Sally Salminen: Katriina/Katrina

Lukupiirissä kokeiltiin tällä kertaa sellaista, että luetaan kaksi eri käännöstä tai oli ainakin ajatus kokeilla. Idea juontui siitä, että lukupiirikirjaksi ehdotettiin Sally Salmisen Katrinaa (1936). Kirjasta oli ilmestymässä uusi suomennos, jonka käsialasta on vastannut Juha Hurme (Teos, 2018). Itse olin lukenut jostain, ettei Aukusti Simojoen ensimmäinen käännös olisi ollut kovin hyvä. Olihan tämä siis itse todettava, jos näin olisi. Teoksen uusi suomennos on tietysti haluttua luettavaa, joten kirjaston jonotuksiin oli syytä varautua. Siksi lukupiirimmekin kokoontui aiheen ympärille vasta marraskuussa. Kävi vielä niinkin, että itselleni osui samalle illalle kulttuuririento, joten jätin lukupiirin väliin. Onneksi lukupiirimme kokoontuu Facebookissa, joten pystyin jälkikäteen antamaan muutaman oman kommenttini ja lukemaan, mitä muut olivat kirjasta pitäneet. Loppujen lopuksi taisin olla ainut, joka luki kirjan molemmat käännökset.

Pohjanmaalla syntynyt ja varttunut 23-vuotias Katrina rakastuu Johaniin, joka on kotoisin Ahvenanmantereen itäpuoleiselta saarelta Torsö. Nopea avioituminen ja muutto täysin vieraaseen ympäristöön on Katrinasta jännittävää ja mielenkiintoista. Olihan Johan kertonut suuresta puutarhasta, joka olisi täynnä omenapuita ja valkoiseksi maalatusta talosta parvekkeineen. Tällaiseen ei kuka tahansa pohjalaistyttö yltäisi. Todellisuus on kuitenkin täysin toista. Johan on kylän suurin valehtelija ja naurattaja. Sen Katrina saa tuntea sisimmässään, kun talo onkin maalaamaton, matala ja vino rötiskö. Katrina jää myös vastanaineena heti yksin. Mies lähtee tienaamaan merille, kuten saaristolaismiehet pruukaavat tehdä. Pohjalaisnainen on kuitenkin ylpeä. Kotiin ei voi palata, vaan on rakennettava koti sinne, minne hänet on tuotu. Onneksi Katrina on työteliäs ja ryhtyy työhön kuin työhön pitääkseen itsensä ja perheensä leivän syrjässä kiinni. Vuodet kuluvat ja lapsia syntyy. Elämä ei ole helppoa, mutta rakkaus Johaniin on ehdotonta.

Lukupiiriläiset olivat pitäneet kirjaa mielenkiintoisena. Tarina eteni sopivaan tahtiin, loppu jopa laukaten. Kirjan tarina välitti myös taidokkaasti yhteiskunnan nopean muutoksen sekä jyrkät luokkarajat. Keskustelua oli syntynyt myös luku- ja kirjoitustaidosta. Kaikki eivät todellakaan osanneet lukea ja kirjoittaa 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuolella. Kirjassa kuitenkin kerrottiin, kuinka koulunkäynti tuli vähitellen mahdolliseksi myös köyhien lapsille. Katrinan elämää hieman surkuteltiin, mutta hänen vahvuuttaan kiiteltiin. Johanin saamattomuutta ihmeteltiin. Pariskunnan lasten erilaisuuksista oli keskusteltu myös. Salminen on kirjoittanut lapsille sellaiset luonteenpiirteet, joista heti tiesi, mikä oli periytynyt äidiltä ja mikä isältä. Itse pidin kirjassa siitä, kuinka ympyrä tavallaan sulkeutui lopussa. Kuvaus, jossa Katrinan ja Johanin kotia ja pihapiiriä kuvattiin, oli melko samanlainen kuin kirjan alussa.

