Anna Jansson: Murhan alkemia

Kaapista löytyy (lue: kirjahyllyssä ei ole enää tilaa) lukemattomia kirjapinoja. Osan kirjoista olen itse kantanut jostain kotiin, mutta suurimman osan olen saanut joko äidiltäni tai joltakin ystävältäni eli kierrätys pelaa. Anna Janssonin Murhan alkemian (Gummerus, 2013) sain muistaakseni ystävältäni, jonka kanssa tapaamme vaihdella kirjoja. Pokkarimuotoinen kirja oli mukava ottaa kissan ulkoilutuslukemiseksi.

Justus Hartman on komisario Tomas Hartmanin setä. Miehillä on ollut vuosikymmeniä sitten kiista, jota ei ole ikinä ratkottu. Ei ole siis ihme, etteivät miehet ole pitäneet yhteyttä toisiinsa. Tomas saa yllättävän puhelun sairaalasta. Justus on hävinnyt sairaalasta. Sairaalan henkilökunta pitää tapausta outona, koska mies on hävinnyt kuin savuna ilmaan. Henkilökunta ei edes usko, että keuhkokuumeesta toipuva mies olisi ollut vielä itsekään halukas lähtemään sairaalasta.

Tomas ei ole myöskään aivan kunnossa, joten hän suostuu vaimonsa viikonloppulomaehdotukseen tai ei siinä ole oikeastaan miehellä sananvaltaa. Tomaksen vaimo Marianne ja miehen alainen Maria Wern ovat jo hoitaneet etukäteisjärjestelyt. Matka Smoolantiin saa yllättäviä käänteitä, kun hotellin uima-altaasta löytyy ruumis ja Tomas saa vakavan sairauskohtauksen. Mies joutuu sairaalaan teho-osastolle. Marian alkaessa tutkia Justuksen katoamista tarkemmin, ymmärtää hän, että uima-altaan ruumiilla on jotain yhteistä Justuksen katoamisen kanssa. Kaikki tuntuvat kietoutuvan Justuksen ja Tomaksen menneisyyteen sekä taidepiireihin.

Aloittaessani lukemaan kirjaa, meinasin pitkästyä, kun ensisivuilla oltiin 1960-luvun lopulla ja teksti tuntui olevan kauhean pientä, eikä tarina lähtenyt vetämään. Onneksi en ole helposti luovuttavaa tyyppiä, vaan jatkoin lukemista, eikä aikaakaan, kun alkoi tapahtua. Tarinassa tulee yllättävän paljon ruumiita, eikä kuvaukset aina ole mitenkään kauniita, mutta eihän dekkareiden olekaan tarkoitus sievistellä. Onneksi luin kirjaa päiväsaikaan, niin eivät mielikuvat jääneet leijumaan uniini.

Kirja etenee loogisesti, vaikka paljon on takaumia menneisyyteen. Kirjassa on melkoisesti henkilöitä, ja jossain vaiheessa meinasin mennä jo sekaisin, kuka on kukin. Välillä tuntuu, että yksinkertaisempi on kaunista. Tarina on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja alkemiaakin tulee opiskeltua sivussa jonkin verran. Täytyy kuitenkin myöntää, että muutamissa kohdissa Jansson on mennyt hieman yli. Ei meinannut aivan usko riittää kaikkiin juttuihin.

Maria Wern -dekkareita olen lukenut aiemminkin, mutta huomasin juuri, etten ole tainnut yhdestäkään aiemmin postata. Näitä tulee siis luettua hyvin satunnaisesti, vaikka yleisesti ottaen olen pitänyt kirjojen rikostarinoista. Maria Wern on seikkaillut myös televisiosarjassa. Täytyy myöntää, etten muista, olenko mitään osaa televisiosta katsonut. Olen oikeasti tosi huono tv-ohjelmien kanssa.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Alkemins eviga eld on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Annan Janssonin Murhan alkemiaa uskallan suositella dekkarifaneille. Tämä on sopivan kamalaa kesäluettavaa.

Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Ehkä hieman kaukaa haettu, mutta ruksi solahtaa ruutuun ”keltainen ja oranssi”, koska näitäkin värejä kannesta löytyy.

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää – Valuneen taikinan tapaus

Toisinaan kirjan kannet tai kirjan nimi on se, joka vetää puoleensa. Mirjam Lohen Rouva Suominen välittää – Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018) kirjassa yhdistyvät nämä molemmat seikat. Muuta ei siis tarvitakaan, kun tällaiseen kirjaan haluaa tarttua. Etenkin se tuli heti mieleen, mistä tällaisessa kirjassa kerrotaan, jonka nimi on melkoisen mielikuvituksellinen.

