Anne Tyler: Oikukas planeetta

Tämän vuoden ensimmäinen lukupiirikirja oli sopivaa luettavaa flunssapotilaalle. Luit sen verran, mitä jaksoit, jonka jälkeen nukuit ja herättyäsi saatoit jatkaa lukemista siitä, mihin se oli jäänyt. Anne Tylerin Oikukas planeetta (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1999) on se kirja, jota sopii flunssapotilaan kiittää.

Barnaby on kolmikymppinen eronnut ja tyttärensä menettänyt mies. Hän on myös sukunsa musta lammas. Hän on töissä yrityksessä, joka avustaa kotona asuvia vanhuksia erilaisissa tehtävissä. Välillä käydään kaupassa, välillä koristellaan joulukuusi ja toisinaan on hyvä laittaa asunnon haltijan kalustus uuteen järjestykseen. Vanhukset ovat tyytyväisiä ja he saavat samalla itselleen juttuseuraa. Barnabyn suku ei kunnianhimotonta ja matalapalkkaista työtä ymmärrä. Muille suvun miehille on ilmaantunut enkeli ohjaamaan miesten elämää. Barnaby on poikkeus. Enkeliä ei ole näkynyt tai ehkä sittenkin. Oliko enkeli junassa oleva nainen? Tiedä sitten, mutta yhtäkkiä Barnaby huomaa seurustelevansa junassa olleen naisen kanssa.

Barnaby on ehdottomasti oman tiensä kulkija, josta lukupiiri antoi kiitosta. Mies, joka on uskaltanut valita poikkeavan ammatin sukunsa paineista huolimatta. Vanhempien epärealistiset toiveet eivät ole toteutuneet, ja siitä on saatu hyvää konfliktia kirjaan. Mies, joka auttaa vanhuksia ja pitää heidän kanssaan olemisesta. Perhe on ikään kuin korvautunut vanhuksilla. Konstikkaat perhesuhteet ja mehevät tarinat sekä työt vanhusten parissa ovat ehdottomasti kirjan helmiä.

Kirjan henkilöt ovat loistavalla tavalla kuvattuja. Aivan kuin henkilöt olisivat oikeasti olleet olemassa. Anne Tyler on ehdottomasti taitava kuvailemaan erilaisia persoonia. Barnabyn äidistä sai hyvin niuhon kuvan. Pelottavaa, jos oma äiti olisi samanlainen. Toisaalta Tyler osaa kertomuksessaan peilata myös hyvin tulevaa. Sophian, Barnabyn naisystävän luonne alkoi jossain vaiheessa ikävällä tavalla muistuttaa Barnabyn äidin luonnetta. Olisiko Barnabyn tulevaisuus äitinsä kaltaisen naisen rinnalla?

Lukupiiri piti kirjaa nopealukuisena hyvänmielen lukukirjana. Sellainen kunnon elämänmakuinen kirja. Siirappimaista loppua oli hieman pelätty, mutta kirjan loppu jäi avoimeksi. Kuinka Barnabyn oikeastaan kävi? Kohtasiko hän enkelinsä vai löysikö hän elämänsä naisen vai oliko hänen elämänsä nainen jo entuudestaan hänen rinnallaan? Lukupiiriläisillä oli monia ajatuksia, eikä varmasti mikään ollut väärä.

Itse ihmettelin aluksi, miksi Barnabyn työpaikan nimi oli kirjassa käännetty suomeksi. Yrityksen nimi oli Lainaselkä Oy. Ei tarvinnut kyllä pitkään lukea, kun asia oli täysin selkeä. Tämähän on mainio käännös sille, mitä työtä Barnaby teki. Jos firman nimeä ei olisi käännetty, ei se välttämättä avautuisi kaikille lukijoille samalla tavoin kuin nyt varmasti avautuu. Mahtavaa kielenkäyttöä.

Oikukkaasta planeetasta on moneksi. Kirjassa käsitellään vanhusten arkea, mutta samalla tarjottimella on avioerolapsi ja isä, joka ei saisi tavata lastaan. Myös matalapalkkaisuus on aihe, jota ei sovi unohtaa, kun ajattelee kirjan sanomaa syvällisemmin. Monta suurta aihetta, mutta hyvin on saatu mahdutettua samojen kansien väliin.

Kirjan englanninkielinen alkuteos A Patchwork Planet on ilmestynyt vuonna 1998. Kirja on suomentanut Kristiina Drews.

Anne Tylerin Oikukkaassa planeetassa on monta maukasta kohtaa, jotka houkuttavat lukemaan lisää. Voisin melkein vannoa, ettei tämä kirja jää moneltakaan lukijalta kesken. Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella.

