Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

 

Viime keväänä sain luettavakseni ihanan kirjan. Saara Cantellin kesken jääneet hetket (Tammi, 2020), joka jätti mieleeni kauniita muistokuvia. Olin enemmän kuin iloinen, kun huomasin, että Cantellilta on ilmestynyt uusi romaani Kaikki tuoksuu lumelta (Tammi, 2021). Totta kai kirja oli luettava, eikä tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. 

Kertulla on elämä edessään. Hän on valmistumassa loistavin arvosanoin Taideakatemiasta. Hän on saanut apurahan ja ateljeepaikan Pariisista. Mistä muuta taiteellinen nuori ihminen voisi haaveilla 1950-kuvun Suomessa? Elämä hymyilee Kertulle ja Kerttu hymyilee takaisin. Elämän kevät on hurmannut Kertun. 

Parikymmentä vuotta myöhemmin Kertun tytär Tuija lähtee ystäviensä kanssa maaseudun rauhaan. Heillä on ideologia, joka päihittää yliopisto-opinnot. Omavaraisuus ja omaehtoinen elämä on tärkeää. Sillä ei ole niin kauheasti väliä, vaikka kyläläiset porukkaa hieman karsastavat ja katsovat kieroon. Tärkeintä on elää tässä ja nyt. 

Tuijan tytär Olivia puolestaan on näyttelijä. Hän kertoo äitinsä ja äidinäitinsä tarinaa omalle lapselleen. Hän haluaa tuntea menneet polut, jotta voisi suunnistaa tulevassa. Jokaisella sukupolvella on oma tarinansa, joka on tuonut Olivian tähän hetkeen. 

Kaikki tuoksuu lumelta on ehdottomasti sukupolviromaani, mutta samalla se kuvaa jokaisen sukupolven aikakautta tarkasti ja vahvalla kädellä. Mukaan on otettu aikakaudelle tyypillisiä normeja ja viittauksia tapauksiin, jotka ovat jättäneet jälkiä kulloisellekin aikakaudelle. Kertun elämä 1950-luvulla kuvaa vapauden tunnetta, savuisia tanssiravintoloita, mutta myös sitä, kuinka asioista otetaan vastuuta. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneen Tuijan maailmankuvaa kohahduttavat Chilen sotilasvallankumous ja mielenosoitukset. Niistä ei kuitenkaan voi puhua kotona perinteitä kunnioittavan isän läsnä ollessa. Homous on myös asia, josta vaietaan, vaikka se koskettaisi omaa perhettä. Olivian nuoruuteen on kuulunut teatteri ja runous, jotka molemmat ovat opettaneet miehistä jotakin. On miehiä, jotka häikäilemättä voisivat käyttää nuorta tyttölasta hyväksi, mutta on myös miehiä, jotka ovat pyyteettömiä ja tekevät nuorisotyötä omasta hyvästä tahdostaan.

 

Haikeana siitä, ettet ehkä tule kokemaan sellaisia talvia, jotka vielä minun lapsuudessani olivat itsestäänselvyys, haluan tuoda sinut sisään tarinaan sillä hetkellä, kun kaikki tuoksuu lumelta. (s. 6)

 

Saara Cantellin tekstin vahvuuksia ovat rauhallinen kerronta ja ilmavuus, joka jättää lukijalle tilaa hengittää ja antaa omien ajatusten luoda mielikuvia. Kirjan rakenne on tehty siten, että vuorossa on aina yksi kertojaääni. Tarinoissa hypitään aikakausista toiseen, mutta se ei heikennä lukunautintoa. Jokainen kertojaääni on omanlaisensa ja kyseessä olevaan aikakauteen on helppo siirtyä toisesta. Nautin Cantellin tavasta kuvasta asioista. Vaikka en pidä tupakoinnista ja inhoan tupakansavua, sain siitä huolimatta hyvin voimakkaan tunnelman tanssiravintolasta, jossa tupakan savu leijailee ympäriinsä ja tuhkakupit täyttyvät ääriään myöten. Maalaisidylli luo puolestaan kauniita kesäisiä kuvia, mutta kun katsotaan asioita lähemmin, huomaa, kuinka hankalaa ja kuinka vaivalloista on elää maalaistalossa, jossa ei ole juoksevaa vettä. 