Keski-ikäinen Sointu Suominen on päättänyt vaihtaa totaalisesti alaa. Hän on jättänyt työnsä terveyskeskuspsykologina, opiskellut asuntokauppaa ja suorittanut LKV-tutkinnon. Näiden lisäksi Sointu on perustanut oman kiinteistönvälitysyrityksen, kirjoittaa asunnonvaihtoblogia ja haluaa kiinteistömyynnin ohella sisustaa asiakkaidensa asunnot. Aikamoista hulabaloota. Samalla Sointu on kuitenkin perheenäiti, joka töiden ohella huolehtii perheen hyvinvoinnista. Toisaalta aloittelevalla yrityksellä ei kauheasti töitä ole, joten kotitöitä ehtii tehdä siinä samalla kuin asuntokauppaa. Sitä paitsi välillä on kiva istahtaa alas ja juoda kupillinen hyvin haudutettua teetä ja unelmoida.

Vaaleanpunaisten hattarapilvien lomassa voi seurata myös oman taloyhtiön elämää. Kaikki ei olekaan niin ruusuista, mitä naapurit antavat ymmärtää. Lisäksi Sointu saa hoidettavakseen yhden asunnon myymisen. Asuntokauppaa varjostaa outo tapahtuma. Iäkäs, mutta hyvinvoiva leskirouva on kuollut aivan yllättäen. Leskirouvan tytär kertoo Soinnulle oudosta kirjeestä. Onko kirje aiheuttanut vanhan rouvan kuoleman? Koska Sointu on ihmisrakas, haluaa hän selvittää mysteerin.

Ihana, ihana ja ihana. Valuneen taikinan tapaus on juuri sellainen hyväntuulinen kirja, jota lukee mielellään raskaan työpäivän jälkeen. Aivot narikkaan ja antaa Soinnun hoidella asiat. Kirjassa on jotain samaa kuin Mma Ramotswe -kirjoissa. Lempeää salapoliisitouhua, hyväntuulisuutta ja hieman teetä kaiken päälle.

Mirjam Lohen tapa kirjoittaa on kiva. Lauserakenteet ovat yksinkertaisia ja helppoja lukea. Kirjassa on sopivassa suhteessa huumoria, satiiria ja nokkeluutta, mutta siitä löytyy myös sitä tärkeää: rakkautta ja välittämistä toisista ihmisistä. Kirjan nimessä mainitun Rouva Suominen välittää voi ja pitääkin siis ottaa ajatuksiinsa useammalla tavalla. Pidin myös siitä, kuinka kirjaa elävöittävät Sointu Suomisen blogipostaukset ja kommentit.

Kirjan kansille täytyy antaa erityiskiitokset. Kannet ovat täynnä yksityiskohtia, joita löytyy Sointu Suomisen elämästä. Lisäksi vaaleanpunainen tausta tuo ihanan oman höttönsä kansille. Jenny Lucander on nainen kansien ulkoasun takana.

Valuneen taikinan tapaus on ensimmäinen osa uudessa Rouva Suominen välittää -kirjasarjassa. Innolla odotan jatkoa, koska tällaisia kirjoja tarvitaan. Leppoista ja mukavaa luettavaa.

Sain kirjan kustantajalta, joten kiitokset lähtevät siihen suuntaan.

Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Sijoitan kannet ruutuun ”hieno fontti”, koska tekstit ovat osittain kaunokirjoitusta.

Linnanneitoja Turussa

Olin jo hieman valmistautunut siihen, ettei naisporukan kesäisestä Turku-reissusta tulisi yhtään mitään. Kaikilla omat menonsa ja suunnitelmansa. Lisäksi yksi naisista tuuraa minua töissä, kun itse lomailen. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, jos ne laittaa järjestymään. Siispä auton keula kohti Turkua ja ennen kaikkea Linnateatteria ja Linnanneitoja. Jokaisen kesäänhän kuuluu ehdottomasti kesäteatteri.

Turussa on naisvankila, joka on joutumassa tamperelaisomistukseen. Asiasta ei kuitenkaan tiedetä vankien keskuudessa muurien sisäpuolella juuri mitään. Lusija (Maija Andersson), Petra (Jenni Banerjee) ja Petriina (Miika Laakso) jakavat vankisellin. Siinä, missä Lusija ja Petriina ovat kokeneita konkareita vankilamaailmassa, on Petra uusi tulokas seitsemän päivän kakullaan. Petran aviomies käy heti ensimmäisenä päivänä vierailulla. Kotona on rumba käynnissä, eikä mies pärjää lasten kanssa. Petra vaipuu epätoivoon ja on valmis karkaamaan vankilasta. Karkaamiseen tarvitaan kuitenkin vankila-Tinder.