Teatterissa: Kaasua, komisario Palmu!

Komisario Palmu. Jo pelkkä ajatus komisario Palmusta nostattaa hymyn huulille. En ole lukenut Mika Waltarin romaania Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939), mutta ajatus Matti Kassilan 1960-luvulla ohjaamasta elokuvaklassikosta Kaasua, komisario Palmu! tuo hienoa nostalgiaa ilmaan. Entä mitä tapahtuu, kun komisario Palmu astelee teatterin näyttämölle? Sen kertoo Helsingin Kaupunginteatteri ja hienosti kertookin.

Komisario Palmu (Kari Väänänen) kiiruhtaa paikalle apulaistensa etsivä Virran (Heikki Ranta) ja  etsivä Kokin (Petrus Kähkönen) kanssa, kun rikas rouva Skrof (Kirsi Karlenius) on löydetty huoneistostaan kuolleena. Kuolema vaikuttaa luonnolliselta. Rouva Skrof on unohtanut kaasuhanan auki ja kuollut kaasumyrkytykseen. Komisario Palmu ei tähän usko, vaan aloittaa murhatutkinnan. Johtolankoja alkaa nousta esiin. Onko murhaaja neiti Kirsti Skrof (Sara Paasikoski), Kaarle Lankela (Tuukka Leppänen), saarnaaja Mustapää (Jouko Klemettilä) vai kenties joku aivan muu? Ei hätää. Komisario Palmu ratkaisee.

Heikki Ranta, Petrus Kähkönen ja Kari Väänänen

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Mahtavaa! Aivan uskomattoman mahtavaa nähdä teatterin näyttämöllä Kari Väänänen. Väänänen on kuin ilmiselvä Palmu. Äreä ja omiin ajatuksiinsa heittäytyvä miehenköriläs, jolta ei karismaa puutu. Hoitakoot etsivät omat osuutensa. Palmu seuraa sivusta ja ohjaa etsiviä oikealle tielle. Taiteilija Kurt Kuurnan asussa viihtyvä Miiko Toiviainen osaa olla roolissaan ärsyttävän suloinen. Mies on raivostuttava ja niin varma itsestään, ettei voi kuin ihailla. Entä miksi minua aina naurattaa, kun näen Jouko Klemettilän näyttämöllä? Klemettilä sopii salaperäisen uskonlahkon saarnaajan rooliin loistavasti. Eero Saarinen tekee myös joka kerta taidokasta työtä näyttämöllä. Tällä kertaa pääroolina on varatuomari Lanne ja sivuroolina Kuurnan tuttava Reiska. Kaksi täysin erilaista roolia.

Miiko Toiviainen, Petrus Kähkönen, Heikki Ranta ja Kari Väänänen

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Nostalgisuus on käsinkosketeltavaa, kun seuraa esitystä. Aivan kuin sinut olisi temmattu tästä päivästä Helsingin yöhön vuosikymmenten taakse. Lavasteet ovat hienosti toteutettuja ja jännän moniulotteisia. Aikakauteen sopiva jazz-orkesteri siivittää näytelmän kulkua. Välillä on kiva vain ajautua musiikin vietäväksi. Värit ja valot ovat kohdillaan. Tällaista esitystä on ilo seurata. Aika rientää nopeaa vauhtia, eikä kelloa tarvitse vilkuilla. Upea kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Mika Waltarin Palmu -romaanien näyttämösovitukset ovat olleet pitkään pannassa, mutta onneksi Waltarin perikunta on jo muutama vuosi sitten näyttänyt vihreää valoa. Pari vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähtiin Komisario Palmun erehdys. Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on dramatisoinut Kaasua, komisario Palmu! -näytelmän Mika Waltarin romaanista Kuka murhasi rouva Skrofin?. Näytelmän ohjauksesta on vastannut Heikki Kujanpää, joka onkin saanut osaset hienosti toimimaan keskenään.

Vuokko Hovatta

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! on loistava näytelmä sellaiselle, joka ei teatterista muuten kauheasti perusta. Näytelmää on helppo seurata ja siinä yhdistyvät mukavalla tavalla komedia, dekkari ja musiikki. Toisaalta tämä on myös näytelmä, jota teatterin suurkuluttajien ei kannata jättää väliin.

Kaasua, komisario Palmu! sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä torstaina 29.11.2018.

