Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat

Innostuin heti, kun näin, että Pirkko Vekkeliltä ilmestyy kirja Muistojeni kiiltokuvat (Minerva, 2019). Kiiltokuvat olivat osa lapsuuttani ja edelleen tunnen sisälläni sykähdyksen, kun näen jossain kiiltokuvia. Kiiltokuvat ovat vain yksinkertaisesti niin kauniita.

Muistojeni kiiltokuvat antaa hyvän kattauksen kiiltokuvien historiasta, niiden piirtäjistä, muistokirjoista ja vaihtareista. Kiiltokuvat ovat lähtöisin Saksasta 1870-luvulta alkaen. Saksasta kiiltokuvat matkasivat nopeasti muualle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Suomeen kiiltokuvat tulivat 1800-luvun lopussa. Kiiltokuvien piirtäjistä on vähän tietoa. Epäillään, että piirtäjät ovat olleet usein naisia, joita ei ylipäätään arvostettu silloisissa taiteilijapiireissä. Tosin kirjassa kerrotaan erään amerikkalaisen filmitähdin äidistä, joka piirsi kiiltokuvia. Jättäköön salaisuudeksi se, kenestä on kyse. Minä hämmästyin tiedosta melkoisesti.

1950-luku lienee ollut kiiltokuvien kulta-aikaa Suomessa. Sotien jälkeen on ollut kaikin puolin niukkaa aikaa. Kiiltokuvien saaminen on ollut erikoishetki, joka on muistettu. Kiiltokuvien kauneus on tuonut paljon iloa lapsille tai ehkä voisi sanoa tytöille. Toki pojatkin ovat kiiltokuvia keräilleet, mutta on se kuitenkin ollut enemmän tyttöjen juttu. 1970-luvun loppupuolella kiiltokuvien taika on alkanut väistyä, kun tarrat ovat alkaneet vallata alaa. Täytyy myöntää, että itse valitsisin edelleen ennemmin kiiltokuvan kuin tarran.

Enkeliaiheiset kiiltokuvat ovat olleet aina suosiossa. Omalta kohdaltani voin sanoa, etten ikinä ole ollut erityisen innoissani enkelikiiltokuvista. Toki sellaiset isot enkelit, joilla oli upeat puvut päällä, olivat kauniita, mutta kauniimpiakin oli. Oli kiinnostava lukea, kuinka pari suosittua enkelikiiltokuva-aihetta on tauluista lähtöisin. Aika huikeaa.

Kiiltokuviin liitetään usein vahvasti muistot. Muistokirjoihin kerättiin värssyjä ystäviltä, sukulaisilta ja opettajalta. Muistokirjassa sai valita sivun, jossa oli omaa silmää miellyttävä kiiltokuva tai vaihtoehtoisesti sai liimata oman kiiltokuvansa kirjan sivuille. Muistatteko tämän värssyn?

Enkeli lentää liihottaa,

onnea sulle toivottaa

Värssyistä oli monia muotoja ja voisin kuvitella, että ne muuttuivat myös sen mukaan, missä päin asuttiin. Aika on antanut oman leimansa värssyihin. Esimerkiksi sota-aikana värssyt ovat saaneet tummempia sävyjä ja niissä on ollut hyvin isänmaalinen kaiku.

Jokainen varmasti muistaa oman lapsuutensa kiiltokuvat, mikäli niitä on siihen aikaan keräilty. Itse keräsin kiiltokuvia 1970-luvulla. Kirjassa kiiltokuvista puhuttiin kiltsikoista, mutta jotenkin muistelen, että me olisimme puhuneet kiiltsikoista. Parhaimpia kiiltokuvia olivat tietysti ne, joissa oli kiillettä. Kiillettä on kutsuttu myös hileeksi ja tätä nykyä nimitys olisi glitter. Niin se muuttuu kielikin. Yksi suosikkiaiheeni kiiltokuvissa olivat rokokooasuiset naiset soikeissa kehyksissä. Näitä kiiltokuvia kutsuttiin peileiksi. Keräsin kiiltokuvia pankin muovitaskuun, joissa oli erikokoisia lokeroita. Kiiltokuvia vaihdettaessa taittelin Nakke Nakuttaja -lehden, jonka väliin laitoin vaihtokiiltsikat. Vaihtotalous oli hyvin suosittua puuhaa välituntisin. Vieläkin kismittää, kuinka eräs vanhempi tyttö hieman kieroin keinoin narrasi minulta vaihdossa ison ja hienon kiiltokuvan. Kertoo ehkä jotain ihmistyypistä sekin. Jonkinlainen muistokirjakin minulla taisi olla, mutta se ei ollut enää kovin suosittua 1970-luvulla. Harmittaa, että kiiltokuvat hävisivät vuosien varrella. Niitä olisi ollut kiva katsella nyt, monta vuosikymmentä jälkikäteen. Myönnän muuten senkin, että edelleen tekisi kaupassa mieli käydä kiiltokuva-arkit läpi, kun sellaisiin törmään. Mies, joka täällä asuu, ei ymmärrä tätä ollenkaan. Kummallista.

Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat on ehdoton kirja kaikille niille naisille, joiden sisällä asuu edelleen pieni tyttö. Tämä on myös aivan mahtava joululahja sellaiselle, jolla on jo kaikkea.

Oletko sinä kerännyt kiiltokuvia? Vieläkö niitä on tallessa?

Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos lähtee siihen suuntaan.

Teatterissa: Vihainen leski

Helsingin Kaupunginteatteri on osannut valita ohjelmistoonsa sellaisen esityksen, joka varmasti vetää katsojia puoleensa. Nyt ei ole kuitenkaan kyse suurmusikaalista, vaan aikuisille suunnatusta näytelmästä, jossa on mukana komediaa, draamaa ja rakkautta. Niin, ja on mukana musiikkiakin. Kyse on Minna Lindgrenin romaaniin perustuvasta näytelmästä Vihainen leski.

Ullis (Riitta Havukainen) tuntee vihdoin olevansa vapaa. Vapaa avioliiton ja perhe-elämän kahleista. Aviomies Olli (Vesa Wallgen) on kuollut ja lapset elävät omillaan. On aika aloittaa uusi elämä. Siihen rientävät avuksi vanhat ystävät Pike (Pia Runnakko) ja Hellu (Eija Vilpas). Yhtäkkiä Ullis huomaa elävänsä kiihkeää elämänvaihetta. Nitrodiscossa jytä soi ja hot joogassa voi löytää oman seksuaalisuutensa. Lapset Susanna (Sanna-June Hyde) ja Marko (Heikki Sankari) tosin järkyttyvät äitinsä henkisestä tilasta. Etenkin siinä vaiheessa hymyt hyytyvät, kun lapsuudenkodissa on vieras mies (Kai Lehtinen). Äiti on nopeasti saatava jonnekin vanhustenkotiin. Ullis ei niin vain suostu lastensa ehdotuksiin. Sitä paitsi, voisiko hän vielä kerran tavata yllättäen tapaamansa mielenkiintoisen miehen Kari Kirjosiiven (Kari Mattila).

Eija Vilpas ja Riitta Havukainen

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

Huh huh! Olipahan ilotulitusta! Riitta Havukainen tekee uskomattoman roolityön Ulliksena, mutta niin tekevät muutkin näyttelijät omissa rooleissaan. Pidin siitä, kuinka näytelmässä oli mukana sellaisia näyttelijöitä, joita itse harvemmin näen näyttämöllä. Riitta Havukainen tietysti, mutta myös Pia Runnakko, jonka olen tottunut yhdistämään Lillaniin ja ruotsinkielisiin näytelmiin. Niitä käyn harvemmin katsomassa, koska en luota omaan ruotsin kielen taitooni. Tosin nykyään näitäkin voisi katsella suomeksi tekstitettynä. Joka tapauksessa Pia Runnakko on huikea Pikenä, joka mennä porskuttaa kuin pahainen teini-ikäinen tyttö.

Kai Lehtinen oli myös hauska nähdä näyttämöllä. Väliajalla osallistuin kahvipöytäkeskusteluun, jossa eräs nainen kertoi, että Kai Lehtinen olisi joskus asunut Keravalla. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta näytelmässä hän asui. Siihen oli todettava, että Kai Lehtinen oli ikään kuin keravalaisen miehen ruumiillistuma eli hyvin oli mies ottanut roolin haltuunsa. Minähän tiedät keravalaiset miehet, jos joku, koska itsekin asun Keravalla.

Heikki Sankari, Sanna-June Hyde, Riitta Havukainen ja Kai Lehtinen

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

Väliajalla kävi myös hirvittävä kuhina siitä, kuka on komeasti pukeutunut mies, joka lentää taivaalla ja laulaa upeasti. Kati Mattilahan se! Nyt on ihan pakko sanoa, että olen Kari Mattilan melko monesti nähnyt näyttämöllä, mutta en ole ikinä aiemmin ajatellut, että miehellä on näin komea ääni. Voitte vain kuvitella, kuinka minä ja muut katsomossa olleet naiset nautimme näkemästämme ja kuulemastamme. Joku, kenties ohjaaja Kimmo Virtanen, on osannut vetää oikeista naruista, kun Mattilan laulukohtauksia on hiottu.

Pakko on mainita sekin, että Markon lapset Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivanen) olivat hulvattomia rooliasuissaan. Välillä oli jopa ongelma, mitä olisi seurannut, jos kaksoset olivat samaan aikaan näyttämöllä, kun jokin isompi kohtaus oli menossa. Tietysti en olisi halunnut menettää mistään mitään eli yritin pitää lapsia silmällä samalla, kun keskityin katselemaan ja kuuntelemaan muita näyttämön tapahtumia.