Maija Andersson, Jenni Banerjee ja Miika Laakso

Kuva © Peter Nuutinen, Linnateatteri

En yhtään ihmettele, jos näyttelijäkolmikolla on ollut hikiset oltavat tänä kesänä. Hellettä helteen perään ja jokaisella useampi rooli vedettävänä Linnanneidoissa. Jenni Banerjee näyttelee oivasti perheenäitiä, joka on mitättömän rikkomuksen takia joutunut vankilaan. Nainen on kuitenkin helposti vietävissä. Ei aikaakaan, kun paosta tulee elämää suurempi juttu ja Banerjee vaikuttaa olevan oikea rikollinen. Maija Anderssonin monipuolisuus tulee näytelmässä hyvin esiin. Lusijan vaatteissa Andersson on perusnegatiivinen ja katkera nainen, eikä näe elämää vankilan ulkopuolella. Somettajan roolissa Andersson puolestaan ei edes tunnu tajuavan olevansa vankilassa. Hänhän elää omassa somemaailmassaan, johon eivät vankilan muurit ulotu. Miika Laakso hauskuuttaa Petriinana. Mies, ei kun siis nainen, on herkkähipiäinen, mutta hyvin vaarallinen teloittaja. Vanginvartijan puvussa Laakso puolestaan on hölmö, joka ei näe yhtään mitään, mitä ympärillä tapahtuu.

Näytelmän dramatisoinnista on vastannut Kalle Lamberg. Mies, joka tietää, kuinka saada ihmiset nauramaan. Koska ollaan Turussa, on näytelmässä pakko olla viittauksia Tampereeseen. En tiedä, näenkö asian oikein, koska en ole turkulainen, enkä tamperelainen, mutta kuvittelisin, että näillä kahdella on jonkinlaista kaupunkikisailua välillään, kuten Suomella ja Ruotsilla maiden välisiä vääntöjä. Vaikka voisi kuvitella, että ei-paikkakuntalainen ei välttämättä ymmärtäisi tällaisia vitsejä, niin kyllä jaksoi naurattaa. Kunnon kliseitä ja hauskoja sellaisia. Pidin myös siitä, kuinka Lamberg on osannut ottaa somettamisen osaksi vankilamaailmaa. Yllättävää, mutta toimivaa. Niin, ja viittaukset poliitikoihin toimivat aina.

Miika Laakso ja Maija Andersson

Kuva © Peter Nuutinen, Linnateatteri

Joku voisi ajatella, että tällaiset esitykset on moneen kertaan nähtyjä, niin jostain syystä ne kuitenkin jaksavat naurattaa. Ohjaaja Heidi Lindén on saanut työryhmänsä kanssa rakennettua sellaisen kokonaisuuden, että itse olin aivan ihmeissäni, kun ensimmäinen näytös päättyi. Oli tunne, että vastahan tämä alkoi. Aika meni siis siivillä, eikä kellotaulua tarvinnut todellakaan vilkuilla.

Kesäteatteriesityksissä on aina pienoinen pelko sään puolesta. Linnateatterin kesäteatterissa ei tällaista tarvitse kuitenkaan murehtia. Teatteri on kunnolla katettu sekä päältä, että sivuilta. Ei siis tarvitse pelätä kastumista, jos sadekuuro yllättäisi. Tänä kesänä ei tosin ole pahemmin tarvinnut sadekuuroja ja kylmyyttä miettiä. Lämmintä on riittänyt ja siksi olinkin tyytyväinen, että teatterissa oli huomioitu myös tämä. Katetun kesäteatterin sivuseiniä oli avattu, jotta ilmavirta pääsi kulkemaan ja katsoja sai välillä mukavan tuulenvireen iholleen.

Maija Andersson, Miika Laakso ja Jenni Banerjee

Kuva © Peter Nuutinen, Linnateatteri

Täytyy myös mainita, että Linnateatteri on satsannut ruokapuoleen. Halutessaan katsoja voi nauttia kesän vankilamenusta ennen esitystä ja väliajalla vaikka pienestä herkkuhetkestä. Itse jätimme tämän osuuden tällä kertaa väliin, koska nälkä oli kova, ja syödä piti jo paljon ennen esitystä. Toisaalta teatterilla oli jäätelöallas, josta oli pakko ostaa pientä olon viilentäjää.

Linnanneidot esitetään vielä muutaman kerran. Nyt kannattaa kiirehtiä ja viettää hauska ilta kesäteatterissa. Etenkin, jos työt ovat jo alkaneet ja arki alkaa painaa päälle.