Kirjan tarinassa yhtenä kertojaäänenä on Kertun aviomies Toivo. Toivon tarina on kokonaisuuden kannalta tärkeä, mutta hänet on sopivasti saatu kirjoitettua sivuhenkilöksi. Kirjan keskiössä ovat ehdottomasti kolmen sukupolven kolme täysin erilaista naista tai ehkä nuoremmissa sukupolvissa voi nähdä jotain edellisistä sukupolvista, mutta naiset ovat saaneet kuitenkin rakentaa omannäköisensä elämän. Elämän, joka on ollut sattumien johdattamaa summaa tai tietoisesti valittuja päätöksiä. 

Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta on kirja, johon soisin mahdollisimman monen tarttuvan. Kaunista tekstiä, joka vie helposti ajatukset arkisista asioista muihin maailmoihin.

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

 

Sain luettavakseni upean kirjan, jonka merkitys kasvoi minulle enemmän ja enemmän kirjaa lukiessani. Hiljaisilla havumailla (2020) on Markku Välitalon tarinallinen luontokuvakirja, joka vie lukijan hienolle matkalle Koillismaalle.

Markku Välitalo etsi perheellensä mökkitonttia monta vuotta. Miehellä oli tiukat kriteerit tontille, mutta kun hän Koillismaalta löysi etsimänsä, syntyivät kaupat heti. Vaimolle ehti kertoa asiasta myöhemmin. Mökkikaupoista siirrytään vähitellen metsään, tunturiin, rotkoon ja järvelle. Jokaista lukua siivittävät Välitalon tarinointi omista kokemuksista luonnossa. Vuodenajat vaihtuvat kesästä syksyyn, syksystä talveen ja talvesta kevääseen. Luonnon kiertokulku on tuotu oivasti mukaan kirjan tarinoihin. Tarinoissa on myös ilkikurinen virne mukana ja välillä on hyvä osata nauraa itsellensä. 

Markku Välitalo on tehnyt työuransa biologina ja opettajana, joten hänellä riittää tietämystä luonnosta. Sitä tietoa tihkuu myös tekstistä. Valokuvausta Välitalo on harrastanut koko ikänsä ja sen myös huomaa. Kirjan kuvitus on uskomattoman kaunis. Lisänä on tarinaa kuvien taustoista. Se, joka on vähänkin harrastanut valokuvausta, tietää, ettei onnistunut kuva oikeastaan ikinä onnistu yhdellä otoksella, vaan kameran on käytävä tiuhaan tahtiin ja asetuksia muutettava jatkuvasti. Välitalo kertoo myös siitä, kuinka on joutunut hakeutumaan kuvattavien kohteiden äärelle kilometrien patikoinneilla tai talvisin lumikenkiä hyödyntäen. Siitä huolimatta taivas saattaa olla pilvessä, eikä sopivaa valaistusta löydy. Aina ei vain yksinkertaisesti ole sellainen päivä, että kuvaus onnistuisi. 

Pidin kirjan leppoisasta olemuksesta, vaikka välillä hieman hirvitti, mitä Välitalo on joutunut kokemaan yksin luonnossa liikkuessaan. Luonto on mykistyttävän kaunis, mutta se on myös täynnä vaaroja. Välitalon tapa kertoa tarinaansa on mukavaa luettavaa. Selkeää ja kuvailevaa. Kuvia katsellessa ei voi kuin hämmästellä, minkä työn Välitalo on joutunut kirjansa eteen tekemään. 

