Ruth Hogan: Lauluja variksille

Luin alkuvuodesta Ruth Hoganin viehättävän kirjan Kadonnoiden tavaroiden vartija. Pidin kirjan tunnelmasta, ja siksi olikin enemmän kuin mukavaa tarttua Ruth Hoganin toiseen suomennettuun teokseen Lauluja variksille (Bazar, 2020). Pelkästään kirjan kaunis kansi houkuttelee lukemaan. Punaiset korkokengät ja vaaleanpunaisia ruusuja. Somaa. Ja kukapa muu kauniiden kansien takana on kuin Laura Noponen.

Marsha on sinkkunainen, jonka ympärillä leijuu surun pilviä. Hän on menettänyt yli kymmen vuotta aikaisemmin poikansa, eikä hän osaa jatkaa elämäänsä. Päivät menevät psykoterapeutin työssä ja vapaa-ajat uimalassa, jossa Marsha yrittää hukuttaa itsensä. Tai ei oikeasti hukuttaa, mutta tällä tavoin hän haluaa päästä mahdollisimman lähelle poikaansa. Veden alla mahdollisimman pitkään ja tietysti hengittämättä. Marshalla on toinenkin vapaa-ajan harrastus, joka on varsin erikoinen, jos sitä harrastukseksi voi sanoa. Hän tykkää kulkea koiransa kanssa hautausmaalla ja jutella kuolleille sieluille. Ei hän kuolleita ole tuntenut, mutta hän kuvittelee heille luonteenpiirteitä sekä menneisyyden ennen kuolemaa. Hautausmaalla Marsha tutustuu erikoiseen naiseen. Naiseen, joka on pukeutunut kummallisesti, syöttää lintuja ja laulaa uskomattoman upeasti. 

Alice on yksinhuoltaja, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin murrosikää lähestyvä poika Mattie. Ei ole sukulaisia, ei ystäviä. Mattie on Alicen elämän tärkein asia, mutta mitä tapahtuu, kun pientä tiivistä perhettä uhkaa suuri uhka? Niin suuri, että Alice meinaa menettää järkensä, eikä Mattie ymmärrä, miksi äiti on muuttunut aivan kummalliseksi. 

Marshan ja Alicen tarinat kulkevat rinnatusten, vaikka mielestäni Marshan tarina saikin kirjassa enemmän painoa. Lukija saattaa aavistaa, mitä lopussa tapahtuu, mutta se ei laimenna lukunautintoa. Molemmat naiset ovat mielenkiintoisia, vaikka välillä näinkin Alicessa hyvin outoja piirteitä. Toisaalta Alicen piirteet selittyvät tarinan edetessä. 

Aivan käsittämätöntä, kuinka paljon tunnetta Ruth Hogan on kirjaansa saanut tuotua. Marshan surumielisyys on käsinkosketeltavaa. Aina en lukijana voinut ymmärtää Marshan tempauksia uimalassa, mutta toisaalta olin Marshan puolella. Henkilökohtainen suru on niin iso asia, ettei kukaan voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Pidin kuitenkin Marshasta. Hänen tapansa kulkea hautausmaalla toi mieleeni ajatuksen, miksen itsekin kävisi useammin hautausmaalla. Ihan vaikka vain rauhoittuakseni. 

Ruth Hogan osaa viljellä myös huumoria. Surumielisyyden lisäksi kirjassa on oivaltavaa huumoria, joka uppoaa minuun täydellisesti. Hogan ironisoi häikäilemättä pinnallisia ihmisiä, joille mammona ja muotivaatteet ovat tärkeintä elämässä. Nautin myös siitä, millainen auto Marshalla on. Ei todellakaan mikään uusi vauhtihirviö, vaan rättisitikka. Marshan koira on irlanninsusikoira, joka kuolaa joka paikan, eikä käyttäydy nätisti. Aivan mahtavia asioita, jotka jaksavat naurattaa jo pelkästään, kun ajattelee tällaisia asioita. 

Kirjassa on monia eri juonikuvioita, jotka tuovat hyvää lisämaustetta kirjan päätarinoihin. Tapa, jolla Hogan kuvaa erilaisia ihmisiä on hyvin elävää. Ei tarvitse paljon mielikuvitusta käyttää, kun näkee kaikenlaisia erikoisuuksia ja värikkäitä persoonia silmiensä edessä. Tällainen ihmiskuvaus on loistavaa, koska jokainen ihminen on oma persoonansa ja tässä kirjassa persoonat näkyvät. 