Linnateatterin Linnanneidot sai ensi-iltansa 6.6.2018 Linnateatterin sisäpihalla.

Rooleissa: Maija Andersson, Jenni Banerjee ja Miika Laakso

Dramatisointi: Kalle Lamberg

Ohjaus: Heidi Lindén

Lavastus: Työryhmä

Lavasterakennus: Jaana Jussila

Pukusuunnittelu: Anniina Kuula

Maskeeraus: Minna Pilvinen

Tarpeisto: Kaarina Kopola

Äänisuunnittelu: Kristian Uusitalo

Valosuunnittelu: Esa Näykki

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Linnateatterilla ja kiitos myös kuvalainauksista.

Yöaikaan

Taas yksi ilta, jolloin pääsen sänkyyn vasta myöhään illalla tai oikeastaan yöllä. Kello on puoli yksi. Vilkaisen vielä lämpömittaria. Sisällä rapeat kolmekymmentäyksi astetta Celsiuksen asteikolla. Ulkona kaksikymmentäkaksi astetta. Tuskaisa yö tiedossa. 

Makuuhuoneessa tuntuu hieman viileämmältä. Onhan parvekkeen sisempi ovi raollaan ja ulompi hieman enemmänkin kuin raollaan. Olen todella väsynyt. Päivä oli mennyt Turussa hurvitellessa. Ei aikaakaan, kun nukahdan.

Säpsähdän hereille, kun mies, joka täällä asuu, tulee makuuhuoneeseen ja sihahtaa, että ole pörisemättä. Mitä? Minäkö muka kuorsaan? Ärsyynnyn. Minulla on kuuma. Otan tyynyn ja pussilakanan kainalooni sekä vesipullon toiseen käteeni. Siirryn sohvalle nukkumaan. Niin, kunnon peittoahan ei näillä helteillä voi pitää. Siksi vain pussilakana.

Olohuoneessahan se vasta kuuma onkin, vaikka ikkuna on raollaan. Hörppään vettä ja hetken mietin, voisinko siirtyä parvekkeelle nukkumaan. Mutta pitäisi raahata vähintään petauspatja parvekkeelle ja silti voisi olla melkoisen kova nukkuma-alusta. Ja entä jos muka kuorsaan, niin naapurithan saattavat kuulla kuorsaamiseni omiin asuntoihinsa. Kuolleena syntynyt idea.

Kuumuudesta huolimatta torkahdan. Herään siihen, kun Herra Karvajalka tekee tuhojaan sohvan toisessa päädyssä. Makaa lattialla, maukuu ja kynsii sohvakangasta. Suutahdan. Nappaan käteeni suihkepullon, jonka mies on jättänyt sohvapöydän viereen juuri tällaista tilannetta varten. Korotan ääntäni kissalle ja yritän ketterästi tehdä yllätyshyökkäyksen sohvapäädyn kautta. Yritykseksi jää. Toinen pohkeeni alkaa krampata. Argh! Suonenveto. Ei. Apua!

Mies herää ja kysyy, mitä möykkäät. Ei tässä mitään. Kissa yrittää tuhota nukkumapaikkani ja suonta vetää ja on kuuma. Käyn vessassa. Kello on hieman yli kolme. Tästä ei tule mitään. Kissa jatkaa omaa yöllistä showtaan. Yritän lahjoa kissan nameilla. Turha luulo. Kissa ahmaisee herkut naamarinsa taakse ja saa lisäenergiaa. Kuolen ehkä kuumuuteen. On hiki, eikä voi olla. Siirryn kissan kanssa parvekkeelle.

Ihana yöilma viilentää. Torkun istuviltani, mutta en voi kuitenkaan nukahtaa. Pitää seurata kissaa, ettei vain ala hyppiä parvekkeen kaiteelle. Kissa nauttii olostaan ja seuraa tarkasti alapuolella levittäytyvää pensaikkoa. Pusikossa on ilmiselvästi jotain mielenkiintoista. En tiedä, kauanko parvekkeella menee aikaa, mutta lopulta siirrymme sisälle.

Vihdoin ja viimein saan unenpäästä kiinni sohvalla. Ehdin jopa hieman nukkua. Ihan oikeasti nukkua, kunnes taas alkaa mekkala. Kissa huutaa, mies metelöi. Mikä ihmeen show täällä on taas päällä. Mies kertoo, että on istunut kissan kanssa parvekkeella pariin otteeseen. Huijarikissa. Ei riittänyt yksi kerta minun kanssani. Mies katsahtaa kelloa ja toteaa, että hieman yli puoli viisi. On kuulemma turha enää yrittää nukkua. Ai nukkua? Kuka tässä huushollissa on yleensä nukkunut koko yönä?