Itselleni kirjan lukukokemus oli myös voimaannuttava. Olen aina pitänyt luonnosta, mutta patikoinnit rikkumattoman luonnon rauhassa ovat harvinaista herkkua. Tätä kirjaa lukiessani tunsin olevani mukana Välitalon kuvausretkillä. Rikkumatonta luonnonrauhaa. Hiljaisuutta, jossa vain luonnonäänet ovat läsnä. Koin kirjan olevan myös apuna surutyön tekemisessä. Menetin vastikään mieheni vaikean sairauden murtamana. Hiljaisilla havumailla on tuonut suruuni lohtua ja valoa silloin, kun kaikki on tuntunut olevan pelkkää mustaa, eikä pimeydestä ole löytynyt minkäänlaista pakotietä. Tiedän jo nyt, että tähän kirjaan tulen palaamaan useasti. Ihan vain saadakseni nauttia kauneudesta ja rauhallisesta ilmapiiristä, jonka kirjan tarinat luovat. 

Markku Välitalon Hiljaisilla havumailla valittiin kuuden finalistin joukkoon Vuoden luontokirja 2020 -kilpailussa. Ei mikään huono saavutus, kun kirjan sivuja selailee. Ällistyttävän taitavia kuvia, joita leppoisa tarinointi siivittää. Välitalo on tehnyt kirjan taiton itse, joten tämä on myös sellainen asia, jolle on pakko nostaa hattua. Taitto on loistava. 

Markku Välitalon Hiljaisilla havumailla on kirja, jonka soisin lahjaksi ylioppilaalle tai henkilölle, joka valmistuu johonkin luontoa lähellä olevaan ammattiin. Kirja sopii hyvin myös surutyötä tekevälle. 

Koska kirja on omakustanne, voi sitä tilata suoraan kirjan tekijältä sähköpostiosoitteesta: markku.valitalo@gmail.com. 

Suosittelen myös katsomaan kirjan trailerin YouTubessa.

Kiitos Markku Välitalolle upeasta kirjasta.

Blogitauko osa 2

 

Kuukausi sitten kirjoittelin blogitauosta, joka oli pakko pitää, jotta selvisin jollain tavoin päivästä toiseen eteenpäin. Nyt tuli toinen blogitauko. Mies, joka täällä asui, nukkui pois lauantaina 20.3.2021. Olen onnellinen, että mies pääsi eroon kivuista ja säryistä, mutta surullinen siitä, että tämä on nyt lopullista. Enää ei ole paluuta entiseen, vaan nyt on jatkettava elämää kahdestaan Herra Karvajalan kanssa. 

Päivät miehen kuoleman jälkeen ovat olleet mollivoittoisia. Välillä tuntuu, että kyllä tämä tästä, mutta seuraavassa hetkessä surun aalto valtaa mielen ja silmät täyttyvät kyynelistä. Olen itkenyt joka päivä. Ehkä se puhdistaa ja rauhoittaa mieltä aina hetkeksi kerrallaan. Elämän täytyy kuitenkin jatkua ja rutiineista pitäisi pitää kiinni. Siinä Herra Karvajalka on paras apu. Herätys on joka aamu kello viideltä tai kuudelta. Jos yritän mennä takaisin sänkyyn nukkumaan, niin kissa pitää huolen, etten kauan lorvi sängyn pohjalla. Ensi viikon maanantaina palaan etätöiden pariin, joten silloin viimeistään on arjesta otettava ote. Elämän täytyy jatkua kuolemasta huolimatta. 

Blogia yritän alkaa päivitellä taas vähitellen. Pinossa on postauksia odottavia kirjoja. Onneksi olen sentään saanut jotain luettua surun keskellä, vaikka jostain syystä löydän kaikista kirjoista jotain kuolemaan liittyvää. Elän ehkä nyt niin herkillä, että nappaan kaikki kuolemaan liittyvät asiat pääkoppaani. 