Juha Hurmeen suomennos on hienoa suomen kieltä. Hurme on saanut pidettyä tarinassa ajalle sopivan tunnelman. Luokkaerot ovat selkeät, eikä köyhällä ole varaa valittaa. Paitsi että Katrina osaa vaatia, jos tarve on. Katrinan pohjalaisuus tulee hyvin esiin. Hän on aina erilainen kuin muut saaren asukkaat. Ulkopuolinen, mutta arvostettu työntekijä. Toisaalta alkuperäinen Simojoen käännös ei mielestäni ole yhtään hullumpi sekään. Toki kirjassa on vanhahtavaa kieltä jonkin verran. Jokin sana oli jopa sellainen, jota en ymmärtänyt. Lukupiirissä oli keskusteltu siitä, kuinka toisessa käännöksessä käytettiin jossain kohtaa mutsi-sanaa, joka oli kalskahtanut korvaan. En tiedä, kummasta käännöksestä on kyse, mutta epäilen, että Hurmeen käännöksestä. Yritin googlata mutsi-sanan alkuperää, koska oletin käännöksen tulevan suoraan ruotsinkielestä. Löysin kuitenkin yhden selvityksen, että voisi olla lähtöisin kiinankielisestä sanasta äiti. Helsingissä oli työskennellyt tuhansia kiinalaisia viime vuosisadan alussa. Lukupiirissä oli keskusteltu myös siitä, kuinka kiva olisi tarkastaa, mitä sanaa Salminen itse on tekstissään käyttänyt kyseisessä kohdassa.

Katrina on Sally Salmisen esikoisromaani, joka oli ilmestymisaikanaan bestseller. Kirjaa käännettiin useille eri kielille, ja se olikin suomalaisen kirjallisuuden käännösten kuningatar siihen asti, kunnes Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ohitti sen käännösten määrässä. Täytyy myöntää, että itselleni kirja oli uusi tuttavuus. Äidilleni kerroin kirjasta, niin hän tiesi heti, mistä puhuin. Hänen kirjahyllystään sain jopa lainaksi Simojoen suomennoksen. Äitini myös kertoi, että, että hänen äitinsä, rakas edesmennyt Miiri, oli aikoinaan Katrinan lukenut ja sitä kautta myös äitini oli kirjaan tarttunut.

Sally Salmisen Katrina on kirja, jonka lumo elää edelleen. Kirja on klassikko, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Juha Hurme: Niemi

Olen kahteen otteeseen ollut paikalla, kun Juha Hurme on kertonut kirjastaan Niemi (Teos, 2017). Kirja on vaikuttanut todella mielenkiintoiselta, ja se valittiinkin yhdeksi kevään lukupiirikirjaksi. Siitä syystä säästelin lukemista huhtikuulle, koska lukupiiri kirjasta oli toukokuun alkupuolella. Kuinka sitten kävi. Aloitin tiiliskivikirjan lukemisen aivan liian myöhään iltalukemisena. Enhän minä mitään saa iltaisin luettua. En ainakaan paria sivua enempää, koska olen iltaisin niin väsynyt. Yhtälö oli siis mahdoton. Olin lukenut kirjasta noin puolet, kun lukupiiri-ilta koitti. Kirjan loppuun lukeminen venähti noin kuukaudella. Olen minä varsinainen lukija.

Niemen kansien sisältä löytyy vaatimattomasti maailmankaikkeuden kulttuurihistoria aina 1800-luvun alkuvuosille saakka. Ja mihin tässä järkälemäisessä romaanissa keskitytään? Niemen eli nyttemmin Suomen historiaan. Niemeä ei kuitenkaan olisi, jos välillä ei tehtäisi vertauksia tai hakuja kauemmaksi maailmalla. Kirja esittelee joukon merkkihenkilöitä, joista en itse edes välttämättä ollut ikinä kuullutkaan. Toisaalta oli mukava lukea hieman eksaktimpaa tietoa henkilöistä, joita esimerkiksi koulun historiantunneilla oli vain sivuttu tai nimeltä mainittu. Vai oliko se vika siinä, etten pahemmin ikinä historian läksyjä lukenut. Nyt olen kuitenkin Hurmeen ansiosta imenyt itseeni hurjan määrän tietoa ja todellakin hyvässä muodossa.

Mitä sitten lukupiiriläiset Niemestä ajattelivat? Kirja on tyrmäävä myönteisessä merkityksessä. Itsellä eniten aiheutti vaikeuksia ehkä ensimmäisen sadan sivun lukeminen, jonka jälkeen aloin nauttia luku-urakasta enemmän. Lukupiiriläiset olivat myös sitä mieltä, ettei tätä kirjaa voi lukea väsyneenä, koska silloin lukemisesta ei tule mitään, kuten minulla. Kirjassa on valtavasti rinnastuksia historian hämäristä nykypäivään ja nykypäivän kielellä. Kirjasta löytyy myös paljon poikkeamia varsinaiselta kronologiselta pääpolulta, mutta pääpolkukin löytyy aina. Välillä kylläkin useiden luettujen sivujen jälkeen.