Siirryn takaisin makuuhuoneen puolelle. Otan yöpaidan pois päältäni, koska oikeasti ei voi olla, saati sitten nukkua se päällä. Ajattelen, että lopultakin saan nukkua. Mies huolehtii Herra Karvajalasta ja minä voin kerätä voimia uutta päivää varten. Makuuhuoneessa huomaan, että mies on potkinut unissaan petauspatjani lähestulkoon lattialle. Asettelen patjan kuosiinsa. Heitän tyynyn sängyn jalkopäähän ja heittäydyn nukkumaan.

Sitten se tapahtuu. Tunnen, kuinka jokin liikkuu alastomalla ihollani. Selkääni pitkin. Yritän kädellä saada otteen. Tuloksetta. Nousen istumaan sängyn reunalle. Missä se muurahainen on? Ei näy mitään. Kaadun uudelleen makuuasentoon. Nyt se liikkuu olkapäälläni. Aivan varmasti muurahainen. Hapuilen kädelläni nitistääkseni häiriötekijän. Saaliina pelkkää ilmaa. Nousen uudestaan ylös ja laitan silmälasit päähäni. Missä se on? Mitään ei näy. Puistelen vielä varmuuden vuoksi pussilakanan.

Päätän jatkaa unensekaista horrostilaani kääntymällä sängyssä oikeinpäin. Siis tyyny sinne minne se kuuluu. Ei jalkopäähän. Lasken pääni tyynylle, jonka päällä on pyyhe. Ihan vain hikoilua varten. Suljen silmäni ja uni on saman tien tuloillaan. Samassa tunnen kasvoillani liikettä. Tekisi mieli huutaa, mutta olen liian väsynyt. Huitaisen kädelläni ja suljen silmät uudelleen. Taas se tapahtuu. Kasvojani kutittaa. Huitaisen ja kuulen surinaa. Ei. Kärpänen.

Vedän itseni kokonaan pussilakanan alle. Heti alkaa ahdistaa. Yritän sinnitellä hetken. Luovutan ja otan lakanan pois kasvoiltani. Samassa kärpänen palaa surisemaan. Lakanan alle piiloon. Odottelen ja manaan kuumuutta ja väsymystä. On saatava happea. Lakana pois kasvoilta. Kärpänen on väijymässä. Pörinä alkaa heti kasvojeni ympärillä.

Jatkan lakanan alle piiloutumista aikani, kunnes mies, joka täällä asuu, tulee makuuhuoneeseen. Sanon miehelle, että tapa se kärpänen. Mies katsoo minua ja kysyy, olenko siideripäissäni. En todellakaan. Turun reissulla ei tullut juotua yhtään alkomahoolia. Mies katsoo minua ja sanoo, että iso valkoinen kärpänen pitäisi viedä ulos, koska on iso hätä. Luovutan ja nousen sängystä. Onhan Herra Karvajalan toiveet toteutettava, koska sanaton sopimuksemme on, että kesälomalla hoidan kissaulkoilut aamuisin. Sitä vain ihmettelen, milloin oikeasti saisin nukuttua ruhtinaalliset kahdeksan tunnin yöunet. Univelkasaldoni kasvaa kasvamistaan.

Onko siellä ketään, joka kärsisi unettomista öistä helteiden takia?

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

Kirjasto laittaa varmaan kohta jonkin huomautuksen minulle. Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa (Sammakko, 2010) on ollut jo pitkään lainauksessa. Aina olen vain uusinut lainan. Miksikö? Siksi, että ohuen runoteoksen olen jo aikaa sitten lukenut, mutta en ole vain saanut muodostettua runoista ajatuksiani blogiin asti. Nyt en enää kehtaa lainausta uusia, vaan pakotan itseni kirjoittamaan tämän postauksen.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa on runokokoelma, jonka runot kertovat pienistä asioista, joilla voi olla elämää suurempi merkitys. Runoissa on jotain hyvin klassista. Pidän myös siitä, kuinka hyvin suomentaja on saanut runojen taianomaisuuden pysymään runoissa tai mistä minä tiedän, onko alkuperäisrunoissa ollut taianomaisuutta. Käännöksissä kuitenkin on. Runoista löytyy sopivasti romanttisuutta, mutta liian imeliä ne eivät missään tapauksessa ole. Löydän runoista myös jotain hyvin intiimiä ja henkilökohtaista. Pidän runojen pehmeästä tavasta kertoa isompiakin ja järkyttävimpiäkin asioita lukijalle.