Rooleissa: Vuokko Hovatta, Kirsi Karlenius, Jouko Klemettilä, Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Sara Paasikoski, Heikki Ranta, Eero Saarinen, Miiko Toiviainen, Kaisa Torkkel, Kari Väänänen

Orkesteri: Joakim ”Jusu” Berghäll/varalla Max Zenger, Mikko ”Gunu” Karjalainen/varalla Tomi Nikku, Panu Savolainen/varalla Ilkka Uksila, Jori Huhtala/varalla Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/varalla Anssi Tirkkonen

Dramatiosinti: Joel Elstelä

Esitysdramaturgia: Heikki Kujanpää

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Sävellys: Timo Hietala

Dramaturgi: Merja Turunen

Lavastus: Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Janne Brelih

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Peruukit: Anu Laaksonen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

Mitä yhteistä on Greta Garbolla, Miina Sillanpäällä ja Renée Zellwegerillä? Ei mitään. Väärä vastaus. Oikea vastaus on, että kaikki naiset ovat olleet tai ovat lapsettomia. Sain mielenkiintoisen kirjatarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Neferiti Malaty kysyi, kiinnostaisiko minua lukea hänen kirjoittamansa kirja Ei äitimateriaalia (Reuna, 2018). Kirja, joka kertoisi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Ilman muuta tällainen aihe kiinnosti, joten kiitos Nefertitille ja kustantajalle.

Vapaaehtoinen lapsettomuus. Mitä se on? Se on sitä, ettei henkilöllä ole lasta, eikä hän ole sitä ajatellut hankkia. Hän ei ole myöskään aktiivisesti yrittänyt tulla vanhemmaksi. Vela on vapaaehtoisesti lapseton. Vela voi olla nainen, mies tai muun sukupuolinen. Tietysti nainen joutuu pahimpaan paineeseen lapsettomuuden kanssa. Sukulaiset ja ystävät utelevat, milloin lapsia tulee. Jos nainen vastaa, ettei halua lapsia, hänelle naureskellaan ja kerrotaan, että mieli muuttuu vanhetessa. Historia on sellainen, että nainen on luotu äidiksi. Jos näin ei ole, on hänessä jotain pahasti vialla. Vapaaehtoinen lapsettomuus on puhutteleva aihe.

Nefertiti Malaty käsittelee kirjassaan vapaaehtoista lapsettomuutta laajasti. Kirjassa on kahdeksantoista naisen tarinat vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Tarinat ovat kiehtovia ja erilaisia. Yhdistävä tekijä on usein pelkästään vapaaehtoinen lapsettomuus. Kirjan tarinoiden kertojissa on naisia, jotka kertovat työskentelevänsä nuorten tai lasten parissa, mutta eivät silti kaipaa omaa lasta. On myös ihmettelyä siitä, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluvien lapsentekoaikeita taivastellaan, mutta samaan aikaan kaikenlaiset heteroparit saavat lisääntyä rauhassa, jopa vahingossa. Tarinoista sain myös sellaista tietoa, että lapsettomuuden voi valita luonnonsuojelullisista syistä. Maapallon nykyinen ihmismäärä on liiallinen maapallon kantokyvylle. 

Nefertiti Malaty kirjoittaa kirjassaan, että on huomannut, kuinka politiikassa perheettömien asia ei ole esillä. Tämä on aivan totta. Olisiko tässä jotain mietittävää poliitikoille tulevia eduskuntavaaleja ajatellen? Itse en ole millään tavoin aktiivinen politiikan suhteen, mutta voisihan tästä heittää kysymyksen tai kaksi esiin, kun puoluetoverit eri puolueista lähestyvät turuilla ja toreilla vaalien lähestyessä. Luulen, että monikaan ei ole ajatellut koko asiaa. Tavallisestihan status on lapsiperheiden hyvinvoinnissa.

Lapsettomia ihmisiä pidetään monesti hieman outoina. Täytyyhän heissä jotain vikaa olla, jos ei ole lapsia siunaantunut. Saati sitten se, että jos ihminen asuu yksinään. Täysin toivoton tapaus. Yhteiskunta luo ihmisille muotteja, joihin kaikkien pitäisi asettautua. Jos näin ei käy, olet tavallaan yhteiskuntakelvoton. Lapsettomuus saattaa aiheuttaa myös syrjintää ja porukasta pois putoamista. Kun ystävät alkavat vähitellen vakiintua ja hankkia lapsia, on se lapsettomalle usein merkki siitä, ettei enää kuulu samaan piiriin. Intressit alkavat olla täysin erilaiset, eikä lapsettomalle henkilölle osata enää puhua.