Niemi on täynnä tiukkaa asiaa sopivasti hurmemaisella huumorilla höystettynä. Mitä sanotte esimerkiksi neandertalilaisesta toimihenkilöstä? Tuleepa kirjasta selväksi myös sanonnan ”hokkus pokkus” alkuperä. Olen usein myös miettinyt, mistä sana ”moi” on lähtöisin. Sana, jota Etelä-Suomessa käytetään jokapäiväisessä kielenkäytössä, mutta esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla harvemmin. Sanan alkuperä selviää kirjan sivuilta. Kirja on täynnä meheviä yksityiskohtia, joita lukiessa lukija voi vain hörähdellä ääneen. Hurme kirjoittaakin rennolla ja ronskilla otteella, joka vie lukijan mennessään. Kaikki on kuitenkin täyttä asiaa, ja yksi lukupiiriläinen myönsikin, että välillä piti rivejä lukea uudestaan, kun ensimmäinen lukukerta oli sujunut huolimattomasti. Niemen myötä lukija tulee vakuuttuneeksi myös siitä, että entisaikoinakin oltiin hyvin kansainvälisiä. Opiskeltiin ja vaellettiin ties missä.

Hurmeen tapa kirjoittaa ihastutti lukupiiriläisiä. Ensin selostetaan pohjamutia myöten jokin iso historiallinen asia, jonka jälkeen Hurme päättää asian lyhyeen töksäytykseen. Hurmaavaa. Kirja on nimenomaan kulttuurihistoriikki, ja kirjassa onkin mukana paljon runoutta. Kyllä ovat ihmiset osanneet runoilla kautta aikain.

Se, mikä lukupiiriläisiä tai ainakin osaa, hieman ärsytti, oli, että jotkin kirjan kohdat jäivät junnaamaan paikoilleen. Itseä ärsytti 1700-luvun ja osin 1600-luvun todella pitkä esittely. Jälkeenpäin olen hyväksynyt asian. Näiltä ajoilta on tietysti saatavilla tietoa paljon enemmän kuin aiemmilta vuosisadoilta ja -tuhansilta.

Juha Hurme oli tammikuussa Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Hän kertoi, että hänen tapansa hakea tietoa ovat kirjastot. Hurme saattoi mennä hakemaan kirjastoon jotain tiettyä tietoa, ja huomasikin palaavansa kotiin valtavan kirjapinon kanssa. Samalla reissulla oli löytynyt kaikkea muuta mahtavaa tiedonaihetta luettavaksi. Hurme pitää tällaista tietoa jotenkin arvokkaampana, vaikka onkin hankalaa ja hidasta tiedonhakua.

Jos joku ei nyt vielä tiennyt, niin Juha Hurme voitti Niemellä Finlandia-palkinnon vuonna 2017. Palkintonsa herra on ansainnut, vaikka Hurme itse suhtautuukin asiaan hieman ristiriitaisesti. Hänen mielestään voittaja valitaan täysin mielivaltaisesti. Vaikka hän on tyytyväinen palkintoonsa, on hän myös sitä mieltä, että Suomessa julkaistiin vuonna 2017 kasapäin muitakin loistavia kirjoja.

Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että Juha Hurmeen Niemeä voisi käyttää oppikirjana yläkouluissa. Teksti on sopivan ronskia, joten voisi kuvitella, että tällainen historia alkaisi kiinnostaa. Niemi sopii kuitenkin luettavaksi myös kaikille niille, jotka pitävät historiasta, sekä tietysti niille, jotka haluavat lukea kaikki Finlandia-palkitut teokset.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4½ (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”veden olomuoto”, koska kannessahan on upeasti kuvitettu meren aallot Niemen rantamailla.

Kevätlukumaratonin päivitysraportti

Kohta on tarkoitus startata kevätlukumaraton. Aloitan lukemisen klo 16.00 ja päätän sen huomenna klo 16.00. Maraton alkaa lukemalla muutamia Risto Ahdin runoja, joista siirryn sujuvasti Juha Hurmeen Niemeen vai pitäisikö sanoa Niemelle. Kun lähden kissan kanssa ulkoilemaan, lähtee mukaan Turusen Sivuhenkilö. Ehdin siis lukea tänään kaikkia kirjoja ainakin hetken aikaa. Televisiota aion kyllä myös katsoa tänään. Amazing Race alkaa ja se on nähtävä, vaikka mutten en pahemmin televisiota tuijottele.

Tämä postaus päivittyy maratonin aikana, joten käykää seurailemassa, kuinka matka etenee. Ja siis toivottavasti päivittyy. Jotain ongelmia Bloggerin kanssa. Mur.

Lauantai 26.5. 2018 klo 16.00

Lukumaraton alkaa siirtymällä parin kirjan kanssa terassin lämpöön. Onneksi tulee formuloiden aika-ajot, niin ei ole mies, joka täällä asuu, vieressä höpöttämässä.