Öijerin runot vilisevät arkipäiväisiä yksityiskohtia, jotka kuitenkin toimivat runoissa hienolla tavalla. Tulin miettineeksi sellaista, kuinka pitkään Öijerin on pitänyt hioa yhtä runoa, jotta siitä on tullut se, mikä on. Runot ovat todella valmiita ja hyvin mietittyjä kokonaisuuksia.

Kirjan kansi on melkoisen synkkä. Öijerin yhteydessä puhutaankin usein goottilaisuudesta, ja miksipä ei puhuttaisi. Jotkut runot ovat rujoja ja synkkiä. Siitä huolimatta niitä on ihan helppo lukea ja goottilaisuus tulee jotenkin sivutuotteena ja melkeinpä tavanomaisena toteamuksena.

Bruno K. Öijer on suuri nimi ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hän on arvostettu runoilija ja kriitikoiden suosikki. Kirjan takakannen mukaan Öijer tekee esiintymiskierroksia, jotka vetävät teatterisalit täyteen. En tiedä, pitääkö tieto edelleen paikkansa, mutta onhan se aina kiehtovaa, jos pääsee kuuntelemaan runoilijaa lausumassa omia runojaan.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa on suomentanut Markku Into. Ruotsinkielinen alkuteos Svart som silver on vuodelta 2008.

jos pysähdyn

ja istutan ajatukseni maahan

tulee joku ensi vuonna kulkemaan ohitse

ja näkee niityn

missä kissankellot ja päivänkakkarat

laulavat toisilleen

Ote lainattu Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa -runokokoelman runosta Ensi vuonna.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa -runokokoelmalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Iloista mieltä Iittalasta

Tällä viikolla oli yksi jokakesäinen retkipäivä Naivistit Iittalassa -näyttelyyn. Näyttely, joka takuuvarmasti tuo hymyn huulille. Iloa ja värejä. Pieniä yksityiskohtia, hauskoja kannanottoja ja ajankohtaisia teemoja. Teoksia, joita voisi tutkia pitkään ja hartaudella. Näitä kaikkea ja paljon muuta tarjoaa kesän iloisin näyttely. Tänä vuonna Iittalassa vietetään 30-vuotisjuhlia. Uskomatonta, että näyttely on kasattu jo niin monta kertaa kasaan, ja joka vuosi näyttely tarjoaa vierailijoille hurjan määrän uusia teoksia ihmeteltäväksi.

Kati Mikola: Romantiikkaa (2017)

Kati Mikolan teoksessa on levollisuutta ja rauhallisuutta. Kauniit värit, jotka ovat ihanasti tasapainossa. Rakastan myös tätä nimillä leikittelyä naivistisessa taiteessa. Jos teoksen nimi on Romantiikkaa, tarkoittaako se kirjaa, jota riippumatossa loikoileva kettu lukee vai tuota kaunista kesäidylliä? Sitä voi kukin itse miettiä. Tuollainen taulu seinällä kyllä kummasti rauhoittaisi oloa ja laskisi verenpainetta.

Petra Heikkilä: Harmaa harmonia (2018)

Mistäköhän syystä minä aina ihastun näihin kissatauluihin? Naivistisissa teoksissa erilaiset eläimet ovat yleensä hyvin edustettuja. Petra Heikkilän tauluissa olen ihastunut muotokuvamaisiin eläinaiheisiin. Usein taulua kehystävät mitä koristeellisemmat kehykset. Heikkilän tauluista tuleekin aina mieleen jokin kuninkaallinen muotokuvagalleria, jonka pääosissa ovat eriluonteiset eläimet. Hauskaa leikittelyä taiteella.

Eino Viikilä: Lucky (2018)

Aaah! Oikeasti. Naivistit Iittalassa -näyttelyssä ei ole pelkästään tauluja, vaan mukaan mahtuu myös muista materiaaleista tehtyjä teoksia. Eino Viikilän keramiikkateokset ovat hulvattomia! Kuka voisi vastustaa koiraa, joka haluaa halata? Ja nuo yksityiskohdat. Ihanat nisät. Niin, ja jos mietitään tämänkin teoksen nimeä, niin Lucky voi viitata aika moneen asiaan.

Seija Levanto: Puhtaiden lakanoiden tuoksu (2018)

Seija Levannon maalauksissa on jotain salaperäistä usvaisuutta. Tähän on syynsä. Naivistit iittalassa -taiteilijasivuston mukaan Levanto aloittaa työskentelyn silkkimaalaukseen tarkoitetuilla väreillä, jossa tekovaiheen vapaamuotoisuus tuo mukanaan omaa yllätyksellisyyttään. Pohjamaalauksen päälle Levanto maalaa mielessään muhivan idean akryyliväreillä tarkasti ja täsmällisesti. Sitä vain ihmettelen, kuinka iso työ tällaisessakin teoksessa on ollut. Kuvasta näkee, kuinka pieniä yksityiskohtia siveltimenvedot ovat olleet.