Itselläni ei ole lapsia, mutta se ei ole ollut minulle ikinä mikään ongelma. Ei minulla ole ollut mitään tarvetta perustaa perhettä ja hommata lapsi tai kaksi, vaikka minulla ei lapsia vastaan mitään olekaan. Mietin monta kertaa lukiessani, kuulunkohan minäkin samaan ryhmään kuin vapaaehtoisesti lapsettomat. Minua nauratti, kun kirjassa kerrottiin, että vapaaehtoisesti lapsettomat ovat usein keskittyneet kotileikkien sijaan barbien vaatteisiin ja pehmoleluihin. Itselläni meni juuri näin. Minulla oli ties kuinka monta nukkea, joilla en ikinä tykännyt pahemmin leikkiä. Sen sijaan barbit ja etenkin barbien kauniit vaatteet kiinnostivat. Pehmoeläimet olivat ihania ja ovat sitä muuten vielä tänä päivänäkin. Olenkohan ollut koko elämäni vela tietämättäni?

Neferiti Malatyn Ei äitimateriaalia luokitellaan tietokirjaksi, mutta kirja ei ole missään tapauksessa raskasta luettavaa. Kirja on täysin erilainen ja hieno kokonaisuus aiheesta, josta yleinen olettamus on, että kaikki haluavat lapsia.

Sally Salminen: Katriina/Katrina

Lukupiirissä kokeiltiin tällä kertaa sellaista, että luetaan kaksi eri käännöstä tai oli ainakin ajatus kokeilla. Idea juontui siitä, että lukupiirikirjaksi ehdotettiin Sally Salmisen Katrinaa (1936). Kirjasta oli ilmestymässä uusi suomennos, jonka käsialasta on vastannut Juha Hurme (Teos, 2018). Itse olin lukenut jostain, ettei Aukusti Simojoen ensimmäinen käännös olisi ollut kovin hyvä. Olihan tämä siis itse todettava, jos näin olisi. Teoksen uusi suomennos on tietysti haluttua luettavaa, joten kirjaston jonotuksiin oli syytä varautua. Siksi lukupiirimmekin kokoontui aiheen ympärille vasta marraskuussa. Kävi vielä niinkin, että itselleni osui samalle illalle kulttuuririento, joten jätin lukupiirin väliin. Onneksi lukupiirimme kokoontuu Facebookissa, joten pystyin jälkikäteen antamaan muutaman oman kommenttini ja lukemaan, mitä muut olivat kirjasta pitäneet. Loppujen lopuksi taisin olla ainut, joka luki kirjan molemmat käännökset.

Pohjanmaalla syntynyt ja varttunut 23-vuotias Katrina rakastuu Johaniin, joka on kotoisin Ahvenanmantereen itäpuoleiselta saarelta Torsö. Nopea avioituminen ja muutto täysin vieraaseen ympäristöön on Katrinasta jännittävää ja mielenkiintoista. Olihan Johan kertonut suuresta puutarhasta, joka olisi täynnä omenapuita ja valkoiseksi maalatusta talosta parvekkeineen. Tällaiseen ei kuka tahansa pohjalaistyttö yltäisi. Todellisuus on kuitenkin täysin toista. Johan on kylän suurin valehtelija ja naurattaja. Sen Katrina saa tuntea sisimmässään, kun talo onkin maalaamaton, matala ja vino rötiskö. Katrina jää myös vastanaineena heti yksin. Mies lähtee tienaamaan merille, kuten saaristolaismiehet pruukaavat tehdä. Pohjalaisnainen on kuitenkin ylpeä. Kotiin ei voi palata, vaan on rakennettava koti sinne, minne hänet on tuotu. Onneksi Katrina on työteliäs ja ryhtyy työhön kuin työhön pitääkseen itsensä ja perheensä leivän syrjässä kiinni. Vuodet kuluvat ja lapsia syntyy. Elämä ei ole helppoa, mutta rakkaus Johaniin on ehdotonta.

Lukupiiriläiset olivat pitäneet kirjaa mielenkiintoisena. Tarina eteni sopivaan tahtiin, loppu jopa laukaten. Kirjan tarina välitti myös taidokkaasti yhteiskunnan nopean muutoksen sekä jyrkät luokkarajat. Keskustelua oli syntynyt myös luku- ja kirjoitustaidosta. Kaikki eivät todellakaan osanneet lukea ja kirjoittaa 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuolella. Kirjassa kuitenkin kerrottiin, kuinka koulunkäynti tuli vähitellen mahdolliseksi myös köyhien lapsille. Katrinan elämää hieman surkuteltiin, mutta hänen vahvuuttaan kiiteltiin. Johanin saamattomuutta ihmeteltiin. Pariskunnan lasten erilaisuuksista oli keskusteltu myös. Salminen on kirjoittanut lapsille sellaiset luonteenpiirteet, joista heti tiesi, mikä oli periytynyt äidiltä ja mikä isältä. Itse pidin kirjassa siitä, kuinka ympyrä tavallaan sulkeutui lopussa. Kuvaus, jossa Katrinan ja Johanin kotia ja pihapiiriä kuvattiin, oli melko samanlainen kuin kirjan alussa.