Klo 17.45 

Hitaasti etenee. Luettuja sivuja yhteensä 41. Runokirjan tyhjiä sivuja en laske luettuihin sivuihin. Aloitin maratonin lukemalla muutamia runoja Risto Ahdin runokirjasta Ensimmäinen rakkaus. Runoja, joita luin, jouduin lukemaan ajatuksella ja useampaan otteeseen. Ahti kirjoittaa yhdessä runossaan, että kreikkalaisen, kärjellään seisovan pyramidin korkeutta ei voi kukaan mitata. Myöhemmin samassa runossa mainitaan, että ihminen on kärjellään seisova pyramidi. Antaa todellista ajattelun aihetta. Huh. Juha Hurmeen Niemessä kuljin 1600-luvulta 1700-luvulle. Lukiessani kirjaa aloin ihmetellä naisten puutetta historian tapahtumien valossa. Tähän asti ei ole paljon muita naisia mainittu kuin kuningatar Kristina, mutta nyt mainittiin. Naiset saivat aikaan herätysliikkeen Lounais-Niemen rukoilevaisuus. Mutta nyt jatkuu maraton kissaulkoilulla.

Klo 20.25 

Luettuja sivuja 95. Kissaulkoilu oli lyhyt. Vain puolisen tuntia, mutta jatkoin Turusen Sivuhenkilön kanssa terassilla. Pidän lukemastani, vaikka minua hieman suututtaakin. Minä ja mies, joka täällä asuu, olemme avoliitossa. Olemme eräänlainen perhe. Kummajaisia kuitenkin siinä mielessä, ettemme ole aviossa, eikä meillä ole lapsia, ellei Herra Karvajalkaa lueta lapseksi. Sivuhenkilössä itselleni nousee esiin Suomessa hiljaiseksi vaiettu teema. Yksinelävät. Siis mitä ihmettä? Aina, kun jotkin vaalit lähestyvät, ehdokkaat esittelevät perhekeskeisiä ajatuksia, ja kuinka he ratkaisisivat lasten päivähoitopulmat. Lasten päivähoito-ongelmat ovatkin tärkeä asia, jota ei voi sivuuttaa, mutta voidaanko sivuuttaa yli miljoonan Suomessa yksin asuvan asiat. Kyllä äänestäisin sitä henkilöä, joka tällaista teemaa vaaliehdokkuudessaan ajaisi. Nyt siirryn television ääreen. Mainoskatkoilla luen runoja, mutta voi olla, että seuraava päivitys tulee vasta huomisen puolella. Amazing Racen jälkeen iltapuuhat ja Hurmeen kanssa sänkyyn.

Sunnuntai 27.5.2018 klo 10.00

Naurettavan hitaasti homma etenee. Luettuja sivuja vain 124. Illalla luin vielä hetken runoja ja Niemeä. Uni tuli kuitenkin tosi nopeasti, koska on taas univelkaa kertynyt viikon varrella. Niemeä lukiessani alkoi naurattaa, kuinka hurjia urkureita Turussa on ollut 1700-luvulla. On ollut aikamoista menoa. Aamulla kuvittelin heräävääni normaalisti ennen seitsemää. Kissa herätteli jo viiden aikoihn, mutta sain sen rauhoiteltua ja jatkoin uniani. Kun vihdoin ja viimein heräsin, oli kello jo lähemmäs kahdeksan. Hyvää maratonaikaa on mennyt siis unille. Aamuisella kissaulkoilulla sain luettua muutaman sivun Sivuhenkilöä. Nyt olisi tarkoitus mennä istumaan terassille ja lukemaan aluksi hieman runoja ja sen jälkeen Niemeä.

Klo 13.00

Argh! Luettuja sivuja vain 142. Ei etene maraton ei. Menin terassille. Oli liian kylmä. Kissa meni makuuhuoneeseen. Minä perässä. Luin sängyn päällä ja nukahdin. Näin unta, että nukuin työpaikallani ja heräsin siihen, kun esimies komensi minut huoneeseensa. Yritin nousta sängystä, joka oli jostain kumman syystä työpaikallani. En meinannut millään onnistua, koska olin niin väsynyt. Kun lopulta ylös pääsin, olivat hiukseni aivan sekaisin. Ei tällaisena voisi mennä esimiehen juttusille. Lisäksi näin unta, että veljeni oli tuonut löytämänsä pesukarhuperheen viereeni sängylle. Emo oli henkihieverissä käärittynä mattoon. Ihmettelin, miksei ollut käärinyt otusta pyyhkeeseen, kuten poikaset. Poikasia oli kaksi, joista toinen ylivilkkaana kömpi pyyhkeen sisältä pihalle. Mietin, mitä tekisin pesueelle. Ahdin runot ja Hurmeen Niemikö tällaista saa aikaiseksi? Pitäisikö siirtyä takaisin Sivuhenkilöön?