Kirjan yksi kantava teema on oman lapsen kuolema. Kuinka ihmiset käsittelevät tällaisia asioita ja kuinka lähipiiri asiaan suhtautuu. Lapsen kuolema on niin kauhea asia, ettei sellaista haluaisi kenellekään tapahtuvan. Kun oma lapsi kuolee, kuolee omasta itsestään jotain samalla kertaa. Pidän siitä, kuinka Hogan on asiaa käsitellyt kirjassa, vaikka kirja ehdottomasti onkin kaunokirjallinen teos. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Wisdom of Sally Red Shoes on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 

Ruth Hoganin Lauluja variksille on kirja, joka itkettää ja naurattaa, mutta joka antaa myös toivoa. Tämä on kirja, jonka kanssa joulunpyhinä olisi mukava viettää hetken, jos toisenkin.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Kuka tuulia puhaltaa

 

Marraskuun syöksyessä kasvoilleni kuin likainen ja märkä tiskirätti, tarvitsin enemmän kuin paljon henkistä hellintää. Sitä minulle oli tarjolla Teatteri Vantaan Silkkisalissa, jossa oli Anne Nielsenin ja Merja Ikkelän 30-vuotisjuhlakonsertti Kuka tuulia puhaltaa. Nielsen hoiti pääasiassa laulamisen ja Ikkelä musisoinnin haitarin ja pianon kanssa. 

Näyttelijä ja laulaja Anne Nielsen sekä muusikko ja säveltäjä Merja Ikkelä ovat tehneet yhteistyötä kolmenkymmenen vuoden ajan. Pitkä taival on kuljettu, joten on aika juhlistaa kuluneita vuosia. Konsertissa kuultiin muistoissa olevia lauluja sekä ikivihreitä, mutta myös ihan uusia lauluja. Laulujen kautta matkattiin maailmalla sekä koto-Suomessa. Jokaisella kappaleella oli konsertissa oma tärkeä paikkansa, eikä sen kaiken tarvinnut olla aina edes kovin vakavaa. 

Anne Nielsen kuljettaa konsertin kappaleita eteenpäin välispiikein. Olin aivan myyty, kun Nielsen kertoi, että oli pyytänyt teatterikorkeakouluaikoina Kaj Chydeniukselta sävellyksiä joihinkin runoihin. Illan aikana yleisö kuuli muutaman tällaisen kappaleen. Anne Nielsenin tulkitessa ranskaksi Les Feuilles Mortes (Kuolleet lehdet) oli pakko pyyhkiä kostuneita silmäkulmia. Yksinkertaisesti kaunista ja koskettavaa. Sydämessä sykähdytti myös se, että Vexi Salmi oli huomioitu kappalevalikoimassa. Yksin on uskomattoman hieno kappale. Myös Jukka Kuoppamäen Vanhaa viiniä on pakko mainita. Entä sitten Matti Jurvan Nakkimakkara-laulu, johon koko yleisö sai yhtyä. Hieman huumoria pitää olla. 

Väliajan jälkeen alkoi ilakointi Ruskie neitsyt, valgie neitsyt kappaleen tahdissa. Ihanat kostyymit Nielsen ja Ikkelä olivat laittaneet päällensä tai eihän siihen oikeasti paljon tarvittu. Huivit päähän ja mummomaista poljentaa. Tästä oli hyvä siirtyä Heli Laaksosen runoon Mummoks tahtomine, johon Ikkelä oli tehnyt sävellyksen. Konsertissa kuultiin muitakin Ikkelän sävellyksiä. On aivan käsittämätöntä, kuinka joku voi osata tehdä tuollaista. Mistä uudet sävelet oikein syntyvät? Tosin ihmettelin sitäkin, kuinka Nielsenin laulu kumpusi palleasta lähtien. Sen siis näki. Mahtavaa hengitystekniikkaa tuollainenkin vaatii. Naiskaksikko Nielsen-Ikkelä ovat todellisia ammattilaisia. 

Konsertissa oli vielä yksi mukava yllätysmomentti. Yleisön joukossa istui Sirkka-Liisa Sass, jonka kappaleen Toive kaikilla sama konserttiyleisö kuuli. Sass on loistava sparraaja. Hän sai yleisön osallistumaan kappaleen laulamiseen. Maskit eivät haitanneet. Oli vain se hetki ja tunnelma ihmeellinen. 

Valmistautuessani illan konserttiin, minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Ajattelin, että antaa illan viedä mennessään, jos se on viedäkseen, ja niinhän siinä kävi. Konsertti oli mielettömän lämminhenkinen ja tunnelma saatiin varsin intiimiksi, vaikka joka toinen tuoli oli tyhjänä koronarajoitusten vuoksi vai johtuiko se juuri siitä? Vähemmän porukkaa, jolloin tunnelma tiivistyy. Illan loputtua olin todella onnellinen. Alkuviikon murheet olivat poispyyhkäisty. Konsertti oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsin.

Merja Ikkelä ja Anne Nielsen
Teatteri Vantaan Silkkisali: Kuka tuulia puhaltaa (2020)
Kuva © Paula Virta

Anne Nielsenin ja Merja Ikkelän 30-vuotisjuhlakonsertin ensi-ilta oli Teatteri Vantaan Silkkisalissa torstaina 5.11.2020. 