Haluan toivottaa teille kaikille ihanille blogini lukijoille kaunista kevään jatkoa. Pysytään terveinä ja toivotaan, että suurin osa ihmisistä ottaisi koronarokotuksen, niin saataisiin ehkä jotain stoppia tuolle kauhealle vitsaukselle. Itse sain ensimmäisen koronarokotteen reilu kolme viikkoa sitten, koska kuulun riskiryhmään 2. Toinen rokote pitäisi saada kesäkuussa, mutta en tiedä, kuinka käy, koska kyseessä oli AstraZenecan rokote. Ehkä tämäkin asia selviää ajan saatossa.

 

Anja Portin: Radio Popov

 

Luen aivan liian harvoin lasten- ja nuortenkirjoja. Tuli kuitenkin sellainen tunne, että haluan lukea Anja Portinin kirjan Radio Popov (S&S, 2020), joka voitti Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sen verran paljon olin lukenut ja kuullut kirjasta loistavia kommentteja, etten vain voinut jättää kirjaa huomiotta. Kirjaan tarttuminen ei aiheuttanut pettymystä. Päinvastoin. Kyseessä on upea teos. 

Yhdeksänvuotias Alfred elää isänsä kanssa. Oikeasti hän ei elä isänsä kanssa, koska isä on jatkuvasti matkoilla, ja jos isä on kotona fyysisesti, niin hän yhtä kaukana kuin silloin, kun on matkoilla. Äitiään Alfred ei ole nähnyt. Äiti on hävinnyt jonnekin Alfredin syntymän jälkeen. Alfred on yksinäinen poika. Hänen yönsä menevät huokaillen ja valvoen. Eräänä yönä tapahtuu kummia. Lehdenjakaja työntää postiluukusta sanomalehden, jota ei todellakaan ole tilattu Alfredin osoitteeseen. Lehden väliin on piilotettu omena, villasukat ja voileipä. Mitä tämä tarkoittaa? Seuraavana yönä Alfred päättää selvittää asian ja joutuukin elämänsä seikkailuun. 

Alfred tutustuu Amandaan, joka on herkkäkorvainen. Amanda haluaa auttaa kaikkia yksinäisiä lapsia, jotka kuuluvat hänen lehdenjakoalueelleen. Hän asuu ihastuttavassa puutalossa, joka on omenapuiden ympäröimä. Alfred muuttaa Amandan luokse, koska Amandan luona hän tuntee olevansa turvassa. Hän saa ruokaa ja hänestä huolehditaan. Aivan erityistä tulee olemaan kuitenkin siinä vaiheessa, kun Amandan luota löytyy salaperäinen radiolähetin. Mitä kaikkea sillä voi tehdäkään? 

Anja Portin vie tarinaa viehättävästi eteenpäin. Kirjan tarina on osittain jännittävä, mutta ei missään tapauksessa liian jännittävä. Juuri sopivasti jännitettä, jotta voi miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidän myös siitä, kuinka Portin maalailee kirjan maisemia. Amandan huvila puutarhoineen on juuri sellainen paikka, johon olisi ihana päästä tutustumaan, ja miksei vaikka asumaan. Kirjan teksti on elävää ja tarina etenee loogisesti, mikä on tietenkin tärkeää, kun mietitään lapsilukijoita. 

Kirjan tarinassa otetaan kantaa tärkeään yhteiskunnalliseen kysymykseen. Unohdetut lapset. Lapset, jotka ovat yksinäisiä ja ehkä peloissaankin. Lapset, jotka tarvitsevat aikuisen ihmisen turvaa ja jonkun, joka huolehtii ja välittää heistä. Kirja antaa muistutuksen myös siitä, kuinka erilaisia lasten taustat ovat. Kaikkien unohdettujen lasten taustat eivät ole samanlaisia. Perheessä voi olla päihderiippuvuutta. Voi olla vanhempia, joilla työ menee kaiken muun edelle. Vanhemmat saattavat keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa unohtaen lapsen tarpeet. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Kirjasta löytyy jonkin verran hurmaavaan pikkutarkkaa mustavalkoista kuvitusta. Kuvitus toimii hyvin tarinan rinnalla vahvistaen tarinan kulkua entisestään. Kuvituksen takana on Miila Westin. 