Klo 16.00

Maraton ohi. Lopullinen sivumäärä 184. Olen pettynyt itseeni. En saanut oikein kunnon draivia päälle, mutta näin tällä kertaa. Viimeisessä pyrähdyksessä luin Sivuhenkilöä ja tein kaikkea muuta kuin luin. Loppuyhteenvetona yritän muistaa, etten seuraavalle lukukerralle ota mitään sellaista luettavaa, jota olen jo muutenkin kuukausikaupalla lukenut. Jos on hidasta luettavaa, niin ei se ainakaan maratonin aikana nopeudu. Niin, ja mitään kirjaahan en siis saanut loppuun kalutuksi, kuten jo edellisessä postauksessa ajattelinkin.

Teatterissa: Lemminkäinen

Olin maaliskuun ensimmäisenä lauantaina Bloggariklubin kutsumana katsomassa Kansallisteatterissa Lemminkäistä. Näytelmää, jonka ohjaajana on toiminut Juha Hurme. Mies, joka voitti vuonna 2017 Finlandia-palkinnon teoksellaan Niemi (Teos, 2017). Mies, jonka tarinointia Niemestä ja Lemminkäisestä pääsin kuuntelemaan alkuvuodesta Bloggariklubilla. Mitä yhteistä näillä kahdella teoksella sitten on? Niemi on Lemminkäisen pohjateos eli kirjan luettuaan katsoja ymmärtää Lemminkäisen tarinan paremmin. Olinko lukenut kirjaa? En, koska lukupiiri haluaa ruotia sitä huhti-toukokuussa, joten säästän lukemisen sinne. Se ei kuitenkaan haitannut, koska kyllä Lemminkäisestä tarinan löytää lukematta kirjaa.

Marja Salo, Antti Pääkkönen ja Tomi Alatalo

Kuva © Tommi Mattila, Kansallisteatteri

Ema (Kristiina Halttu) pyörittää yritystä, jonka liikeidea on romuraudan kierrätys. Eletään viikinkiaikaa, joten voisi puhua hyvin modernista liikeideasta, mutta se, kuinka romurautaa hankitaan, on hyvin epäilyttävää. Eman lapset, kaksoset Lemminkäinen (Marja Salo) ja Fleming-Lemminkäinen (Tomi Alatalo) kiertävät maita ja mantuja yhdessä Tieran (Antti Pääkkönen) kanssa ja varastavat kierrätettävän romuraudan. Varastamisen ohessa juopotellaan ja otetaan yhteen paikallisten kanssa. Kotona on aikaa miettiä, kuinka voitaisiin ryöstää Louhivuoren (Cécile Orblin) firma ja tulla vielä rikkaimmiksi. Toisaalta Louhivuorella on aivan samankaltaiset aatokset mielessään Eman yrityksen suhteen.

Lemminkäinen ja Lemminkäinen. Siinä missä Marja Salon Lemminkäinen on harkitseva ja kylmänviileä nainen, joka tarttuu toimeen kuin toimeen, on Tomi Alatalon Fleming-Lemminkäinen puolestaan veltto ja itseään täynnä oleva miehenretku, joka välttelee kaikkea fyysistä työskentelyä. Tomi Alatalosta on pakko sanoa, etten vieläkään ymmärrä, kuinka mies voi taipua sellaisiin asentoihin, mitä näyttämöllä välillä nähtiin. Onko mies tehty kumista? Fleming-Lemminkäisen vaimoa Kyllikkiä näyttelevä Saara Kotkaniemi puolestaan oli aivan mieletön Pärmäkoski -lookissaan ja hiihtoliikkeissään. Ja ne hikipisarat kasvoilla. Mistä ne tulivat? Cécile Orblin loi mahtavan vastakohdan Lemminkäisen joukoille kultatamineissaan. Orblin on luonut roolistaan häikäilemättömän ja hyvin vahvan naisen kuvan.