Lämmin kiitos Teatteri Vantaalle kutsuvieraslipusta.

 

Murhetta ja matonpesua

 

Vihaan marraskuuta, eikä tämän vuoden marraskuun alku tehnyt poikkeusta. Marraskuu koettelee minua kaikin voimin. Pimeydellä ja masentavuudella. Tähän, jos lisättäisiin räntäsade ja loskaiset kelit, niin paketti olisi jotakuinkin valmis. Mutta koska elämä ei ole koskaan yksinkertaista, lyötiin tänä vuonna hieman lisätwistiä marraskuun alkuun., 

Heräsin sunnuntain ja maanantain välisen yönä puoli kolmen aikaan vessaan. En laittanut silmälaseja päähäni, koska kyllähän vessaan sokeanakin osaan mennä. Makuuhuoneesta lähtiessäni katsoin, että lattialla oli jotain pitkulaista. Ensimmäinen ajatus oli, että Herra Karvajalka oli heittänyt jonkin monista leikkihiiristään lattialle. Kun tulin vessasta, mysteeri selvisi. Herra Karvajalka oli parhaillaan oksentamassa makuuhuoneen matolle. Laitoin valot päälle ja lattialla oleva tuntemattomuus selvisi myös. Siinäkin oli oksennusta. Ei muuta kuin matto- ja lattiapesulle keskellä yötä.

Loppuyö meni hyvin heikonlaisilla unilla. Itseasiassa en tainnut nukkua ollenkaan. Aamulla mies, joka täällä asuu, sanoi, että Herra Karvajalka on jollain lailla outo ja vaisu ja pakoilee. Sanoin, ettei ihme, koska on oksentanut yöllä. Jutellessani miehelle avasin vessan ovea ja tunsin jalkapohjani alla jotain märkää. Oksennusta oli vessan edustalla ja vessan matolla. Heitin molemmat vessan matot pesukoneeseen. Olivat jo muutenkin pesua vailla. Tämän jälkeen pesin taas lattioita.

Kun sain lopulta aamun vessahommat tehtyä, tulin vessasta, niin herra Karvajalka oksensi parhaillaan ruokapöydän alla, josta siirtyi tietokonetuolini alle oksentamaan. Olin aivan pyörryksissä, mutta ei muuta kuin jatkoin mattojen ja lattioiden pesua. Jossain vaiheessa kissa ehti taas oksentaa. Tällä kertaa olohuoneeseen. Lisää lattian pesua. Ihmettelin tietysti, mikä pientä poikaa vaivaa tai oikeastaan ajattelin, että karvapallo taitaa kiusata, koska söi heinää joka välissä. Päätin, että seuraan vielä tilannetta, jos vaikka karvapallo tulisi jossain vaiheessa ulos.

Pakkohan se oli työtkin aloittaa. Onneksi on etätyömahdollisuus. Normaalia maanantaiaamun kankeutta töiden aloituksessa, mutta Herra Karvajalka tuntui lopulta nukahtaneen. Aamuyhdeksältä oli osastopalaveri Teamsissa. Aloin raahata konttoriani makuuhuoneeseen, jotta saisin hoitaa palaverin häiritsemättä miestä sekä voisin keskittyä olennaiseen eli kuuntelemaan osastojohtajan sanomaa. Kun menin makuuhuoneeseen, odotti minua yllätys. Sänkyni vieressä oleva matto oli saanut ylleen valtavan oksennuskeon. Äkkiä vessapaperilla pahimmat kasat pois ja mattoa rullalle ja palaveriin. Kun palaveri oli ohi, sain vessamatot pois koneesta ja kuivumaan. Tämän jälkeen menin siirtelemään painavaa yöpöytää ja vetämään mattoa pois yöpöydän alta. Ja taas matto koneeseen. 

Olin jo aivan hermostunut ja kireä kuin viulunkieli, ja töitäkin pitäisi paiskia. Kun mies, joka täällä asuu, lähti kauppaan, heräsi Herra Karvajalka. Tällä kertaa oksentamaan olohuoneen matolle, jonka jälkeen taas nukahti. Ja minä taas jynssäsin mattoa. Olin jo aivan rikki, mutta pakko oli yrittää selviytyä työpäivästä. Kahden aikaan menin taas makuuhuoneeseen, koska oli alkamassa Teams-palaveri. Kun ennen kolmea tulin takaisin tietokonepöydän ääreen, huomasin, että tietokonetuolin vieressä on taas oksennusta. Mies pyyhki lattian talouspaperilla. Katsoin sitä, ja sanoin, että sehän on ihan vaaleanpunaista eli siinä on verta.