Näytelmän lavastus on hämmentävän hieno. On koti Espoossa, jota mäntypuut varjostavat. On discon tanssilava välkkyvine valoineen. On koti Töölössä vanhoine paksuine seinineen ja kaari-ikkunan kera. Pidän myös sitä, kuinka mäntypuista lavastusta on hyödynnetty useammassa kohtauksessa. Lavastuksesta on vastannut Katariina Kirjavainen. Hän on tehnyt todella vaikuttavaa jälkeä.

Kaisa Torkkel, Vesa Wallgren, Kai Lehtinen, Kirsi Karlenius, Pia Runnakko, Riitta Havukainen, Marjut Toivanen ja Leena Rapola

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

En ole itsekään enää mikään nuorukainen, mutta esitystä katsoessani olin taatusti nuorimmasta päästä. Tässä on näytelmä, joka on laittanut ikääntyneet ihmiset liikkeelle. Aivan mahtavaa! Tosin soisin, että esityksen näkisi moni nuorempikin. Saisi ehkä hieman perspektiiviä sille, kuinka asioita pitää hoitaa, kun vanhemmat ikääntyvät. Joka asiaan ei pidä sotkeentua. Ehdottomasti ei.

Aloitellessani kirjoittamaan tätä postausta, sain Helsingin Kaupunginteatterin tiedotteen, jossa kerrottiin, että perjantaina 22.11.2019 Vihaisen lesken esitys lähetys lähetetään suorana 24 elokuvateatteriin, kulttuurikeskukseen ja seurantaloon ympäri Ruotsia. Livelähetys toteutetaan yhteistyössä Ruotsin valtiollisen kiertueteatterin Riksteaternin ja Folkets Hus och Parker -verkoston kanssa. Illan esitykseen näyttää olevan vielä lippuja saatavilla, joten sinne siis, jos haluat olla tekemässä jotain erilaista.

Vihaisen lesken esitykset jatkuvat ensi vuoden puolelle. Tässä on loistava joululahjaidea sellaiselle, jolla on jo kaikkea. Tätä teatterielämystä muistellaan pitkään.

Vihainen leski sai kantaesityksensä torstaina 10.10.2019 Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä.

Rooleissa: Riitta Havukainen, Kai Lehtinen, Pia Runnakko, Eija Vilpas, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Kirsi Karlenius, Martti Manninen, Kari Mattila, Leena Rapola, Heikki Sankari, Marjut Toivanen, Kaisa Torkkel ja Vesa Wallgren.

Alkuperäisromaani: Minna Lindgren

Dramatisointi: Henna Piirto

Ohjaus: Kimmo Virtanen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Koreografia: Jari Saarelainen

Valosuunnittelu: Mika Ijäs ja Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Jaakko Autio

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Helsingin kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Olin menossa katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin Vihaista leskeä, mutta en ollut lukenut kirjaa, johon näytelmä perustui. Periaatteessa tiesin köykäisesti näytelmän juonen. Enemmän asiaa ajatellessani päätin lainata Minna Lindgrenin Vihaisen lesken (Teos, 2018), koska olisihan se kiva tutustua teokseen, jonka pohjalta näytelmä on toteutettu.

Eläkkeellä oleva Ulla-Riitta on vastikään menettänyt miehensä. Hän ei miestä kaipaa. Mies oli alkoholisti, jolle riittivät kirjat ja viina. Vaimo oli välttämätön paha. Miehen kuoltua Ulla-Riitta alkaa soitella vanhoille ystävilleen. Aika moni on kuollut ja osa on täysin kuutamolla. Onhan Ulla-Riittakin jo 74-vuotias, mutta ei hän tunne itseään vielä kovin vanhaksi. Lopulta hän saa kiinni Hellun ja Piken. Ei aikaakaan, kun Pike houkuttelee Ulla-Riitan eli Ulliksen eläkeläisten menomestoihin. Ullis törmää myös Hellun veljeen Valtoseen, jonka kanssa tulee pientä säpinää. Ulla-Riitan lapsille alkaa vähitellen totuus paljastua äidin tekemisistä. Lapset ovat kauhuissaan. He ovat valmiita laittamaan edesvastuuttoman äidin jonnekin vanhustentaloon, koska se on turvallisempaa. Mitä vielä! Ullis ei suostu moiseen. Kerrankin hänen elämänsä voi olla villiä ja vapaata. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan. Ulla-Riitta on kohdannut yhdessä menomestassa miehen, joka jää kummittelemaan hänen mieleensä.