Saara Kotkaniemi ja Cécile Orblin

Kuva © Tommi Mattila, Kansallisteatteri

Näytelmän yksi vahvuus on musiikki, josta on vastannut Petra Poutanen-Hurme. Taiteellisen äänisuunnittelun Poutanen-Hurme on luonut yhdessä Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven kanssa. Näytelmässä muusikot Lehtonen ja Ojajärvi on sijoitettu näyttämön perälle mitä kummallisimpine äänilaitteineen. Toisaalta välillä miehet pistävät itsensä likoon myös näyttämön edustalla. Muusikoiden rytmisoittimet eivät taatusti jätä kylmäksi ketään. Meno näyttämöllä on välillä todella mieletöntä ja jollain tavoin alkukantaista. Näyttelijät tanssivat ja laulavat rytmisen musiikin tahdissa. Etenkin Marja Salon heleänkaunista lauluääntä on kehuttava. Kaunista kuunneltavaa.

Lemminkäinen on voimakas ja energinen näytelmä. Vaikka näytelmässä on selkeä juoni, on näytelmä enemmänkin kohtauksesta toiseen hyppimistä. Tämä ei kuitenkaan haittaa, koska Lemminkäinen on jotain todella hauskaa katsottavaa. Näyttämöllä on liikettä ja energiaa. Aika ei tunnu pysähtyvän, vaan koko ajan tapahtuu jotain. Pidin myös siitä, kuinka Lemminkäisessä esitellään vahvoja naishahmoja: Ema, Lemminkäinen, Kyllikki, Tuira (Terhi Panula) ja Louhivuori. Jokainen omanlaisensa, mutta voimakasluonteinen.

Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Cécile Orblin ja Saara Kotkaniemi

Kuva © Tommi Mattila, Kansallisteatteri

Juha Hurme on ohjannut näytelmästä hyvin omannäköisensä. Lemminkäisestä on helppo pitää sen koomisten piirteiden takia, mutta myös hyvien näyttelijöiden takia. Lemminkäinen on teos, jossa mikään ei ole ennalta-arvattavaa. Lemminkäinen ei ole näytelmä, joka pitää nähdä, vaan se on näytelmä, joka pitää kokea.

Lemminkäinen sai kantaesityksensä kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä 28.2.2018.

Rooleissa: Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Cécile Orblin, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Marja Salo

Muusikot: Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Ohjaus: Juha Hurme

Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen

Musiikki: Petra Poutanen-Hurme

Valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Koreografia: Saara Hurme

Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva

Ohjaajan assistentti: Ines Kakkonen

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Hurmioituneena Hurmeesta

Oli kuulkaas sellainen maanantai-ilta tällä viikolla, ettei ihan hetkeen tule toista. Bloggariklubi kokoontui Kansallisteatterilla, ja mikä parasta, viime vuoden Finlandia-voittaja Juha Hurme oli kertomassa meille kirjastaan Niemi (Teos, 2017) sekä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä kantaesityksensä saavasta Lemminkäisestä.

Niemen syntyhistoria on mielenkiintoinen. Juha Hurme alkoi kirjoittaa jatkoa kirjalleen Nyljetyt ajatukset, mutta koska kakkososa ei saanut tuulta purjeisiinsa, oli Hurmeen tehtävä uudelleenarviointi. Materiaalia tutkimalla ja laittamalla asiat kronologiseen järjestykseen, päätyi Hurme kirjoittamaan Suomen historian ilman Nyljettyjen ajatusten apuhenkilöitä Aimoa ja Köpiä.

Juha Hurme

Kirjan nimi oli alun perin Itämaa tai paremminkin Österlandet, mutta lopullinen nimi muotoutui myöhemmin Niemeksi, koska Itämaasta saattaa saada vääriä assosiaatioita. Hurme kertoi, että vahvan rajauksen jälkeen Niemeä oli kiva kirjoittaa. Kirjaa varten Hurme joutui tekemään valtavaa pohjustustyötä. Internet on täynnä asiaa, mutta Hurme pitää siitä, että mennessään kirjastoon, hän löytää hakemansa, mutta samalla mukaan tulee kasa muita aiheeseen liittyviä kirjoja. Hän pitää tällaista työtä arvokkaampana, vaikka onkin hitaampaa ja hankalampaa työskentelyä.

Finlandia-palkinnosta Hurmeella on ristiriitaiset ajatukset. Palkinnosta on ilman muuta hyötyä, etenkin taloudellista, ja samalla kirjaa aletaan myydä suuria kappalemääriä. Toisaalta on ihan mielivaltaista, että kolmihenkinen valintalautakunta valitsee ehdokkaat palkinnonsaajaksi. Yksi nimetty henkilö puolestaan valitsee lopullisen voittajan. Hurmeen mielestä tämä on jonkinlaista vääryyttä, koska Suomessa julkaistaan vuosittain paljon loistavia kirjoja. Oikeasti Hurmeen mielestä ei voida määritellä, mikä on paras missäkin taiteenlajissa. Oikea kulttuurikeskustelu ei kategorisoi, vaan käy hyvää dialogia aiheesta. Tämä on eräänlaista rauhantyötä.

