Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu

Postaukset laahaavat pahasti jäljessä. En tiedä, mihin kaikki aika hupenee. Lukupiiripostauksia on kolme jonossa, mutta aloitan viimeisimmästä. Luimme Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu (WSOY, 2008), joka sekin oli minulla kesken siinä vaiheessa, kun lukupiiriämme pidimme. Onneksi keskustelut käydään Facebookissa, niin niihin on helppo palata jälkikäteen.

Eletään 1620-luvun Persiassa, jossa nuori maalaistyttö elää auvoista elämää isänsä ja äitinsä kanssa. Tyttö on vanhempiensa silmäterä, mutta silti tulevaisuudessa häämöttää häät. Onhan tyttö jo sen ikäinen, että naimisiin on mentävä. Isän kuolema muuttaa kaiken. Myötäjäisiin ei ole varaa, joten tyttö ja hänen äitinsä elämä suistuu raiteiltaan. Kaikesta on pulaa. Äidin ja tyttären on matkustettava autiomaan poikki kauas Isfahanin kaupunkiin. Kaupunkiin, jollaisesta tyttö ei voinut ikinä kuvitella olemassakaan. Tytön setä Gostaham ottaa tytön ja äidin kotiinsa asumaan, vaikka vaimo Gordiyeh ei ajatuksesta pidäkään.

Setä on šaahin mattomestari. Tämä kiehtoo tyttöä, koska hän rakastaa mattoja. On hän itsekin yhden maton kutonut. Vaikka äitiä ja tytärtä pidetään palveluskunnan veroisena, ei se estä tyttöä kiipeämästä Gostahamin suosioon. Tyttö oppii sedältään mattotaiteen salaisuudet. Hän haluaa auttaa setäänsä kutomalla mattoja, mutta on jotain muuta, josta äiti ja tytär tienaavat paremmin. Tyttö naitetaan rikkaalle miehelle kolmen kuukauden pituiseen sigheh-liittoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tyttö on miehen petikaveri niin kauan, kunnes mies kyllästyy tyttöön. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista, joten ongelmia on tiedossa. Mitä tapahtuu, kun tyttö kieltäytyy uusimasta sigheh-liittoaan?

Lukupiiriläisten mielipiteet kirjasta vaihtelivat. Kirjan tarinaa pidettiin mahtavan hienona kuvauksena aivan erilaisesta maailmasta kuin omamme. Tarina koukutti ja sitä odotti, milloin ehtisi jatkamaan kirjan lukemista. Pidettiin myös siitä, kuinka kirjassa on vahvan tytön kasvutarina naiseksi. Toisaalta joitakin lukupiiriläisiä hieman ärsytti koko kirja. Sen sijaan käsitöiden kuvaamisesta taisivat kaikki pitää.

Sigheh-liitto herätti närästystä lukupiirissä. Selvää prostituutiota ja kaksinaismoraalin kukintaa. Kuinka pelottavalta tytöstä mahtoikaan tuntua, kun hän joutui ensimmäistä kertaa miehensä luokse. Tällaiset liitot ovat edelleen hengissä, ja niitä kuulemma harrastetaan etenkin pyhiinvaellusmatkoilla. Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää. Tällainen on kyllä hyvin kaukana siitä maailmasta, missä itse elän. Tosin en voi kieltää sitä, etteikö Suomessakin prostituutio eläisi.

Keskustelua herätti myös se, kuinka erilaiselta, mutta niin samanlaiselta 1600-luvun islamilaisuus vaikutti nykypäivään verrattuna. Kukaan lukupiiriläisistä ei tunne islamilaisuutta keskivertosuomalaista paremmin. Hunnutetut naiset ovat edelleen nykypäivää ja naisen asema suomalaisen silmin katsottuna on alempiarvoinen kuin miehen. Miehellä on oikeus ottaa useampi vaimo ja naisen on vain hyväksyttävä tämä tosiasia. Toisaalta kirjan tarina antoi virkistävän modernin kuvan islamilaisen naisen elämästä 1600-luvulla. Välillä tuli jopa mieleen, että nykyinen islamilaisuus on vanhoillisempaa.

Kirjassa on monenlaisia kohtaloita. Oli hieno lukea, kuinka joku onnistuu muuttamaan itsestään selvää tulevaisuutta. Se ei varmasti ole ollut mikään helppo tehtävä 1600-luvun Persiassa. Pohjoismaiseen hyvinvointiturvaverkkoon tottuneille saattaa olla käsittämätöntä, kuinka ihmiseltä viedään kaikki. Toisaalta on muistettava se, että nykyisin Suomessakin on todella räikeitä eroja ihmisten hyvinvoinnin välillä. Itse myönnän tiputtaneeni kyyneliä, kun luin, että vähävaraisten perheiden lapset toivovat joululahjaksi hygieniatuotteita. Ei tällaista pitäisi olla hyvinvointivaltiossa.