Voi jestas, mikä kirja. Vaikka en Ulliksen ikäluokkaa vielä olekaan, olen kuitenkin hyvää vauhtia matkalla siihen suuntaan. Tosin en aivan usko, että omalla kohdallani meno tulisi olemaan noin vauhdikasta kuin Ulliksella. Siitä kylläkin olen samaa mieltä, että parasta eläkkeellä olossa on vapaus. Vapaus tehdä ihan mitä huvittaa, jos vain kunto sen sallii. Ei tarvitse miettiä seuraavaa työpäivää. Antaa vain porhaltaa, jos taloudellinen tilanne sen sallii. Ai niin, saakohan minun ikäluokkani ikinä edes pienen pientä eläkettä?

Pidän Minnan Lindgrenin tavasta viedä tarinaa eteenpäin. Kirjan tarina etenee loogisesti ja tekstiä on helppo lukea. Kirjan tarina on myös koukuttava. Kukapa ei haluaisi tietää, kuinka Ulliksen elämä alkaa pyöriä aviomiehen kuoleman jälkeen. Kirjan henkilöhahmot ovat herkullisia. Pike kaikkine temppuineen ja krumeluureineen on värikäs ja vauhdikas persoona. Aivan kuin teini-ikäinen tyttönen. Toisaalta Hellun kiinnostuksen aiheet ja terveysruoat kertovat myös naisen valveutuneisuudesta. Sellaisiahan monet nykyajan nuoret ovat. Nyt on vain kyse eläkeläisistä.

Tässä kirjassa on rutkasti huumoria, mutta on myös kirpaisevia totuuksia. Välillä huumori on melkoisen mustaa, ja myönnän, että toisinaan tuli naurettua ääneen kirjan jutuille. Tosin se on hieman kiusallista, jos on esimerkiksi junassa. Kanssamatkustajat saattavat katsoa hieman kieroon. Huumorin vastakohdaksi Lindgren viiltelee teräviä viiltoja tarinaansa. Lukijan on pakko tuntea jotain nahoissaan tai ainakin alkaa pohtia yhteiskunnallisia ongelmiamme.

Lindgren on saanut ujutettua monta kimuranttia aihetta kirjaansa. Lapset, jotka yrittävät ottaa eläkkeellä olevasta vanhemmastaan otteen ja kääntää kaiken päälaelleen. Lapsenlapset, jotka työnnetään mummon hoitoon joka käänteessä kysymättä, sopiiko se lainkaan. Puhumattakaan lemmikistä, joka on myös helppo työntää vanhemman hoitoon, kun ei enää itse jaksa tai ehdi hoitaa lemmikkivelvollisuuksia. Eläkkeellä olevallahan ei ole mitään muuta kuin aikaa. Entä sitten sairastumiset ja kolotukset? Ne tulevat yllättäen ja odottamatta nurkan takaa. Kuinka sitten on rakkauden laita? Onko soveliasta ihastua tai jopa rakastua eläkkeellä ollessaan? Kuinka sellaisen asian kertoo lapsilleen? Paljon aiheita ja kirjassa vielä enemmän.

Minna Lindgrenin Vihainen leski on viihdyttävä kirja, joka sopii luettavaksi etenkin eläkeläisille, mutta myös lapsille, jotka ovat huolestuneita ikääntyneen vanhempansa toilailuista.

Teatterissa: Puhdistus

Teatteri Jurkan olohuoneeseen eli katsomoon astuessani minut valtasi lämmin tunnelma. Näky oli kuin mummolasta. Keinutuoli, johon voisi koska tahansa istahtaa mummo tai vaari. Seinustalla oleva sänky, jonka päällä oli virkattu päiväpeitto. Jääkaappi, joka saattaisi olla täynnä mummon tekemiä herkkuja. Kaikkea sellaista, jonka liitän vahvasti mummolaan. Näky sinänsä ei ollut mitenkään väärä, mutta se vääristi tunnelman, koska tulossa oli kaikkea muuta kuin lämmintä ja leppoisaa menoa. Näyttämöllä oli alkamassa Sofi Oksasen romaaniin perustuva Puhdistus.

Wanda Dubiel

Teatteri Jurkka: Puhdistus (2019)

Kuva © Marko Mäkinen

Aliide Truu (Wanda Dubiel) on ikääntynyt nainen. Hän asuu yksinään Viron maaseudulla. Aliide löytää kotipihaltaan nuoren naisen Zaran, joka on pakomatkalla. Zaraa on pahoinpidelty. Kaikki tämä tuo Aliiden mieleen nuoruuden ja eletyn elämän 1930-luvun loppupuolella neuvostovallan aikaisessa Virossa. Aliiden sisko Ingel on jättänyt Aliiden aina varjoonsa. Ingel on osannut kaiken ja on ollut taitava siinä, mitä on tehnyt, toisin kuin Aliide. Ingel on mennyt jopa naimisiin Hansin kanssa, jota Aliide rakastaa enemmän kuin mitään. Sodan syttyessä Hansia aletaan vainota. Sisarukset päättävät piilottaa Hansin ja näin pelastaa hänen henkensä. Tästä koituu sisaruksille todella ikäviä seurauksia, koska heidän tarinaansa Hansin häviämisestä ei uskota. Asiat vyöryvät lumipallon tavoin. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että Aliide on valmis ilmiantamaan sisarensa ja hänen tyttärensä, jotta saisi Hansin omakseen.