Vaikka Radio Popov on suunnattu lapsille ja nuorille, toimii se vallan hyvin keski-ikäiselle naisellekin, jonka illat ovat nykyään hyvinkin yksinäisiä. Oikeasti kirja sopii kaikenikäisille, jotka hakevat jotain lohtua elämäänsä. Kirjassa on myös jotain hyvin lumoavaa. Sellaista, jota löytyy vanhoista kunnon lasten-ja nuortenkirjoista.

 

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

 

Tammikuun lukupiiriin ehdotettiin luettavaksi Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä novellikokoelman osiota Oranssi kala. Itse en yleensä innostu siitä, että luetaan vain osa kirjasta, joten tein vastaehdotuksen, että luetaan samalla kertaa koko kirja, jos kirjan kannet avataan. Tämä taisi osoittautua jonkinlaiseksi virheeksi. Tavallisia ihmeitä on valtava novellikokoelma. Sivuja on yli 650. 

Harppu -novellissa onneton kadullakulkija saa harpun päällensä. Harppu yksinkertaisesti tippuu naisen päälle erään rakennuksen ikkunasta, jossa tilintarkastajat pitävät pikkujoulujaan. Ihmiset kauhistelevat tapahtumaa kadulla, mutta toisaalta antavat naurettavia kommentteja, kuten ”olipa onni, että se oli harppu, eikä ikkunaruutu”. Onnettomuuden uhrin äiti puolestaan on sitä mieltä, että tytär on aina ollut kömpelys. Kaikkein kammottavin vaade oli kuitenkin harpunsoittajalla. Hän vaati, että onnettomuuden uhrin on osallistuttava harpun korjauskustannuksiin. 

Hazel kertoo naisesta, jonka mies on kuollut. Nainen on aina elänyt miehensä varoilla ja voisi jatkaa sitä miehensä kuoltuakin, mutta hän haluaa tehdä jotakin. Yli viisikymmentävuotias ammattitaidoton nainen ei ole haluttua valuuttaa työmarkkinoilla, mutta niin vain Hazel saa töitä. Hän esittelee keittiövälineitä eri myymälöissä. Hazel luo itselleen roolin, joka vakuuttaa keittiövälineyrityksen johtajat. Nainen etenee urallaan ja ohittaa marssijärjestyksessä jopa miehen, joka on hänelle työn opettanut. Hazel on hieno novelli, jossa kotirouva löytää itselleen oman elämän. 

Jokainen asuntoa etsinyt tietää, kuinka vaikea on löytää mieleinen asunto. Sellainen, jossa tuntee viihtyvänsä. Särkyvää -novellissa pariskunta matkustaa Vancouveriin, jonne he aikovat muuttaa. Ensin pitää kuitenkin löytää asunto. Asunnon etsiminen osoittautuukin paljon vaikeammaksi kuin pariskunta olisi ikinä uskonut. Ensimmäinen asunto on juuri sellainen, jota he etsivät, mutta nainen ei kestä ajatusta, että kyseessä on avioerotalo. Kiinteistönvälittäjä vie pariskuntaa asunnosta toiseen. Hän on kohtelias ja väsymätön. Mikään asunto ei vain miellytä pariskuntaa. Voiko kiinteistönvälittäjä kuitenkin löytää heille asunnon, jossa on hyvä tunnelma? 