Soitin saman tien eläinlääkäriin. Sain ajan neljäksi. Herra Karvajalka oli ihmeen vaisu, kun joutui kuljetuslaukkuun, eikä autossakaan paljon huutanut. Taisi olla poika todella kipeä. Eläinlääkäri kyseli Herra Karvajalasta normaaliin tapaan kaikkea ja kertoi, että kissan limakalvot ovat niin herkät, että hyvin herkästi oksennuksen mukana näkyy verta, toisinaan paljonkin, eikä se välttämättä ole vaarallista. Lääkärin tutkiessa Herra Karvajalkaa, vaikutti kaikki olevan ulkoisesti ihan hyvin. Otettiin varmuuden vuoksi perusverenkuva. Näytteenotto meni ihmeen hyvin. Ei rimpuilua, eikä taistelua. Tämän jälkeen pieni poika sai niskaansa oksennuksen estolääkettä sekä nestetiputuksen. Nesteytyksestä eläinlääkäri sanoi, että yleensä kissat riehaantuvat, kun tiputus alkaa. Herra Karvajalka oli todella nätisti. Tuijotin vain tippapulloa ja aloin tuntea itseni hieman huonovointiseksi. Minähän kammoan kaikkea tällaista. Yhtäkkiä kesken tiputuksen Herra Karvajalka riuhtaisi itsensä irti minun ja eläinlääkärin otteista. Samalla irtosi tippa. Hän ei enää tällaista pelleilyä suvaitsisi. Eläinlääkäri sanoi, että onneksi ehti mennä desin verran nestettä ja kissa imi sen kuin sieni.

Jäin odottamaan kissan kanssa huoneeseen verikokeiden tuloksia. Onneksi huoneessa oli jakkara, koska huonovointisuuteni jatkui. Iski kauhea hikoilu ja vapina päälle. Siis paniikkikohtaus, eikä ensimmäinen kerta eläinlääkärissä. Milloin opin ottamaan vesipullon mukaan eläinlääkäriin? Pieni vesihuikka auttaa pahimpaan paniikkiin. Yritin hengittää syvään ja rauhallisesti ja suggestoida itseni tyyneen mielentilaan. Herra Karvajalka oli ehtinyt hypätä kuljetuskassinsa päälle makaamaan, jossa kulmat kurtussa seurasi tilanteen kehittymistä.

Jossain vaiheessa labrahoitaja toi verikokeiden tulokset huoneen tutkimuspöydälle. Huokaisin helpotuksesta. Kaikki tulokset olivat normaaleja, ja tämän saman vahvisti myös eläinlääkäri, joka jossain vaiheessa saapui huoneeseen. Kotiin viemisiksi saimme parafiiniöljyä tarpeen varalle, jos isompi hätä ei tulisi seuraavana aamuna sekä erikoisruokaa muutamaksi päiväksi. Lisäksi pyydettiin soittamaan heti eläinlääkäriin, jos oksentelu jatkuu, koska sitten pitäisi ottaa röntgenkuvat ja mahdollinen haimakoe. Meillä meni aikaa eläinlääkärissä noin puolitoista tuntia. Lasku oli 270 euroa.

Kotiin päästessä Herra Karvajalka oli väsynyt. Annoin pienelle pojalle hieman erikoisruokaa, jonka se heti söikin. Illan jatkuessa kissa tuntui piristyvän. Meni jopa terassille vesisateeseen, eikä olisi halunnut tulla sisälle ollenkaan. Annoin vielä lisää erikoisruokaa illalla ja ruokaa meni vähän alaskin. Vettä ei selvästikään halunnut juoda.

Tilannehan ei ollut vielä ohi. Seuraavana yönä heräsin puoli neljältä, kun Herra Karvajalka oksensi taas. Ja taas lattian pesua. Loppuyö meni hereillä ollessa. Myös mies, joka täällä asuu, heräsi. Mietin, soitanko aamulla heti eläinlääkäriin. Toisaalta olin ehkä antanut liikaa ruokaa illalla toipuvalle pojalle. Kuudelta aamulla kissa alkoi huutaa tosissaan. Halusi ulos. Hirvittävä myrskyilma. Taloyhtiön pihavalot olivat sammuneet myrskyssä ja oli pilkkopimeää. Ei auttanut. Puin päälleni ja lähdin otsalamppu otsalla kissan kanssa ulos pimeyteen. Merkkauspissoja tuli useampia, mutta mikä parasta, myös isompi hätä tuli hoidettua. Tosin en kauhean hyvin nähnyt ulosteen koostumusta ja väriä, mutta kunnon pötköt kissa väänsi. Päätin vielä odotella ennen kuin soittaisin eläinlääkäriin.