Juha Hurmeen suomennos on hienoa suomen kieltä. Hurme on saanut pidettyä tarinassa ajalle sopivan tunnelman. Luokkaerot ovat selkeät, eikä köyhällä ole varaa valittaa. Paitsi että Katrina osaa vaatia, jos tarve on. Katrinan pohjalaisuus tulee hyvin esiin. Hän on aina erilainen kuin muut saaren asukkaat. Ulkopuolinen, mutta arvostettu työntekijä. Toisaalta alkuperäinen Simojoen käännös ei mielestäni ole yhtään hullumpi sekään. Toki kirjassa on vanhahtavaa kieltä jonkin verran. Jokin sana oli jopa sellainen, jota en ymmärtänyt. Lukupiirissä oli keskusteltu siitä, kuinka toisessa käännöksessä käytettiin jossain kohtaa mutsi-sanaa, joka oli kalskahtanut korvaan. En tiedä, kummasta käännöksestä on kyse, mutta epäilen, että Hurmeen käännöksestä. Yritin googlata mutsi-sanan alkuperää, koska oletin käännöksen tulevan suoraan ruotsinkielestä. Löysin kuitenkin yhden selvityksen, että voisi olla lähtöisin kiinankielisestä sanasta äiti. Helsingissä oli työskennellyt tuhansia kiinalaisia viime vuosisadan alussa. Lukupiirissä oli keskusteltu myös siitä, kuinka kiva olisi tarkastaa, mitä sanaa Salminen itse on tekstissään käyttänyt kyseisessä kohdassa.

Katrina on Sally Salmisen esikoisromaani, joka oli ilmestymisaikanaan bestseller. Kirjaa käännettiin useille eri kielille, ja se olikin suomalaisen kirjallisuuden käännösten kuningatar siihen asti, kunnes Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ohitti sen käännösten määrässä. Täytyy myöntää, että itselleni kirja oli uusi tuttavuus. Äidilleni kerroin kirjasta, niin hän tiesi heti, mistä puhuin. Hänen kirjahyllystään sain jopa lainaksi Simojoen suomennoksen. Äitini myös kertoi, että, että hänen äitinsä, rakas edesmennyt Miiri, oli aikoinaan Katrinan lukenut ja sitä kautta myös äitini oli kirjaan tarttunut.

Sally Salmisen Katrina on kirja, jonka lumo elää edelleen. Kirja on klassikko, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Johan oli päivä

Tiedättekö, kun on niitä päiviä, jolloin olisi pitänyt vain vetää peitto korviin ja nukkua päivän yli. Tänään oli juuri sellainen päivä. Ei mennyt oikein mikään asia putkeen.

Herätyskello soi viiden jälkeen. Toki olin jo neljästä asti ollut hereillä, koska olin käynyt vessassa, eikä uni enää tullut. Sängystä noustuani katsoin ulos. Kamala ilma. Mitä sanoo säätiedote? Hirvittäviä tuulilukemia. Päätin, että siirrän herätyskelloa tunnilla ja jään kotiin tekemään töitä. Olihan minulla työkone kotona mukana. Parempikin, etten lähtisi flunssaisena ulos seikkailemaan.

Enhän minä enää kuitenkaan saanut nukuttua. Siitä piti Herra Karvajalka huolen. Jos soi herätyskello kerran, tarkoittaa se kissan mielestä sitä, että on aamu ja hän pääsee terassille. Lopulta nousin sängystä hieman ennen kuutta. En pitänyt mitään kiirettä, koska etäpäivä. Mies, joka täällä asuu, heräsi kuuden aikaan. Kerroin jääväni kotiin tekemään töitä. Tämäkös miestä alkoi ahdistaa. Olinhan jo neljä päivää kotona ollut yhteen putkeen. Ei tällainen sovi miehen päiväjärjestykseen.