Kirjassa kuvataan paljon mattokäsityötä. Mallien piirtämistä, värittämistä ja lankojen valintaa. Kerrotaan myös lankojen värjäämisestä ja värien kirjosta. Mattojen kutominen on taidelaji, josta lukija saa paljon tietoa. Nautin myös siitä, kuinka paljon kirjassa kerrottiin ruoista. Mehukkaat taatelit maistuivat lähes joka ruoassa ja voitte arvata, että minun oli pakko kirjata kauppalistalle tuoreet taatelit. Itse pidin erikoisena sitä, kuinka kirjassa kuvattiin viiniä, johon sekoitettiin maitoa. Miltäköhän sellainen sekoitus mahtaa maistua? Lisäksi ihmettelin, kuinka muslimit juovat viiniä, mutta kirjan loppusivuilta löytyi siihenkin selitys. Ainakin 1600-luvun Persiassa väkijuomien juominen oli hyvin yleistä.

Tytön äiti kertoo kirjassa paljon tarinoita. Minua hieman häiritsi monen sivun kursiivit tarinat. Häiritsi sillä tavoin, että kursiivia tekstiä on vaikea lukea. Toisaalta tarinoista tulivat mieleen salaperäiset Tuhannen ja yhden yön tarinat.

Englanninkielinen alkuteos The Blood of Flowers on ilmestynyt vuonna 2007. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Anita Amirrezvanin Kukkien verellä kirjottu kirja kannattaa ehdottomasti lukea, jos pitää vieraista kulttuureista ja nauttii käsityötaiteesta.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3,5 (asteikko 1-5).

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Ilahduin, kun sain Pirjo Puukolta viestiä, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja Kunnes jalkasi kantavat (Stresa, 2019), jota hän tarjosi luettavakseni. Tartuin tilaisuuteen, koska Pirjo Puukon esikoisnovellikokoelma Mutkanlukutaito oli hersyvän elämänmakuista luettavaa. Odotukset siis olivat korkealla, eikä tarvinnut pettyä. 

Kunnes jalkasi kantavat kertoo kahden naisen elämästä. Ellin ja Anitan. Verisukulaisia toisilleen, mutta luonteeltaan hyvin erilaisia. Itäsuomalaisen Ellin lapsuus ei ole ollut helppo. Isovanhemmat ovat ottaneet hoitaakseen kuolleen tyttärensä nuoremman lapsen. Mummon kuollessa tytöstä jäävät huolehtimaan Ukko ja kaksi tätiä. Ukko on kärkäs suustaan, eivätkä teotkaan ole aina kaikkein mukavampia. Elli oppii lapsuudesta lähtien riuskan työnteon. Sotavuosina Elli on jo itsenäinen nainen, mutta joutuu piiaksi maalaistaloon. Sota tuo tulleessaan myös Oivan. Sotilaspojan, johon on helppo rakastua. Sodan jälkeen Oivaa ei vain näy, eikä kuulu. Elliin syntyy ikuinen katkeruus. Hän menee naimisiin Taunon kanssa, vaikka ei häntä rakasta,. Mies on kuitenkin luotettava. Syntyy kolme lasta, joista vanhin on Anita.

Elli opettaa Anitalle pienestä pitäen rohkeutta. Rohkeutta kohdata ihmisiä ja sanoa sanottavansa. Anita muuttaa perheensä mukana alle kouluikäisenä Helsinkiin, koska isä-Tauno on saanut kaupungista töitä. Kaupunki on erilainen kuin mikään aiemmin, mutta Anita sopeutuu nopeasti. Hänellä on ystäviä ja hän pärjää koulussa. Anita on suvun ensimmäinen ylioppilas, joten Ellillä on syytä olla ylpeä. Anita opiskelee opettajaksi ja työpaikalla koulussa hän kohtaa Olan, johon hän ihastuu äkkipäätä. Ei aikaakaan, kun Anita ja Ola muuttavat saman katon alle. Aluksi kaikki on upeaa ja asioista puhutaan, eikä mistään vaieta. Vähitellen kulissit kuitenkin kaatuvat. Onko Anitan loppuelämä samanlaista kuin Ellin? Katkeraa ja tympeää?

Ellin ja Anitan tarinat vuorottelevat kirjassa. Lukijan on helppo pysyä mukana, koska lukujen otsikoina ovat aina Ellin tai Anitan nimi sekä vuosiluku. Toisaalta mukana olisi pysynyt muutenkin, koska naisten äänet ovat niin erilaiset. Oli myös hienoa lukea, kuinka Elli ja Anita kokevat samoja asioita. Elli vanhempana ei osaa ehkä ottaa vastaan kaikkea muutosta sillä tavoin kuin Anita. Aivan kuin Ellin pitäisi olla aina hieman vastahakoinen joka asiassa. Pirjo Puukko on osannut hyvin vangita naisten luonteenpiirteet ja kannattaa niitä vahvasti mukana koko kirjan tarinan ajan.