Tavallisia ihmeitä on jaettu kolmeen eri osioon, joista löytyy yhteensä yli viisikymmentä novellia. Hurja määrä, joka aiheutti lukijassa oikeasti lukuähkyn. Yksi lukupiiriläinen kuvaili kirjaa hengästyttäväksi ja totesi, että aivan kuin olisi töissä ollut. Jos lukupiiri olisi pysyttäytynyt ajatuksessa, että luetaan vain kirjan Oranssi kala -osio, olisi novelleja ollut varmasti helpompi käsitellä ja muistaa. Kirjan valtavuus aiheutti sen, että lukupiirikeskustelun alussa kaikki sanoivat, etteivät muista yhtään novellia kirjasta. Tosin kyllä niitä novelleja alkoi muistaa, kun keskustelu pääsi vauhtiin. 

Kirjan novelleissa matkustetaan paljon. Usein novellin päähenkilöinä ovat ikääntyneemmät ihmiset, joiden lapset ovat jo aikapäiviä aikuistuneet ja ovat omillaan. Novelleista voi nähdä myös sen, että kirjailijalla on ollut jonkinlainen suhde Eurooppaan. Shields on löytänyt novelleihinsa erikoisiakin aiheita. Mitä sanotte, jos viettäisitte koko kesän mökillä, jossa ei olisi yhtään peiliä? Tai voisiko kesälomansa viettää nudistileirillä? Kolahduttavaa oli lukea myös naisesta, joka löysi tyttärelleen täydellisen huivin. Niin kauniin, että oli valmis tekemään töitä huivin löytymiseksi. Sattumien summana tapahtui kuitenkin erehdys ja huivi joutui täysin väärälle henkilölle. Olisi myös aika mielenkiintoista, jos asunnon ikkunoista pitäisi maksaa ikkunaveroa. 

Lukupiirissä keskusteltiin siitä, kuinka novelleista puuttuivat onnelliset loput muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Novellien loppuja pidettiin usein töksähtelevinä, mutta myös hätkähdyttävinä. Lisäksi täytyy myöntää se, että muutama novelli meni ainakin allekirjoittaneelta täysin yli hilseen. En saanut mitään otetta koko tarinasta. Sellaisesta lukemisesta en oikeasti nauti. Lukupiirissä mietinnän aiheeksi pääsi myös se, ovatko novellit kirjailijan oman pitkän avioliiton kuvausta. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos on The Collected Stories. Kokoelmaan on valittu Shieldsin novellikokoelmia vuosilta 1985-2003. Kirjan suomennoksen on tehnyt Hanna Tarkka, jota voi kiittää siitä, että hän on pystynyt käyttämään sanoja laaja-alaisesti. Ensimmäinen suomenkielinen painos on Otavan kustantama vuodelta 2008. Itse luin Loistopokkarin vuodelta 2009. 

Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä on novellikokoelma, jolle kannattaa varata aikaa. Kirjaa kannattaa lukea hiljalleen. Vaikka novelleista pitääkin, saattaa tässä kirjassa olla hieman liikaa sulateltavaa, jos kirjan lukee kannesta kanteen niin, ettei lue välillä mitään muuta. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

Blogitauko

 

Kuukausi vierähti ilman postauksia. Syynä oli miehen, joka täällä asuu, kunnon romahtaminen nopeasti. Miehellä on todettu haimasyöpä, jota ei voida leikata. Ei voida myöskään antaa sädehoitoa ja sytostaattihoidotkin lopetettiin heti alkuunsa. Mies joutui sairaalaan helmikuun kymmenes päivä. Sen jälkeen koko helmikuu olikin pelkkää sumussa elämistä, eikä energiaa yksinkertaisesti riittänyt blogille. Olin jo varma, että se on nyt miehen menoa, mutta miehellä olikin tavallista pahempi keuhkokuume. Toki syöpäkin heikentää kuntoa, mutta keuhkokuume oli nyt se, joka heikensi miehen kunnon. Nyt tilanne on vakaa ja mies on siirretty sairaalasta terveyskeskuksen vuodeosastolle. 

