivan koko dokumenttia ei katsottu, koska oli sen verran pitkä. Nyt tietysti harmittaa, koska dokumenttia ei näytä olevan Areenassa.

Antti Laitinen: It’s My Island II (2007), pigmenttivedos, Diasec

Laura Könönen: Puraisu, Bite (2019), maalattu dioriitti

Osa Lilli Haapalan teosta: Tutkimusmatkoja (paikkoihin joita ei ole), Explorations (to Places That Don’t Exist) (2020), video- ja esineinstallaatio

Antti Laitinen puolestaan on rakentanut oman saarensa, jolla hän on matkannut myös Thames-jokea pitkin. Tosin performanssi päätyi kesken, koska poliisi puuttui asiaan. Laura Könösen omenateoksessa on jotain hyvin karua ja kaunista. Jokainen voi miettiä, mitä tämä merkitsee. Pidin todella paljon myös Lilli Haapalan video- ja esineinstallaatiosta. Häkellyttävä. Kaunis ja jollain tavoin hyvin erilainen. Maija Närhisen teosta en kuvannut, mutta kyseessä on hämmästyttävä teos, joka on kooltaan valtava, mutta se, mistä teos on tehty, on uskomaton. Närhinen on leikannut karttojen jokia, jotka skannattiin ja tulostettiin arkistokelpoisilla pigmenttiväreillä. Kim Somervuoren teos Life Is A Huge Sketch (2020) on niin ikään suurikokoinen. Teoksesta tulee mieleen sarjakuva tai koko elämän kirjo. 

Sinkan Sininen planeetta -näyttely jatkuu 26.9.2021 saakka eli vielä ehtii hyvin tutustumaan upeaan näyttelykokonaisuuteen. Itse voin myöntää, että näyttelyssä käyminen oli voimaannuttava. Henkinen olotila nousi kohisten. Kulttuuri on ihan parasta. 

Eläköön kulttuurikesä 2021!

Bokvillanissa maalauksia ihastelemassa

Viime viikolla oli lomautusviikko. Kaikkea ehti viikkoon tapahtua, mutta viikon ehdottomat kohokohdat olivat Naivistit Iittalassa -näyttely sekä Galleria Bokvillanissa oleva Kati Kortelaisen taidenäyttely Lintuja, naisia ja rantaelämää. Bokvillanin huvila sijaitsee Helsingin Arabiassa ihastuttavan vehreässä miljöössä. Puutarhassa vierähti hetki, jos toinenkin puun varjossa istuen. Mutta se, miksi paikalla olin, oli tietenkin taide. On aivan pakko jakaa teille joitakin maalausten kuvia. Pakko muuten mainita, että Kati Kortelainen oli itse paikan päällä kertomassa maalauksistaan.

Kati Kortelainen: Levitaatio (2020)

En pidä lokeista, mutta näistä Kati Kortelaisen lokeista pidän. Aivan uskomattoman kauniit värit ja tuo linnun asento on jotenkin hyvin uljas ja itsetietoinen.

Kati Kortelainen: Sääntömääräinen vuosikokous (2019)

Ihan pakko on laittaa toinenkin lokkitaulu. Tämä taulu elää. Upea kuvasarja laskeutuvasta lokista tai vaihtoehtoisesti kolmesta eri lokista.

Kati Kortelainen: Liejukana (2020)

Näyttelyn maalaukset ovat myynnissä, ja niinhän siinä kävi, että ostin itselleni taulun. Ihastuin Liejukanaan heti. Tälle on jo paikka seinällä kahden muun lintuaiheisen taulun rinnalta.

Kati Kortelainen: Mielikki (2020)

Mielikissä on jotain kohahduttavaa. Aivan kuin nainen nousisi jostain suosta tai veden keskeltä korpit seuranaan. Jollain tavoin pidän todella paljon näiden maalausten värimaailmasta.

Kati Kortelainen: Metsän tytti, mielu neiti

Tällaisen väririkkaan karhutaulun osti ystäväni. Todella kaunis teos, jota kelpaa katsella pidempäänkin. Voisin hyvin kuvitella, että tämän taulun paikka olisi jossain maalaistalon seinällä, mutta yhtä hyvin kerrostalohuoneiston seinällä. Tässä taulussa kiteytyy suomalaisuus. Kati Kortelainen kertoi, että taulun takana on Metsän tytti -loitsu: 

”Metsän tytti, mielu neiti,

Salokaaren vaimo kaunis,

Kummun kultainen omena,

Ohtoinen metsän omena,

Mesikäsi källeröinen,

Kaunis korven kulleroinen.” 