Kirjassa on hienoa yhteiskunnallista kuvausta vuosikymmenien läpi. Lähdetään liikkeelle 1920-luvun lopulta ja päädytään vuoteen 2019. Sotavuosien kuvaukset kotirintamalta antavat hyvin kuvaa siitä, kuinka naiset antoivat kaikkensa, jotta sodan melskeessä olevilla miehillä olisi hieman parempi olla. Sotien jälkeiset vuodet ovat niukkuuden aikaa. Pakko on mainita se, kuinka Anita sai ensimmäiset kiiltokuvansa vuonna 1956. Tämä on niin pikantti yksityiskohta, jonka kytkin heti Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat -kirjaan. 1960-luvulla nuoren ihmisen mieli vapautuu. Rakkaus ei tunne rajoja. Ollaan vapaamielisiä, mutta samalla ollaan valveutuneita ja tiedostavia poliittisista asioista. Ollaan radikaaleja.

Pidin siitä, kuinka Puukko kuvaa äidin ja tyttären suhdetta. Vaikka Anita on ei-toivottu lapsi, haluaa Elli kuitenkin antaa hänelle parastaan. Anita puolestaan on iloinen vaatteista, joita Elli tekee. Vaatteet ovat kauniita ja Anita tuntee olevansa aina hyvin puettu. Elli on kuitenkin myös tiukka kasvattaja. Kun Anita varttuu, alkaa Elli huolehtia tytöstä entistä enemmän, ettei vain sattuisi mitään. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta välejä hiertää Ellin kovuus. Elli on paha suustaan, joten Anitan on välillä pakko ottaa aikalisä äitiinsä. Kaikkea ei vain voi sulattaa. Kirjan kansikuva kuvaa mielestäni hyvin Ellin ja Anitan suhdetta. Yhteen sulautuneet kohdut. Kiehtovan kansikuvituksen takana on Amelia Nyman.

Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat on kirja kaikille niille, jotka pitävät tarinoista, joissa eletään suomalaisen perheen arkea, ja joissa on myös omat salaisuutensa. Tällaisen kirjan uskoisin ilahduttavan myös joululahjan saajaa.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 3. luukku

On se aika vuodesta, jolloin kirjabloggaajat ilahduttavat lukijoitaan joulukalenterilla. Tänään on minun vuoroni raottaa joulukalenterin luukkua. Ota siis hyvä asento ja rentoudu hetkeksi joulukalenterin äärellä.

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi

Kuka ei voisi muistaa ihania Tammen kultaisia kirjoja? Lasten kuvakirjasarjaa, joiden tarinoita olet lapsena ehkä kuunnellut vanhemman sylissä istuen. Myöhemmin olet kenties itse käännellyt ja lukenut kirjan sivuja. Olet mahdollisesti lukenut kirjoja omalle lapsellesi tai ehkäpä lapsenlapsellesi. Onhan kirjasarjaa julkaistu jo vuodesta 1952 lähtien. Aika paljon on vuosia kulunut ja edelleen kirjasarja on hengissä.

Tänä syksynä on ilmestynyt varsinainen mahtiteos kirjasarjan rinnalle. Disneyn kultainen joulukirja (Tammi, 2019) sisältää yhteensä viisi toinen toistaan jouluisempaa Walt Disneyn joulutarinaa. Neljä tarinaa on aiemmin ilmestynyt Tammen kultaisissa kirjoissa, mutta mukana on myös yksi uusi kertomus Mikki Hiiren jouluposti. Tällaisen kirjan kanssa on ihana odotella joulua.

Aku Ankka ja joulupukki on tarina siitä, kuinka Aku Ankka yrittää juksata joulupukkia. Aku haluaa mielettömän lahjakasan, joten hän käy ympäri maailmaa laittamassa joululahjatoivelistojaan esille. Aikamoista ahneutta Akulta, mutta mitä luulette, kuinka Akun toiveiden kanssa käy?

Lukiessani Mikki Hiiren joulupostia, oli pakko ajatella, olisiko Mikki Hiiri rientänyt apuun Postin lakon aikana vai olisiko hänet leimattu rikkuriksi. Tarinassa nimittäin Mikki Hiirtä pyydetään apuun, kun joulupostit pitää saada toimitettua perille.

Televisiosta tutusta jouluaaton suosikkiohjelmasta Samu Sirkan joulutervehdyksestä monet muistavat Tikun ja Takun ilakoinnin joulukuusessa ja Pluton hermostumisen. Disneyn kultaisesta joulukirjasta löytyy tarina Aku Ankan joulukuusi, jossa Pluto pääsee jälleen kerran hämmentymään Tikun ja Takun käytöksestä.

Kuinkas käy Mortille ja Vertille, kun he lähtevät Minnin ja Mikin kanssa jouluostoksille suureen tavarataloon? Sen voi lukea tarinasta Mikki Hiiri jouluostoksilla.