Saimme sopivasti riidan aikaiseksi heti kuuden jälkeen aamulla. Minua kismitti niin paljon, että ajattelin lähteä kuitenkin töihin. Senkin uhalla, että jäätyisin jonnekin asemalle puolikuoliaaksi. Jätin aamiaisen väliin, koska halusin ehtiä junaan, joka lähtisi vain puoli tuntia alkuperäistä junaa myöhemmin. Kiirehän siinä tietysti taas tuli, mutta junaan ehdin. Juna oli jopa ajoissa.

Työpaikalle kävellessä koukkasin kaupan kautta. Ostin sämpylän, juustoa, lounaskeiton ja pari appelsiinia. Kaupasta tullessa lumisade oli yltynyt. Silmälasit huurussa ja vesipisaroita täynnä suunnistin töihin. Selkä hikoili paksun talvitakin ja repun alla. Hiukset liimautuivat pääkoppaani pipon ja hupun alla. Sen verran raskasta touhua tuo talvimyrskyssä kävely on tai sitten kyse oli vain flunssan aiheuttamasta hikikohtauksesta.

Onneksi olen vienyt töihin hiustenkuivaajan. Ei muuta kuin ensitöikseni kuivasin hiukset ja laitoin naamataulun siedettävään kuntoon. Sehän oli myös kastunut ja hikoillut reippaalla ulkoilulenkillä. Sitten keittiöön ja evässoppa jääkaappiin ja sämpylän väliin juustoa ja omalle työpisteelle. Joulukuulumiset piti vaihtaa työkavereiden kanssa ja juustoleipä odotti syöjäänsä. No, juustohan saa hieman aikaa ollakin lämpimässä, niin maistuu paremmalle.

Lopulta pääsin työasioihin ja muistin, että piti hakea teetä sämpylän kyytipojaksi. Keittiöön ja takaisin työpisteelle. Työkaveri tuli kysymään yhdestä asiasta. Päätimme istua palaveeraamaan yhdeltä, koska asia oli hieman laajempi juttu. Sain lopulta sämpylän syötyä. Samalla huomasin, että tuli palaverikutsu. Jaa, oli pakko siirtää yhden palaveria puolella tunnilla, jotta pääsisin tuohon toiseen palaveriin.

Yhdentoista aikaan muutama työkaveri alkoi valua lounaalle. Sanoin, ettei ole vielä nälkä, että menen syömään hieman myöhemmin. Siinä minä sitten hakkasin konetta ja tunsin väsymyksen iskevän. Kaivoin veteen sekoitettavan flunssalääkejauheen esiin. Lääkettähän voisi ottaa lounaan päälle, niin jaksaisin vielä iltapäivän tunnit.

Yhtäkkiä kuului ”pling”. Mikä hälytti? Miksi iltapäivän ensimmäinen palaveri nyt jo hälytti? Yhdeltähän sen piti alkaa. Katsoin kalenterimuistutusta. Voi itku. Palaveri alkoi jo puoli yksi ja kello oli vartin yli kaksitoista. Tein vielä pari juttua, ja ryntäsin flunssalääkkeen ja vesipullon kanssa keittiöön. Ei olisi aikaa syödä soppaa. Odotellessani veden kiehumista hain vielä näkkileivän kaapistani ja heitin juustoviipaleen leivälle. Menkööt näkkileipä lounaasta.

Palaveriin ryntäsin juuri sopivasti puolelta. Kuvittelin, mikä hyväuskoinen hölmö olenkaan, että homma hoituisi puolessa tunnissa. Vielä mitä. Meni yli tunti ja kollega jo odotti minua toisessa kokoushuoneessa. Ei muuta kuin asian pariin. Hieman ennen kolmea lopetimme. Siinä vaiheessa ryntäsin appelsiinin kanssa keittiöön. Sen ainakin nyt söisin ja joisin teetä kupillisen.

Veinkin teekupin työpöydälleni ja viisi yli neljä muistin sen. Kylmä kahvi kaunistaa, mutta miten lienee teen kanssa. Joka tapauksessa join kylmän teen. Vartin yli neljä katsoin vielä kännykästä junien kulkutietoja. Hyvältä näytti. Edellinen juna oli vain kolmetoista minuuttia myöhässä, eikä seuraavasta ollut pienintäkään vihjettä, että olisi myöhässä. Kotimatkalle siis.

Ulkona oli ihan mukavan pirtsakka ilma. Tiet olivat jäiset, mutta Icebugit eivät pettäneet. Asemalle päästyäni katsoin, että juna on myöhässä. Kaksikymmentä minuuttia. Sen verran lyhyt aika, ettei kannattanut lähteä kävelemään seuraavalle asemalle, jossa olisi ollut lämmin asemarakennus odottamassa. Sillä asemalla, jolla itse olin, ei siis ole asemarakennusta. Vain yksi pieni katos laiturin reunalla. Menin seisomaan laiturille johtavaan tunneliin, johon tuuli vihmoi joka suunnasta hyvin kylmästi. Onneksi oli lämpimästi vaatteita päällä.