Niemi on Lemminkäisen pohjateos. Finlandia-palkinto jaettiin 29.11.2017. Jo pari päivää myöhemmin, 1.12.2017 alkoivat Lemminkäisen harjoitukset. Hurme kertoi, että tässä vaiheessa kaikki keskittyminen meni jo Lemminkäiseen. Niemi ei enää ollut intohimo. Yksi syy siihen, miksi Hurme halusi Lemminkäisen teatterin näyttämölle, on, että Suomella on maailman rikkain kansallisrunous. Nuoruudessaan Hurme oli vihannut Kalevalaa, kuten luultavasti moni muukin, myös allekirjoittanut. Viimeiset kymmenen vuotta Hurmeella on kuitenkin ollut motivaatio kohdallaan ja oli aika saattaa Lemminkäinen lavalle.

Kalevala-tarinat ovat Hurmeen mukaan skandinaavista alkuperää, viikinkitarinoita. Tarinat on käännetty suomalaiseen, kalevalaiseen runomittaan, josta on tullut kansanrunoutta. Kansallisteatterin Lemminkäinen ei kerro Suomesta 1000 vuotta sitten, vaan Lemminkäisen ympärille on luotu firma. Mielenkiintoista on myös se, että näytelmässä Lemminkäinen on kaksoset, sisko ja sen veli. Hurme kertoi, että pyrkimyksenä on, että katsojalla on kiva katsoa näytelmää.

On muuten sellainen juttu, että Lemminkäinen on pakko nähdä ja sitä ennen on luettava Niemi, koska teos auttaa ymmärtämään paremmin näytelmää. Oikeastaan Niemi on muutenkin lukulistalla, koska lukupiiri aikoo kirjaa ruotia huhtikuussa, ja jos ihan totta puhutaan, olisin kirjan ehdottomasti muutenkin lukenut.

Juha Hurme todellakin valloitti bloggariklubilaiset. Mahtava henkilö, jonka verbaalinen lahjakkuus on käsittämätöntä. Ei tarvinnut paljon Kansallisteatterin viestinnän tuottajan Kirsi Helstelän kysellä, kun Hurme puhui ja kertoi. Ja oli niin mielenkiintoista kuunnella tätä miestä, että olisin voinut istua samalla tuolilla vaikka kuinka pitkään. Hurmaannuin Hurmeesta täysin. Eikä se ilta muuten tähän päättynyt. Bloggariklubilaiset suunnistivat vielä Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle katsomaan hauskaa, mutta vaarallisen ajankohtaista Masennuskomediaa. 

Kiitos Kansallisteatterille hienosta illasta.

Teatterissa: Töppöhörö

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä oli torstaina 28.1.2016 Töppöhörön ensi-ilta ja samalla näytelmän kantaesitys. Kansallisteatterin bloggariklubilaiset oli kutsuttu Lavaklubille ennen esitystä kuuntelemaan ja keskustelemaan näytelmän käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Hurmeen kanssa. Loistava pohjustus ennen näytelmää siis.

Juha Hurme kertoi, että Töppöhörön idea syntyi jo viisi vuotta sitten hänen ja pääosanäyttelijä Jarkko Lahden kapakkakeskustelun pohjalta. Näytelmän työnimi oli Tony Halmeen kirjan pohjalta Jumala armahtaa, minä en, mutta koska nimi ei tuntunut oikealta, oli sille löydyttävä uusi nimi. Töppöhörö syntyi siitä, kun Halmeen tytär oli kertonut linja-autonkuljettajan kuuluttaneen, että turvavyöt päälle, liikenteessä on paljon töppöhöröjä.

Töppöhörön on ohjannut Juha Hurmeen rinnalla Hanna Brotherus. Näytelmän rooleissa ovat Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Lavastuksesta on vastannut Matti Rasi ja Juha Hurme. Valosuunittelu on Matti Tiilaman ja äänisuunittelu Raine Ahosen käsialaa.