Joulupukin lelupaja avaa ovet joulupukin pajalle. Pajalle, jossa joulupukki valmistaa tonttujen kanssa leluja, leluja ja leluja. Joulupukki ei kuitenkaan itse ikinä ennätä leikkiä leluilla. Mikä neuvoksi?

Disneyn kultaisen joulukirjan tarinat ovat ihastuttavia, mutta niin on myös kuvituskin. Kauniita, hauskoja ja ilman muuta Disney-henkisiä kuvia kirja pullollaan. Joku voi ajatella, että Disney on liian kaupallista, eikä tällaista pitäisi suosia, mutta itse olen eri mieltä. Tämä kirja kunnioittaa vanhaa kunnon Disneytä. Sitä paitsi Disneyn kultainen joulukirja yhdistää sukupolvia toisiinsa, koska tarinat ovat vanhoja. Niitä samoja, joita vanhemmat lukijat muistavat omasta lapsuudestaan.

Onko sinulla omaa suosikkia Tammen kultaisissa kirjoissa? Itse muistan parhaiten kirjan numero 113 Junalla Timbuktuun. Tätä kirjaa luimme kymmeniä, kenties jopa satoja kertoja veljenpojalleni, joka ei ikinä tuntunut kyllästyvän kirjan tarinaan. Eikä siinä mitään, onhan tarina yksinkertaisesti mukava.

Kirjabloggaajien joulukalenterin neljännen luukun avaa Hemulin kirjahyllyn Henna.

Eilisen luukun tarjosi Kirjasähkökäyrän Mai.

Ihanaa joulunodotusta kaikille 🎅

A. M. Frost: Likaista peliä

Joskus tekee hyvää poiketa omalta mukavuusalueelta pois. Itse tein tällaisen loikan, kun tartuin A. M. Frostin sotadekkarisarjan toiseen osaan Likaista peliä (Bazar, 2019). Ensimmäistä osaa en tietenkään ollut lukenut, mutta toinen osa meni hyvin itsenäisenä ja aikamoisen hyytävän jännittävänä lukukokemuksena.

Eletään talvisodan jälkipuoliskoa. Haavoittuneita suomalaissotilaita kuljettanut linja-auto ei ole ikinä saapunut määränpäähänsä. Majuri Peder Jang lähtee tukikohtaan selvittämään, mitä on tapahtunut. Sitä ennen on ehditty lähettää sotilasjoukko etsimään linja-autoa. Sotilaita odottaa järkyttävä näky. Linja-autossa olleet sotilaat on tapettu raa’asti. Linja-auto löytyy hieman etäämpää hylättynä, mutta tämäkään ei riitä. Ei tarvita kuin yksi suuri pamaus ja kaikki on mennyttä tai ei sentään ihan kaikki. Yksi sotamies selviää. Tämä on alkusysäys sille, mitä alkaa tapahtua Suomen rajojen ulkopuolella. Samaan aikaan tukikohdassa alkaa selittämättömien murhien suma. Kuka viljelee tuhoa omiensa parissa?

Huh huh! Oikeasti en ikinä lue tällaisia sotakirjoja. Kirja ei missään nimessä ollut huono, vaan järkyttävän jännittävä. Ensimmäisinä iltoina, kun kirjaa luin, aloin nähdä painajaisia. Hetken jo mietin, pystynkö jatkamaan lukemista. Onneksi jatkoin, koska painajaiset väistyivät syrjään ja oli helpompi eläytyä kirjan tunnelmaan. Olen ehkä hieman liiankin herkkä eläytymisessä. Minä oikeasti jännitin, kuinka Peder Jangin johtamalle sissipartiolle käy vihollisen rajojen sisäpuolella. Täytyy myöntää, että A. M. Frost on osannut kirjoittaa tarinan, jonka jokaista liikettä lukija seuraa keskittyneesti ja lähes hengittämättä samalla peläten pahinta että toivoen parasta.

Kirjasta voi löytää useita erilaisia kohtaloita. On lotta Marian ja sotamies Auliksen suhde. Voiko mikään palata ennalleen vai onko sota tehnyt tehtävänsä rakkauden suhteen? Helle Haagalla on lääkintälotan tehtävien rinnalla komennus Valpolta. Kuinka kaunis nainen selviytyy kaikesta? Majuri Peder Jang on mies, joka on arvostuksensa ansainnut, mutta mitä hänen olisi tehtävä, jotta myös Helle Haaga luottaisi häneen? Entä mikä on tukikohdan pastori Saastamoinen miehiään?

Pidin myös siitä, kuinka kirjassa kuljetetaan kahta päätarinaa rinnakkain. Tarinat ovat järkyttäviä, mutta erittäin hyvin eteenpäin vietyjä. Kumpikaan päätarina ei jää kesken, vaan asiat tulevat selvitetyksi tavalla tai toisella. Päätarinoiden rinnalla kulkevat henkilöiden tarinat. Itseäni jäi kaihertamaan se, kuinka Marialle ja Aulikselle käy. Haluaisin, että heille käy hyvin, mutta ikävä kyllä sota jättää jälkensä.