Voitteko uskoa, että Jurkan Puhdistus on monologi? Olin hieman epäuskoinen, kuinka tämä onnistuisi, mutta lopputulos on huikea. Wanda Dubielin olemus on alusta lähtien täynnä latautunutta energiaa, joka puhkeaa milloin mistäkin syystä täysiin mittoihinsa. Eturivissä istuneena tuli välillä hieman pelokas olo, mitä tulisi tapahtumaan. Kerran ojensin jopa käteni ottaakseni keinutuolin vastaan, koska tilanne näytti sen verran hurjalta. Dubiel vaihtaa heittämällä tunnetiloja vihaisesta epätoivoiseen. Hänen kasvonilmeensä muuttuvat alati. Hullunkiilto silmissä luo omaa hurjuutta esitykseen. Dubiel on syöksynyt Aliide Truun nahkoihin sataprosenttisesti. Vaikuttavaa.

Wanda Dubiel

Teatteri Jurkka: Puhdistus (2019)

Kuva © Marko Mäkinen

Kutkuttavana yksityiskohtana on mainittava Aliiden syömiset. Näytelmän edetessä katsojat näkevät, kuinka Aliide nauttii appelsiinia, suolatikkuja ja suolakurkkuja. Suolatikkujen syöminen tai oikeastaan vähä vähältä niiden murskaaminen sormissa puolestaan assosioi hyvin Aliiden epätoivoa. Aliiden elämässä ei ole enää mitään jäljellä. Säilötyt kurkut puolestaan olivat oiva lisä hienoon kattaukseen. Aliide pääsi hieman kuittaamaan, että on hänkin oppinut kurkkuja säilömään. Sitä paitsi niitä kurkkupurkkeja oli jääkaapissa.

Ennen näytelmän näkemistä kuvittelin, etten ollut lukenut kirjaa ja siitä hieman syyllistinkin itseäni. Mutta kun näytelmä eteni, niin minut valtasi vahva tunne siitä, että olen kirjan kuitenkin lukenut. En vain muista milloin, eikä siitä ole olemassa blogipostausta. Sen muistan, että vuonna 2012 ilmestyneen elokuvaversion näin ennen kuin kirjan luin. Luultavasti olen kirjan lukenut heti elokuvan nähtyäni. Näytelmän kohtaukset ja se, mitä tulee tapahtumaan, olivat niin vahvasti mielessäni, ettei pelkkä elokuvan katsominen olisi sellaista tietoisuutta saanut aikaiseksi. Täytyy myös myöntää, että näytelmän voimakkaat kohtaukset tekivät kunniaa kirjalle. Ei voi muuta sanoa kuin loistavaa työtä koko työryhmältä. On muuten pakko mainita sekin, että itseasiassa Puhdistus nähtiin aikoinaan näyttämöllä ennen varsinaisen kirjan julkaisua.

Wanda Dubiel

Teatteri Jurkka: Puhdistus (2019)

Kuva © Marko Mäkinen

Sofi Oksanen on voittanut Puhdistuksella monia palkintoja. Finlandia-voitto vuonna 2008 on jo yksinään hieno saavutus ja kertoo teoksen ainutlaatuisuudesta. On todella mahtavaa, että Teatteri Jurkka on ottanut Puhdistuksen ohjelmistoonsa. Näytelmässä on raivokkuutta ja epätoivoa, mutta ehkä myös pikkuriikkisen rakkautta. Teatteri Jurkan esittämä Puhdistus kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos on pitänyt kirjasta.

Puhdistus sai ensi-iltansa Teatteri Jurkassa lauantaina 7.9.2019.

Roolissa: Wanda Dubiel

Alkuperäisromaani: Sofi Oksanen

Sovitus ja ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastus: Jenni Kääriäinen (Tuska Art & Design) sekä Hilkka-Liisa Iivanainen

Sävellys: Samuli Laiho

Äänisuunnittelu: Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen

Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Puvut: Minni Klasila

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Jurkalle, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Ian McEwan: Lauantai

Se on kummallista, kuinka lukemattomat kirjakasat vain kasvavat. Aina on jotain tähdellisempää tai kiireellisempää luettavaa, eikä ehdi purkaa kasoja. Yksi kerta kuitenkin yritin. Otin kirjakasan päällimmäisen kirjan Ian McEwanin Lauantain (Otava) luettavakseni. Ei ollenkaan huono valinta. Täytyy yrittää jatkossakin aina silloin tällöin napata kirja kirjakasasta ilman mitään sen suurempia syitä.