Kevätmiikkulan 9.5. on Karjalassa sanottu aloittavan heinän kasvun ja tuovan ”vihannan vihkon”. Metso on soitimella molemmin puolin päivää ja Vienassa sanottiinkin: ”Miikkula, kuukkula, pane metso kattilah!” 

Kevätmiikkulana hevoset ja lampaat on laskettu keväisille metsälaitumille. Eläimiä suojattiin vaaroja vastaan loitsusanoilla. Karhua pyydettiin tekemään sovinto ihmisen kanssa kesän ajaksi ja laittamaan kämmenet korviinsa, jotta se ei kuulisi kotieläinten kelloja metsässä. (Metsän tytti -loitsun ja tekstin lähde Taivaannaula: Kevätmiikkula.)

Kati Kortelainen: His Majesty (2017)

Kati Kortelainen kertoi, että hän maalaa sekä oikealla että vasemmalla kädellä. Vasemmalla kädellä hän tekee usein suuria linjoja ja taustoja. Pikkuhiljaa suurten linjojen keskeltä alkaa löytyä hahmoja, joista hän jatkaa pikkutarkempaa työtä oikealla kädellä. Aika hurjaa sekin, että voi hyödyntää molempia käsiään maalauksessa. Kati kertoi myös maalaavansa maalauspohjan reunat, jolloin maalauksia ei tarvitse välttämättä kehystää.

Kati Kortelainen: Tänne (2020) ja Tuonne (2020)

Yllä olevat taulut ovat ihana taulupari, mutta menevät hyvin omina yksittäisinä teoksinaankin. Rannallahan on juuri tuollaista. Yksi menee tuonne ja toinen tulee tänne.

Kati Kortelainen: Sunnuntai (2020)

Tästä taulusta ei varmasti tarvitse sanoa mitään. Ihana, ihana, turkoosinvärinen vesi ja ihmisjoukko. Itse kuvittelen veden olevan tietenkin meri. Voi kun tekisi mieli pulahtaa tuollaiseen veteen.

Bokvillanin ulkopuolella oli todella ihastuttavia yksityiskohtia. Mitä esimerkiksi sanotte yllä olevasta kissasta, joka oli portin pielessä? Joku oli jopa laittanut kissalle soman hellehatun päähän auringonpaahdetta suojaamaan.

Tulin Bokvillaniin 6T-ratikalla ja jäin päätepysäkkiä edeltävällä Arabiankadun pysäkillä pois. Jäin ratikkapysäkille odottamaan ystävääni, niin sain hyvän vinkin. Kallioleikkauksessa oli lintufiguureja. Sopi tähän taide-elämysretkeen loistavasti. 

Kati Kortelaisen Lintuja, naisia ja rantaelämää -näyttely on avoinna ainakin 16.7.2020 asti Galleria Bokvillanissa. Osoite on Hämeentie 125 ja Helsinki. Näyttely on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Samalla voi nauttia Kaffila Bokvillanin lounaan tai jotain muuta  pikkusyötävää. Me sorruimme voisilmäpulliin ja mehuun. Pullissa ei oltu voita säästelty. Nam! 

Käytkö ylipäätään taidenäyttelyissä? Itse käyn aivan liian harvoin.

Naivistit Iittalassa 2020

Olen käynyt vuosittain Naivistit Iittalassa -näyttelyssä. Jostain syystä viime vuoden näyttelypostaus jäi tekemättä, mutta tänä vuonna aiheeseen on syytä jälleen palata. Yleensä näyttely on ollut yksi kesälomakohde myöhemmin kesällä, mutta tänä vuonna suuntasimme näyttelyyn jo juhannuksen jälkeen, koska minulla oli lomautusviikko. Toinen ja parempi syy näyttelykäynnille on pikkuveljeni 50-vuotispäivä. Äitini oli nimittäin luvannut ostaa näyttelystä veljelleni taulun, kuten osti minullekin, kun pyöreitä vuosia täytin. 

Näyttelyn teokset tuovat iloa ja hyvää mieltä, joten pitemmittä puheitta valikoitujen teosten ääreen.

Stina Engvall: Viidakkoystävät (2020)

Stina Engavallin näyttelyteokset ovat hätkähdyttävästi maalattu öljyväreillä lasille. Jollain tavoin värit tulevat hyvin vahvasti esiin. Yllä oleva taulu ilahdutti tietenkin eläinaiheen takia.

Kirsi Jalava: Ulpukkaunelmia (2019)

Kirsi Jalavan Ulpukkaunelmia on unenomainen taulu. Tuolla tavoin kuin pääsisikin ulpukan lehdelle makoilemaan ja haaveilemaan. Olisi ihan minun juttuni. Ja nuo värit ovat niin kauniit.