Herra Karvajalka oli huomattavasti paremmassa kunnossa tiistaina. Tosin dieettiruoka ja vesi eivät maistuneet. Illalla kissa oli aika vaisu. Johtui luultavasti syömättömyydestä ja juomattomuudesta. Yritin juottaa kissaa, mutta ei kelvannut. Sormenpäällä sain hieman vettä annettua. Alkoi taas huolestuttaa, kun kissa illalla kyhjötti sängyssäni, eikä nukkunut normaalisti. Eikö tämä loppuisi ikinä, ja mitä jos röntgenkuvista löytyy jotain kamalaa?

Lopulta nukahdin levottomaan uneen, josta heräsin puoli viiden aikaan. Kissa oksensi makuuhuoneessa. Valot päälle ja melkein riemusta kiljaisin. Iso karvapallo matolla! Keskiviikko meni jo selvästi paremmissa merkeissä ja laitoin dieettiruoan rinnalle tonnikalaa. Myös kuivamuonaa oli vähän tarjolla. Tonnikalat ja kuivamuonat kelpasivat, mutta ei dieettiruoka. Myös vesi alkoi maistua ja palveluskunnan komentokin alkoi olla entisellään. 

Seuraavana yönä nukuin suhteellisen hyvin. Heräsin hieman ennen kuutta ja taas oksennukseen. Siellä se karvapallo taas odotti. Tällä kertaa hieman pienempi. Hieman tietysti vieläkin huolestutti, mutta kissa alkoi selvästi olla oma itsensä. Tosin minä sain hieman kokea syrjäytymistä, koska olin kissan vienyt maanantaina eläinlääkäriin. Aikamoinen petturi siis olen.

Loppuviikko on mennyt tavallisissa kissamaisissa merkeissä, josta olen enemmän kuin tyytyväinen. Se on käsittämätöntä, kuinka tällainen vaikuttaa, kun lemmikki sairastuu. Mysteeriksi nyt jäi, oliko kyseessä karvapallojen kauhistus vai vatsatauti, koska oksentelu oli sen verran rajua. Vai onko kissa reagoinut psyykkisesti, koska palveluskunnalla on myös terveydellisiä huolia niskassaan? 

Kuinka teidän marraskuunne on lähtenyt liikkeelle?

Lucinda Riley: Auringon sisar

Syyskuussa ilmestyi iki-ihanan Lucinda Rileyn Seitsemän sisaren -kirjasarjan kuudes osa Auringon sisar (Bazar, 2020). Meinasin pakahtua onnesta, kun ovikello soi kesken etätyöpäivän ja oven takana odotti muhkea kirjapaketti, josta kyseinen kirja löytyi. Olen todellakin koukussa Rileyn kirjoihin, mutta tämä riippuvuus taitaa olla ihan hyvästä. 

Electra on sisarussarjan nuorin ja ongelmallisin tapaus. Hän asuu New Yorkissa ja tekee mallin öitä, eikä minkä tahansa mallin, vaan huippumallin. Hänen nimensä on kaikkien mallimaailmasta kiinnostuneiden huulilla. Electra on upea ja kaunis. Hänen ihonsa väri on hehkuva. Pitkiä sääriä riittää ja riittää. Electralla on rahaa enemmän kuin hän tietääkään. Electran elämä tuntuu olevan täydellistä, mutta jokin on perusteellisesti pielessä. Electra ei pääse yli adoptioisänsä Papa Saltin kuolemasta tai hän ei edes halua käsitellä koko asiaa. Hän on jopa hukannut kirjeen, jonka isä oli hänelle kirjoittanut ennen kuolemaansa. Mitä kirjeessä olisi kerrottu? Tämä ahdistaa naista, mutta häntä ahdistaa myös entinen miesystävänsä, joka julkaisi avioliittoaikeensa uuden nuorikkonsa kanssa koko maailmalle. Electralla on kuitenkin keinonsa selviytyä ongelmista. Alkoholi ja huumeet. 

Electra saa fanipostia ja kaiken maailman kyselyjä ympäri maailmaa. Suurin osa onnenonkijoilta. Sen takia hän ei kauheasti innostu, kun häntä lähestyy nainen, joka väittää olevansa hänen isoäitinsä. Nainen ei anna periksi, vaan tunkeutuu Electran elämään väkisin. Hän alkaa kertoa Electralle kertomusta, joka alkaa vuodesta 1939 ja vie Keniaan asti. New Yorkin seurapiireissä viihtyvän nuoren naisen Cecilyn kihlaus on purkautunut. Cecily lähtee kummitätinsä Kikin luokse Keniaan nuolemaan haavojaan. Matkan piti kestää muutama kuukausi, mutta Cecily jäikin Keniaan useammaksi vuodeksi. Cecily oppii rakastamaan Afrikan kauneutta, eikä naisen sydänkään enää itke verta. Kuullessaan tällaista tarinaa, Electra lähestulkoon hermostuu kokonaan. Kuinka tarina voi liittyä häneen? Paljon pitää tapahtua ennen kuin Electra kuulee tarinalle jatkoa. Varmaa on se, että tarinan kuultuaan Electran elämä ei voi olla enää entisenlaisensa. Hänen elämällään on tarkoitus. 