Jossain vaiheessa kuulin, kun eräs nainen puhui kännykkään. Sanoi, ettei ehdi elokuviin, koska juna on tulossa vasta kello 17.24. Mitä ihmettä? Junan piti tulla kello 17.05. Ei voi olla totta! Aikataulu muuttunut. Alkoi jo hieman ärsyttää, koska kello oli vasta viisi. Ihmisiä alkoi valua tunneliin enemmänkin. Eräs nuori nainen alkoi jutella. Totesin hänen olevan samassa työpaikassa töissä kuin minä, mutta ihan eri rakennuksessa.

Nainen oli todella vihainen. Sanoi, että töissä tulee sanomista, jos myöhästyy töistä junien takia ja uhkasi huomenna mennä tuntia aikaisemmalla junalla töihin, jotta ehtisi. Itsekseni mietin, että tässä on yksi ero työntekijän ja toimihenkilön välillä. Työntekijöillä tuntuu olevan todella tiukat työajat, joista ei jousteta. Toimihenkilöillä on liukumat. Ymmärrän, ettei työntekijöillä välttämättä voi olla liukumia, mutta jos työ ei ole liukuhihnatyötä, eikä selkeästi tiimityötä, niin ei kai muutaman minuutin myöhästyminen voi maailmaa kaataa, jos minuutit tekee iltapäivällä takaisin. Jotenkin tuli tunne, että olen hyväosainen.

Nainen jatkoi selostustaan. Sanoi, että tällainen tilanne, kun juna myöhästyy näin paljon, on ihan hirveä, jos pitää hakea lapset päiväkodista. Aivan. Ei ole lapsista mukava odottaa äitiä päiväkodissa, eikä viimeisellä hoitajalla kiva pitkittää työpäiväänsä. Kelju tilanne. Onneksi naisen ei täytynyt tänään hakea lapsia hoidosta. Jatkoimme jutteluamme ja totesin, että juna tuleekin vasta klo 17.40. Lähes tunnin myöhässä alkuperäisestä ajasta. Huh! Alkoi jo hieman reisiä ja varpaita paleltaa. Nainen oli aivan kylmissään. Hänellä oli selvästi liian vähän vaatteita päällä, ja mietin jo, mitä voisin naiselle lainata, ettei hänen tarvitsi palella.

Odottelu jatkui ja näyttötaulun lukema vaihtui. Juna tulisi vasta klo 17.52. Siis yli tunti alkuperäisestä ajasta myöhässä. Ihan oikeasti! Meinasi jo huumori loppua. Nainen alkoi soittaa ystävilleen, jos joku saisi hänelle kyydin. Lopulta sanoin naiselle, että nyt juna tulee kohta. Siirryimme junalaiturille ja sieltä se juna vihdoin ja viimein tuli. Nainen otti junassa kengät pois jaloistaan ja yritti lämmitellä varpaitaan. Yksi ystävällinen naishenkilö neuvoi häntä laittamaan varpaat seinustalla olevalle patterille. Lyhyellä junamatkalla nainen ehti saada hieman helpotusta kylmyyteen, vaikka kengät olivatkin edelleen jääkylmät, kun ne piti laittaa uudestaan jalkoihin.

Itsekin olin aivan kylmissäni, kun lopulta pääsin kotiin. Lisäksi oli hieman nälkä ja lämmintä juotavaakin piti saada. Onneksi mies, joka täällä asuu, oli sentään hiljaa. Ymmärsi ilmeisesti vihjeen, kun sanoin olleeni ulkona puolitoista tuntia. Aloin miettiä, olenko hieman liian niuhottaja, kun heti valitan, kun tulee vastoinkäymisiä. Toisaalta, olen varma, ettei kukaan olisi kauheasti nauttinut seistä jääkylmällä asemalla puoltatoista tuntia. Jos olisin pysyttäytynyt alkuperäisessä ajatuksessani olla etäpäivällä, olisi tällainen jäänyt kokematta.

Ei mennyt siis vuoden toinen päivä putkeen. Oliko sinulla ongelmia talvimyrskyn kanssa?

Vesitornin vuosi 2018

Palailen vielä viime vuoteen muutamaan otteeseen lähinnä kirjojen ja teatterin kautta. Postauksia, joita en sitten viime vuonna ehtinytkään kirjoittaa. Tämäkin piti tehdä heti joulukuun alkupuolelle, mutta mitä vielä. En tehnyt. Teen nyt.