Kirjassa on hyvin paljon psykologista peliä. Sota tuo ihmisestä esiin sellaisia piirteitä, joita ei välttämättä muuten havaittaisi. Tilanteet kärjistyvät hetkessä, kun ihmisen psyyke on kovalla koetuksella. Syntyy konflikteja pienimmistäkin asioista ja ilmassa on nopeasti muutakin kuin ruudin tuoksua. Tällainen lisää kirjan trillerimäisyyttä.

Itse en tietenkään tiedä sodista juuri mitään. Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea erilaisia asioita, joille varmasti löytyy todellisuusperää. Ensinnäkin tänä päivänä olisi tavatonta, jos tupakoita jaettaisiin armeijan sissien muona-annoksiin. Ainakin uskon niin. Toisen maailmansodan aikana sissit ovat saaneet kolme holkki-Saimaata päivässä. Oli myös aika hurjaa lukea siitä, millaisia ansoja puhtaanvalkean lumen keskellä voi odottaa, tai kuinka puhelinlinjoja on kuunneltu.

Kirjailija A. M. Frostista on pakko mainita, että kyseessä ei ole yksi henkilö, vaan pariskunta Anne ja Matti Frost. Uskon, että tässä on yksi syy siihen, että viihdyin kirjan parissa kaikista kauhuhetkistä huolimatta. Kirjasta löytyy myös rakkautta ja hempeyttä. Frostin pariskunnan on tarkoitus kirjoittaa kokonainen jännärisarja toisesta maailmansodasta. Yhdessä kirjassa liikutaan ajassa noin puolisen vuotta kerrallaan. Kirjasarjan ensimmäinen osa on Näkymätön kuolema.

A. M. Frostin Likaista peliä on kirja niille, jotka pitävät sotakirjallisuudesta sekä niille, jotka rakastavat trillerimäisiä jännäreitä. Tässä on myös hyvä joululahjaidea, tai jos oikein haluaa yllättää, ostaa samaan pakettiin kirjasarjan ykkösosan.

Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos siihen suuntaan.

Teatterissa: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu

Se on sellainen juttu, että välillä on ihana heittäytyä lapsenomaiseen maailmaan. Tällä kertaa tein sen menemällä katsomaan Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) vastikään ensi-iltaan tullutta koko perheen näytelmää Mimmi Lehmän ja Variksen joulu. Näytelmä perustuu Jujja ja Tomas Wieslanderin samannimiseen lastenkirjaan. Wieslanderin kirjat lienevät monille tuttuja, mutta itselleni ne ovat vieraita. Tosin näytelmän katsottuani tiedän, mistä on kyse, eikä se olotila ole ollenkaan hullumpi.

Mimmi Lehmä (Elina Varjomäki) on innoissaan. Kohta on joulu. Navetan katonrajassa roikkuu joulukalenteri, josta voi nappaista lappuja alas sitä mukaa kuin päivät kuluvat. Välillä Varis (Jari Vainionkukka) käy pyrähtämässä navetassa. Varis ei oikein pidä talvesta. On pimeää ja kylmää. Sitä saattaa helposti lentää esimerkiksi puita päin. Ei Varis kauheasti jouluakaan odota, koska hän ei ikinä saa lahjoja. Mimmi Lehmällä on kuitenkin iso sydän. Hänellä on yllätys Varikselle.

Elina Varjomäki ja Jari Vainionkukka

Keski-Uudenmaan Teatteri: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu (2019)

Kuva © Sami Lamberg / Kapina Oy

Voi kuinka mainiot hahmot näyttämöllä olivatkaan! Mimmi Lehmän nahoissa ollut Elina Varjomäki toi aurinkoisuudellaan valoa pimeyden keskelle. Jari Vainionkukka puolestaan oli sopivan ketku Variksen rooliin. Variksen hienoinen liioittelu ja itsesääli sopivat hienosti Mimmi Lehmän positiivisuuden rinnalle. Näytelmässä onkin hyvä asetelma positiivisuus vastaan negatiivisuus.

Näytelmässä on paljon musiikkia, mikä sopii loistavasti tällaiseen lapsille suunnattuun näytelmään. Laulujen sanoitukset tarttuivat helposti mieleen, ja voisipa jostain kappaleesta saada itselleen jopa korvamadonkin. Teatteriseuranani olleet lapset ainakin lallattivat yhtä kappaletta heti näytelmän jälkeen. Pidin myös siitä, kuinka kekseliäitä sanoitukset olivat. Luisteluaiheiseen kappaleeseen oli saatu hyvin mahdutettua myös Selänne. Laulujen sanoituksista lähtevät kiitokset Elina Varjomäelle ja Jussi Hongistolle. On pakko myös kehua Varjomäen laulutaitoa ja ääntä. Se on todella upeaa kuunneltavaa.

Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Keski-Uudenmaan Teatteri: Mimmi Lehmän ja Variksen joulu (2019)

Kuva © Sami Lamberg / Kapina Oy

Lastenteatterissa on vastavuoroisuus tärkeää. Sitäkään ei oltu unohdettu. Lapset hihkuivat ilosta, kun Varis lähti pyörimään ympäri katsomoa ja hakemaan etsimäänsä. Siinä saivat irtojalkineetkin osuutensa. Mimmi Lehmän irrotellessa joulukalenterilappuja ja laskiessa päiviä, alkoi katsomosta kuulua laskemista. Joku laski jopa hieman pidemmällekin. Niin, ja uskaliaimmat tietysti lauloivat mukana, kun laulujen sanat olivat löytyneet. Niin, ja mikä parasta. Mimmi Lehmä ja Varis jäivät esityksen jälkeen kuvattaviksi. Lapset jonottivat ja kamerat kävivät. Tällaisesta jää hienot muistot lapsille.

Mimmi Lehmän ja Variksen joulu on myös tarina itsekkyydestä ja antamisen ilosta. Tarinan avulla lapsi oppii ehkä hieman ymmärtämään, millaista on olla itsekäs tai kuinka voi tuottaa iloa muille. Tällaisia tarinoita ei ole koskaan liikaa.

Keski-Uudenmaan Teatterin esittämä Mimmi Lehmän ja Variksen joulu on näytelmä, jota on helppo suositella kaikille lapsiperheille. Sopii mainiosti joulunalusaikaan. Liput kannattaa varata etukäteen, ettei käy niin, että kun paikalle saavutaan, näytös onkin loppuunmyyty.

Mimmi Lehmän ja Variksen joulu sai kantaesityksensä Keski-Uudenmaan teatterissa lauantaina 16.11.2019.

Rooleissa: Elina Varjomäki ja Jari Vainionkukka

Alkuperäinen tarina: Jujja & Tomas Wieslander

Käsikirjoitus ja dramatisointi: Jujja & Tomas Wieslanderin kirjojen pohjalta Elina Varjomäki

Ohjaus: Kalle Tahkolahti

Musiikki: Jussi Hongisto

Koreografiat: Elina Varjomäki & Jari Vainionkukka

Laulujen sanat: Jussi Hongisto & Elina Varjomäki

Pukusuunnittelu: Aino Simola

Ompelija: Pauliina Sutinen

Tekniikka: Iain MacIntosh

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat

Innostuin heti, kun näin, että Pirkko Vekkeliltä ilmestyy kirja Muistojeni kiiltokuvat (Minerva, 2019). Kiiltokuvat olivat osa lapsuuttani ja edelleen tunnen sisälläni sykähdyksen, kun näen jossain kiiltokuvia. Kiiltokuvat ovat vain yksinkertaisesti niin kauniita.

Muistojeni kiiltokuvat antaa hyvän kattauksen kiiltokuvien historiasta, niiden piirtäjistä, muistokirjoista ja vaihtareista. Kiiltokuvat ovat lähtöisin Saksasta 1870-luvulta alkaen. Saksasta kiiltokuvat matkasivat nopeasti muualle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Suomeen kiiltokuvat tulivat 1800-luvun lopussa. Kiiltokuvien piirtäjistä on vähän tietoa. Epäillään, että piirtäjät ovat olleet usein naisia, joita ei ylipäätään arvostettu silloisissa taiteilijapiireissä. Tosin kirjassa kerrotaan erään amerikkalaisen filmitähdin äidistä, joka piirsi kiiltokuvia. Jättäköön salaisuudeksi se, kenestä on kyse. Minä hämmästyin tiedosta melkoisesti.

1950-luku lienee ollut kiiltokuvien kulta-aikaa Suomessa. Sotien jälkeen on ollut kaikin puolin niukkaa aikaa. Kiiltokuvien saaminen on ollut erikoishetki, joka on muistettu. Kiiltokuvien kauneus on tuonut paljon iloa lapsille tai ehkä voisi sanoa tytöille. Toki pojatkin ovat kiiltokuvia keräilleet, mutta on se kuitenkin ollut enemmän tyttöjen juttu. 1970-luvun loppupuolella kiiltokuvien taika on alkanut väistyä, kun tarrat ovat alkaneet vallata alaa. Täytyy myöntää, että itse valitsisin edelleen ennemmin kiiltokuvan kuin tarran.

Enkeliaiheiset kiiltokuvat ovat olleet aina suosiossa. Omalta kohdaltani voin sanoa, etten ikinä ole ollut erityisen innoissani enkelikiiltokuvista. Toki sellaiset isot enkelit, joilla oli upeat puvut päällä, olivat kauniita, mutta kauniimpiakin oli. Oli kiinnostava lukea, kuinka pari suosittua enkelikiiltokuva-aihetta on tauluista lähtöisin. Aika huikeaa.

Kiiltokuviin liitetään usein vahvasti muistot. Muistokirjoihin kerättiin värssyjä ystäviltä, sukulaisilta ja opettajalta. Muistokirjassa sai valita sivun, jossa oli omaa silmää miellyttävä kiiltokuva tai vaihtoehtoisesti sai liimata oman kiiltokuvansa kirjan sivuille. Muistatteko tämän värssyn?