Täytyy myöntää, etten ole kauheasti pitänyt siitä, millaisena Electra on aiemmissa kirjoissa kuvattu. En siis odottanut Electran tarinasta läheskään yhtä paljon kuin joidenkin muiden sisarusten tarinoista, mutta sain yllättyä. Kirjan tarina tai pitäisikö sanoa tarinat ovat samalla kertaa sekä huikeita että surullisia. Kirjassa matkataan auringon paahtamaan Keniaan. Naivashajärvi erilaisine eläimineen luo kuvan luonnonkauniista paikasta, jota se varmasti onkin. Samalla saadaan kurkistaa Maasai-heimojen elämään, ja huomataan, etteivät valkoinen ja musta ole samanarvoisia. Ei, vaikka eletään mustien Keniassa. Siellä ovat olleet valkoiset vallassa pitkään. Samaan aikaan 1940-luvulla New York on sivistynyt paikka, mutta siellä on sama asettelu. Mustilla ei ole mitään arvoa. 

Lucinda Riley onkin tarttunut kahteen todella suureen aiheeseen Auringon sisaressa. Rotuerotteluun, ja sitä kautta rasismiin sekä laajenevaan huumeongelmaan. Riley kuvaa karmivalla tavalla 1940-luvun rotuerottelua. Cecilyn tarinaa lukiessani sydämeni meinasi pakahtua, kuinka rumasti mustia ihmisiä kohdeltiin. Heillä ei ollut mitään ihmisarvoa. Vaikka rotuerottelusta olisi näennäisesti vapauduttu, ei rasismista päästä ikinä eroon. Aina on ihmisiä, jotka luokittelevat ihmisiä heidän etnisen tai uskonnollisen taustansa takia. Entä sitten huumeet? Kirjassa kuvataan huumevieroituksista kärsiviä ihmisiä, ja kuinka heitä halutaan auttaa. Tämän suhteen olen todella skeptinen. Jotkut onnekkaat pääsevät huumeista eroon kokonaan, mutta maailma ei ikinä vapaudu huumeista. Huumeita kehitetään koko ajan lisää. Kuka edes pysyy mukana kaikissa variaatioissa? 

Seitsemän sisaren -kirjasarjassa on yleensä sekoitettu faktaa fiktion keskelle eli tuotu oikeita ihmisiä tarinoiden keskelle. Tällä kertaa tunnistin toki Obaman, mutta arvailujen varaan jäi, oliko joku New Yorkin ihmisoikeusaktivisti ollut joskus todellinen henkilö. En saanut mistään kiinni. En myöskään tunnistanut Keniassa olleita englantilaisia. Toki päästin mielikuvitukseni valloilleni ja mietin, onko Electralle oikeassa maailmassa esikuva. Keniassa sijaitseva Muthaiga Club sen sijaan on olemassa ihan oikeastikin

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Sun Sister on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan suomennoksesta on vastannut Hilkka Pekkanen. Laura Noponen on jatkanut hienoa kansipaperitaidetta. 

Lucinda Rileyn Auringon sisar on ehdoton kirjavalinta sinulle, joka olet jäänyt sarjan koukkuun. Reilu 900-sivuinen jättikirja saattaa aiheuttaa myös sen, että kotityöt jäävät tekemättä.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

 

Agnes Loonstra & Ester Scholten: Kreisi kissaleidi

Olen kärsinyt jonkinasteista lukujumia, vaikka koko ajan on parikin kirjaa kesken. Toki olen lukenut, mutta esimerkiksi kissaulkoilujen lukemiset ovat menneet lähiaikoina pitkälti syntyjä syviä miettien. Mutta, kun näen jonkin kiinnostavan kirjan, on se pakko saada käsiin ja mieluiten mahdollisimman nopeasti. Tällä kertaa tunne iski päälle, kun luin Hupsu ja tosi höpsö -blogin postausta Agnes Loonstran ja Ester Scholtenin kirjasta Kreisi kissaleidi (Kirjapaja, 2020). Menin jopa niin sekaisin, että tilasin kalliimman kirjan, vaikka Adlibriksellä olisi ollut hyvä tarjous.

Vain toinen kissanainen tai kissaleidi voi tietää, millaista on omistaa kissa tai kaksi tai jopa useampi. Tuo täydellisen pöyhkeä ja omahyväinen sulotassu, joka vähät välittää kissaleidin tunteista, osaa pelkällä olemuksellaan valloittaa kissanaisen sydämen. Ei siihen sen kummempaa tarvita. Kissanainen on aina vahva. Hän ei tarvitse osakseen lemmikin suunnatonta kiintymystä ja hössötystä. Hän tietää, että kissa on se, joka talossa määrää ja siihen hän on aina valmis. 