Miehen sairaus toki etenee, mutta nyt on tunne, että saan ehkä jotain päivitettyä tänne blogiinkin. Kauheasti en kyllä ole kirjojakaan jaksanut lukea, koska ajatukset ovat olleet aivan muualla. Tänään kuitenkin ilokseni huomasin, että etätyöpäivän jälkeen en siirtynyt zombiena sohvalle televisiota tuijottamaan, vaan otin itseäni niskasta kiinni ja tein kotihommia. On se vain kumma, kuinka suuri vaikutus lisääntyvällä auringonvalolla on. Yleensä helmikuu on tuonut minulle lupauksen tulevasta keväästä. Tänä vuonna se ei sitä tuonut. Vaikka muutama aurinkoinen päivä helmikuussa olikin, oli se mielestäni muuten normaalia pimeämpi ja sateisempi ja toki miehen sairaalaan joutumisellakin oli suuri syynsä tähän. 

Herra Karvajalka voi hyvin. Helmikuun alkupuolella hän selvästi kaipasi miestä, mutta nyt Herra on saanut minun kanssani arkirutiinit pelaamaan. Minun täytyy vain hellitellä ja huomioida kissaa kahden hengen edestä, koska mies ei ole kotona. Tällä tavoin Herra Karvajalka pysyy suhteellisen tyytyväisenä. Ainoa haittapuoli on se, että menen liian aikaisin nukkumaan. Yleensä kuulen joka ilta silmät suljettuani kauheaa ryminää, kun kissa laittaa paikkoja uuteen uskoon. Aika usein on vessapaperia revitty metritolkulla.

Mutta nyt on aika toivottaa teille kaikille ihanille naisille mukavaa naistenpäivää. Sehän on nimittäin joka päivä. Miehille toivotan upeita kevätpäiviä. 

Pysytään terveinä ja noudatetaan viranomaisten koronaohjeistuksia.

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

 

Vaikka pidän helmikuun aurinkoisista pakkaspäivistä, täytyy myöntää, että Pirjo Toivasen Siskoni Italiassa (Stresa, 2020) kirjan kansikuva lämmitti mieltäni. Kaunis vihreä puutarha ja kauempana häämöttävä järvi. Tällaisen kansikuvan antama mielikuva tuo niin hyvän fiiliksen, ettei kirjaa voi ohittaa. 

Mirja on matkustanut 17-vuotiaan poikansa Markon kanssa Italiaan. Mirjan sisko Terhi ja hänen miehensä Roberto ovat ostaneet Stresasta satoja vuosia vanhan huvilan, jota ympäröi iso puutarha. Puutarha kaipaa kohennusta, joten Terhi on ottanut työharjoitteluun Englannista joukon nuoria puutarha-alan opiskelijoita kunnostamaan puutarhaa. Samalla Marko saa petrata kielitaitoaan, koska hän työskentelee nuorten kanssa. Ei Mirjakaan laakereilla lepää, vaan hänellekin riittää tehtävää puutarhassa sekä Sofian, Terhin ja Roberton, lapsen hoitamisessa. 

Mirjan kesälomaa tai pitäisikö sanoa työleiriä varjostaa kuitenkin muutama murhe. Hän ei tiedä, jatkuuko hänellä työt Helsingin Kaupunginteatterissa lomien jälkeen vai jääkö hän tyhjän päälle. Myös Juha, Mirjan avomies, aiheuttaa harmaita hiuksia. Juha on avaamassa Tallinnaan hammaslääkäriklinikkaa. Kaikki aika tuntuu menevän Helsingin ja Tallinnan välillä seilaamiseen ja muutenkin Juhassa on jotain outoa. Juhannukseksi Juha on kuitenkin tulossa Italiaan, mikä tuntuu kutkuttavalta vatsanpohjassa. Mutta ei murheet siihen jää. Huolta aiheuttaa myös Mirjan biologinen isä, Hannu, joka asuu Espanjassa. Hannu turvautuu aivan liian usein alkoholiin. Huvilalla työskentelevät nuoret tuovat kesään niin ikään lisämurheita. 