Mia Bergqvist: Haaveilija (2020)

Olen ilmeisesti jonkinlaisessa haavetilassa, koska yllä olevakin teos viittaa aiheeseen. Mia Bergqvistin taulut jaksavat ilahduttaa vuodesta toiseen. Ja miksi eivät ilahduttaisi? Kissat!

Terho Peltoniemi: Se on siinä! (2020)

Ai jestas, mitä vauhdin hurmaa! Peltoniemen iloisessa teoksessa mummo keulii tuhatta ja sataa kissa perässä. Aivan uskomattoman hauska taulu! Tässä teoksesa on suloista tunnelmaa.

Esa Leppänen: Nakki vinkuu (2019)

Yllä oleva taulu on kuin suoraan jonkin kylänraitilta kuvattu. Pilluralli (tiedän, ruma sana) menossa ja nakkikioskilla yöherkkuja tarjolla. Hulvaton teos.

Riitta Kolari: Linnunpelätin (2020)

Riitta Kolarin työt ovat upeita. En ymmärrä, kuinka nainen on teokset maalannut, mutta upeita ne ovat. Yllä olevasta teoksesta ei varmaan tarvitse kertoa, miksi otin sen postaukseen mukaan. Hellepäivinä on kyllä voinut makoilla nurmella, jos ei aurinkoa pelkää.

Matti Laine: Suurenmoinen harvinaisuus (2020)

Matti Laineen teokset ovat ihanan puhdasvärisiä ja selkeitä. Tauluista löytyy useimmiten myös aina yksi tai useampi vitsinpoikanen, kuten tästäkin.

Eino Viikilä: Se oli vahinko (2020)

Joka vuosi jaksan ihastella Eino Viikilän keramiikkateoksia. Ne ovat niin uskomattoman osuvia ja suloisia. Katsokaa nyt noita koiran silmiä. Vahinkohan se oli.

Pirkko Pullinen-Valtonen: Tilkkupeiton kissat (2020)

Kåira: Kanalan buduaarissa (2020)

 

Näyttelyä kierreltyämme veljeni pähkäili yllä olevien kahden teoksen välillä. Ottaisiko kissataulun, jossa näkyvät hänen entisiä kissoja ja nykyinen kissa sekä jokin pieni ruskea pentu. Ehkä tulevaisuuden visio. Toisaalta olisiko kanataulu kuitenkin kivempi? Kanoihin kun on jonkinlainen tunneside. Tiedä sitten, tuleeko siitä, että varhaislapsuudessamme meillä oli kanala vai siitä, että äitini vanhempien luona oli kukkotaulu, josta kaikki tuntuivat pitäneen. Joku äidin sisaruksista taulun nappasi itselleen siinä vaiheessa, kun äidinäidin eli Miirin tavaroita oli käyty läpi. 

Itse päädyin muutama vuosi sitten Aimo Vuorisen Syleily -tauluun, koska taulun värityksessä oli samaa kuin kukkotaulussa. Tiesin heti, kun taulun näin, että tuossa se on. Minun tauluni. No, veljeni ei olisi veljeni, ellei olisi valinnut Kåiran kanataulua. Taulu on oikea ilontuoja, ja kun Iittalan näyttely päättyy, saa veljeni seinälleen kanataulun, joka tuo varmasti muistoja lapsuudesta.

Aimo Vuorinen: Extremeurheilua (2020)

Hassu juttu muuten. Kun näin yllä olevan taulun, ihastuin siihen heti. Taulussa on jotain uskomattoman sykähdyttävää. Eläinhahmot aurinkolaseissaan harjoittamassa extreme urheilua. Kun katsoin taiteilijan nimen, niin Aimo Vuorisen tauluhan siinä. Taidan olla Vuorisen teosten fani.

Reijo Kivijärvi: Peräkorven iloinen poikamies (2019)

Naivistinen taide ilahduttaa. Repesin nauramaan, kun näin Reijo Kivijärven teoksen Peräkorven iloinen poikamies. Jotenkin hulvattoman näköinen ukko. Tällaista taiteen pitää olla. Sen pitää naurattaa.

Tällainen otos tuli tähän postaukseen. Paljon olisi ollut muitakin ihania teoksia, mutta kaikkea ei voi vain postata. Sitä paitsi on mukava, jos joku menee Iittalan naivistinäyttelyyn, niin paikan päältä löytää sankoin joukoin toinen toistaan upeampia teoksia.

Oletko käynyt Naivistit Iittalassa -näyttelyssä tai aiotko mennä käymään? Näyttely on todella käymisen arvoinen paikka. Vinkkinä mainittakoon, että näyttelyn läheltä löytyy myös mukavia puoteja, joissa on kiva piipahtaa ja tehdä heräteostoksia.