Henry Perowne on neurokirurgi. Hän on taitava työssään ja tietää sen. Henryn perheeseen kuuluvat ihana vaimo Rosalind sekä aikuiset lapset Daisy ja Theo. Henry tietää olevansa hyväosainen. Hänellä on kaunis koti ja upea auto. Puitteet ovat mitä parhaimmat, mutta eivät ne kuitenkaan takaa kaikkea. Eräs lauantainen vapaapäivä alkaa oudolla näyllä. Henry näkee ikkunasta palavan lentokoneen. Tästä päivä jatkuu jollain tavoin dominomaisesti. Palaset alkavat kaatua. Henryn mennessä pelaamaan squashia hän joutuu ikävään tilanteeseen. Hän tulee kolaroineeksi toisen auton kanssa. Autossa sattuu olemaan kolme epämääräistä tyyppiä, joista johtohahmo Baxter ei suostu Henryn sovintoehdotukseen, vaan vaatii rahaa. Henry pääsee kumminkin livahtamaan tilanteesta, vaikka se jääkin kummittelemaan hänen alitajuntaansa. Päivä jatkuu omalla omituisella tavallaan. Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta Henry ikään kuin odottaa jotain tapahtuvaksi ja niin lopulta tapahtuukin. Painajainen on alkanut.

McEwan vie tarinaa eteenpäin toteavalla ja ehkä voisi sanoa jopa lakonisella tyylillä. Hän tai oikeastaan Henry tarkkailee ympäristöään ja tekee paljon havaintoja. Sellaisia, joita me jokainen teemme päivittäin paljon, mutta emme kirjaa niitä millään tavoin muistiin. Kirjassa käydään läpi Henryn ajatuksia omasta perheestään ja työstä, joka tuntuu antavan miehelle melkoisen tyydytyksen tunteen. Lauantai kestää kirjan nimensä mukaisesti täydet 24 tuntia. Siinä ajassa ihmiselle ehtii tapahtua vaikka mitä ja taitavasti McEwan on luonut yhden päivän tapahtumista kokonaisen kirjan. Oikeastihan se on niin, että harva saisi omasta lauantaistaan kokonaista kirjaa kirjoitettua. Pidin myös siitä, kuinka kirjan lopussa ympyrä sulkeutuu hienolla tavalla.

Lauantai ei ole mielestäni nopealukuinen kirja. Teksti on tiivistä, eikä kirjassa juurikaan lukujen määrillä pelata. Vaikka kirja saattaisi vaikuttaa omituiselta, ja ehkä ainakin aluksi tapahtumaköyhältä, sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan tarinassa on koko ajan mukana jännite. Jollain tavoin lukijana odotin alati, koska alkaa tapahtua, enkä joutunut pettymään. Painajaismaisen tapahtumaketjun alkaessa vyöryä lukijan silmille, ei voi oikein muuta kuin puristaa kirjaa kovasti käsissään. Tuli hieman sellainen olo kuin olisi leijunut ylhäällä ilmassa ja seurannut tapahtumia läheltä, mutta kuitenkin kaukaa.

Ian McEwan on todella perehtynyt asiaansa. Hänen neurokirurgiset kertomukset kirjan sivuilla ovat uskomattoman tarkkoja tai enhän minä mitään neurokirurgiasta tiedä, mutta kuvaukset vaikuttavat hyvin aidoilta. Toisaalta kiitossivuilla kirjailija kiittää erästä neurokirurgian apulaislääkäriä ja apulaisylilääkäriä, jonka opissa kirjailija on saanut olla kaksi vuotta. McEwan on oikeasti halunnut välittää lukijoille eksaktia tietoa ja hyvä tietysti niin. Jos neurokirurgisissa kuvauksissa olisi laistettu ja vääryyksiä löytyisi kirjan sivuilta, olisivat ne taatusti nousseet välittömästi otsikoihin.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Saturday on ilmestynyt vuonna 2005. Samana vuonna ilmestyi kirjan ensimmäinen suomenkielinen käännös. Itse luin Seven-pokkarin vuodelta 2013. Kirjan on suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Lauantai kannattaa lukea, jos nautit laadukkaasta kirjallisuudesta, etkä halua turhaa kiirehtiä lukemisen kanssa. Tässä kirjassa riittää pohdittavaa.

Teatterissa: Kepeä elämäni

En tiennyt, mitä odottaa, kun lähdin katsomaan Teatteri Takomoon Miiko Toiviaisen omaelämäkerrallista monologia Kepeä elämäni. Kyseessä olisi transihmisyydestä kertova esitys. Avoimin mielin joka tapauksessa liikkeelle, koska aina voi oppia jotain uutta ja aihehan on joka tapauksessa itselleni melko vieras.