Meillä on piharakennuksena vanha vesitorni tai ei se meidän pihalla ole, mutta ihan viereisellä tontilla seisoo. Siellä me yleensä Herra Karvajalan kanssa ulkoilemme. Hyvät ovat myyräkannat ja puppeleitakin näkyy. Näkyy myös monta muuta pienempää kiusaa etenkin kesällä. Lehtokotilot. Yök. Punkit. Yök. Ukkoetanat. Yök nekin, vaikka ovatkin harmittomia. Kuvasin vuoden ajan aina kuukauden ensimmäisenä päivänä vesitornin koko komeudessaan. Myönnän. Elo- ja syyskuun tornit kuvasin vasta toisena päivänä. En muista syytä, miksi näin tein. Olin ehkä jossain riennossa. Kellonaikakin on suunnilleen aina sama. Illalla kuudelta tai kello kahdeksantoista, jos joku näin asian haluaa ilmaista. Niin, ja kuvasinhan minä vesitornia myös vuonna 2017.

Annetaan kuvien taas puhua puolestaan. Kännykkäkameralla otettuja. Ei mitään studiolaatua, etenkään, jos Herra Karvajalka on vetänyt samaan aikaan fleksiä liikkeelle. Ja vaihtuipa kamerakin keskellä kautta. Syyskuusta lähtien on kännykkä ollut uusi, joten kuvistakin tuli hieman erilaisia.

Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu

Nyt kun katselen kuvia, niin lunta riitti vielä huhtikuussa. Toukokuu puolestaan alkoi sateisena. Sen jälkeen kelit paranivat. Sinistä taivasta kesäkuussa, heinäkuussa, elokuussa ja syyskuussa. Oikeastaan myös lokakuussa, vaikka silloin olikin jo selkeästi syksyä ilmassa.

Tällaisten kuvasarjojen tekeminen on hauskaa. Arvatkaa napsuiko kännykkäkamera tänä iltana?

Hyvää Uutta Vuotta 2019

Minusta on tullut auttamattoman vanha. Vuodet vaihtuvat perinteisen kaavan mukaan. Rauhallisesti kotona rentoutuen ilman mitään sen kummallisempia juhlallisuuksia. Ensinnäkään en enää jaksaisi riekkua missään juomajuhlissa, ja toisekseen en halua tai pitäisikö sanoa emme halua jättää herra Karvajalkaa yksin kotiin uudenvuodenaattona. Ilotulitteet! Vihoviimeinen keksintö. Aina puhutaan, kuinka koirat pelkäävät ilotulitteita, mutta niin pelkäävät muutkin eläimet. Heti kun hieman kovempaa paukkuu, säntää Herra Karvajalka makuuhuoneen sängyn alle piiloon. En yleensä kirjoita blogissani politiikasta, mutta tässä teen poikkeuksen. Toivon todellakin, että kansalaisaloite F2 ja F3 luokkiin kuuluvien pyroteknisten tuotteiden käytön rajoittamiseksi menisi joskus tulevaisuudessa päättäjien käsissä läpi ja uusi laki tulisi voimaan.

Uuden vuoden lupauksia en tee tänäkään vuonna. Se on turhaa, koska en niitä kuitenkaan pidä. Miksi siis yrittäisin huijata itseäni? Toiveita voi kuitenkin esittää. Toivon enemmän vapaa-aikaa. Toivon kiireettömämpää uutta vuotta kuin viime vuosi. Hieman vähemmän stressiäkin olisi kiva asia. Niin, ja ne kahdeksan tunnin yöunet olisivat luksusta. Näiden vaatimattomien toivomusten rinnalle toivon paljon teatteria ja kirjoja sekä mukavia blogijuttuja. Tästähän tuli hieman kuin joulupukin toivomuslista, josta vain jokin toive voidaan toteuttaa. Katsotaan vuoden kuluttua, mikä toive toteutui.

Koska en lupaa mitään, asetan itselleni haasteen. Viime vuonna se oli ajatus kirjoittaa vähintään kerran kuukaudessa jostain muustakin kuin kirjoista ja teatterista. Taisin siinä aika hyvin onnistua, joten saman haasteen heitän kehiin tällekin vuodelle. Voin vannoa, että Herra Karvajalkakin tulee saamaan palstatilaa tänä vuonna ainakin silloin tällöin.

Ihanaa uutta vuotta sinulle rakas blogini Lukija! Oletko luvannut olla lupaamatta mitään?