Agnes Loonstra ja Ester Scholten ovat osuneet kuvakirjassaan Kreisi kissaleidi asioiden ytimeen. Kirjan lyhyet tekstit ja värikkäät kuvat kertovat kaiken olennaisen. 

• Kissan lelut: yksinkertaisimmat ovat parhaimpia tai mikä estäisi repimästä esimerkiksi wc-paperirullaa.
• Kissan notkeus tekee helpoksi mahtua koloon kuin koloon. Laatikot ovat ehdottomasti parhaimpia. Koolla ei ole väliä.
• Kissaleidi arkistoi kaikki pienen ja vähän isomman kissan teot. Ensimmäinen naukaisu, ensimmäiset syntymäpäivät, ensimmäinen ulkokakka. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
• Kissanainen kerää itselleen kaiken kissa-aiheisen asian tai joku voisi sanoa krääsän. Listalle mahtuvat vaatteet, mukit, kassit, koriste-esineet jne. Pääasia on kissa.

Tiesittekö muuten, että Florence Nightingalella oli 60 kissan omistaja? Aikamoista modernin sairaanhoidon kehittäjältä. Kreisi kissaleidi esittelee joukon muitakin kuuluisia kissaleidejä.

Pidän siitä, kuinka lyhyesti ja ytimekkäästi kirjan tekijät ovat löytäneet kissojen ja kissaleidien syvimmän olemuksen. Kirjaa lukiessa ymmärtää sen, ettei ole yksinään hullaantunut kissanainen, vaan tällaisia henkilöitä löytyy ympäri maailman. Kissaleidit taitavat olla oma ihmislajin luokkansa. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Crazy Cat Lady on ilmestynyt vuonna 2019. Kirjan on suomentanut Vilhelmiina Koho.

Agnes Loonstran ja Ester Scholtenin Kreisi kissaleidi on ihastuttava kirja kaikille kissaihmisille. Ei tarvitse olla nainen, eikä leidi. Tämä kirja on sinulle, joka rakastat kissoja yli kaiken. Tämä kirja on myös oiva joululahja ihmiselle, joka ei voi elää ilman kissaa tai kissoja.

Tiedät olevasi kreisi kissaleidi, kun kotisi on täynnä tyhjiä pahvilaatikoita. (Agnes Loonstra & Ester Scholten: Kreisi kissaleidi)

 

 

Ajatuksia Helsingin kirjamessuista

Niinhän siinä sitten kävi, että Helsingin kirjamessut olivat verkossa. Ajattelin, että tämä voisi olla ihan hyvä juttu. Ja hyvähän se oli tietysti siltä kannalta, etteivät ihmismassat sulloutuneet samaan tilaan, jossa koronavirus olisi voinut aiheuttaa kunnon koronashown. Mutta onko niitä haastatteluja loppujen lopuksi kiva katsoa kotoa käsin läppärin ruudulta? Jos katsoo yksin, voi keskittyä kunnolla haastatteluun, eikä mahdollinen messukaveri töki koko ajan hihaan ja supata jotain korvaan. Kyllä, mutta messufiilis jäi puuttumaan kokonaan. Olisi ollut kiva tavata muita kirjabloggaajia ja kenties törmätä vanhoihin tuttuihin. 

Entä kuinka verkkomessut menivät omalta kohdaltani? Suunnittelin etukäteen, että kuuntelisin torstaina ja perjantaina etäpäivien lomassa haastatteluja verkosta.

Torstai 22.10.2020

Aktivoin verkkolippuni aamulla hyvissä ajoin messutapahtumaan. Tosin se ei mennyt kovin näppärästi. En lukenut ohjeita, koska kuka niitä ylipäätään lukee. Homma ei ollutkaan aivan yksinkertainen, vaan minun piti rekisteröityä kirjamessuille. Tänään tuli mieleeni Vastaamon tietomurto. Kuinkakohan moneen kymmeneen tai sataan eri paikkaan vuosien aikana olenkaan itseni kirjannut? Voisiko tällaiset messuilut järjestää yksinkertaisemmin ilman rekisteröitymistä? 

Touhotin torstaina aamupäivällä hyvissä fiiliksissä ja heti, kun messut aukesivat, niin etätöistä eetteriin. No ohhoh! Olipas teknisiä ongelmia. Ei lipulla, eikä rekisteröityneenä messukävijänä ollut mitään asiaa seuraamaan messuja. Onneksi tietotekniset ongelmat oli selätetty siten, että ohjelmia pystyivät seuraamaan torstaina kaikki. Olipa lippua tai ei. 