Kepeä elämäni on näytelmä, joka koskettaa, naurattaa, mutta vetää myös vakavaksi. Näytelmästä ei ole helppo kirjoittaa, joten laitoin runosuonen sykkimään. Tosin sisäinen runoilijani on aika kaukana Kajaanin Runoviikosta.

Mitä on syntyä

väärään kroppaan?

Onko se outoa

alusta lähtien

vai eikö sillä

väliä ole?

Olenko ainut kummajainen

vai löytyykö muita

kohtalotovereita?

Olenko edes kummajainen?

Enkö minä ole kuitenkin

ihminen?

Ihminen siinä missä

kaikki muutkin

Minä olen minä

Sukupuoli

syntymässä saatu

ei minuutta määritä

Ihmiset puhuvat

Selän takana puhuvat

Monet kasvot

Kuvittelevat olevansa

parempia ja selvillä

minuudestaan

samalla myös minusta

Rohkea uskallan olla

Uskallan kertoa

raamit tarinani

Yksityiskohdat kiinnostavat

Se ei muille kuulu

Uuden elämän

saanut olen

Olen onnellinen

Annan näkyä sen

kaikille

myös näytelmän

katsojille

Minä olen minä

Transsukupuoliseksi syntynyt

Täytyy myöntää, että Miiko Toiviainen on rohkea, kun on tuonut oman tarinansa näyttämölle. Monologista välittyy ilo ja onnellisuus. Toiviainen on uskaltanut kulkea omaa tietään ja tehnyt suuria ratkaisuja. Pidin myös siitä, kuinka runollisuus oli esityksessä läsnä. Toiviaisella on muuten uskomattoman upea lauluääni. Olisin voinut kuunnella pidempäänkin. Esityksen ehkä kutkuttavimpina yksityiskohtina olivat tölväisyt kriitikoita kohtaan.

Vaikka esitys on nimensä mukaisesti kepeä, sysää se ajatukset väkisinkin liikkeelle. Millaista on sellaisen ihmisen elämä, joka tuntee, että hänen sukupuolensa ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla? Tavallisella ihmisellä, jos sellaisesta edes voidaan puhua, riittää murheita ja suruja, mutta voin kuvitella, että transihmisellä niitä on vielä roppakaupalla enemmän. Mieli sairastuu helpommin kuin valtaväestön ihmisellä. Mielen sairastuminen puolestaan saattaa antaa sysäyksen itsemurhaan. Miiko Toiviaisen monologista välittyi tunne, että kun ihminen on käynyt pitkän prosessin läpi päästäkseen siihen sukupuoliseen tilaan, jossa hän tuntee olevansa sinut itsensä kanssa, on ihminen kuin uuden elämän saanut.

Näytelmän nimeen Kepeä elämäni liittyy pieni jippo. Jos oikein tarkasti katsoo näytelmäjulisteen tekstiä, onko kepeä-sana alun perin ollut kipeä? Mahtavaa sanoilla leikittelyä. Toivon ja uskonkin, että nykyisin Toiviaisen elämä on kepeää. Ainakin näyttämöllä hän vaikutti hyvin tyytyväiseltä siihen, mitä hän on.

Miiko Toiviainen valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2018. Samana vuonna hänet valittiin Vuoden nuoreksi lausujaksi Kajaanin Runoviikolla. Kepeä elämäni -monologi sai alkunsa, kun voiton myötä Toiviaiselta tilattiin esitys vuoden 2019 Runoviikolle. Onneksi esitys ei jäänyt vain Kajaanin Runoviikoille, vaan Toiviainen on kiertänyt esittämässä sitä ympäri Suomen. Tämä esitys kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, jos se tulee jonnekin lähistölle nähtäväksi.

Miiko Toiviaisen Kepeä elämäni on saanut ensi-iltansa 7.7.2019 Kajaanin Runoviikolla.

Roolissa: Miiko Toiviainen

Ohjaaja: Riikka Oksanen

Dramaturgi: Aino Pennanen

Sävellys ja äänisuunnittelu: Eeva Kontu

Visuaalinen suunnittelu: Sofia Palillo

Musiikin tuotanto: Mikko Renfors

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Takomolle.

Laura Ertimo & Mari Ahokoivu: Ihme ilmat!

Lastenkirjoja tulee luettua vähän, mutta silloin tällöin tulee tartuttua sellaiseenkin. Tällä kertaa Into muisti bloggaajia Helsingin kirjamessuilla bloggaajatilaisuudessa alakoululaisille suunnatulla tietokirjalla Ihme ilmat! (2019). Kyllähän tällainen kirja täytyi myös lukea, koska arvelin, että saatan itsekin kirjasta jotain oppia. Väärässä en ollut senkään suhteen.