Enkeli lentää liihottaa,

onnea sulle toivottaa

Värssyistä oli monia muotoja ja voisin kuvitella, että ne muuttuivat myös sen mukaan, missä päin asuttiin. Aika on antanut oman leimansa värssyihin. Esimerkiksi sota-aikana värssyt ovat saaneet tummempia sävyjä ja niissä on ollut hyvin isänmaalinen kaiku.

Jokainen varmasti muistaa oman lapsuutensa kiiltokuvat, mikäli niitä on siihen aikaan keräilty. Itse keräsin kiiltokuvia 1970-luvulla. Kirjassa kiiltokuvista puhuttiin kiltsikoista, mutta jotenkin muistelen, että me olisimme puhuneet kiiltsikoista. Parhaimpia kiiltokuvia olivat tietysti ne, joissa oli kiillettä. Kiillettä on kutsuttu myös hileeksi ja tätä nykyä nimitys olisi glitter. Niin se muuttuu kielikin. Yksi suosikkiaiheeni kiiltokuvissa olivat rokokooasuiset naiset soikeissa kehyksissä. Näitä kiiltokuvia kutsuttiin peileiksi. Keräsin kiiltokuvia pankin muovitaskuun, joissa oli erikokoisia lokeroita. Kiiltokuvia vaihdettaessa taittelin Nakke Nakuttaja -lehden, jonka väliin laitoin vaihtokiiltsikat. Vaihtotalous oli hyvin suosittua puuhaa välituntisin. Vieläkin kismittää, kuinka eräs vanhempi tyttö hieman kieroin keinoin narrasi minulta vaihdossa ison ja hienon kiiltokuvan. Kertoo ehkä jotain ihmistyypistä sekin. Jonkinlainen muistokirjakin minulla taisi olla, mutta se ei ollut enää kovin suosittua 1970-luvulla. Harmittaa, että kiiltokuvat hävisivät vuosien varrella. Niitä olisi ollut kiva katsella nyt, monta vuosikymmentä jälkikäteen. Myönnän muuten senkin, että edelleen tekisi kaupassa mieli käydä kiiltokuva-arkit läpi, kun sellaisiin törmään. Mies, joka täällä asuu, ei ymmärrä tätä ollenkaan. Kummallista.

Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat on ehdoton kirja kaikille niille naisille, joiden sisällä asuu edelleen pieni tyttö. Tämä on myös aivan mahtava joululahja sellaiselle, jolla on jo kaikkea.

Oletko sinä kerännyt kiiltokuvia? Vieläkö niitä on tallessa?

Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos lähtee siihen suuntaan.

Teatterissa: Vihainen leski

Helsingin Kaupunginteatteri on osannut valita ohjelmistoonsa sellaisen esityksen, joka varmasti vetää katsojia puoleensa. Nyt ei ole kuitenkaan kyse suurmusikaalista, vaan aikuisille suunnatusta näytelmästä, jossa on mukana komediaa, draamaa ja rakkautta. Niin, ja on mukana musiikkiakin. Kyse on Minna Lindgrenin romaaniin perustuvasta näytelmästä Vihainen leski.

Ullis (Riitta Havukainen) tuntee vihdoin olevansa vapaa. Vapaa avioliiton ja perhe-elämän kahleista. Aviomies Olli (Vesa Wallgen) on kuollut ja lapset elävät omillaan. On aika aloittaa uusi elämä. Siihen rientävät avuksi vanhat ystävät Pike (Pia Runnakko) ja Hellu (Eija Vilpas). Yhtäkkiä Ullis huomaa elävänsä kiihkeää elämänvaihetta. Nitrodiscossa jytä soi ja hot joogassa voi löytää oman seksuaalisuutensa. Lapset Susanna (Sanna-June Hyde) ja Marko (Heikki Sankari) tosin järkyttyvät äitinsä henkisestä tilasta. Etenkin siinä vaiheessa hymyt hyytyvät, kun lapsuudenkodissa on vieras mies (Kai Lehtinen). Äiti on nopeasti saatava jonnekin vanhustenkotiin. Ullis ei niin vain suostu lastensa ehdotuksiin. Sitä paitsi, voisiko hän vielä kerran tavata yllättäen tapaamansa mielenkiintoisen miehen Kari Kirjosiiven (Kari Mattila).

Eija Vilpas ja Riitta Havukainen

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

Huh huh! Olipahan ilotulitusta! Riitta Havukainen tekee uskomattoman roolityön Ulliksena, mutta niin tekevät muutkin näyttelijät omissa rooleissaan. Pidin siitä, kuinka näytelmässä oli mukana sellaisia näyttelijöitä, joita itse harvemmin näen näyttämöllä. Riitta Havukainen tietysti, mutta myös Pia Runnakko, jonka olen tottunut yhdistämään Lillaniin ja ruotsinkielisiin näytelmiin. Niitä käyn harvemmin katsomassa, koska en luota omaan ruotsin kielen taitooni. Tosin nykyään näitäkin voisi katsella suomeksi tekstitettynä. Joka tapauksessa Pia Runnakko on huikea Pikenä, joka mennä porskuttaa kuin pahainen teini-ikäinen tyttö.