Torstaiaamun iloinen touhuaminen päättyi nopeasti, kun sain ikävän työpuhelun kollegaltani. Meni täysin fiilis päältä. Niin, ja olin järjestänyt yhden palaverin aamupäiväksi. Sekin piti hoitaa alta. Lounasaikaan en saanut seurattua mitään messuohjelmaa. Iltapäivä puolestaan alkoi tuloskatsauksella. Työpäivän lähestyessä loppuaan pääsin lopulta fiilistelemään. Aluksi Pullopostia Seilin saarelta. Katja Kallio haastattelemassa Susan Heikkistä. Tästä oli hyvä siirtyä etäpäivän päätteeksi Kjell Westön haastatteluun. Tritonus, odotan, että pääsen kirjan kimppuun. Anna-Riikka Carlson haastattelemassa Tiina Laitila Kälvemarkia kirjasta H₂O oli myös katseltava ja kuunneltava. Hieman ehdin myös kuunnella Maria Petterssonia Historian jännistä naisista. Kirja, jonka haluaisin lukea.

Kjell Westö

Perjantai 23.10.2020

Siis mitä ihmettä? Mihin hävisi perjantain etäpäivä? Keskittymistä vaativiin työtehtäviin ja puheluihin, puheluihin ja puheluihin sekä verkkopalaveriin. Sainko kuunneltua mitään? Kun muistiinpanojani lueskelen, niin tyhjää on täynnä. Miksi muistelen, että olisin jotain kuunnellut, mutta ilmeisesti en sitten ole.

Tiina Laitila Kälvemark ja Anna-Riikka Carlson

Lauantai 24.10.2020

Jos olisi ollut tavalliset kirjamessut, olisin kirmannut jo aamutuimaan messukeskukseen ja toivottavasti bloggariaamiaiselle. Mitä tein nyt? Hidas lauantaiaamu, jos se nyt ylipäätään voi hidas olla, kun kissa yrittää repiä minut yöpaidassa aamulenkille. Ei se hidas ollut. Vauhdilla ulkoilemaan, jonka jälkeen aamupala ja kauppaan. Ja lauantain kauppareissuthan kestävät, vaikka meinaisin kuolla maskin aiheuttamaan tukalaan oloon. Kellohan oli jo vaikka mitä, kun vasta pääsin koneen ääreen. Päädyin kuuntelemaan Anna-Liisa Haavikon haastattelussa olevaa Niko Eskelistä Raskaasta perinnöstä, jonka jälkeen katsoin Jorma Uotisen ja Sauli Miettisen haastattelun. Aloittelin myös kuuntelemaan Anni Kytömäen haastattelua ja teoksena tietysti Margarita.

Maria Pettersson

Sunnuntai 25.10.2020

Sunnuntai on yleensä ollut messuilujeni lepopäivä ja niin se oli tänäkin vuonna. Olen viihtynyt vaakatasossa Lucinda Rileyn Auringon sisaren kanssa sekä myöhemmin alkuillasta kissaulkoilulla Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraaman kera. Lucinda Rileyn piti olla alun perin kirjamessuilla, mutta hän oli perunut haastattelun. Harmi, koska yleisöä olisi varmasti riittänyt.

Susan Heikkinen

Onneksi messuohjelmien haastattelut löytyvät vielä pari viikkoa verkosta, koska sieltä löytyvät esimerkiksi Juha Hurme, Tuomas Milonoff ja Riku Rantala, Elizabeth Strout, Kaj Lipponen (Juice-kirja), Eva Frantz, Marko Annala sekä Kale Puonti (Manni). Nythän minä voin suunnitella ensi viikon etätöitäni tallenteiden parissa.

Kaiken kaikkiaan kirjamessut verkossa oli ihan hieno juttu, koska kerrankin kirjallista keskustelua oli kuunneltavissa järjettömän paljon. Jos vain ehtisi, voisi vaikka kaikki tallenteet kuunnella läpi. Siitä huolimatta toivon, että ensi vuonna tilanne on toinen ja pääsemme paikan päälle seuraamaan kirjatohinaa.

Sain Messukeskukselta lipun Helsingin kirjamessuille. Kiitos siitä.

Lippuarvonnan voittajat

 

Hieman arvelinkin, että olen liian myöhään liikenteessä, kun laitoin pystyyn lippuarvonnan Helsingin Kirjamessujen verkkotapahtumaan. Toisaalta tämä oli hyvä tilaisuus niille muutamalle, jotka arvontaan osallistuivat, koska tällä kertaa kaikki voittivat! 

Paljon onnea voittajille! Laitan teille sähköpostilla messuliput tulemaan eli 1 lippu/voittaja. 

Mainittakoon vielä, että minulla on pari lippua jäljellä. Eli jos olet myöhässä arvonnan suhteen. Laita kommentti ja sähköpostiosoitteesi, niin lähetän sinulle messulipun. Nopeimmat elävät.