Lotta ja Kasper ovat parhaimmat kaverit. Heitä alkaa huolestuttaa ilmastonmuutos tai oikeastaan se, mitä koko juttu tarkoittaa. Lapset alkavat selvittää asiaa, joka johtaa todella monimutkaisiin asioihin. Lapset eivät voi muuta kuin ihmetellä, mitä asialle voisi tehdä. Keinoja on oltava ja he aikovat toimia. Lotan ja Kasperin rinnalla kirjassa seikkailevat Ilmastokeiju sekä Fossiilimenninkäinen. Ilmastokeiju on nykyaikainen ja on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Hän haluaa, että maailma olisi parempi paikka elää kaikille. Fossiilimenninkäinen puolestaan ilkeilee ja on sitä mieltä, että mennään vanhaan malliin. Vielä parempi, jos sivussa voi hieman kohentaa omaa talouttaan.

Tosiasiahan on, että ilmastonmuutos on tässä ja nyt. Kirja kertoo rehellisesti, missä tilassa maapallo ja sitä ympäröivä ilmakehä on. Eihän se todellakaan hyvältä näytä. Pidän kuitenkin tyylistä, jolla kirja on tehty. Laura Ertimon teksti kertoo tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Kirjassa ei millään tavoin käskytetä, vaan ohjataan pehmeästi oikeaan suuntaan hienon tarinan tavoin. Mari Ahokoivun kuvitus on värikästä ja huikeaa. Osin sarjakuvamainen meininki takaa taatusti sen, että lapsi jaksaa lukea kirjan. Kirjassa ovat vastakkain myös hyvä ja paha. Paha Fossiilimenninkäinen on juuri niin hurja, että se alkaa väkisinkin naurattaa.

Helsingin kirjamessuilla Laura Ertimo oli paikan päällä kertomassa kirjastaan. Mari Ahokoivu puolestaan kertoi kirjasta Skypen välityksellä Tanskasta. Ahokoivu ei siis kuormittanut ilmakehää edestakaisella lennolla Kööpenhaminasta Helsinkiin. Hieno ilmastoteko ja pienillä askelilla jokainen voi tehdä jotain ilmastonmuutoksen eteen. Ertimo kertoi kirjaidean syntyneen lentomatkalla Roomasta Helsinkiin, mikä kuulostaa melko absurdilta kirjan aihetta ajatellen. Ertimo tosin myönsi, että kirjan tekemisen jälkeen hän on tietoisesti vähentänyt lentämistä. Ertimo ja Ahokoivu eivät tunteneet toisiaan ennen kirjan tekoa. Ahokoivua pyydettiin kirjan kuvittajaksi, johon hän ilomielin suostui, kunnes alkoi miettiä, kuinka vaikeaa on kuvittaa ilmastonmuutoksesta kertova tietokirja. Naiset kuitenkin alkoivat yhteistyöhön. Välillä oli melkoista, kun piti saada sarjakuvan puhekuplaan mahtumaan tärkeää tietoa ilmastonmuutoksesta. Kuvitus vaati tekstiltä melkoista hiomista ja lyhentämistä, mutta lopputulos on joka tapauksessa todella onnistunut. Mari Ahokoivu mainitsi myös sen, että Ertimon teksti ei vähättele lukijaa, vaan se on täsmätietoa.

Ihme ilmat! on hieno kirja. Vaikka kirja on suunnattu alakouluikäisille lapsille, niin itse ainakin sain paljon ajateltavaa kirjan luettuani. Jotenkin sitä heti alkaa paremmin tiedostaa asioita, kun joku hieman töytäisee oikeaan suuntaan. Rehellisesti voin sanoa, että en mielestäni ole pahin ilmaston saastuttaja. Olen tehnyt aiemminkin hiilijalanjälkitestin, mutta tein sen uudestaan, koska Minäkö keski-ikäinen? -blogin Tiia oli juuri postannut samasta aiheesta ja tehnyt oman testinsä. Sitran sivuilla tekemäni testin mukaan hiilijalanjälkeni on 5.200 kg CO₂e. Keskimääräinen testin tehneen hiilijalanjälki on ollut 7.200 kg CO₂e. Itse tiedostan, missä oma kulmakiveni on. Ruoka. Olen herkuttelija. Voisin jopa lihat jättää syömättä, mutta maitotuotteita en. Juustot, jäätelöt, rahkat. Nam.

Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun Ihme ilmat! on kirja, joka kannattaisi jokaisen peruskoulun ottaa valikoimiinsa. Kirja menee mielestäni hienosti oppikirjana ja vieläpä sellaisena, joka jaksaa kiinnostaa lasta. Mahtavia kuvia ja paljon asiaa mukavassa muodossa. Tosin suosittelen kirjaa myös kaikille muillekin, jotka haluavat hieman ravistella itseään ilmastonmuutoksen suhteen.

Kiitos Into hienosta bloggaajatilaisuudesta ja upeasta kirjasta.