Mia Bergqvist: Lepohetki (2018)

Ihailen näitä voimakkaita värejä, jotka ovat tyypillisiä Mia Bergqvistin teoksille. Näyttelyssä, kun katselin tätä taulua, minulle tuli mieleen, että kissalla olisi lepohetki, mutta on hieman häiriötä ympärillä. Soisinkin, että näyttelyvieraat olisivat kissan lähettyvillä hiljaa, jotta saisi kissa lepohetkensä. Silmissä on sen verran anova katse.

Margit Hakanen: Pitsikaulushaikara, Luannikas nyplätys (2018)

Näyttelyssä on useita Margit Hakasen kermaiikka- ja lasimaalaustöitä. Keramiikkateoksissa on ihan oma juttunsa ja lasimaalaukset puolestaan ovat uskomattoman taidokkaita ja kauniita lintufiguureineen. Se, miksi tämä kuva oli pakko laittaa tähän, on tietenkin itse teos, mutta myös nimi. Näille nimille hihittelimme äitini kanssa. Pitsikaulushaikara, Luannikas nyplätys. Ja huomatkaa linnun pitsikaulus.

Matti Laine: Istumalakko (2017)

Matti Laineen teokset ovat aina puhuttaneet. Näissä on jokin oma juttunsa. Pidän myös puhtaista väreistä sekä siitä, että Laineen teoksissa on jotain hyvin suomalaista. Ensivilkaisulta ei taulussa ehkä huomaa mitään, mutta mitä enemmän sitä katsoo, sitä enemmän se katsojalleen antaa ja suupielet nousevat ylöspäin.

Kauko Lehtonen: Onkohan sillä oleskelulupaa? (2018)

Voiko teos olla enempää ajanhengessä kuin Kauko Lehtosen Onkohan sillä oleskelulupaa? -taulu? Panda, maahanmuuttaja. Aiheita, jotka kirvoittavat mielipiteitä puolesta ja vastaan. Pidän siitä, kuinka hauskalta näyttävä teos laittaa pohtimaan laajempia asioita. Naivismitaiteen tarkoitus ei ole siis pelkästään viihdyttää katsojaansa, vaan laittaa myös aivonystyrät liikkeelle.

Esa Leppänen: Aamulla possutarhaan (2018)

Kierrätysmateriaalista voi taikoa vaikka mitä hauskaa vai mitä sanotte yllä olevasta teoksesta? Tällaiset jutut ilahduttavat. Tässä voi ainakin sanoa, että luovuutta ei ole yritetty millään tavoin estellä. Esa Leppäsen teos on mielettömän mainio, joka oikeasti naurattaa.

Reijo Kivijärvi: Yön kuningatar (2017)

Reijo Kivijärven teokset ovat huippuja. Hieman vinksahtaneita yksilöitä, mutta niin hauskasti kuvattuja. Yön kuningatar huvitti vielä enemmän, kun huomasin tekstin Tuupovaara Night Club. Kuvittelen, että tässä on sisäpiirivitsi naivistisissa piireissä, mutta sen verran valotan asiaa niille, jotka eivät suomalaista naivistista taidetta kovin hyvin tunne. Legendaarinen Martti Huuhaa Innanen on aikoinaan maalannut naivistisen taulun Tuupovaaran tuijottaja ja Kivijärven Yön kuningatar sopii Tuupovaara-aiheeseen loistavalla tavalla.

Merja Nykänen-Naukkarinen

Viime vuonna olimme Iittalassa oikeasti varsinaisilla taulukaupoilla. Tänä vuonna ei ollut taulu ostoslistalla, mutta sorruin johonkin muuhun. Näyttelyn lipunmyynnin yhteydessä myydään kaikkea pientä ja kivaa. Minä ostin tuollaisen ihanan keramiikkalinnun, jonka on tehnyt taiteilija Merja Nykänen-Naukkarinen. Jotenkin tuo lintu vain kolahti oikein kunnolla. Mies, joka täällä asuu, taisi myös tykätä linnusta, koska etsi linnulle heti paikan, johon lintu kotiutettiin.

Naivistit Iittalassa -näyttely on avoinna vielä muutaman viikon ajan joka päivä. Viimein näyttelypäivä on 19.8.2018. Nyt kannattaa siis kiirehtiä, jos haluaa saada iloisen mielen ja taidekokemuksen.