Kai Lehtinen oli myös hauska nähdä näyttämöllä. Väliajalla osallistuin kahvipöytäkeskusteluun, jossa eräs nainen kertoi, että Kai Lehtinen olisi joskus asunut Keravalla. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta näytelmässä hän asui. Siihen oli todettava, että Kai Lehtinen oli ikään kuin keravalaisen miehen ruumiillistuma eli hyvin oli mies ottanut roolin haltuunsa. Minähän tiedät keravalaiset miehet, jos joku, koska itsekin asun Keravalla.

Heikki Sankari, Sanna-June Hyde, Riitta Havukainen ja Kai Lehtinen

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

Väliajalla kävi myös hirvittävä kuhina siitä, kuka on komeasti pukeutunut mies, joka lentää taivaalla ja laulaa upeasti. Kati Mattilahan se! Nyt on ihan pakko sanoa, että olen Kari Mattilan melko monesti nähnyt näyttämöllä, mutta en ole ikinä aiemmin ajatellut, että miehellä on näin komea ääni. Voitte vain kuvitella, kuinka minä ja muut katsomossa olleet naiset nautimme näkemästämme ja kuulemastamme. Joku, kenties ohjaaja Kimmo Virtanen, on osannut vetää oikeista naruista, kun Mattilan laulukohtauksia on hiottu.

Pakko on mainita sekin, että Markon lapset Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivanen) olivat hulvattomia rooliasuissaan. Välillä oli jopa ongelma, mitä olisi seurannut, jos kaksoset olivat samaan aikaan näyttämöllä, kun jokin isompi kohtaus oli menossa. Tietysti en olisi halunnut menettää mistään mitään eli yritin pitää lapsia silmällä samalla, kun keskityin katselemaan ja kuuntelemaan muita näyttämön tapahtumia.

Näytelmän lavastus on hämmentävän hieno. On koti Espoossa, jota mäntypuut varjostavat. On discon tanssilava välkkyvine valoineen. On koti Töölössä vanhoine paksuine seinineen ja kaari-ikkunan kera. Pidän myös sitä, kuinka mäntypuista lavastusta on hyödynnetty useammassa kohtauksessa. Lavastuksesta on vastannut Katariina Kirjavainen. Hän on tehnyt todella vaikuttavaa jälkeä.

Kaisa Torkkel, Vesa Wallgren, Kai Lehtinen, Kirsi Karlenius, Pia Runnakko, Riitta Havukainen, Marjut Toivanen ja Leena Rapola

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

En ole itsekään enää mikään nuorukainen, mutta esitystä katsoessani olin taatusti nuorimmasta päästä. Tässä on näytelmä, joka on laittanut ikääntyneet ihmiset liikkeelle. Aivan mahtavaa! Tosin soisin, että esityksen näkisi moni nuorempikin. Saisi ehkä hieman perspektiiviä sille, kuinka asioita pitää hoitaa, kun vanhemmat ikääntyvät. Joka asiaan ei pidä sotkeentua. Ehdottomasti ei.

Aloitellessani kirjoittamaan tätä postausta, sain Helsingin Kaupunginteatterin tiedotteen, jossa kerrottiin, että perjantaina 22.11.2019 Vihaisen lesken esitys lähetys lähetetään suorana 24 elokuvateatteriin, kulttuurikeskukseen ja seurantaloon ympäri Ruotsia. Livelähetys toteutetaan yhteistyössä Ruotsin valtiollisen kiertueteatterin Riksteaternin ja Folkets Hus och Parker -verkoston kanssa. Illan esitykseen näyttää olevan vielä lippuja saatavilla, joten sinne siis, jos haluat olla tekemässä jotain erilaista.

Vihaisen lesken esitykset jatkuvat ensi vuoden puolelle. Tässä on loistava joululahjaidea sellaiselle, jolla on jo kaikkea. Tätä teatterielämystä muistellaan pitkään.

Vihainen leski sai kantaesityksensä torstaina 10.10.2019 Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä.

Rooleissa: Riitta Havukainen, Kai Lehtinen, Pia Runnakko, Eija Vilpas, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Kirsi Karlenius, Martti Manninen, Kari Mattila, Leena Rapola, Heikki Sankari, Marjut Toivanen, Kaisa Torkkel ja Vesa Wallgren.

Alkuperäisromaani: Minna Lindgren

Dramatisointi: Henna Piirto

Ohjaus: Kimmo Virtanen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Koreografia: Jari Saarelainen

Valosuunnittelu: Mika Ijäs ja Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Jaakko Autio

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Helsingin kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.