Siskoni Italiassa antaa sellaisen kuvan, että Italiassa ulkomaalaisiin suhtaudutaan huonosti. Vaikka Terhin mies on italialainen, ei huvilan muut asukkaat ole jääneet huomaamatta naapureilta ja muilta paikkakuntalaisilta. Naapuri valittaa joka asiasta ja poliisi tai joku muu lainvalvoja käy vähän väliä paikan päällä. Ihan vain tarkastaakseen, pitävätkö ilmiannot paikkansa tai noudatetaanko kaikkia lakipykäliä, kun huvilan vierasmajaa rakennetaan tai puutarhaa kunnostetaan. Ulkomaalaiset tuntuvat todellakin tuovan ongelmia. Tämä oli yllättävää, mutta jollain tavoin koomista. Ei me suomalaiset niin kummallisia ollakaan. Aika usein täälläkin suupielet kääntyvät alaspäin ja supattelu alkaa, jos ulkomaalaiset muuttavat naapuritontille. En tiedä, kuinka Italiassa, mutta täällä ei vain saisi tuoda ilmi negatiivisia ajatuksia ulkomaalaisista, vaan pitäisi olla suopea ja toivottaa kaikki tervetulleiksi. 

Kirjan tarinassa kuvataan alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden aiheuttamia ongelmia, joita todellakin tuntuu riittävän. Mirjan isä ei usko sairaalahenkilökunnan kehotuksia olla juomatta. Hän vain yhden lasillisen juo ruoan kanssa. Kas kummaa. Yhtäkkiä tilanne on taas riistäytynyt käsistä. Lääkkeiden väärinkäyttöön ajaudutaan ehkä enemmän salakavalasti. Ollaan hoitavinaan särkyjä ja erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Ennen kuin huomataankaan, on ongelmaa enemmän kuin tarpeeksi. Huumepommi kytee nuorten suosimissa menomestoissa, eikä se jää tässäkään kirjassa huomaamatta. Osa nuorista suhtautuu huumeisiin hyvin vapaasti. Eihän se mitään tee, jos hieman pössyttelee, mutta mitä sitten, jos viranomaiset puuttuvat asiaan? 

Koko korona-aikana en ole tuntenut minkäänlaista kaipuuta matkusteluun. Kirjan luettuani tuli kyllä sellainen tunne, että olisi ihana matkustaa Etelä-Eurooppaan. Jonnekin lämpimään ja idylliseen paikkaan, jossa kaikilla aisteilla voisi nauttia luonnon kauneudesta, kulttuurista, ihmisten erilaisuudesta, hyvästä ruoasta ja miksei juomastakin. Pirjo Toivanen on kuvannut hienolla tavalla italialaista miljöötä. Terhin ja Roberton huvilan kaltaisessa paikassa olisi mahtava päästä nauttimaan lomastaan.

Siskoni Italiassa on jatkoa Pirjo Toivasen esikoisromaanille Pyhä paha perhe. Kirjan voi toki lukea irrallisenakin teoksena, mutta ensimmäisen teoksen lukemalla saa kirjasta paremman otteen. Sarjalle on tulossa myös jatkoa. Seuraavassa kirjassa Mirja on viisikymppinen. Sitä odotellessa. Tällaisia kirjoja on mukava lukea, jossa päästään seuraamaan jonkin henkilön elämää ja elämän käännekohtia. 

Kirjan kauniiden kansien takana on Amelia Nyman. Perfecto! 

Pirjo Toivasen Siskoni Italiassa kannattaa ottaa lukulistalle, jos nauttii siitä, että pääsee kurkistamaan tavallisen suomalaisen naisen elämään. Toivasen selkeä ulosanti tuo lisäplussia kirjan viihdyttävyydelle.

Lämmin kiitos kustantajalle mukavasta kirjasta.