Näyttelyn läheisyydessä on myös paljon muutakin katseltavaa. Löytyy Iittala Outlet, Keramiikkapaja Anubis, Kultasuklaa ja Finlayson pop-up muutamia mainitakseni. Viimeksi mainitusta tein loistolöydön. Uudet pussilakanasetit puoleen hintaan + 20 %:n lisäale. Ei jäänyt tuotteille paljon hintaa. Supertarjous oli voimassa muutamia päiviä.

Oletko sinä kiinnostunut naivistisesta taiteesta vai millainen taide sinuun puree?

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin kirja päättyy ja tulee sellainen olo, ettei mikään kirja pitkään aikaan voi kolahtaa samalla tavoin kuin juuri lukemasi kirja? Minulle harvoin tulee dekkareiden kanssa tällaista tunnetta, mutta nyt tuli. Emelie Scheppin Hidas kuolema (HarperCollins Nordic, 2018) on kirja, jonka jälkeen pelotti ottaa uutta kirjaa luettavaksi, koska jos en kokisi samanlaista lukuelämystä, tulisi pettynyt olo.

Ensihoitajat Sandra ja Philip kohtaavat karmaisevan näyn mennessään kiireiselle hoitokeikalle. Nainen on pahoinpidelty todella pahasti, eikä ensiapu enää riitä. Nainen kuolee matkalla sairaalaan. Asia siirtyy poliisin tutkittavaksi ja vastuun tukinnasta saa ottaa syyttäjä Jana Berzelius vanavedessään rikosylikomisario Henrik Levin ja rikoskomisario Mia Bolander. Ei kuitenkaan riitä yksi menehtynyt nainen. Ruumiita alkaa tulla lisää. Kuka on sarjamurhaaja?

Samaan aikaan sairaalasta on karannut murhasta epäilty Danilo Peña. Mies Janan menneisyydestä. Jana joutuu tahtomattaan sotketuksi myös tähän tapaukseen. Murhaajan kiinni saamisen ja Peñan tapauksen päälle Janan elämää varjostaa äidin äkillinen kuolema. Liian paljon lastia yhden naisen harteille. Varsinkin kun Jana ei omista asioistaan avaudu kenellekään.

Aivan mielettömän kiehtova dekkari, jossa on oikeastaan kaksi erillistä tarinaa. Sarjamurhaajan etsintä ja Peñan kiinni saaminen. Toisaalta, voiko näillä kahdella asialla olla jotain yhteistä? En halua paljastaa liikaa, koska tämä kirja on itse luettava. Täytyy kuitenkin myöntää, että Schepp todellakin osaa kirjoittaa. Kirja on piinaava, koukuttava ja jännittävä. Pidän myös siitä, että vaikka kirja onkin koukuttava, niin luvut ovat lyhyitä ja kirja on helppo laskea käsistään silloin, kun on lukutauon paikka. Kirjan henkilöhahmot ovat hyvin luotuja. Janan sulkeutuneisuus, Henrikin tarkkasilmäisyys ja Mian äkkipikaisuus.

Kirjassa otetaan mielestäni kantaa lääkkeiden väärinkäyttöön ja työuupumukseen. Kuinka helppo ihmisen on joutua pillerikierteeseen huomaamattaan. Lääkkeiden väärinkäyttöä on vaikea katkaista ja saattaa mennä pitkäänkin ennen kuin läheiset huomaavat riippuvuuden. Työuupumus on myös asia, johon pitäisi puuttua. Työpaikalla lähimmät työkaverit varmasti huomaavat tilanteen ja tämä pitäisi ottaa puheeksi. Itse tiedän kokemuksesta, että työuupumuksesta ei välitetä, vaikka siitä puhutaankin. Keskustelu lopetetaan yleensä vaikenemalla, kun asia otetaan puheeksi. Ei haluta keskustella ikävistä asioista.

Hidas Kuolema on kolmas Jana Berzelius -dekkari. Itse olen lukenut aiemmin sarjan toisen osan Valkoiset jäljet (2017). Vaikka kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, voisi olla hyvä, jos kirjat lukisi kronologisessa järjestyksessä, koska edelliset osat tukevat uudempaa osaa. Tämä sarja kannattaa pitää ehdottomasti mielessä, kun kaipaa laadukasta dekkaria luettavaksi.

Emelie Scheppin Hitaan kuoleman on suomentanut Meri Ala-Tauriala. Ruotsinkielinen alkuteos Prio ett ilmestyi vuonna 2016. Emelie Scheppistä mainittakoon vielä sen verran, että nainen on Ruotsin dekkarikirjailija vuosilta 2016 ja 2017.

Sain kirjan kustantajalta, joten lämmin kiitos jännittävästä lukuelämyksestä lähtee sinne suuntaan.