Alina Tomnikov ja Jarkko Lahti

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Töppöhörön ensimmäisen puoliajan lavan täyttää Viki (Jarkko Lahti). Viki on reilu kolmekymppinen, työtön, suomalainen mies. Alkoholia kuluu reippaasti, vaikka mies ei myönnäkään olevansa alkoholisti. Ex-vaimoaan kohtaan mies on saanut lähestymiskiellon. Naapureitaan Viki inhoaa, etenkin Tulppua. Viki on omasta mielestään urheilumies, koska tietää urheilusta oikeastaan kaiken, vaikka ei itse suoranaisesti urheilekaan. Maahanmuuttajat saisivat Vikin puolesta muuttaa Venäjälle tai Ruotsiin. Suomessa heitä ei kaivata. Viki on myös loistava kuski, vaikka itse kulkeekin vanhalla Tunturi Ponilla, jota on suhteellisen raskas polkea. Viki on omien sanojensa mukaan viisas mies.

Toisella puoliajalla kuvioihin tulee mukaan pieni nainen (Alina Tomnikov). Nainen löytyy suuresta urheilukassista, jossa piti olla pakastettu sika. Viki on järkyttynyt löydöstään. Hän nimeää naisen Helinä-keijuksi. Nainen puhuu aluksi venäjää, josta Viki ei ymmärrä sanaakaan. Venäjä muuttuu kuitenkin nopeasti karjalanmurteelle, jota nainen päästeleekin suustaan vuolaina virtoina. Nainen ehtii lyhyessä ajassa käydä läpi koko ihmisen evoluution. Helinä-keijuksi nimetty nainen vaikuttaa olevan Vikin omatunto. Murtuuko Viki vai jatkaako mies elämäänsä samaan malliin kuin ennenkin? Jätetään tämä arvoitukseksi.

Jarkko Lahti

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

En meinannut aluksi saada kiinni Jarkko Lahden ensimmäisellä puoliajalla vetämästä monologista ollenkaan. Hieman ihmetytti, kun muutama henkilö alkoi heti nauraa, kun Lahti avasi lavalla suunsa. Monologi kuitenkin kehittyi ja mies sai mielestäni paremman kontaktin yleisöön tarinan edetessä. Itseänikin alkoi naurattaa tietyt jutut ja miehen lavakuviot. Kyllähän Jarkko Lahti näytellä ja ilmehtiä osaa, sitä ei voi kieltää. Väliajan jälkeen Alina Tomnikovin ilmestyminen lavalle toi eloa. Nainen oli kuin ikiliikkuja. Jatkuvassa liikkeessä ja suu kävi. Tomnikovin suomenmestaruustason aerobikkaus näkyi lavalla. Nainen on ketterä ja taipuisa. Ihmettelin, kuinka joku voi pitää jalkojaan jatkuvassa pienessä liikkeessä asennossa kuin asennossa. Hienoa katseltavaa. Plussaa myös karjalanmurteen puhumiselle.

Juha Hurme ja Hanna Brotherus ovat mielestäni saaneet aikaiseksi varsin hyvän näytelmän. Bloggariklubilla Juha Hurme kertoi, että Hanna on luonut näytelmän viihdearvon. Ilmeisesti Brotheruksella on ollut myös sormensa Tomnikovin koreografiassa. Ohjaajaparin kommunikointi on Hurmeen mukaan hyvää ja työskentely hauskaa. Mielestäni tämä myös näkyy näyttämöllä.

Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Töppöhörön lavastus on minimalistista. Suuren suuri tuoli ja kolme tyhjää kaljakoria. Olin lähes varma, että tuoli on ollut aiemmin jossain toisessakin näytelmässä, mutta ilmeisesti se on rakennettu tätä näytelmää varten, koska käsiohjelmassa oli mittapiirroksia tuolista. Suuren näyttämön haltuunotto pienellä lavastuksella ja pienellä näyttelijämäärällä on mielestäni vaikeaa. Siksi tulinkin miettineeksi, että esitys saattaisi olla intiimimpi pienemmällä näyttämöllä.

Töppöhörössä on mielestäni paljon yhteiskunnallisia aiheita. Mieleen tulee eittämättä, paljonko Suomessakin näitä Vikejä on? Yhteiskunnasta syrjäytyneitä, surullisia tapauksia, vaikka omasta mielestään ovatkin täydellisiä. Mitä voitaisiin tehdä, etteivät ihmiset syrjäydy, jos ihminen itse ei sitä kykene tekemään? Kaikille näille ihmisille ei ilmesty Helinä-keiju urheilukassista.

Töppöhörö kannattaa käydä katsomassa, vaikka ei haluaisikaan ajatella yhteiskunnallisia asioita. Näytelmästä löytyy vakavien aiheiden lisäksi komediaa ja hienoa lavaliikehdintää. 

Kiitos Kansallisteatterille Bloggariklubi-illasta, teatterielämyksestä sekä kuvalainauksista.